Mökkikirjasto

Samaan aikaan, kun mediassa ja somessa kohistaan messutalojen kirjahyllyttömyydestä ja Ylen entisen päällikön kirjavastaisista kommenteista, tutkiskelen minä vanhan kesämökin kirjahyllyä. Olen jo heittänyt pois pahimmat Harlekiinit (niitä joku siis todella lukee) ja lastenkirjat ja säästänyt kaikki ne, joihin voisi jossain vaiheessa tutustua ja sitä kautta avartaa taas omaakin maailmaani.

Yksikään mökkikirjaston kirjoista ei ole omia hankintojani, ne ovat nyt jo yli kahdeksankymppisten ihmisten, jotka ovat tällaisia kirjoja kesälomillaan lukeneet. Jako on aika selkeä: on suomalaista kaunokirjallisuutta, joka sivuaa Suomen historiaa, sekä sota-aikaa että sodan jälkeistä Suomea. Ja sitten on hengellinen kirjallisuus, ruokakirjat ja hiukan puutarhanhoitoakin. Lisäksi on muutama ulkomaalainen käännöskirja, jotka pian alkoivat kiinnostaa. Ei liene vaikea arvata, kummat ovat miehen ja kummat vaimon lukemistoa.

Näihin aion joka tapauksessa vähitellen paneutua. On Antti Tuuria, Hietamiehiä (sekä miestä että vaimoa), Mauri Sariolaa, Hilja Valtosta ja monia, joiden nimet eivät sano minulle mitään. Mutta kohta sanoo. Mukana on myös kaksi kirjaa, jotka olen jo moneen kertaan päättänyt lukea: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Raamattu. Jälkimmäinen on uusi suomennos, ja olenkin epäröinyt, kumpaan tarttuisin, uuteen vai vanhaan suomennokseen, ja kas, näin on pulma ratkaistu.

Olen jo pitkään leikitellyt ajatuksella, että tutustuisi ihmiseen sen kautta, mitä hän lukee. Olen aloittanut oman perheeni jäsenistä, isoäidistäni ja vanhemmistani, mutta nyt tutustuttavat henkilöt ovat minulle vieraita. Heidän elämänsä kuitenkin sivuaa omaani, olemmehan samassa maassa syntyneet ja kasvaneet. He ovat minua puolta vanhempia, heidän maailmansa on eri kuin minun, ja silti sama.

Mistäkö sitten aloitin? Äiti Teresan nuoruusvuosista.

Kevään ja kesän kuusi kesken jäänyttä kirjaa

Yleensä sitä kirjoittaa vain niistä kirjoista, jotka on lukenut loppuun. Mutta entä ne, joita on aloittanut, kiinnostuksella, joskus innostuksella, toisinaan vähän epäillen, ja jotka kuitenkin ovat syystä tai toisesta tyssänneet jo alkuvaiheessa tai jopa puolen välin paikkeilla? Näin on käynyt kevään ja kesän aikana käynyt näille kuudelle kirjalle. Useammallekin, itse asiassa, mutta näiden kanssa sinnittelin enemmän tai vähemmän pitkään, mutta lopulta luovutin.

Satu Vasantola: En palaa koskaan takaisin, luulen. Tartuin teokseen Vasantolan hesarilaisen toimittajataustan vuoksi, minua kiinnosti, millaisen romaanin hän on kirjoittanut. Samoin minua kiinnosti aiheen ajankohtaisuus, maahanmuuttajien ja suomalaisten yhteiselämä. Muut teemat olen tainnut jo unohtaa. Luin ehkä viitisenkymmentä sivua, mutta en oikein innostunut, en kerrontatavasta enkä dialogista. ”Toimittajan kirjoittama, ja siltä se kuulostaa”, kirjoitin muistikirjaani.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta. Olen karttanut Pulkkista tähän mennessä ihan tarkoituksellisesti, en ole oikein uskonut, että hän olisi minua varten. Mutta kun hänen kirjojaan kuitenkin kirjablogeissa kovasti kehutaan, ajattelin kokeilla. Lasten planeetta aiheeltaan kiinnosti, nykykaupunkilaispariskunnan ero ja pieni lapsi siinä keskellä. Jäi kesken. Välillä epäilin, että kirja onkin parodia meidän ajastamme, mutta pelkään pahoin että se on sittenkin vakavasti kirjoitettu. Kylmä ja itsekeskeinen kuvaus perhe-elämästä ja sen loppumisesta, ainakin ne ensimmäiset n. 100 sivua. ”Jos tämä on suomalaisuutta, minä pysyn jatkossakin poissa maasta”, kirjoitin muistikirjaani ärtyneenä.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat. Minulla ei mene hyvin amerikkalaisen kirjallisuuden kanssa, mutta Oikukkaat puutarhat vaikutti sellaiselta, että voisin löytää etsimäni. Kansikin houkutteli. Mutta. Ensimmäinen novelli oli yksinkertaisesti huono Thelma&Louise-toisinto, jossa kaksi amerikkalaista naista lainaa intinaaninaisilta yhden lauseen, otetaan kirveet esiin, tms., ja lähtevät sitten pahoja perheenjäseniä pakoon tai muuta sellaista… Ja loppu kuin Hollywood-elokuvasta. Mamma mia. Jos Eugenides on ”amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimi”, niin mitä odottaa niiltä muilta? En tiedä. Kovasti tätäkin kehutaan, mutta en kyllä ymmärrä, miksi. Yritin toista novellia vielä, mutta tyssäsi heti alkuun ja luovutin suosiolla.

Hiromi Kawasaki: Sensein salkku. Japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, mutta siitä huolimatta epäröin Kawasakin suhteen. Arvaukseni osui oikeaan, ei ollut minulle. Kirjoitin ylös: ”Pitkäveteinen, turha, aika mitäänsanomaton, nostalginen ja kieleltään jotenkin vanhanaikainen. Töksähteleväkin.” Sinnittelin puoliväliin, mutta sitten se jäi. Pikkusievää kerrontaa aikuisen naisen ja hänen iäkkään professorinsa ystävyydestä. Izakaya-kohtaukset menettelivät vielä, mutta muuten… juu, ei.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. Luen aika vähän matkakertomuksia, mutta ajattelin kokeilla. Tämä löytyi kirjastosta e-lainana. Mutta, mutta… Kustannustoimittaja, joka lähtee itseään etsimään ja espanjaa opiskelemaan Etelä-Amerikkaan ja pyörittää samalla ”iloista taloa” toisen suomalaisnaisen kanssa, tekee välillä vähän etätöitäkin kun ne luettavat käsikirjoitukset vihdoin saapuvat maahan. Krhm. En ole erityisen innostunut lukemaan opiskelukuvauksia, enkä näitä lemmenleikkejäkään, joten jätin väliin, vaikka hiukan sikäli harmitti, että Etelä-Amerikasta olisin kyllä mieluusti lukenut.

Kristiina Wallin & Hanna-Mari Heino: Puutarhakirjeitä. Puutarha ja kirjeenvaihto ovat aiheita, jotka kiinnittävät heti huomioni. Mutta kaksi suhteellisen tuntematonta runoilijaa? Tai no, suhteellisuus on suhteellista, ovathan he kumpikin useita teoksia julkaisseet ja kai palkintojakin voittaneet. Tuntemattomia kuitenkin minulle. No, kokeillaan kuitenkin, ajattelin, kun kirjastossa kirja osui kohdalle. Ei napannut. Ei tämä minusta oikein kirjeenvaihtoa ollut, puutarhakin melkein sivuosassa, ja liian maalailevaa, liian runollista, vähän väkisin tehdyn oloista. Yritin kauheasti, pääsin melkein puoliväliin, mutta jätin sitten kesken.

Kesken jääneistä kirjoista on kirjoittanut myös Kirjojen pyörteissä -blogin Jenny, jolta idean osin nyt nappasinkin. Aiemmat omat kesken jääneet kirjat löytyvät tägin alta.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Uutiset maksoivat paljon, ja niitä tilasivat vain varakkaimmat.

[…]

Immi kuului valittuihin. Niihin, joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta.

Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet kiinnitti huomioni ilmestymisvuonnaan sekä kauniin kantensa että mielenkiintoisten teemojensa vuoksi. Ajattelin, että tämä voisi hyvinkin olla sitä, mitä kirjallisuudesta etsin.

Pettymykseni oli – ensi alkuun – valtava. Kaikki ne kullit, mällit ja jatkuva kiroileminen – esikoiskirjailijan näyttämisen haluako, ajattelin, mutta jouduin toteamaan, että ei se sitä ole, sillä ei tämä suinkaan esikoinen ole. Puikkosen teatteritaustastako se sitten tulee? Turkan aika on jättänyt ikävän (paska)tahran suomalaiseen teatteriin…

Kirja jäi kesken. En vaan jaksanut, vaikka ne teemat edelleen kiinnostivat. Ja kiinnostivat lopulta niin paljon, että kun huomasin kirjan olevan kirjastossa tarjolla myös äänikirjana ajattelin antaa sille uuden mahdollisuuden. Otin pinon silitettäviä vaatteita ja aloitin, ja jatkoin verhoja ommellessani, ja vielä illalla venytellessäni.

Sillä kyllä, kun pääsen yli  tuon turhan rumuuden, Puikkonen kirjoittaa ihmiselämästä mielenkiintoisesti rajoja ylittäen, niin maantieteellisiä rajoja, aikarajoja kuin eksistentiaalisiakin rajoja. Kaiken tämän nykyisen äärirealismin rinnalle asetettuna epätodellisuus (mikä on epätodellista? kuka sen määrittää?) tuo kertomukseen itse asiassa uutta syvyyttä.

En ryhdy purkamaan kertomusta enkä lukukokemusta sen kummemmin, lukuhetkestäkin (tai siis kuuntelu-) on kulunut jo tovi. Mutta jokin tässä kirjassa jäi soimaan mieleeni. Kirja jakautuu useampaan tarinaan, joissa henkilöt vaikuttavat toinen toisiinsa, vaikka vain ohimennen. Minua henkilökohtaisesti kosketti eniten tarina Berliinin muurin erottamasta perheestä, joka yrittää korjata tapahtuneen muurin murruttua, mikä ei tietenkään onnistu ihan noin vain. Ja huikein oli viimeinen, josta on myös yllä oleva katkelma.

Kaiken kaikkiaan naisten näkökulmasta kerrotut tarinat ovat mielenkiintoisia ja monisyisiä, mutta en voinut olla panematta merkille kirjan mieskuvaa. Miehet ovat vastenmielisiä, rasvaisia, raiskaajia ja väkivaltaisia, rumia suustaan. Hetken sitä miettii että eikö miehissä todella ole muuta…

Aivan lopussa kiitokset ja kirjalista ovat turhia. Jälkimmäinen luo paasaavan ja alleviivaavan olon, jota kirja ei tarvitse. Lukija osaa ajatella ilmankin, romaani riittää itsessään herättämään sen. Kirjan luki Jukka Pitkänen, joka lukee hyvin, ”paljon paremmin kuin se edellinen”, kuten kirjoitin muistikirjaani. Mutta johtuuko se lukijasta vai kirjasta, että sävy on jotenkin aggressiivinen?

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
5 tuntia 19 min
WSOY, 2016
Lainattu kirjastosta

Heinäkuun kieli oli kiina

Kuukauden kieli -haasteessa oli heinäkuussa vuorossa kiinankielinen kirjallisuus. Sitä löytyy suomennettuna huomattavasti vähemmän kuin japanilaista, mutta enemmän kuin korealaista. Ainakin näin näppituntumalta katsottuna.

Tällä kertaa pääsin kuitenkin nappaamaan haastekirjan omasta hyllystäni, mistä löytyy kokoelma kiinalaisia tarinoita sekä aikaa sitten alelaarista pelastamani mainio pienoisromaani, Lu Wenfun Herkkusuu. Sitä näkyy yhä divarien hyllyillä, kannattaa napata mukaan, jos kohdalle sattuu!

Olen lukenut Herkkusuun vuosia sitten, ja mieleeni oli jäänyt erityisesti ensi nuudelien maun merkitys. Ensi nuudeleilla tarkoitetaan päivän ensimmäisiä annoksia, jolloin liemi on parhaimmillaan: päivän mittaan maku muuttuu, kun padasta ammennetaan uusille ja uusille lautasille, ja tätä parasta makua tarinan herkkusuu hakee ja lähtee siksi jo varhain aamulla nuudeleita syömään. Se oli jotenkin niin silmiä avaava asia, se, mikä merkitys ruoan maulla on, että rakastuin kirjaan päätä pahkaa.

Toisella lukukerralla tajusin kirjan poliittisen ja historiallisen merkityksen, se on kuin läpileikkaus sekä Kiinan poliittiseen että kulttuuriseen historiaan. Ja tämä kaikki kerrotaan ruoan kautta. Plus tietenkin ihmisyyden omat lisät soppaan, kuten kateus ja ahneus ja miten ne ihmistä omalla tavallaan ohjaavat.

En ole ehtinyt kirjasta vielä blogata, mutta olkoon.

Kiinalainen kirjallisuus on joka tapauksessa sellaista, johon haluan enemmänkin tutustua. Maa ja sen kulttuuri ovat valtavan mielenkiintoisia, ja nuo sosialistiset ja kommunistiset vuodet ovat muokanneet sitä enemmän kuin arvaakaan. Kaikessa on puolensa, mutta etenkin näin luettuna se on enemmän kuin kiinnostavaa.

Elokuussa mennäänkin sitten maantieteellisesti lähemmäs ja veljeskansan kirjallisuuden pariin. On siis viron – tai eestin – vuoro.

Luitko sinä heinäkuussa jotakin kiinan kielellä alunperin kirjoitettua?

Marko Annala: Paasto

Tästä tulee lyhyt postaus, sillä minulla ei ole kauhean paljon sanottavaa Marko Annalan romaanista Paasto.

Tartuin kirjaan, koska olin kuullut sattumalta radiosta Annalan haastattelun, jossa puhuttiin paljon ortodoksisesta uskonnosta ja sivuttiin hiukan hänen hevibändiuraansakin ja sitä epäsuhtaa, mikä näiden kahden välillä eittämättä on – tai mikä ainakin ensimmäiseksi tulee mieleen. Ja kun haastattelun lopuksi mainittiin, että Annala on kirjoittanut ortodoksisuudesta kertovan romaanin nimeltä Paasto, kirjoitin sen ylös ja ajattelin, että tähän voisikin tutustua.

Kirja oli tarjolla kirjaston äänikirjana, ja koska se ei ollut kamalan pitkä (5 tuntia), ryhdyin kuuntelemaan sitä vaatteita silittäessäni. Ihan ensin olin tosin mennä väärille raiteille, ajattelin että eikös tämä olekaan romaani, vaan Annalan omaa pohdintaa ortodoksisesta uskonnosta ja ajoittaisesta uskonpuutteesta, ja siinä kohtaa tuumin että onpa rohkea lähtökohta. Mutta sitten tajusin, että ei, romaanihan tämä on, kuvitteelliset henkilöt ja kuvitteellinen tarina.

Annala kirjoittaa sujuvasti. Kertomuksen miehen uskonnollinen (ja eksistentiaalinen) kriisi etenee ortodoksisen pääsiäispaaston tapahtumien mukaisesti, mutta ei lopussa kirkastu, vaan maallistuu. Konsepti sinänsä olikin mielenkiintoinen. Paaston aikana ihminen puhdistuu ja valmistuu kohtaamaan Jumalansa. Kertomuksen mies sitä vastoin vakuuttuu kadottaneensa uskonsa.

Mutta ei kirja minulle kauheasti mietittävää antanut. Kysymykset uskonnosta ja uskosta olivat kiinnostavia, mutta henkilöhahmot enimmäkseen etäisiä ja hiukan epäuskottaviakin. Tarinan kaari oli ehyt, liian ehyt, se eteni päätökseensä yllätyksettömästi ja tasaisesti. Kyllä tämän loppuun asti kuunteli (kun tuli lisää silitettävää), mutta siinä kaikki.

Kirjan luki näyttelijä Toni Kamula, jolla on miellyttävä ääni ja joka ääntää selvästi ja hyvin. Mutta samalla hän kuulostaa hiukan robottimaiselta ja useammin kuin kerran mietin, ymmärtääkö hän yhtään mitä hän lukee, vai lukeeko vain niin, että kuulija saa selvän. Juu, sai selvän. Mutta painotukset olivat usein erikoisia, tauot väärissä kohtaa, ja voisi lukija hiukan tekstiin eläytyäkin. Näyttelijä varsinkin.

 

Marko Annala: Paasto
Äänikirjan lukija Toni Kamula
5 tuntia 5 min
Like, 2018
lainattu kirjastosta

Kesäpäivän onnea

Katselin aamulla puolella silmällä televisiosta, kun Ranskan armeija esitteli Pariisissa uusimpia munanjatkeitaan, tappokoneita ja vakoiluvälineitä. Ultra-arrogantti pankkiiripresidentti liian tiukassa puvussaan asteli Champs-Élysées’llä kuin mikäkin pikku kukko ja hyppäsi panssarivaunun selkään näyttääkseen, kuka määrää ja kenellä on eniten aseita. Välillä kamera tsuumasi haussmannilaisten talojen katoille, missä tarkk’ampujat olivat valmiina nitistämään kenet tahansa, joka tätä esitystä häiriköisi. Keltaliiveistä mainittiin, mutta heitä ei näytetty, keltaisia ilmapallojako heillä oli, vai mitä.

En seurannut kovin tarkkaan, en nähnyt Suomen osallistumista enkä meidän omaa porvaripopulistipresidenttiämmekään, mutta Viron lipun sentään näin vilahtavan ruudun alakulmassa. Olkoon. Oli tärkeämpääkin tekemistä. Nimittäin eväitten laittamista!

Sillä tänään on ollut mitä kaunein kesäpäivä. Ilotulitukset ja katutanssiaiset on pidetty jo eilen, ja aamulla ihastelin jälleen täysin roskatonta katunäkymää. Täkäläiset osaavat iloita huligoimatta.

Jatkoimme meren ääreen. Missään ei näkynyt Ranskan lippuja liehumassa, poliisit eivät astelleet aseet esillä, panssarivaunut eivät rullanneet maanteillä eikä taivaalla leijunut laskuvarjojääkäreitä. Leipomoon oli kyllä jonoa, ja rannalla, parkkipaikalla petankkikilpailut kesken. Menneistä sodista muistuttivat muistomerkit kyläaukioilla sekä  natsien jälkeensä jättämät, autiot bunkkerit hiekkarannoilla. Ei siitä niin kauan ole.

Me levitimme liinamme hiekalle, söimme eväämme, luimme, kävimme välillä uimassa. Vesi oli kylmää, hyytävän kylmää, mistä saattoi vitsailla tuntemattomien kanssa, mutta kun vihdoin uskaltautui uimaan, olo oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Kuten oli pilviäkin katsellessa: ne lipuivat sinisellä taivaalla koko ajan muotoaan muuttaen. Eikä missään näkynyt vanan vanaa. Mikä onni, mikä autuus.

Vive la République, vive la paix.

Keväällä katsottuja elokuvia: 2 x uutta mustavalkoista

Keväällä katsottujen elokuvien purkaminen jatkuu vielä kahdella postauksella. Ensin mustavalkoista: kukapa olisi uskonut, että mustavalkoinen ilmaisu tulee takaisin! No, ehkä aika moni, mutta kiehtovaa tämä kumminkin on.

Ensin katsoin Michel Hazanaviciuksen mustavalkoisen modernin mykkäelokuvan The Artist (2011), joka ranskalaisuudestaan huolimatta kertoo Hollywoodin mykkäelokuvan kukoistuksesta ja kuolemasta, ääni tulee tilalle ja mykkäelokuvan suurtähti joutuu myöntämään uransa olevan ohi (tai ainakin melkein).

The Artist näyttää, että elokuva toimii yhä hollywoodilaisen mykkäelokuvan maneereilla ja tarinalla. Hyvää ja taiten tehtyä viihdettä – mutta siinä kaikki. Jean ”wanna-be-george-clooney” Dujardin on nappivalinta päärooliin, hänet voi hyvin kuvitella pienen koiran kanssa esiintyväksi mykkäelokuvahurmuriksi, ja toki roolinsa hyvin hoitaakin. Tekniikka, kaikki pelaa. Nauroinkin. Mutta jokin puuttuu. Jokin, joka puhuttelisi katsojaa. (Ja ehkä se lopulta on liian amerikkalainen ranskalaiselokuvaksi, nimeä myöten?)

 

Toinen mustavalkoelokuva tulee Puolasta. Pawel Pawlikowskin Cold War (Zimna wojna, 2018) sijoittuu nimensä mukaisesti kylmän sodan aikaan. Tämä on kuvauksellisesti elokuvaa parhaimmillaan: tarkkaan mietittyjä kuvakulmia ja kameran käyttöä, ja mustavalkoisuuden tuomat kontrastit sopivat sekä teemaan että tarinaan erinomaisesti. Myös kertomus ahdistavasta kommunistivaltiosta pois halajavista rakastavaisista on kaunis ja surumielinen.

Jokin jää tästäkin elokuvasta silti vielä uupumaan, jokin roso, jokin voima, joka saisi sen jäämään paremmin mieleen. Mutta kyllä tämän uudestaan katsoisi, ehkäpä se avautuisi silloin paremmin. Teema, perinteiset puolalaislaulut ja musiikkiesiintymiset, olivat myös hieno lisä. (Traileri muuten on hitaampi kuin itse elokuva, tai hitaus toimii elokuvassa paremmin kuin trailerissa. No, tällä kuitenkin mennään.)

 

Tästäpä tuli lyhyt postaus. Ehkä syy on juuri se, että kumpikaan elokuvista ei antanut erityisen paljon ajateltavaa, ei hyvässä eikä pahassa. Molemmat toimivat omalla tavallaan, mutta Cold Warista pidin ehdottomasti enemmän.

Oletko sinä nähnyt jomman kumman näistä elokuvista? Herättikö ne sinussa enemmän ajatuksia?

Ai niin, unohdin mainita: Helmet-elokuvahaasteeseen näistä tuli luonnollisesti merkinnät kohtiin 22. Mustavalkoinen elokuva ja 31. Mykkäelokuva.

ajatuksia kirjoista, kirjallisuudesta ja vähän elokuvistakin