Kuukauden kieli -haasteen lokakuun alkuperäiskielenä oli espanja, jonka asema maailmankielenä on kiistaton: Jopa yli 350 miljoonaa ihmistä puhuu espanjaa äidinkielenään, ja espanja luetaankin neljän puhutuimman kielen joukkoon kiinan, englannin ja hindin ohella. Käännöskirjallisuuttakin pitäisi siis olla tarjolla. Mutta onko, ja minkä verran?
Minä etsin jälleen nykykirjallisuutta novellien muodossa, englanniksi, sillä suomennettuna niitä ei netistä juuri löydy. Toiveenani oli lukea yksi emämaa Espanjasta ja toinen Latinalaisesta Amerikasta, mutta jälkimmäisen puoleen kummatkin lukemani novellit kallistuivat.
Kumpikin kirjailijoista on maailmalla tunnettu, mutta kummaltakaan ei ole (tietääkseni) suomennettu mitään. Abilio Estevézin tuotantoa löytyy etenkin ranskaksi, Juan Gabriel Vásquezia niin ruotsiksi kuin viroksikin, mutta ei suomeksi. Miksi? Siksikö, että suomalaiset kustantajat, etenkin suuret, todellakin suosivat englantia muiden kielten kustannuksella? Pelkään pahoin, että näin on. (Tunnemme kaikki ne tekosyyt: ”mutta kun ei se myy, kun se on niin vaikeaa, ja kun meidän kielialueemme on niiiiin pieni”, oi niin totta, varsinkin kun vertaa Viroon… hehe…)
No, niihin novelleihin. Ensin luin kuubalaisen Abilio Estévezin (s. 1954) novellin The Lagoon (La laguna, 2015), jossa kaksi nuorukaista tekevät retken metsittyneelle ja mutaiselle laguunille etsiäkseen hyvälaatuista güinia, jonkinlaista ruokoa tms. josta toinen pojista tekee taidokkaita lintuhäkkejä. Tunnelma novellissa on hikinen ja aavistuksen homoeroottinenkin, kun toinen pojista riisuutuu uidakseen mutaisessa laguunissa ja on vähällä hukkua, mutta vanhempi poika pelastaa hänet, painaa huulensa toisen huulia vasten antaakseen tekohengitystä. Maisema, jonka Estévez maalaa, jää eksoottisine kasvinimineen tuntemattomaksi, mutta vähitellen se alkaa piirtyä mieleeni henrirousseaumaisena kirkkaanvihreänä trooppisena viidakkona. Kiehtova kurkistus Kuubaan.
Toisessa novellissa oli hyvin erilainen tunnelma. Kolumbialaisen Juan Gabriel Vásquezin (s. 1973) The Double kertoo kahdesta nuoresta miehestä, joiden elämänsuunnan määrää arpa: toinen joutuu armeijaan ja kuolee onnettomuudessa, toisesta tulee kirjailija. Kuoleman edessä kirjailijaksi suuntautuva kääntää selkänsä entiselle elämälleen: hän ei mene ystävänsä hautajaisiin ja katkaisee suhteensa tämän perheeseen, ymmärtämättä lainkaan, että nämä olisivat juuri häntä tarvinneet. Tai ehkä hän tajuaa ja siksi ravistelee itsensä irti. Kiinnostavaksi novellin tekee myös se, että sen päähenkilöt ovat kolumbiansaksalaisia ja heidän jälkeläisiään, sinne suuntaanhan toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen moni pakeni.
Vásquezin sanotaan ottavan etäisyyttä kuuluisaan maanmieheensä Garbiel García Márqueziin ja maagiseen realismiin, ja ainakin tässä novellissa olikin jopa jotenkin vihainen ja kylmän realistinen sävy. Novellin päähenkilö, se, joka sattuman kautta välttyi armeijalta ja pelastui, on hahmona omahyväinen loppuun asti, mutta eräänlaista katkeroitunutta kiivautta on myös kuolleen pojan isässä, joka kokee pojan ystävän hylänneen heidät.
Tällainen oli pieni kurkistus espanjankieliseen nykykirjallisuuteen.
Marraskuussa onkin sitten arabian vuoro. Yksi novelli on jo katsottuna, toinen jää etsittäväksi. Odotan mielenkiinnolla.
Luitko sinä lokakuussa jotakin alunperin espanjaksi kirjoitettua?
Aukeamia 