Asia on niin, että sanomalehtiä ei ole tehty levittämään vaan salaamaan tietoa. Jos tapahtuu asia X, josta ei voi vaieta mutta joka voi saattaa hankaluuksiin liian paljon ihmisiä, tehdään niin että lehden samaan numeroon pannaan isoja, hiuksianostattavia otsikoita: äiti kuristi neljä lastaan, säästömme ovat vaarassa haihtua taivaan tuuliin, löydetty Garibaldin haukkumakirje Nino Bixiolle ja sitä rataa, niin että uutinen hukkuu tietotulvaan.
On kulunut jo tovi siitä, kun luin Umberto Econ viimeiseksi jääneen romaanin Numero Zeron tapaus. Se on ollut lukulistallani ilmestymisvuodestaan saakka, eli viisi vuotta. Kaikessa mediakritiikissään se on toki yhä ajankohtainen, eikä mikään viittaa siihen, että tilanne lähitulevaisuudessa muuttuisi.
Kuten usein kirjojen kanssa, jotka todella haluan lukea, olin pyrkinyt olemaan lukematta mitään sen juonesta. Kuvittelinkin, että numero zero olisi ihminen, mihin tuo kirjan kansi vahvasti viittaa. Ei, se onkin sanomalehti, numero jota ei koskaan ilmesty, joka kertoo huomisen uutisia tämänpäiväisten ja eilisten sijaan. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että etenkin ensimmäiseen numeroon uutiset täytyy keksiä. Ammattilaiset ovat asialla, toimittajat, joten kyllähän se uutisten keksiminen kätevästi heiltä käy.
On aina mielenkiintoista lukea merkittävän kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos, sitä odottaa kai jotakin ajattelun summautumista tai viestiä, jonka tekijä haluaa jättää. Ja aika kiivaasti Eco, semiootikko, tutkija ja kirjailija, lehdistöä kirjassaan sivalteleekin. Eikä pelkästään lehdistöä, vaan koko yhteiskuntaa, poliitikkoja, koko tätä sekasotkua, missä totuudella ei ole juurikaan väliä, ja missä varsinaiset, merkittävät tapahtumat tapahtuvat kulisseissa, ja joista lehdistö/media ei kirjoita.
Tätä tarkoitin sanoessani tuossa yllä, että mikään ei viittaa siihen, että tilanne lähitulevaisuudessa tai pikemminkin koskaan muuttuisi. Välillä saamme välähdyksiä kulissien takaa, kuten Edward Snowdenin tai vaikka aiemmin Daniel Ellsbergin (kerrankin hyvä artikkeli Ylellä) tietovuotojen myötä, mutta sitten palataan takaisin arkeen. Jos joku vielä uskoo tiedonvälityksen totuudellisuuteen tai kuvittelee, ettei tässä maailmassa salaliittoja ole tai tule, tai että nykyisessä koronauutisoinnissa kerrottaisiin koko totuus, niin… no. Mitäpä siitä sen enempää.
Kiinnostava kirja, joka tapauksessa, joka herätteli ajattelemaan ja joka hyvälle kirjallisuudelle ominaisesti vetää lopussa narut yhteen. Trillerikin, voisi sanoa. Vaikka se on vain sivuseikka.
Tässä vielä muutama poiminta:
Simei ei ehkä ollut suuri journalisti, ajattelin, mutta omassa lajissaan hän oli nero. Mieleeni tuli tiettyyn pahasuiseen kapellimestariin yhdistetty kommentti, jonka hän antoi eräästä muusikosta: ”Omassa lajissaan hän on jumala. Ja se laji on paska.”
—
Näetkö nyt, kuinka kaikki liittyy kaikkeen?
—
[…] alkaa Italian koko Italian historian kauhein aikakausi, johon kuuluvat stay behind, CIA, Nato, Gladio, P2, mafia, tiedustelupalvelut, korkeimmat sotilasjohdot, Andreottin kaltaiset ministerit ja Cossigan kaltaiset presidentit ja luonnollisesti suuri osa äärivasemmistolaisista terroristijärjestöistä, joihin on taitavasti soluttauduttu manipulointitarkoituksessa.
—
”Uutisia ei ole välttämättä pakko keksiä”, huomautin, ”riittää kun kierrättää niitä.”
Umberto Eco: Numero Zeron tapaus
italiankielinen alkuteos Numero Zero, 2015
suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2015
212 sivua
Aukeamia 