Klassikkokirjat -haaste

Satunnainen italialainen kirjakioski

Erilaisista syistä johtuen luen tällä hetkellä hyvin hitaasti. Ja kirjakin on pitkä. Ja päivät työntäytteiset, fyysisen työn täytteiset, minkä vuoksi silmät alkavat uhkaavasti lupsua iltaisin…

Blogihiljaisuuteen tuovat pientä vaihtelua haasteet. Tällä kertaa nappasin klassikkokirjahaasteen Oksan hyllyltä, ja näin vapaapäivän ratoksi käänsin alunperin englanninkieliset kysymykset suomeksi ja vastailin niihin siivoamisen ja ruoanlaiton lomassa. Kas näin:

1. Yliarvostettu klassikko, josta et itse pitänyt

Hemingwayn Vanhus ja meri. Kuolettavan pitkäveteinen kirja, jonka sain työläästi luettua loppuun – onneksi kuitenkin sain, sillä ymmärsin lopulta mikä siitä on (kenties) klassikon tehnyt, mutta toista kertaa en kirjaan kyllä tartu. Hemingway muutenkin on minusta yliarvostettu itsekeskeinen jaarittelija.

2. Aikakausi, josta mieluiten luet

Tällä hetkellä minua kiinnostaa 1800-luku sekä 1920- ja -30-luvut. Maailman murroskohdat ja luokkaepätasa-arvo, johon minun nähdäkseni suomalaista(kin) yhteiskuntaa ollaan jälleen viemässä (ks. sote ja muut kokoomuksen kärkihankkeet). Toisaalta kiinnostaa tämä hetki.

3. Lempisatusi

Lapsena tuli luettua/kuunneltua satuja laidasta laitaan, yhtä suosikkia on mahdotonta valita. Mutta kaikki ne ihanat Elsa Beskowit, Astrid Lindgrenit, Grimmin sadut ja muut… Vaan, valitsenpa sittenkin yhden kirjan. Se oli Rudolf Koivun kuvittama, nimeä en enää muista. Toinen oli vihreäkantinen, siitä pidin vielä enemmän, siinä oli ihania satuja. Niin, ja Mika Waltarin Kiinalainen kissa!

4. Hävettää myöntää, mutta tätä klassikkoa en ole vielä lukenut:

Niitä riittää, mutta onneksi on aikaa. Hävettää kyllä, että Kalevala on vielä vaiheessa, ja Seitsemän veljeksen taisin harppoa aika vauhdilla kouluaikoina. Toisaalta, ehkä nyt on aika näille kypsä?

5. Viisi klassikkoa, jotka haluaisit (pian) lukea

Painotan sanaa pian, sillä nämä ovat lukupinossani/listallani seuraavaksi tai ainakin lähitulevaisuudessa:

1. Aapelin Pikku Pietarin piha (kesken)
2. Victor Hugon Kurjat (kesken)
3. Albert Camus’n Sivullinen (aion kuunnella ranskaksi)
4. Danten Jumalainen näytelmä (nyt! nyt!)
5. Heinrich Böllin Katharina Blumin menetetty maine (tämä on jäänyt kaihertamaan ja haluan tarttua siihen pian)

6. Klassikkoon perustuva moderni kirja tai kirjasarja, josta pidät

Ainoa, mikä tulee mieleeni, on modernisoidut Tuntematon sotilas -versiot, mutta en ole niitä edes silmäillyt. Kiinnostaako edes, en ole varma (Suomi 100 -vouhotus alkaa jo väsyttää).

7. Klassikkoon perustuva elokuva- tai tv-sarjaversio, josta pidät

Tämä oli helppo: Roman Polanskin Oliver Twist. Polanskilta ei huonoa elokuvaa olekaan!

8. Kamalin klassikkoon perustuva elokuva

Näitä löytyy roppakaupalla Hollywoodista. Pahimpia lienevät ne Rooman valtakuntaan sijoittuvat leffat, joissa vääristellään historiaa mm. gladiaattoritaistelujen suhteen: ensinnäkin gladiaattoreita harvemmin tapettiin (gladiaattoritaistelijan koulutus oli kallis investointi) ja toisekseen, epäsuosiota ei osoitettu näyttämällä peukaloa alaspäin, se on Hollywoodin ihka oma keksintö.

9. Klassikkokirjasarja, jonka kirjoja haluaisit kerätä

Tammen Keltaisessa kirjastossa on paljon kiinnostavia kirjoja. Ei tietenkään kaikki, mutta harvemmin ne pettävät.

10. Aliarvostettu klassikko, jota haluaisit suositella kaikille

Onko sellaista? En ole varma, mutta jos joku ei ole lukenut Albert Camus’n Ruttoa, suosittelen lämpimästi. Pidin siitä ehkä jopa enemmän kuin Sivullisesta.

 

(Edit: Vaihdoin otsikkoa, ettei sekoitu siihen varsinaiseen klassikkohaasteeseen…)

Sanonpahan kumminkin

Laitan lusikkani somesoppaan ja hämmennän viime päivinä vellonutta kritiikkikeskustelua omasta sivullisen näkökulmastani käsin:

  • kirjallisuuskritiikki ei ole lehdistä katoamassa, sen vähentäminen on julkaisijoiden tietoinen päätös.
  • Miksi julkaisijat ovat tällaiseen ratkaisuun päätyneet, on kysymys, jonka ammattikriitikkojen pitäisi osoittaa julkaisijoille, mieluusti ihan julkisestikin, eikä vuodattaa pahaa oloaan (ja työn menettämisen pelkoaan) kirjabloggareiden niskaan.
  • Mikä on muuten todella suomalainen tapa: kritiikki osoitetaan alaspäin, ei ylöspäin.
  • Kuka on kriitikko, voidaan myös kysyä, kun jokainen alalla vähänkin ollut tietää että kriitikon paikalle asetetaan usein parikymppinen opiskelija, jolle lämäistään kirja käteen / lähetetään leffaan / näyttelyyn ja sanotaan että kirjotas tosta jotain. Ehkä siitä sitten oppii ja nousee vakavasti otettavaksi kriitikoksi, työhän opettaa, sanotaan.
  • Kirjabloggareita on nenää nyrpistäen kutsuttu suosittelijoiksi, ja ehkä näin onkin, mutta eivätkö myös kriitikot ole suosittelijoita? Hyvän kritiikin saanut kirja myy, huonon saanut ei. Tai päinvastoin.
  • Ja nenää nyrpistäen arvioivat toimittajat blogeja ylipäätään kymmenen vuotta sitten, kunnes tajusivat että katos perkele, tämä on nykypäivää, meidän täytyy hommata omat blogit. Onko enää mediaa, jolla ei ole omia blogeja?
  • Ja lopuksi: luen itse sekä ammattikriitikoiden arvioita että kirjablogiarvioita. Joskus en lue kumpiakaan, etenkin jos haluan lukea kirjan itse. Toki on tärkeää saada jostakin tietää, että kirja on julkaistu ja sitä on saatavilla… Tähänkin kohtaan osuvat kirjakritiikit ja -blogit. Luettuani kirjan etsin kritiikit ja katson, mitä kriitikko/bloggari on siitä miettinyt. Molemmat arviot ovat kiinnostavia, tosin eri tavalla. Edellinen (toivonmukaan) osaa sijoittaa teoksen kirjallisuuden kartalle yleisemmin, jälkimmäinen välittää lukijan henkilökohtaisen lukukokemuksen, johon voi yhtyä tai sitten ei.
Pätkä Murakamin kirjasta Dance, dance, dance. Ei ole suomennettu, vielä.

Ryûnosuke Akutagawa: Rashômon and other stories

I remember his mumbling: ”My fate is next.” Then he disappeared from the grove. No, I heard someone crying. Untying the rest of my bonds, I listened carefully, and I noticed it was my own crying. (Long silence.)
– Akutagawa: In A Grove

Vuosia sitten lainaisin kirjastosta japanilaisten tarinoiden kokoelman, joista yksi teki vahvan vaikutuksen. Se oli Ryūnosuke Akutagawan novelli Metsikössä (Yabu no naka, 1922), vaikka muitakin suomennoksia taitaa olla. Se oli siinä, ajattelin tuolloin. Kaikki kirjallisuus on kirjoitettu, kaikki yhdistyy tässä novellissa. Oli vaikea lukea mitään sen jälkeen.

Nyt, vuosia myöhemmin, luin samaisen tarinan uudestaan englanniksi, se aloittaa piskuisen novellikokoelman Rashōmon and Other Stories. Olin ehtinyt lukea In A Grove -novellin englanninnoksen kertaalleen aiemminkin ja katsonut siihen ja toiseen Akutagawan novelliin perustuvan, Akira Kurosawan ohjaaman elokuvan Rashōmon. Enää tarina ei tehnyt aivan yhtä voimakasta vaikutusta kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta merkittävä se edelleen on.

Tarina kertoo raiskauksesta ja murhasta lähellä Kiotoa, joista todistuksensa antavat kaikki siihen jollakin tavalla liittyneet: samurain ruumiin löytänyt puunhakkaaja, murhaajan pidättänyt poliisi, matkalaiset nähnyt buddhistimunkki, raiskatun naisen äiti, murhaaja, raiskattu ja kadonnut nainen sekä, meedion välityksellä, murhattu samurai, joka on myös raiskatun naisen mies. Jokainen kertoo tarinansa oman näkökulmansa mukaan ja omaa itseään suojellen. Totuutta ei ole, sitä ei edes etsitä, sillä totuus on jokaisen oman tarinan mukainen.

The prosperity of the city of Kyōto had been rapicly declining, and he had been dismissed by his master, whom he had served for many years, because of this decline. Thus, confined by the rain, he was at a loss to know where to go. And the weather  had not a little to do with his depressed mood.
– Akutagawa: Rashōmon

Kokoelmassa seuraavana on Kurosawan elokuvalle nimensä ja tapahtumapaikkansa antanut Rashōmon (1915). Itsenäisenä tarinana se on itse asiassa aika hyytävä. Mies, samurain entinen palvelija, pysähtyy Rashōmon-portille ja löytää sen ylisiltä ruumiita, jotka on heitetty sinne mätänemään. Vanha nainen kerää ruumiiden hiuksia saadakseen niistä rahaa peruukkien tekijöiltä.

Muut neljä tarinaa, Yam Gruel, The Martyr, Kesa and Morito ja The Dragon, eivät tee yhtä voimakasta vaikutusta kuin kaksi ensimmäistä, mutta ovat joka tapauksessa kauniisti kirjoitettuja ja kertovat kukin omalla tavallaan menneiden aikojen Japanista. Osa niistä on vanhoja tarinoita, joihin Akutagawa on lisännyt omia näkemyksiään, näin olin ymmärtävinäni.

Ryūnosuke Akutagawa (1892–1927) on yksi Japanin merkittävimmistä kirjailijoista, jonka sanotaan uudistaneen erityisesti japanilaista novellikerrontaa. Akutagawa yritti monta kertaa itsemurhaa ja onnistui vihdoin 35-vuotiaana. Hänen nimeään kantava, kaksi kertaa vuodessa jaettava Akutagawa-palkinto myönnetään uuden ja lupaavan kirjoittajan sanomalehdessä tai aikakauslehdessä julkaistulle novellille.

Nipvet-blogissa käynnissä olevaan novellihaasteeseen osallistun suosittelemalla kohtaan ”näkökulma” novellia In A Grove, joka löytyy suomeksi ainakin nimillä Tiheikössä ja Metsän peitossa. Rashōmon puolestaan sopisi kohtaan ”sävy”.

 

Ryūnosuke Akutagawa: Rashōmon and other stories
Kääntänyt englanniksi Takashi Kojima
Tuttle Publishing,  2003 (29. painos; ilmestyi alunperin vuonna 1952)
102 sivua
Omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa on monta kertojaa, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja on inspiroinut muuta taidetta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Minä kirjojen mukaan

Sataa. Vihmoo. Rummuttaa. Tällaisina päivinä ei juuri ulos ole menemistä, joten voi hyvillä mielin vastailla vaikkapa blogeissa kiertäneeseen haasteeseen.

Tällä kertaa ideana on kuvailla itseään bloggaamiensa kirjojen nimien mukaan – joku voi tehdä sen vakavammin, joku toinen vähemmän vakavammin. Alunperin haaste on lähtöisin Kirjat kertovat -blogista, ja on siitä sitten lähtenyt eteenpäin ja vähän tainnut muokkautuakin. Hauska näitä vastauksia on joka tapauksessa ollut lukea, joten kannan minäkin korteni kekoon! Mitä siis kirjat minusta kertovat? Esimerkiksi tällaista:

Lapsena olin: Candide
Nyt olen: René
Haluaisin olla: Herra Presidentti
Ominaisuuteni, josta en luovu: Some prefer nettles
Taito, jota haluan kehittää: Dance, dance, dance

Kotini: Luodetuulen maa
Elämäni: L’échappée belle
Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Matkalla tuulen kanssa
Asia, jota ilman en voisi elää: Kimmellys
Asia, jota en haluaisi kokea: A Hanging

Työni: Täällä taas
Työpöydälläni: He eivät tiedä mitä tekevät
Yöpöydälläni: Le sapin de monsieur Jacobi
Antavat voimaa: Päivällisvieras ja muita kertomuksia
Vievät voimia: After the quake

Haaveilen: Paluu
Viestini ystävälle: Kerro minulle Zorbas
Minua mietityttää usein: Jumaltenrannan nousu ja tuho
Minua pelottaa joskus: Titanic
Tulevaisuudensuunnitelmani: Journey under the midnight sun

Haruki Murakami: Dance, dance, dance

After wasting so much pulp and ink myself, who was I to complain about waste? We live in an advanced capitalist society, after all. Waste is the name of the game, its greatest virtue. Politicians call it ’refinements in domestic consumption.’ I call it meaningless waste. A difference in opinion. Which doesn’t change the way we live. If I don’t like it, I can move to Bangladesh or Sudan.
I for one am not eager to live in Bangladesh or Sudan.
So I kept working. (s. 12)

Haruki Murakamin romaani Dance, dance, dance on kenties mieleenpainuvin tänä vuonna lukemistani kirjoista. Luin sen itse asiassa jo keväällä, mutten ehtinyt siitä tuolloin bloggaamaan. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja toiset asiat ovat nousseet pintaan ja toiset – kuten juoni – jääneet taustalle. Sillä se, mistä Murakami kertoo, on kapitalistinen yhteiskunta, missä raha, valta, bisnes, merkkituotteet ja media muodostavat piirileikin, johon jouduttuaan on jatkettava tanssimista, askel askeleelta, ajattelematta, kunnes piiri pyörii yhä vinhemmin ja vinhemmin…

Tarinan pääosassa on kolmikymppinen, ammatikseen ravintola-arvosteluja kirjoittava mies, joka lähtee etsimään kadonnutta rakastettuaan Kikiä Hokkaidolle. Nukkavieru hotelli Dolphin on muuttunut säihkyväksi, länsimaistyyliseksi Dauphiniksi, mutta toisinaan hissi pysähtyy näiden kahden maailman väliin, ja siellä asuu lammasmies, jota voisi kai alitajunnaksikin kutsua. Tarinan toinen teema kertoo Kikin murhasta, johon miehen lapsuudenaikainen ystävä, kauniskasvoinen Gotanda, josta on tullut kuuluisa näyttelijä, on sekoittunut. Gotanda vihaa ja halveksuu showbisnestä ja sen ympärillä vellovaa likaista peliä ja hypetystä, ja vuodattaa sen kaiken vanhalle ystävälleen:

”You won’t believe it, but I can. There’s a whole system. This place has this front as a party service, so they can make out these very legitimate receipts. Sex as ’business gifts and entertainment’. Amazing, huh?”

”Advanced capitalism,” I said. (s. 151)

”That’s my world. Azabu, European sports car, first-class. Stupid, meaningless, idiotic bullshit. How did all this… this… this total nonsense get started? Well, it’s very, very simple. You just repeat the message and repeat the message and repeat the message. You pound that baby in. Until everybody believes it. Like a mantra. Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu…

[…] I’m fed up with this life they have me living. I’m their life-size dress-up doll. Sewed together with loans and mortgages.” (s. 290)

Dance, dance, dance on kirja, joka vaatisi useamman lukukerran, jotta sen kaikista nyansseista saisi kiinni. Samalla se kertoo hyvin tarkkanäköisesti japanilaisesta yhteiskunnasta ja millainen siitä tuli 1980-luvun kuplatalouden aikana ja toisaalta myös myötä. Ei se kovin kaunista kuvaa siis kapitalistisesta maailmasta piirrä. Kuten Gotanda, joka on saanut kaiken materiaalisen, kaipaa lopulta vain yksinkertaista elämää: […] I can’t get what I really want.” / ”Like, for instance, love?” / ”Yeah, like, for instance, love. And tranquility. And a healthy family. And a simple life,” he ran down the list. […] ”Look at me, I had a world of possibilities, I had opportunities. But I’m now a puppet. I can get almost any woman I want. Yet the only woman I want…

Lopuksi vielä sananen Nobel-palkinnosta, jota Murakamille veikataan, mutta jota hän tuskin itse odottaa (ja näillä näkymin tuskin saakaan). Sivulla 299 on aika mielenkiintoinen kommentti aiheeseen: ”No, this is Nobel Prize material. Not something the common man can do.” / ”You’ll need a frock coat for the ceremony.” / ”I’ll buy it. Put it on my expense account.” / ”Sanctus tax deductum.” / ”I’ll be on the stage with the King of Sweden,” Gotanda went on. ”I’ll declare it for all the world to hear. Ladies and gentlemen, the only woman I want to sleep with is my wife! Waves of emotion. Storm clouds part; sun breaks through.”

Haruki Murakami: Dance, dance, dance (Alkuperäinen japaninkielinen teos Dansu, dansu, dansu, 1988)
Vintage Books, 1995
Kääntänyt englanniksi Alfred Birnbaum
393 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa selvitetään rikos, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjan kannessa on eläin.

Syyskuussa katsotut leffat

Syyskuussa en lukenut yhtään kirjaa loppuun asti, sen sijaan katsoin kolme elokuvaa ja liudan dokkareita. Jälkimmäisistä en pitänyt lukua, mutta elokuvat herättivät ajatuksia, joten kirjoitan niistä lyhyesti.

Televisiosta katsomani ranskalaiskomedia Paulette (2012) ei ollut elokuvallisesti kummoinenkaan, mutta (tositapahtumiin perustuvan) tarinansa ja äärimmilleen kärjistettyjen hahmojensa ansiosta yllättävän hyvä komedia. Jopa niin, että hiukan harmittelen etteivät tällaiset eurooppalaistarinat pääse Suomeen levitykseen, olisi ihan ajankohtainen meilläkin.

Tarinan päähenkilö on pahamaineisessa pariisilaislähiössä asuva leskirouva Paulette (Bernadette Lafont), joka vihaa mamuja ja jonka tytär on mennyt naimaan afrikkalaistaustaisen poliisin ja tehnyt tämän kanssa vielä lapsen, jota isoäiti joutuu hoitamaan. Paulette on siis monesta syystä katkera: mies on kuollut, rahaa ei eläkeläisellä ole, lapsenlapsi on musta ja epäranskaa sönkkäävät huumekauppiaat tukkivat porraskäytävän. Kun ulosottomiehet hakevat maksamattomien laskujen vuoksi asunnosta lähes kaiken irtaimen, on Pauletten löydettävä jokin tapa ansaita rahaa. Ja miten se helpoiten onnistuu? No huumekaupalla tietenkin. Alkuun Paulette myy hashista ohikulkijoille, mutta huomattuaan miten vaarallista se on reviireistä tarkoilla alueilla, hän alkaa leipoa. Muttei mitään ihan tavallisia madeleineja.

Kuten hyvissä komedioissa yleensä, on Paulettessakin pinnan alla tummempi sävy. Se kertoo ranskalaisen yhteiskunnan hylkiöistä: näköalattomasta maailmasta, jossa postiosoite määrää tulevaisuuden suunnan, jossa maahanmuuttajista tulee rikollisia ja jossa eläkeläisillä ei ole varaa maksaa peruslaskuja. Kuten Paulette elokuvan lopulla toteaa: Miten kukaan ylipäänsä voi selvitä kuudellasadalla eurolla kuussa. Niin, ja eiväthän ne huumediileritkään yleensä rikastumaan pääse. Välikäsiä on useampi ja päältä kerman kuorii venäläismafia. Žai, žai, žai, žai!

Niin ikään telkkarissa esitetty, David Leanin ohjaama ja Katherine Hepburnin tähdittämä Summertime (1955) oli puolestaan kepeä Hollywood-komedia, joka herätti aivan toisenlaisia ajatuksia. Tarina on hyvin kliseinen: keski-ikäinen naimaton amerikkalaisnainen (Hepburn) matkustaa Venetsiaan lomamatkalle, tutustuu muihin amerikkalaisiin ja kokee lomaromanssin naimisissa olevan italialaismiehen kanssa. Kuvaukseltaan elokuva oli matkamainosmainen: näytettiin kuuluisia paikkoja, puhuttiin Muranon lasista, esiteltiin italialaista elämäntyyliä. Amerikkalaisyleisölle esitetään kaunis ja vanha Italia, jossa amerikkalaisturistit shoppaavat antiikkia ja taidetta ja juovat drinkkejä (mutta eivät syö mitään). Vaan yksi hauska piikki tähänkin leffaan mahtuu: pensionaatin italialaisomistajatar toteaa italialaisen ruoan olevan maailman parasta, ranskalaiset kun syövät vain kastikkeita ja amerikkalaiset puolestaan pillereitä.

Se, mikä teki elokuvasta mielenkiintoisen, on sen valmistumisajankohta verrattuna näkökulmaan. On kulunut vain kymmenen vuotta toisen maailmansodan loppumisesta, voittajavaltion kansalaiset matkustavat, shoppaavat ja sekstailevat (aika sievästi, tosin). Ero on valtava vain viisi vuotta myöhemmin valmistuneeseen, Luchino Viscontin ohjaamaan elokuvaan Rocco ja hänen veljensä, joka näyttää sodan jälkeisen köyhän Italian, raunioihin rakennetut modernit kerrostalot ja luokkaerot. Toisaalta ei ole vaikea arvata, kumpi elokuvista on jäänyt elämään ja kumpi unohtunut.

Kolmannen leffan katsoin videolta. Olen pitkään halunnut palata Coenin veljesten tuotannon pariin, ja aloitin The Big Lebowskista (1998). Kuten arvata saattaa, kyse on parodiasta ja aikalaiskritiikistä, jonka kohteena on Coenin veljesten kotimaa Yhdysvallat. Ja kukapa sen parodian paremmin taitaisi kuin maan omat kansalaiset. Kyytiä saavat Vietnamin sotaveteraanit, laiskanpulskeat entiset hipitkin, nykytaiteilijat, multimiljönäärit sekä tavalliset, alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat keilaavat pulliaiset.

Kritiikki osuu kielenkäyttöön (jatkuva kiroileminen, asioiden toistaminen neljään kertaan…), oman koulutustason korostamiseen hienovaraisilla piikityksillä ja kirjakielimäisellä puheenparrella, ainaiseen haluun päästä miljonääriksi keinolla millä hyvänsä sekä ikuiseen esittämiseen ja itsekorostukseen. Ne kuulostavat ikäviltä asioilta lueteltuna, mutta juuri niistä aineksista ovat Coenin veljekset onnistuneet jälleen luomaan erinomaisen komedian. Yleensä niin tylsä Jeff Bridges loistaa laiskana tyhjäntoimittajana, John Goodman on nappivalinta periamerikkalaiseksi aseilla asiat hoitavaksi, juutalaisuuteen avioliiton myötä kääntyneeksi Vietnamin sodan veteraaniksi ja Julianna Moore täydellinen feministi-taiteilijana. Kirsikkana kakun päällä on John Turturro hispanokeilaajana. Niin, se juoni sitten: se on kreisikomediaa parhaimmillaan: Multimiljönäärin nuori vaimo kaapataan ja hänestä vaaditut lunnaat kiinnostavat… niin, aivan kaikkia.

Tällaisina hetkinä toivoisi olevansa kirjastoa lähellä.

Tekisi mieli selata kirjahyllyä, antaa käden juosta niteiden selkämissä

ottaa esiin yhden, sitten toisen teoksen.

Olisin runohyllyn edessä.

Nyt runovalikoimani on vähäinen, se koostuu lähinnä netistä löytyvistä kirjoista.

Palaan Saima Harmajaan, se on vielä kesken.

Luen hänen kaihostaan, se on minulle vieras.

Yllätyn hänen Italian kuvailuistaan, tuudittaudun hänen syreenipensaiden kuvaukseensa.

Minäkin kaipaan, tosin toisin kuin Saima runoissaan.

Mutta ehkä löydän sittenkin lohdutuksen sireeneistä

kotipihan kukkivista pensaista

muistoista

joita vaalin nyt uudella tavalla.

 
Saima Harmaja: Sateen jälkeen
WSOY, 1935
Luettu Ylen 101 kirjaa -projektin e-kirjana.

hitaan lukijan kirjablogi