Avainsana-arkisto: kuukauden kieli -haaste

Kesäkuun kieli oli hollanti

Kuukauden kieli -haasteessa oli kesäkuussa hollannin vuoro. Täytyy tunnustaa, että mieleeni tuli siitä oikeastaan vain yksi teos, Anne Frankin päiväkirja, jonka olisin mieluusti uudelleen lukenut, jos olisi kohdalle osunut. Perehtymällä hollanninkieliseen kirjallisuuteen hiukan tarkemmin nousi muutama muukin nimi esiin, kuten Herman Koch ja Renate Dorrenstein. Mutta olisiko sittenkin niin, että Alankomailta puuttuu se suuri kirjailijanimi, joka nousisi heti kaikkien huulille kun kielialueen kirjallisuudesta puhuttaisiin? Vai olenko unohtanut jotakin oleellista?

Huomaan myös, että minuun on iskenyt pieni väsymys. Olen tähän mennessä lukenut novelleja kustakin kielialueesta, mutta nyt en jaksanut millään. Olisihan niitä muutama ollut netissä tarjolla, mutta nimet eivät sanoneet mitään, enkä jaksanut sukeltaa mihinkään täysin tuntemattomaan. Yritin kyllä, mutten jaksanut.

Rasti hollannista tulee siitä huolimatta, sillä tajusin jo aiemmin talvella lukeneeni jotakin alunperin hollanniksi kirjoitettua. Vincent van Gogh tuli avukseni. On oikeastaan aika mielenkiintoista, että hän itsehän kirjoitti ne kuuluisat kirjeensä pääosin ranskaksi, hänestä oli helpompi ilmaista itseään vieraalla kielellä etenkin silloin kun asui Ranskassa, mutta lukemani museokirja oli hollantilaista alkuperää.

Tämä huomio on ollut minulle ehkä kiehtovinta antia tämän haasteen kohdalla: kirjallisuuden kieli ei välttämättä määräydy asuin- tai synnyinpaikan mukaan, ei välttämättä edes äidinkielen mukaan. Useimmiten kyllä, muttei suinkaan aina. Van Gogh kirjoitti kirjeitään ranskaksi, mutta missä päin ollaan kirjoitettu hollanniksi? Paitsi Alankomaissa, ainakin Belgiassa, kenties myös Etelä-Afrikassa, missä se vähitellen alkoi muuttua afrikaansiksi? Ajatus on kiehtova, joten katsotaan, josko väsymykseni väistyisi ja jaksaisin vaikka jälkikäteen palata aiheeseen…

Heinäkuussa onkin sitten kiinan vuoro. Siitä olisi jokunen opus hyllyssäkin odottamassa.

Luitko sinä kesäkuussa jotakin hollanniksi alunperin kirjoitettua?

Maaliskuun kieli oli islanti

Kuukauden kieli -haasteen kolmantena teemakielenä oli islanti. Odotin tätä itse mielenkiinnolla, sillä opiskelija-aikoinani olin sen verran suuri islanninkielisen kirjallisuuden fani, että olin jo päätyä maahan vaihto-oppilaaksi, kunnes käänsin kelkkaani ja lähdin aivan toiseen suuntaan. Mutta islanti oli siis pop. Se tuntui vastaavan siihen, mitä kaipasin  – ja olevan samalla täydellinen vastakohta suomalaiselle (inho)realistiselle kirjallisuudelle, jonka koin hyvin vieraaksi. Puhun nyt erityisesti Vigdis Grismdottirista ja hänen teoksistaan Metsän tyttö, Kannastie 7 ja Nimeni on Isbjörg: Olen leijona. Muitakin luin, mutta Grimsdottir meni minuun sisuskaluja myöten.

No. Nyt on eri aika, eivätkä kirjaston kovakantiset paperikirjat ole lähelläni. Selailin e-kirjojen valikoimaa, ja Sjón olisi sieltä erityisesti kiinnostanut, mutta en jaksanut nyt lukea mitään englanniksi. Dekkarit taas ovat niin kamalan pitkiä, ja kun en nimiä tunne, en niihinkään tarttunut. Eikö dekkareita voisi joskus kirjoittaa vaikka pienoisromaanin muotoon tai edes max 200-sivuiseksi?

Joten tältä erää kokonaiset kirjat jäivät ja lopulta luin yhden ja sitten toisen novellin, molemmat jälleen sieltä jo tutuksi tulleesta Words without borders -sivustolta. Islanniksi kirjoitettuja novelleja ei ollut monta, luin kaksi ensimmäiseksi silmiin osunutta.

Ensimmäinen oli Arngunnur Árnádottirin (s. 1987) Bus Sequenses. Pidin asetelmasta, bussimatkat ovat kiehtovia. Novelli on jaettu viiteen kohtaamiseen, samojen ihmisten eli kertojan ja bussissa matkustavan tytön kohtaamisiin. Kuten Suomessa, he kulkevat samalla bussilla joka päivä, tunnistavat toisensa ja heidän katseensa kohtaavat, mutta he eivät koskaan vaihda kuulumisia, eivät edes tervehdi, mutta vaihtavat katseen kääntyäkseen sitten nopeasti pois. Tähän asti tarina oli kiehtova. Mutta sitten tyttö pudottaa muistikirjansa ja kertoja lähtee seuraamaan häntä ja kohtaa hänet hänen työssään, eikä siinä sitten mitään. Jotenkin lössähti koko juttu. Alku oli kuitenkin hyvä, ja siinä mielessä toi mieleeni viime kuussa lukemani norajalaisen bussitarinan, joka niin ikään alkoi hyvin, mutta lössähti. Mikäs näissä busseissa oikein on, etteivät tarinat kanna pidemmälle?

Toinen novelli oli Gyrðir Elíassonin (s. 1961) House no. 451, joka olikin yllättäen tieteisnovelli, sillä se sijoittui vuoteen 2072. Kertojan kodin vieressä on unohdettu talo, joka on rakennettu vuonna 2010, ja nostalgiaan taipuvainen kertoja jää miettimään, millaista talossa olisi ollut esimerkiksi vuonna 2012 (jolloin novelli on julkaistu). Vuoden 2072 nykyisyyttä kuvastaa kirjallisuuden katoaminen lähestulkoon kokonaan, kukaan ei kirjoita, varsinkaan käsin paperille, lapset leikkivät virtuaalitodellisuudessa ja kodin seinää koristaa jättimäinen ruutu, kirjoja talossa ei suvaita. Niinpä nostalginen kertoja haaveilee voivansa matkustaa ajassa taaksepäin, vaikkapa tuohon vuoteen 2012, ja hetkeksi siinä jopa onnistuu… Tässä novellissa oli taianomainen tunnelma, vaikka sitä entistä Islantia en siitä tunnistanutkaan, ja ehkä juuri se oli kirjoittajan tarkoituskin: Islantikinko katoaa…

Voi olla, että tartun vielä johonkin islantilaiseen teokseen tämän vuoden aikana, saa nähdä, jokin tuossa maassa jaksaa kiehtoa.

Huhtikuussa onkin sitten unkarin vuoro, joka on sukulaiskielemme. Tähän on jo muutama idea, mutta saa nähdä, ehdinkö kokonaisia kirjoja tälläkään kertaa tähän kohtaan, vai mennäänkö taas novelleilla. Ehkä.

Luitko sinä maaliskuussa jotakin islannin kielellä kirjoitettua?

Helmikuun kieli oli norja

Kuukauden kieli -haasteen toisena kielenä oli tänä vuonna norja. Luvassa olisi siis jotakin suhteellisen tuttua ja samalla sopivasti vierasta. Miten meni?

Olin jo etukäteen tutkiskellut, mitä norjankielinen kirjallisuus sisältää Ibsenin, Hamsunin ja dekkareiden lisäksi, ja tajunnut ilokseni olevani paitsi ruotsin- myös norjankielisen kirjallisuuden kasvatti. Sillä norjalaisiahan ovat Kasper, Jesper ja Joonatan, Hammaspeikko ja Hyppelihiiri Myökkipyökkimetsässä, suuret lapsuudensuosikkini! Vähän isompana muistan lukeneeni Sofian maailmaa, ja siihen olisikin ollut hauska palata nyt uudestaan, mutta eipä sitä e-kirjana kirjastosta löytynyt. Kuten ei paljon muutakaan: ei Linn Ullmania, ei Erlend Loeta. Dekkareita ja Knausgårdia, siinä koko saldo. Huomio oli joka tapauksessa kiehtova: lapsena kirjailija, hänen taustansa, kotimaansa, äidinkielensä, sukupuolensa tai mikään muukaan merkitse yhtään mitään, vain kirja itse (ja sen kuvitus), joka on joko hyvä, huono tai jotain siltä väliltä.

Päätin lopulta jättää norjalaiset kirjat tässä kohtaa sikseen ja palata niihin joskus myöhemmin. Sen sijaan luin pari novellia Words Without Borders -sivustolta. Ne valitsin suhteellisen sokkona. Per Pettersonilta (s. 1952) on kuulemma jokunenkin kirja suomennettu ja Gunnhild Øyehaugin (s. 1975) kerrotaan olevan hyvin suosittu kotimaassaan. Näihin kahteen päädyin tekstien lyhyyden lisäksi siksi, että toinen heistä on mies ja toinen nainen ja koska heidän profiilinsa mukaan molemmat ovat palkittuja kirjailijoita (ja Pettersonin tekstin alusta nappasin sanan nuclear war. Sehän kiinnostaa). Tein siis aivan päinvastoin kuin mitä yllä kirjoitin!

Entä sitten tuomio? Pitäydytäänkö pidin / en pitänyt / ihan okei -akselilla? Siinä tapauksessa päädytään viimeiseen. Mitään suurta ihastuksen huudahduksia en ilmoille päästellyt, mutten jättänyt keskenkään.

Per Pettersonilta luin novellin Today you must pray God, joka kertoo ydinsodan pelosta lapsen silmin. Ajankohta on 60-luku ja Kuuban kriisi, eivätkä paikan nimet eivätkä muutkaan sano lapselle mitään, mutta aikuisten pelko tarttuu ja saa omat ulottuvuutensa lapsen mielessä. Novelli oli lyhyt ja loppui jotenkin seinään.

Gunnhild Øyehaugin novelli Light tuntui aluksi kiehtovan salaperäiseltä, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, mutta sitten tarina otti käänteen josta en niin pitänyt. Nainen kavahtaa illalliseksi paistamansa lihan hajua ja verta ja vertaa hajuja synnytykseen. Jaahas. Taianomainen tunnelma oli poissa, oltiinkin nykyajassa, keskiluokkaisessa kliinissä kotikeittiössä typerien ja mitättömien päänsisäisten nykyongelmien keskellä. Siihen lisäksi joulu ja nuoruusvuosien väärät valinnat, lapset ja koulu ja mitä vielä. Luin novellin kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla kävi samalla tavalla: ensin sukelsin ihastuneena siihen outoon tilanteeseen jonka sateinen bussimatka avaa ja jossa mikään ei ole sitä miltä se ensin näyttää, ja sitten kun tullaan siihen lihakohtaan, kaikki lässähtää ja kiinnostus katoaa. Harmi, sillä alku on todellakin hyvä.

Mutta oli joka tapauksessa kiehtovaa tehdä pieni kurkistus naapurimaahan Ruotsin toisella puolen. Tuttua ja tuntematonta. Täytyy jatkaa tutustumista.

Maaliskuussa onkin sitten islannin vuoro. Tätä oikeastaan odotan paljon, rakastin nuorena islanninkielistä kirjallisuutta, mutta sitten kadotin sen. Josko tulisi uusi valaistus?

Luitko sinä helmikuussa jotakin norjan kielellä alunperin kirjoitettua?

Tammikuun kieli oli korea

Kuukauden kieli 2019 -lukuhaaste alkoi korean kielellä, jota puhutaan Korean niemimaalla niin etelässä kuin pohjoisessakin. Siksi nuo kaksi lippua. Minä kun haluaisin jonakin päivänä nähdä heidät yhdessä taas, ei ole oikein muiden valtioiden jakaa toisia valtioita mielivaltaisesti ja omien pyrkimystensä vuoksi.

Koreoiden jaon ja mahdollisen yhdistymisen joskus hamassa tulevaisuudessa lisäksi mietin sitä, miten vähän Koreasta tiedän. On Etelä-Korea ja on Pohjois-Korea, hyvä on, mutta mikä on se kansa jonka väliin on väkipakolla vedetty raja? Entä miten se näkyy kirjallisuudessa? Miten paljon ehdin aiheeseen tutustua kuukauden aikana? Vähän, hyvin vähän, jouduin toteamaan, sillä tammikuussa en ylipäänsä ole ehtinyt kauheasti lukemaan. Entä minkä verran on korealaista kirjallisuutta ylipäätään tarjolla käännettynä? Japanilaista kirjallisuutta on jo aika runsaasti, kiinalaista jonkin verran, mutta korealaista kirjallisuutta on alettu kääntämään meillekin vasta aivan viime vuosina. Mutta sitten onkin putkahdellut kirja toisensa jälkeen, mikä on ollut mukava panna merkille.

No, miten minun korea-kuukauteni sitten meni? Noin niin kuin lukemisenkin suhteen, eikä pelkkien pohdintojen? Olin vakaasti päättänyt, että tänä vuonna luen myös kokonaisia kirjoja kunkin kuun aikana novellien lisäksi. Varasin heti pari e-kirjaa kirjastosta. Aloitin  monen kehumalla Sun-mi  Hwanin aikuisten sadulla Kana joka tahtoi lentää, mutta kauniista kuvituksesta huolimatta lopetin jo aivan alkuvaiheessa. Liian moralisoiva ja opettavainen minun makuuni, eikä äitiysteemakaan innosta. Tämä siis siitä huolimatta, että olen toki aiheesta samaa mieltä, ei ole kanan eikä muunkaan tuotantoeläimen paikka häkissä. Mutta ei. Väliin jäi.

Myös pohjoiskorealaisen Bandin Syytös jäi väliin, sillä minua vaivaa epäilys. Se vaan tulee niin täydelliseen saumaan, se on niin täydellisen sopiva läntiseen (lue: amerikkalaiseen) narratiiviin Pohjois-Koreasta ja se niin täydellisesti käännettiin heti kaikille mahdollisille länsimaisille kielille. Ehkä tartun siihen jonakin päivänä ja luen samalla, mitä siitä muualla kuin angloamerikkalais(suomalais)essa mediassa on kirjoitettu. Ranskalaisessa ainakin näytti olevan vähän toista näkökulmaa. Mutta ei nyt. Nyt halusin jotakin muuta.

Seuraavaksi tartuin Kyung-soon Shinin romaaniin Pidä huolta äidistä, joka kiinnosti aiheensakin puolesta. Teos alkaa mielenkiintoistesti, mutta kirja saapui huonoon aikaan, enkä ehtinyt siihen keskittyä ja aika loppui kesken. Palaan siihen kyllä vielä, venyvätköön siis aikataulut…

Lopulta palasin takaisin novellien ja runojen pariin kuten viime vuonnakin. Words without borders -sivustolta valitsin ensin Ko Unin runoja ja sitten suhteellisen sattumanvaraisesti kaksi novellia: Sim Sangdaen Beauty ja Oh Jung-Heen Garden of my childhood. Näihin nimenomaisiin teksteihin päädyin siksi, että Sangdaen mainittiin käyttävän korean kieltä taitavasti (englanninnoksessa tämä ei kyllä tullut mitenkään mainittavasti esiin) ja Jung-heen kerrottiin olevan kotimaassaan tunnettu novellisti, minkä lisäksi hänen kertomuksessaan on viittauksia Korean sotaan, joka minua kiinnostaa.

Mutta totta puhuen kumpikaan ei tehnyt suurtakaan vaikutusta. Sangdaen tarina vie Etelä-Korean koillisrannikolle, likaiseen ja ikävään muistojen satamakaupunkiin, missä paikallisen prostituoidun toinen poika pakenee kirjojen pariin ja toinen, silmäpuoli, seuraa vierestä kun irstaat äijät panevat heidän karvatonta äitiään. Kylän kaikki miehet pikkupojista ukkoihin nauravat hutsuäidille, mutta toisaalta himoitsevat pormestarin kaunista nuorta tytärtä, jonka puhtaus tahriutuu kateuden vereen. Tarina etenee melkeinpä episodimaisesti ja jäin välillä miettimään, miksi jatkan lukemista. Sangdae, ainakin tämän kertomuksen perusteella, on niitä mieskirjailijoita, jotka nauttivat irstaasta, likaisesta ja vastenmielisestä kuvauksesta ja jotka haluavat saada lukijan kokemaan olonsa inhottavaksi. Njaah. Ei minulle.

Oh (tai ihan vaan O) Jung-heen kertomus etenee yllättävän samalla kaavalla kuin Sangdaenkin, mutta tässä ei ole sellaista vastenmielistä sivumakua. Ei ollenkaan. Kuten Sangdae, myös Jung-hee antaa näkökulman lapselle. Perhe on paennut sotaa johonkin pikkukylään, jossa he ovat ulkopuolisia ja siksi karsastettuja. Isoäiti varastaa kanoja, jotka ”eivät kuulu kellekään” ja perhe saa niistä syödäkseen, ja kertojatyttö varastaa äidiltä kolikoita saadakseen karkkia. Se alkuun mainittu sota on kaukana ja lähellä, se kuuluu jostakin kaukaa ja muistuttaa isästä, joka on poissa.

Hmm. Nyt kun tätä postausta kirjoitan, huomaan, että molemmat kuvaavat rikkoutunutta perhettä: Sangdaen tarinassa perheen pää eli isä on aina merillä, hän on ainoa, joka ei tiedä vaimonsa olevan satamakylän yleinen nainen. Jung-heen tarinassa isä on puolestaan vedetty sotaan, hän on poissa. Pitkä poissaolo alkaa häivyttää isää pois perheenjäsenten mielistä, jotka salaa alkavat toivoa ettei tämä tulisi ollenkaan takaisin.

Koreassa perhesuhteet ja ylipäänsä hierarkiasuhteet myös työpaikoilla ovat hyvin tärkeitä – kertovatko nämä tarinat omalla tavallaan tämän perinteen rikkoutumisesta? Kulttuurin rikkoutumisesta? Ja eikös se romaanikin, se Pidä äidistä huolta, ole teemaltaan samanlainen, siinä perheestä katoaa äiti?

Oikeastaan aika mielenkiintoista. Ja surullista.

Lopulta palasin vielä Ko Uniin. Luin nyt, että hän on vuonna 1933 syntynyt runoilija, joka soti Korean sodassa ja ryhtyi sen jälkeen buddhistimunkiksi, oli vankka demokratian puolustaja ja jossain vaiheessa vahva ehdokas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksikin. Lukemani runot on käännetty englanniksi, ne ovat melko pitkiä, ja se tietty buddhalainen viisaus yhdistettynä sodanvastaisuuteen tulee niissä esiin. Pidin niistä kovastikin. Minuun tällainen yhdistelmä tuntuu iskevän. Jotain tällaista voimakasta yhteiskunnallisuutta kaipaisin kotimaahankin. Tässä pieni katkelma (aika kaukana niistä buddhalaisista viisauksista, mutta kumminkin):

What has been paralyzed by greed for rapid growth,
what has made us crazy by unlimited competition,
what has become intoxicated by generations in power
should be got rid of one by one, through and through,
with the pain of writing on our bones
and of having our flesh torn off.
There should be glory for tens of thousands
instead of banquets for just one or ten.

– Ko Un, katkelma runosta A poem I did’nt name

Pätee nykyään aika moneen muuhunkin maahan.

Tällainen oli oma kurkistukseni koreankieliseen kirjallisuuteen. Helmikuussa onkin norjan vuoro, ja olen pientä etsimistä jo tehnyt, ja ihmetellyt, että eikö norjasta käännetä tällä hetkellä mitään muuta kuin dekkareita. Ja ovatko ne kaikki jotain splätterikauhudekkareita? En todellakaan tiedä, mihin tarttua. Psykologiset tai yhteiskunnalliset trillerit voisivat kyllä kiinnostaa. Saa ehdottaa! (Toistaiseksi olen valinnut luettavakseni Ibseniä…)

[Kiitokset Marikalle ja Paulalle vinkeistä, on norjasta nähtävästi paljonkin käännetty, mikä helpotus! Huomasin nyt, että olin katsonut vain kirjaston e-kirjavalikoimaa, joka rajoittuu vain dekkareihin…]

Luitko sinä tammikuussa jotakin korean kielellä alunperin kirjoitettua?

 

Kuukauden kieli 2018 – koostepostaus

Huh, ehdinpä vielä ennen loppiaista ja joulukauden päättymistä! On siis  Kuukauden kieli 2018 -haastekoonnin aika.

Ideana oli lukea kunkin kuukauden aikana (tai ennen tai jälkeen, vuoden aikana kumminkin) tietyillä kielillä alunperin kirjoitettua kirjallisuutta ja samalla ulottua pois tutulta suomi-ruotsi-englanti-akselilta.

Haasteen myötä kuljimme enimmäkseen Euroopassa, koukkaisimme Etelä-Afrikkaan, teimme retkiä arabiankieliseen maailmaan, loikkasimme Etelä-Amerikkaan ja kurkistimme laajalle levittäytyvään itänaapuriin. Samalla mietimme kielen ulottuvuuksia: kieli kun ei katso kansallisuutta eikä maan rajoja, ei synnyinmaatakaan. Se on väline, joka toisilla vaihtuu asuinpaikan tai tarkoituksen mukaan, mutta uusia ulottuvuuksia se tuo aina mukanaan.

Mukaan lähtivät seuraavat blogit, joiden omiin koostepostauksiin pääsee seuraavien linkkien kautta:

Kirjan pauloissa

Oksan hyllyltä

Eniten minua kiinnostaa tie

ja vielä omani:

Aukeamia

Jos oma koosteesi uupuu listasta, laitathan linkin vaikka tämän postauksen alle, niin lisään sen. Suurkiitokset osallistuneille, on ollut ilo tehdä löydöksiä kanssanne!

Matka ja haaste jatkuu myös tänä vuonna, eli jos innostut osallistumaan vuoden 2019 Kuukauden kieli -haasteeseen, löydät uudet kielet tästä postauksesta. Tervetuloa mukaan!

 

Katse taaksepäin: miten minulla meni kuukauden kielten kanssa 2018?

No niin, on aika katsoa miten omalla kohdallani meni vuoden 2018 Kuukauden kieli -haaste, lopputulos on itsellenikin yllätys.

Luin nimittäin hyvin epätasaisesti: pääosin luin teemakuukauden aikana kyseisellä kielellä kirjoitetun novellin poikineen ja kirjoja sitten muuten, mutta toisina kuukausina luinkin kirjoja ja  muuna aikana novelleja. Välillä olin kotimaan kirjastokirjojen hemmoteltavana, muuten jouduin turvautumaan oman kirjahyllyni, kirjaston e-kirjojen ja internetin tarjoamiin antimiin.

Lempikirjallisuusmaani tulee listauksessa selväksi, eniten olen lukenut ranskaksi ja japaniksi kirjoitettua kirjallisuutta, joskin japanilaisia romaaneja harvinaisen vähän (toinen romaani on yhä kesken). Portugaliksi tuli luettua yllättäen kolme kirjaa eikä yhtään novellia, kun taas afrikaansiksi oli äärimmäisen vaikea löytää edes yhtä käännösnovellia. Pari netistä löytynyttä runoa pelasti minut täydelliseltä katastrofilta. Myös vietnam oli vaikea, löysin yhden ainoan novellin, joskin erittäin hienon sellaisen. Vietnamilaista kirjallisuutta haluaisin lukea enemmänkin, kuulla heidän näkökulmansa mm. kolonialismin vuosiin ja Vietnamin sotaan.

Kirjoitin kunkin kuukauden päätteeksi pienen yhteenvedon lukemastani ja pohdinnoistani (linkit alla kuukausien kohdalla), ja niin ajattelin tehdä uuden haastevuodenkin aikana. Tuleeko uudesta vuodesta tämän selkeämpi, en tiedä, ehkä, ehkä ei, mielenkiintoinen kyllä varmasti. (Mutta nyt minua alkoi kutkuttaa jo ajatus lukea ne tästä listasta uupuvat kokonaiset kirjat, eli arabia, puola, afrikaans ja vietnam… no katsotaan! mieltä ne ovat jääneet kumminkin kaihertamaan…)

Tässä omat lukemiseni, koko yhteenvedon teen seuraavaksi.

Tammikuu: ranska
Claire Castillon: Junarutiineja (novelli)
George Sand: Markiisitar (novelli)
Nathalie Sarraute: Tropismeja (romaani)
Jacques Prévert: Sanoja (runoja)
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (romaani)
Yasmina Khadra: Attentaatti (romaani)
Étienne Davodeau: Lulu Anew (sarjakuva)
Étienne Davodeau: The Initiates: A Comic Artist and a Wine Artisan Exchange Jobs (sarjakuva)

Helmikuu: japani
Jun’ichirō Tanizaki: The Tattooer (novelli)
Jun’ichirō Tanizaki: The Thief (novelli)
Ryūnosuke Akutagawa: A Strange Story (novelli)
Kei’ichirō Hirano: The Trapped Boy (novelli)
Yukio Mishima: Eggs (novelli)
Seirai Yūichi: Stone (novelli)
Seirai Yūichi: Insects (novelli)
Jirô Taniguchi: Le journal de mon père (sarjakuva)
Seichō Matsumoto: A Quiet Place (dekkari)

Maaliskuu: puola
Wisława Szymborska: Hetkiä (runoja)
Stanisław Jerzy Lec: Vastakarvaan (aforismeja)
(näitä kahta en tosin kumpaakaan lukenut  kokonaan)
Tadeusz Borowski: Silence (novelli)

Huhtikuu: portugali
Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri (romaani)
Mariana Alcoforado: Sisar Marianan rakkauskirjeet (kirjeromaani)
José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (romaani)

Toukokuu: turkki
Emrah Serbes: The Terrorist Upstairs (novelli)
Befçet Çelik: All the Streets of the City (novelli)
Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä (runoja)

Kesäkuu: italia
Luigi Pirandello: War (novelli)
Italo Calvino: The Adventure of a Skier (novelli)
Hugo Pratt: Corto Maltese etelämerellä eli Suolaisen meren balladi (sarjakuva)

Heinäkuu: afrikaans
Elisabeth Eybers: kolme runoa

Elokuu: vietnam
Đỗ Bích Thúy: Sage on the Mountain (novelli)

Syyskuu: saksa
Karl-Markus Gauß: The First thing I Saw (novelli)
Alois Hotschnig: Getting dressed, yes, and getting undressed, too (novelli)
Emine Sevgi Özdamar: My Istanbul (novelli)
Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine (romaani)

Lokakuu: espanja
Abilio Estévez: The Lagoon (novelli)
Juan Gabriel Vásquez: The Double (novelli)
Juan Pablo Roncone: The Death of a Kangaroo (novelli)
Silvina Ocampo: The Voice (novelli)
Carlos Maria Dominguez: Paperitalo (romaani)

Marraskuu: arabia
Hassan Blasim: The Green Zone Rabbit (novelli)
Adil al-Qassas: A Condition (novelli)
Charles Chahwan: After midnight (novelli)
Malika Moustadraf: Delusion (novelli)

Joulukuu: venäjä
Dmitri Novoselov: Traders (novelli)
Sergey Kuznetsov: Butterfly Skin (novelli)
Daniil Kharms: Blue Notebook no. 2 (novelli)
Svetlana Aleksijetš: Tšernobylista nousee rukous (dokumenttiromaani)

Kuukauden kieli 2019

Vuosi sitten innostuin ruotsalaisen Ugglan & Boken -kirjablogin lanseeraamasta Kuukauden kieli -lukuhaasteesta, jossa lähdettiin etsimään jollakin tietyllä kielellä alunperin kirjoitettua kirjallisuutta. Poissa olivat suomi, ruotsi ja englanti, mikä sai minut höristämään korviani. Mahtuuhan tähän maailmaan kieliä! Ja miten kiehtovaa onkaan lähteä kirjamaailmaa tarkastelemaan tästä näkökulmasta, ajattelin.

Kysyin tuolloin, lähteekö joku mukaan, ja lähtihän toki, ja niin alkoi suomalainen versio Kuukauden kieli -haasteesta vähitellen eriytymään alkuperäisestä ja minusta tuli haaste-emäntä hiukan puolivahingossa. Mutta tällainen on blogimaailma, se lainaa, elää ja kulkee omia polkujaan.

Vuoden lopulla kysyi Kirjan pauloissa -blogin Paula, josko haasteelle tulisi jatkoa, ja vastasin että olin miettinyt aivan samaa, eli joo, miksipä ei. Tein saman tien uuden listan. Kurkistin nyt tietenkin, oliko vastaavaa tehty Ruotsissa, ja olihan siellä, kielet ovat melko samat, paitsi minun listaltani puuttuu suomi. Järjestyskin on eri. Näin nämä tiet siis erkanevat ja yhdistyvät, alla tämän suomalaisen version eli minun laatimani lista.

Alkuperäisen idean mukaan ideana on lukea kunakin kuukautena tietyllä kielellä alunperin kirjoitettu kirja. Mutta tämä haaste venyy ja paukkuu, eli minun mielestäni on vallan ok lukea kirjat etukäteen, kyseisen kuukauden aikana tai myöhemmin eli silloin kun itselleen sopii. Kieliä ja kielialueita tulee pohdiskeltua joka tapauksessa kunakin kuukautena, huomasin viime vuonna.

Itse aion lukea samaan tapaan kuin viime vuonna eli kunakin kuukautena muutaman  kyseisellä kielellä alunperin kirjoitetun novellin ja kokonaisia kirjoja pitkin vuotta, mikäli niitä suinkin löydän.

Tässä vuoden 2019 kielet:

tammikuu: korea
helmikuu: norja
maaliskuu: islanti
huhtikuu: unkari
toukokuu: albania
kesäkuu: hollanti
heinäkuu: kiina
elokuu: viro
syyskuu: heprea
lokakuu: tanska
marraskuu: tšekki
joulukuu: kreikka

Lähdetkö tänä vuonna mukaan?

(Viime vuoden koontipostaukseen palaan pian, ajattelin nyt pistää tämän uuden vuoden käyntiin ensin ja katsoa sitten taaksepäin.)