Avainsana-arkisto: kuukauden kieli -haaste

Kuukauden kieli oli tšekki

Kuukauden kielen toiseksi viimeinen eli marraskuun kieli oli tšekki, jota puhuu äidinkielenään noin 10 miljoonaa ihmistä pääosin Tšekin tasavallassa. Kielenä se kuuluu länsislaavisiin kieliin ja on läheistä sukua slovakialle. Wikipedia, joista nämä tiedot poimin, jatkaa vielä kertomalla, että Tšekkoslovakian aikana tšekit ja slovakit ymmärsivät toisiaan hyvin, koska kuulivat molempia kieliä televisiosta, mutta nuoremalle väestölle toistensa kielellinen ymmärtäminen ei enää olekaan ihan yhtä selvää. Mielenkiintoinen huomio!

Omalla kohdallani kuukauden kieli meni juuri niin kevyesti kuin arvelinkin. Luin suosikkikirjailijaltani Milan Kunderalta yhden novellin, jonka löysin The New York Timesista, mutta se on alunperin ranskaksi kirjoitettu ja sitten käännetty englanniksi. Tosin en ole edes varma, onko se todella novelli vai vain katkelma romaanista, joka minulla on hyllyssäni suomennettuna, muttei tässä vieressä. Samat teemat ja samat tapahtumat, eli naisen napa.

No, merkintää ei siitä tule, koska se on kirjoitettu alunperin ranskaksi. Kiehtovaa minusta silti on se, miten jotkut kirjailijat voivat vaihtaa ilmaisunsa kieltä jokseenkin vaivattomasti.

Entä sitten toinen yritykseni? Menisikö se läpi? Katsoin nimittäin animaation, jossa ei ole ainuttakaan sanaa. Mutta se on tšekkiläisen animaattorin ja kuvittajan Zdeněk Milerin (1921–2011) luomus, nimittäin tietenkin Myyrä! Rakastin pikkutyttönä Myyrää, sekä kirjoina että animaatioina. Liekö sillä (ja muilla tuon ajan Pikku Kakkosen itäeurooppalaisilla animaatioilla) jotakin tekemistä sen kanssa, että olen koko ikäni ollut kiinnostunut itäeurooppalaisesta kirjallisuudesta ja kulttuurista? En niinkään näiden maiden valtiomalleista, vaan arkikulttuurista ja ajattelun tavasta, joka tulee esiin nimenomaan kirjoissa (ja elokuvissa).

Aikaa on kulunut monta kymmentä vuotta, mutta kyllä minä tuon Myyrä kemistinä -animaation pian muistin. Youtubesta löytyy lisää, jos ken katsella ja kenties nostalgisoidakin haluaa.

Vuoden ja samalla tämän puolisattumalta emännöimäni haasteen viimeinen kielialue eli alkuperäkieli, jolla kirjoitettua (käännös)kirjallisuutta tulisi lukea, on kreikka. Haastekohta on vaikea ja helppo: koko eurooppalaisen kulttuurinhan sanotaan ponnistavan antiikin Kreikasta, joten nyt sitten Iliasta ja Odysseiaa lukemaan! Tai Aisopoksen tarinoita. Tai jotakin uudempaa (tämä onkin vaikeampi, oletko kuullut viime aikoina kreikankielisistä käännöskirjoista? Aiheitahan toki olisi…), kuten Zorbasin kertomukset tai Andreas Staikosin mainio pikku kirja Herkullisia suhteita. Itse asiassa kyllähän kirjaston valikoimista kaikenlaista löytyy, kun alkaa oikein penkomaan!

Kuukauden kieli -haaste päättyykin sitten ainakin omalta kohdaltani joulukuuhun. Jos joku haluaa aiheella ensi vuonna jatkaa, niin kaikin mokomin, luovutan kapulan mielelläni seuraavalle. Itse aion kyllä sen verran jatkaa, että keräilen vähitellen niitä kieliä, jotka ovat jääneet täyttämättä kokonaisilla kirjoilla, kuten puola, tämä tšekki, heprea, arabia… riittäähän noita.

Luitko sinä marraskuussa jotakin tšekin kielellä alunperin kirjoitettua?

Lokakuun kieli oli tanska

Kuukauden kieli -haasteessa oli lokakuussa tanskan vuoro, eli ideana oli lukea jotakin alunperin tanskaksi kirjoitettua. Virallisena kielenä tanska on emämaa Tanskan lisäksi Färsaarilla, minkä lisäksi sitä puhutaan vähemmistökielenä Grönlannissa ja Saksan Schleswig-Holsteinissa (kertoo meille Wikipedia).

Tanskasta ainakin minulle tulee dekkaristien sijaan ensimmäisenä mieleen Karen Blixen, joka kirjoitti myös salanimellä Isak Dinesen. Jälkimmäisellä nimellä kirjoitettu tarinakokoelma Winter’s Tales löytyy jostakin kirjahyllystäni tai kirjalaatikostani, ja siihen olisi tehnyt mieleni nyt palata, sillä totta puhuen en muista tarinoista mitään, vain tunnelman. Luettavien pinossa oli myös Blixenin novelli Babette’s Feast, jonka pohjalta tehty elokuva Ranskalainen illallinen on yksi suosikkejani. Mutta enpä lukenut sitäkään, olisi tehnyt mieli lukea suomeksi englannin sijaan. (Yritin viime vuonnakin yhtä huonolla menestyksellä. Hmm. Miksiköhän?)

Tanska on kuitenkin tullut suoritettua, sillä keväällä luin Naja Marie Aidtin surukirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (joka voisi saada hankalimman kirjanimen palkinnon, jos sellaisia jaettaisiin). Kirja on äidin surukirja, jonka hän on kirjoittanut poikansa (huume)kuoleman jälkeen. Olen miettinyt tuota kirjaa useaan otteeseen jälkikäteen. Minullahan meinasi mennä oleisin ohi e-kirjan bugin vuoksi, enkä ensin tajunnut yhtään mikä tässä on surullista, se vaikutti pikemminkin käsittämättömän pinnalliselta, mutta lopulta itkin kirjailijan kanssa löytäessäni sen, minkä bugi ohitti käänneltyään sivuja reippaalla kädellä. Mutta nyt jälkikäteen näen kirjan hiukan toisella tavalla. Se nimittäin tuo mieleeni Ang Leen hienon elokuvan Ice Storm, jossa aikuiset keskittyvät omaan hedonistiseen elämäänsä suhdesotkuineen ja heräävät vasta, kun heidän keskellään pieni lapsi tapaturmaisesti kuolee. Aidtin kirja ei ole fiktiota vaan totta, kaikesta runollisesta ilmaisustaan huolimatta, mikä tekee siitä vielä kylmäävämmän. Sehän ei tietenkään ole tarkoitus, mutta näin minulla lukijana kävi.

Löysin Aidtilta vielä yhden englanniksi käännetyn novellin netistä ja ajattelin, että se voisi tuoda vastapainoa surukirjan muodostamalle mielikuvalle kirjailijasta, mutta niin sekin vielä odottaa lukemistaan.

Marraskuun kieli onkin sitten tšekki, joka on suhteellisen helppo rasti jos on kirjasto vieressä, on Kunderan alkutuotantoa (myöhemmin hän alkoi kirjoittaa ranskaksi), Myyriä ja Sotamies Švejkejä. Muuten voi olla hankalampaa. Saa nähdä, tuleeko tästä omalla kohdallani taaskaan mitään.

Luitko sinä jotakin tanskaksi kirjoitettua?

Syyskuun kieli oli heprea

Kuukauden kieli -haasteessa oli syyskuun kohdalla heprea. Kieli, joka kertaalleen oli jo katoamassa ja joka heräteltiin uudestaan henkiin viime vuosituhannen lopulla. Kieli, jota kirjoitetaan pelkillä konsonanteilla ja jota puhuu äidinkielenään viitisen miljoonaa ihmistä. Kieli, jolla tunnetusti on kirjoitettu mm. Raamattu. Ja joka on eri asia kuin jiddiš, johon mm. Woody Allenin elokuvissa usein viitataan.

Minulla oli luettavana tällä kertaa hepreasta englanniksi käännetty kirja, David Grossmanin A Horse Walks Into a Bar, josta on tehty itse asiassa myös suomennos nimellä Hevonen meni baariin. Kirja alkaa aika kiehtovasti standup-koomikon piruilulla, mutta loppujen lopuksi minulla ei ollut aikaa eikä kiinnostusta lukea kirjaa tietokoneen näytöltä englanniksi. Joten korvamerkkaan sen ja palaan kenties aiheeseen saadessani suomenkielisen paperikirjan käsiini.

Kun kirja jäi kesken ryhdyin selailemaan hepreasta käännettyjä novelleja, joita löytyy sieltä samalta Words without borders -sivustolta, mistä monet muutkin novellit haastetta varten olen poiminut. Mutta, eh, en oikein jaksanut sittenkään sukeltaa täysin tuntemattomaan, taitaa olla vähän haasteväsymystä ilmassa. Sitten muistin Amos Ozin, jonka tuotantoon olen halunnut pitkään tutustua, ja kas, The New York Timesin sivuilta löytyikin häneltä kokonainen novelli, hepreasta englanniksi käännettynä. Se odottaa nyt tuossa vieressäni lukemista. Niin, vieressä. Printtasin sen, näytön tuijottaminen väsyttää.

Tällainen onneton yritys oli haastekuukauteni tällä kertaa. Menikö sinulla paremmin?

Lokakuussa onkin sitten tanskan vuoro, ja kerrankin voin sanoa että se on jo suoritettu! Luin nimittäin keväällä tanskalaisen Naja Marie Aidtin surukirjan. Ehkä lokakuussa käännynkin taaksepäin ja palaan johonkuhun niistä kielistä, jotka listastani vielä puuttuvat? Kuten viroon, löysin e-kirjastosta sittenkin jotakin kiinnostavaa. Ja kyllähän hepreakin yhä kiinnostaa, Israel jo valtiona on niin valtavan ristiriitainen. Olisi hyvä kurkata siihen sisään kirjallisuuden avulla.

Kesäkuun kieli oli hollanti

Kuukauden kieli -haasteessa oli kesäkuussa hollannin vuoro. Täytyy tunnustaa, että mieleeni tuli siitä oikeastaan vain yksi teos, Anne Frankin päiväkirja, jonka olisin mieluusti uudelleen lukenut, jos olisi kohdalle osunut. Perehtymällä hollanninkieliseen kirjallisuuteen hiukan tarkemmin nousi muutama muukin nimi esiin, kuten Herman Koch ja Renate Dorrenstein. Mutta olisiko sittenkin niin, että Alankomailta puuttuu se suuri kirjailijanimi, joka nousisi heti kaikkien huulille kun kielialueen kirjallisuudesta puhuttaisiin? Vai olenko unohtanut jotakin oleellista?

Huomaan myös, että minuun on iskenyt pieni väsymys. Olen tähän mennessä lukenut novelleja kustakin kielialueesta, mutta nyt en jaksanut millään. Olisihan niitä muutama ollut netissä tarjolla, mutta nimet eivät sanoneet mitään, enkä jaksanut sukeltaa mihinkään täysin tuntemattomaan. Yritin kyllä, mutten jaksanut.

Rasti hollannista tulee siitä huolimatta, sillä tajusin jo aiemmin talvella lukeneeni jotakin alunperin hollanniksi kirjoitettua. Vincent van Gogh tuli avukseni. On oikeastaan aika mielenkiintoista, että hän itsehän kirjoitti ne kuuluisat kirjeensä pääosin ranskaksi, hänestä oli helpompi ilmaista itseään vieraalla kielellä etenkin silloin kun asui Ranskassa, mutta lukemani museokirja oli hollantilaista alkuperää.

Tämä huomio on ollut minulle ehkä kiehtovinta antia tämän haasteen kohdalla: kirjallisuuden kieli ei välttämättä määräydy asuin- tai synnyinpaikan mukaan, ei välttämättä edes äidinkielen mukaan. Useimmiten kyllä, muttei suinkaan aina. Van Gogh kirjoitti kirjeitään ranskaksi, mutta missä päin ollaan kirjoitettu hollanniksi? Paitsi Alankomaissa, ainakin Belgiassa, kenties myös Etelä-Afrikassa, missä se vähitellen alkoi muuttua afrikaansiksi? Ajatus on kiehtova, joten katsotaan, josko väsymykseni väistyisi ja jaksaisin vaikka jälkikäteen palata aiheeseen…

Heinäkuussa onkin sitten kiinan vuoro. Siitä olisi jokunen opus hyllyssäkin odottamassa.

Luitko sinä kesäkuussa jotakin hollanniksi alunperin kirjoitettua?

Maaliskuun kieli oli islanti

Kuukauden kieli -haasteen kolmantena teemakielenä oli islanti. Odotin tätä itse mielenkiinnolla, sillä opiskelija-aikoinani olin sen verran suuri islanninkielisen kirjallisuuden fani, että olin jo päätyä maahan vaihto-oppilaaksi, kunnes käänsin kelkkaani ja lähdin aivan toiseen suuntaan. Mutta islanti oli siis pop. Se tuntui vastaavan siihen, mitä kaipasin  – ja olevan samalla täydellinen vastakohta suomalaiselle (inho)realistiselle kirjallisuudelle, jonka koin hyvin vieraaksi. Puhun nyt erityisesti Vigdis Grismdottirista ja hänen teoksistaan Metsän tyttö, Kannastie 7 ja Nimeni on Isbjörg: Olen leijona. Muitakin luin, mutta Grimsdottir meni minuun sisuskaluja myöten.

No. Nyt on eri aika, eivätkä kirjaston kovakantiset paperikirjat ole lähelläni. Selailin e-kirjojen valikoimaa, ja Sjón olisi sieltä erityisesti kiinnostanut, mutta en jaksanut nyt lukea mitään englanniksi. Dekkarit taas ovat niin kamalan pitkiä, ja kun en nimiä tunne, en niihinkään tarttunut. Eikö dekkareita voisi joskus kirjoittaa vaikka pienoisromaanin muotoon tai edes max 200-sivuiseksi?

Joten tältä erää kokonaiset kirjat jäivät ja lopulta luin yhden ja sitten toisen novellin, molemmat jälleen sieltä jo tutuksi tulleesta Words without borders -sivustolta. Islanniksi kirjoitettuja novelleja ei ollut monta, luin kaksi ensimmäiseksi silmiin osunutta.

Ensimmäinen oli Arngunnur Árnádottirin (s. 1987) Bus Sequenses. Pidin asetelmasta, bussimatkat ovat kiehtovia. Novelli on jaettu viiteen kohtaamiseen, samojen ihmisten eli kertojan ja bussissa matkustavan tytön kohtaamisiin. Kuten Suomessa, he kulkevat samalla bussilla joka päivä, tunnistavat toisensa ja heidän katseensa kohtaavat, mutta he eivät koskaan vaihda kuulumisia, eivät edes tervehdi, mutta vaihtavat katseen kääntyäkseen sitten nopeasti pois. Tähän asti tarina oli kiehtova. Mutta sitten tyttö pudottaa muistikirjansa ja kertoja lähtee seuraamaan häntä ja kohtaa hänet hänen työssään, eikä siinä sitten mitään. Jotenkin lössähti koko juttu. Alku oli kuitenkin hyvä, ja siinä mielessä toi mieleeni viime kuussa lukemani norajalaisen bussitarinan, joka niin ikään alkoi hyvin, mutta lössähti. Mikäs näissä busseissa oikein on, etteivät tarinat kanna pidemmälle?

Toinen novelli oli Gyrðir Elíassonin (s. 1961) House no. 451, joka olikin yllättäen tieteisnovelli, sillä se sijoittui vuoteen 2072. Kertojan kodin vieressä on unohdettu talo, joka on rakennettu vuonna 2010, ja nostalgiaan taipuvainen kertoja jää miettimään, millaista talossa olisi ollut esimerkiksi vuonna 2012 (jolloin novelli on julkaistu). Vuoden 2072 nykyisyyttä kuvastaa kirjallisuuden katoaminen lähestulkoon kokonaan, kukaan ei kirjoita, varsinkaan käsin paperille, lapset leikkivät virtuaalitodellisuudessa ja kodin seinää koristaa jättimäinen ruutu, kirjoja talossa ei suvaita. Niinpä nostalginen kertoja haaveilee voivansa matkustaa ajassa taaksepäin, vaikkapa tuohon vuoteen 2012, ja hetkeksi siinä jopa onnistuu… Tässä novellissa oli taianomainen tunnelma, vaikka sitä entistä Islantia en siitä tunnistanutkaan, ja ehkä juuri se oli kirjoittajan tarkoituskin: Islantikinko katoaa…

Voi olla, että tartun vielä johonkin islantilaiseen teokseen tämän vuoden aikana, saa nähdä, jokin tuossa maassa jaksaa kiehtoa.

Huhtikuussa onkin sitten unkarin vuoro, joka on sukulaiskielemme. Tähän on jo muutama idea, mutta saa nähdä, ehdinkö kokonaisia kirjoja tälläkään kertaa tähän kohtaan, vai mennäänkö taas novelleilla. Ehkä.

Luitko sinä maaliskuussa jotakin islannin kielellä kirjoitettua?

Helmikuun kieli oli norja

Kuukauden kieli -haasteen toisena kielenä oli tänä vuonna norja. Luvassa olisi siis jotakin suhteellisen tuttua ja samalla sopivasti vierasta. Miten meni?

Olin jo etukäteen tutkiskellut, mitä norjankielinen kirjallisuus sisältää Ibsenin, Hamsunin ja dekkareiden lisäksi, ja tajunnut ilokseni olevani paitsi ruotsin- myös norjankielisen kirjallisuuden kasvatti. Sillä norjalaisiahan ovat Kasper, Jesper ja Joonatan, Hammaspeikko ja Hyppelihiiri Myökkipyökkimetsässä, suuret lapsuudensuosikkini! Vähän isompana muistan lukeneeni Sofian maailmaa, ja siihen olisikin ollut hauska palata nyt uudestaan, mutta eipä sitä e-kirjana kirjastosta löytynyt. Kuten ei paljon muutakaan: ei Linn Ullmania, ei Erlend Loeta. Dekkareita ja Knausgårdia, siinä koko saldo. Huomio oli joka tapauksessa kiehtova: lapsena kirjailija, hänen taustansa, kotimaansa, äidinkielensä, sukupuolensa tai mikään muukaan merkitse yhtään mitään, vain kirja itse (ja sen kuvitus), joka on joko hyvä, huono tai jotain siltä väliltä.

Päätin lopulta jättää norjalaiset kirjat tässä kohtaa sikseen ja palata niihin joskus myöhemmin. Sen sijaan luin pari novellia Words Without Borders -sivustolta. Ne valitsin suhteellisen sokkona. Per Pettersonilta (s. 1952) on kuulemma jokunenkin kirja suomennettu ja Gunnhild Øyehaugin (s. 1975) kerrotaan olevan hyvin suosittu kotimaassaan. Näihin kahteen päädyin tekstien lyhyyden lisäksi siksi, että toinen heistä on mies ja toinen nainen ja koska heidän profiilinsa mukaan molemmat ovat palkittuja kirjailijoita (ja Pettersonin tekstin alusta nappasin sanan nuclear war. Sehän kiinnostaa). Tein siis aivan päinvastoin kuin mitä yllä kirjoitin!

Entä sitten tuomio? Pitäydytäänkö pidin / en pitänyt / ihan okei -akselilla? Siinä tapauksessa päädytään viimeiseen. Mitään suurta ihastuksen huudahduksia en ilmoille päästellyt, mutten jättänyt keskenkään.

Per Pettersonilta luin novellin Today you must pray God, joka kertoo ydinsodan pelosta lapsen silmin. Ajankohta on 60-luku ja Kuuban kriisi, eivätkä paikan nimet eivätkä muutkaan sano lapselle mitään, mutta aikuisten pelko tarttuu ja saa omat ulottuvuutensa lapsen mielessä. Novelli oli lyhyt ja loppui jotenkin seinään.

Gunnhild Øyehaugin novelli Light tuntui aluksi kiehtovan salaperäiseltä, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, mutta sitten tarina otti käänteen josta en niin pitänyt. Nainen kavahtaa illalliseksi paistamansa lihan hajua ja verta ja vertaa hajuja synnytykseen. Jaahas. Taianomainen tunnelma oli poissa, oltiinkin nykyajassa, keskiluokkaisessa kliinissä kotikeittiössä typerien ja mitättömien päänsisäisten nykyongelmien keskellä. Siihen lisäksi joulu ja nuoruusvuosien väärät valinnat, lapset ja koulu ja mitä vielä. Luin novellin kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla kävi samalla tavalla: ensin sukelsin ihastuneena siihen outoon tilanteeseen jonka sateinen bussimatka avaa ja jossa mikään ei ole sitä miltä se ensin näyttää, ja sitten kun tullaan siihen lihakohtaan, kaikki lässähtää ja kiinnostus katoaa. Harmi, sillä alku on todellakin hyvä.

Mutta oli joka tapauksessa kiehtovaa tehdä pieni kurkistus naapurimaahan Ruotsin toisella puolen. Tuttua ja tuntematonta. Täytyy jatkaa tutustumista.

Maaliskuussa onkin sitten islannin vuoro. Tätä oikeastaan odotan paljon, rakastin nuorena islanninkielistä kirjallisuutta, mutta sitten kadotin sen. Josko tulisi uusi valaistus?

Luitko sinä helmikuussa jotakin norjan kielellä alunperin kirjoitettua?

Tammikuun kieli oli korea

Kuukauden kieli 2019 -lukuhaaste alkoi korean kielellä, jota puhutaan Korean niemimaalla niin etelässä kuin pohjoisessakin. Siksi nuo kaksi lippua. Minä kun haluaisin jonakin päivänä nähdä heidät yhdessä taas, ei ole oikein muiden valtioiden jakaa toisia valtioita mielivaltaisesti ja omien pyrkimystensä vuoksi.

Koreoiden jaon ja mahdollisen yhdistymisen joskus hamassa tulevaisuudessa lisäksi mietin sitä, miten vähän Koreasta tiedän. On Etelä-Korea ja on Pohjois-Korea, hyvä on, mutta mikä on se kansa jonka väliin on väkipakolla vedetty raja? Entä miten se näkyy kirjallisuudessa? Miten paljon ehdin aiheeseen tutustua kuukauden aikana? Vähän, hyvin vähän, jouduin toteamaan, sillä tammikuussa en ylipäänsä ole ehtinyt kauheasti lukemaan. Entä minkä verran on korealaista kirjallisuutta ylipäätään tarjolla käännettynä? Japanilaista kirjallisuutta on jo aika runsaasti, kiinalaista jonkin verran, mutta korealaista kirjallisuutta on alettu kääntämään meillekin vasta aivan viime vuosina. Mutta sitten onkin putkahdellut kirja toisensa jälkeen, mikä on ollut mukava panna merkille.

No, miten minun korea-kuukauteni sitten meni? Noin niin kuin lukemisenkin suhteen, eikä pelkkien pohdintojen? Olin vakaasti päättänyt, että tänä vuonna luen myös kokonaisia kirjoja kunkin kuun aikana novellien lisäksi. Varasin heti pari e-kirjaa kirjastosta. Aloitin  monen kehumalla Sun-mi  Hwanin aikuisten sadulla Kana joka tahtoi lentää, mutta kauniista kuvituksesta huolimatta lopetin jo aivan alkuvaiheessa. Liian moralisoiva ja opettavainen minun makuuni, eikä äitiysteemakaan innosta. Tämä siis siitä huolimatta, että olen toki aiheesta samaa mieltä, ei ole kanan eikä muunkaan tuotantoeläimen paikka häkissä. Mutta ei. Väliin jäi.

Myös pohjoiskorealaisen Bandin Syytös jäi väliin, sillä minua vaivaa epäilys. Se vaan tulee niin täydelliseen saumaan, se on niin täydellisen sopiva läntiseen (lue: amerikkalaiseen) narratiiviin Pohjois-Koreasta ja se niin täydellisesti käännettiin heti kaikille mahdollisille länsimaisille kielille. Ehkä tartun siihen jonakin päivänä ja luen samalla, mitä siitä muualla kuin angloamerikkalais(suomalais)essa mediassa on kirjoitettu. Ranskalaisessa ainakin näytti olevan vähän toista näkökulmaa. Mutta ei nyt. Nyt halusin jotakin muuta.

Seuraavaksi tartuin Kyung-soon Shinin romaaniin Pidä huolta äidistä, joka kiinnosti aiheensakin puolesta. Teos alkaa mielenkiintoistesti, mutta kirja saapui huonoon aikaan, enkä ehtinyt siihen keskittyä ja aika loppui kesken. Palaan siihen kyllä vielä, venyvätköön siis aikataulut…

Lopulta palasin takaisin novellien ja runojen pariin kuten viime vuonnakin. Words without borders -sivustolta valitsin ensin Ko Unin runoja ja sitten suhteellisen sattumanvaraisesti kaksi novellia: Sim Sangdaen Beauty ja Oh Jung-Heen Garden of my childhood. Näihin nimenomaisiin teksteihin päädyin siksi, että Sangdaen mainittiin käyttävän korean kieltä taitavasti (englanninnoksessa tämä ei kyllä tullut mitenkään mainittavasti esiin) ja Jung-heen kerrottiin olevan kotimaassaan tunnettu novellisti, minkä lisäksi hänen kertomuksessaan on viittauksia Korean sotaan, joka minua kiinnostaa.

Mutta totta puhuen kumpikaan ei tehnyt suurtakaan vaikutusta. Sangdaen tarina vie Etelä-Korean koillisrannikolle, likaiseen ja ikävään muistojen satamakaupunkiin, missä paikallisen prostituoidun toinen poika pakenee kirjojen pariin ja toinen, silmäpuoli, seuraa vierestä kun irstaat äijät panevat heidän karvatonta äitiään. Kylän kaikki miehet pikkupojista ukkoihin nauravat hutsuäidille, mutta toisaalta himoitsevat pormestarin kaunista nuorta tytärtä, jonka puhtaus tahriutuu kateuden vereen. Tarina etenee melkeinpä episodimaisesti ja jäin välillä miettimään, miksi jatkan lukemista. Sangdae, ainakin tämän kertomuksen perusteella, on niitä mieskirjailijoita, jotka nauttivat irstaasta, likaisesta ja vastenmielisestä kuvauksesta ja jotka haluavat saada lukijan kokemaan olonsa inhottavaksi. Njaah. Ei minulle.

Oh (tai ihan vaan O) Jung-heen kertomus etenee yllättävän samalla kaavalla kuin Sangdaenkin, mutta tässä ei ole sellaista vastenmielistä sivumakua. Ei ollenkaan. Kuten Sangdae, myös Jung-hee antaa näkökulman lapselle. Perhe on paennut sotaa johonkin pikkukylään, jossa he ovat ulkopuolisia ja siksi karsastettuja. Isoäiti varastaa kanoja, jotka ”eivät kuulu kellekään” ja perhe saa niistä syödäkseen, ja kertojatyttö varastaa äidiltä kolikoita saadakseen karkkia. Se alkuun mainittu sota on kaukana ja lähellä, se kuuluu jostakin kaukaa ja muistuttaa isästä, joka on poissa.

Hmm. Nyt kun tätä postausta kirjoitan, huomaan, että molemmat kuvaavat rikkoutunutta perhettä: Sangdaen tarinassa perheen pää eli isä on aina merillä, hän on ainoa, joka ei tiedä vaimonsa olevan satamakylän yleinen nainen. Jung-heen tarinassa isä on puolestaan vedetty sotaan, hän on poissa. Pitkä poissaolo alkaa häivyttää isää pois perheenjäsenten mielistä, jotka salaa alkavat toivoa ettei tämä tulisi ollenkaan takaisin.

Koreassa perhesuhteet ja ylipäänsä hierarkiasuhteet myös työpaikoilla ovat hyvin tärkeitä – kertovatko nämä tarinat omalla tavallaan tämän perinteen rikkoutumisesta? Kulttuurin rikkoutumisesta? Ja eikös se romaanikin, se Pidä äidistä huolta, ole teemaltaan samanlainen, siinä perheestä katoaa äiti?

Oikeastaan aika mielenkiintoista. Ja surullista.

Lopulta palasin vielä Ko Uniin. Luin nyt, että hän on vuonna 1933 syntynyt runoilija, joka soti Korean sodassa ja ryhtyi sen jälkeen buddhistimunkiksi, oli vankka demokratian puolustaja ja jossain vaiheessa vahva ehdokas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksikin. Lukemani runot on käännetty englanniksi, ne ovat melko pitkiä, ja se tietty buddhalainen viisaus yhdistettynä sodanvastaisuuteen tulee niissä esiin. Pidin niistä kovastikin. Minuun tällainen yhdistelmä tuntuu iskevän. Jotain tällaista voimakasta yhteiskunnallisuutta kaipaisin kotimaahankin. Tässä pieni katkelma (aika kaukana niistä buddhalaisista viisauksista, mutta kumminkin):

What has been paralyzed by greed for rapid growth,
what has made us crazy by unlimited competition,
what has become intoxicated by generations in power
should be got rid of one by one, through and through,
with the pain of writing on our bones
and of having our flesh torn off.
There should be glory for tens of thousands
instead of banquets for just one or ten.

– Ko Un, katkelma runosta A poem I did’nt name

Pätee nykyään aika moneen muuhunkin maahan.

Tällainen oli oma kurkistukseni koreankieliseen kirjallisuuteen. Helmikuussa onkin norjan vuoro, ja olen pientä etsimistä jo tehnyt, ja ihmetellyt, että eikö norjasta käännetä tällä hetkellä mitään muuta kuin dekkareita. Ja ovatko ne kaikki jotain splätterikauhudekkareita? En todellakaan tiedä, mihin tarttua. Psykologiset tai yhteiskunnalliset trillerit voisivat kyllä kiinnostaa. Saa ehdottaa! (Toistaiseksi olen valinnut luettavakseni Ibseniä…)

[Kiitokset Marikalle ja Paulalle vinkeistä, on norjasta nähtävästi paljonkin käännetty, mikä helpotus! Huomasin nyt, että olin katsonut vain kirjaston e-kirjavalikoimaa, joka rajoittuu vain dekkareihin…]

Luitko sinä tammikuussa jotakin korean kielellä alunperin kirjoitettua?