Ei ihan tavallinen junamatka eli ranskalaisdokkari Suomesta

Samaan aikaan kun kotimaassa seurattiin silmä tarkkana Putinin Suomen vierailua ja penättiin että sanoiko se meille onneksi olkoon vai ei ja mitä se sanoi amerikkalaisista EU:sta ja mitä meistä noin muuten (ei muuten tainnut sanoa mitään Suomessa olevista amerikkalaissotilaista, tai jos sanoi, suomalaismedia itsesensuroi), seurattiin sen sijaan ranskalaisilla kotisohvilla herra Philippe Gouglerin junamatkaa talvisessa Suomenmaassa. Sama kai se, kuka siellä Pohjolassa käy!

Tai no, tällä kertaa ranskalaisdokkari vei voiton. Un train pas comme les autres eli ei mikään ihan tavallinen juna on tv-ohjelma, joka vie eri puolille maailmaa junamatkojen kautta. Ei ehkä maailman uniikein idea, mutta aina yhtä kiehtova. Eilen oli siis Suomen vuoro. Ranskalaisille Suomi on eksoottinen, luminen satumaa poroineen ja jäätyvine merineen. Ja tämä oli toki teemana tälläkin kertaa.

Mutta mitä muita huomioita ranskalaiset Suomesta tekivät?

Koitan tiivistää. Helsinki on kaunis ja hiljainen kaupunki, jonka arkkitehtuurissa näkee Venäjän läheisyyden ja yhteisen historian (fakta ja kohteliaisuus, ranskalaiset arvostavat venäläistä kulttuuria korkeammalle kuin me) – ja itäisen maantieteellisen sijainnin huomaa myös rautatieasemalla, jossa suomalaisten paikannimien joukosta pomppaa esiin Saint Petersburg, jonne on tosiaa parin tunnin junamatka. Eksoottista sekin.

Suomen kieli ihastuttaa suuresti, se on niin erilainen kuin mikään muu kieli. Se eristää ja samalla se tekee Suomesta erityisen. Suomalaiset ovat hyvin ylpeitä kielestään, toteaa Philippe Gougler, ja minun tekee mieleni sanoa että Philippe kiltti, kerro nämä huomiosi Finnairille!! Ja Fazerille!! ja Nokialle!! ja mainosmiehille!!!!! Ja suomalaisille poliitikoille!!! Pian, pian, ennen kuin on liian myöhäistä!!! Ei englanti ole meidän kielemme, ei edes se meidän skandinaavienglantimme, kuten nytkin huomasi. Se on vain kommunikointiväline, ei sillä meidän ajatuksiamme, arvomaailmojamme tai tunteitamme ilmaista (eihän siinä ole edes meidän sanojamme).

Hauska oli myös huomata, että ranskalaisille tietyt ”vaikeat” äänteet ovat helppoja, heiltä kun löytyy samat. Hei, ei, kyllä, aucun problème !

Mutta nyt suuntana on pohjoinen ja Lappi, La Laponie, ranskalaisten unelma. Ja siltä se tosiaan näyttää. Aavalta, satumaiselta. On kuin olisi joulupukin maassa, mutta tämä on totta. Porot juoksevat perässä melkein kesyinä, tietäessään saavansa pian särvintä. Mutta paijata ne eivät anna. Poromies on kuin ranskalainen puhuessaan intohimosta ammattiinsa joka on paitsi elinkeino, myös elämäntapa, ja tämän pieni, suloinen kuusivuotias tyttärenpoika heittää lassoa ja kertoo silmät loistaen, miten hänestä tulee vielä isoisän veroinen poronhoitaja.

Matka jatkuu Rovaniemeltä Kemiin, missä käydään katsomassa lumenluojia (junaradan siis) ja jäänmurtajia ja vedessä kelluvia taiwanilaisia, ja sitten palataankin takaisin Helsinkiin. Lopuksi mennään katsomaan metallimessua Töölönaukion kirkkoon, mikä oli vähän ikävä lopetus muuten mielenkiintoiselle retkelle. Moshaaminen kirkossa? Ah… suomalaista? No, ehkä, mutta… oi, säästäkää minut siltä.

Mutta miten ulkosuomalainen sitten kotimaataan katseli? Näin kun se esitetään… kun ihmiset ovat hymyileviä, nauravia, juttelevaisia… Niin, hiukan haikeanahan sitä katsoo. Helsingin kadut, iki-ihana rautatieasema, lumi, kylmät Helsingin iltaiset tyhjät pimeät kellertävävaloiset kadut, kylmyys, joka hohkaa kaduista ja kivitalojen seinistä ja saa kävelijät vaappumaan tönkköinä tai kipittämään pikavauhtia… Ja se kieli, se kaunis, hassu, vivahteikas, rikas, suloinen suomen kieli. Minun kotimaani. Suomen kieli.

Ja seuraavaksi juna veikin sitten jonnekin ihan muualle, Indonesiaan tai Chileen, en enää seurannut minne.

P.S. Huvituin suuresti lukiessani Ilta-Sanomista, kuinka ”koko maailma” seuraa Putinin Suomen vierailua, ja todisteena väitteelle oli lainauksia amerikkalaisesta, britannialaisesta ja ruotsalaisesta lehdestä. Täällä Ranskassa seurattiin ehkä Putinin sanomisia amerikkalaispakotteiden vuoksi, löysin etsimisen jälkeen yhden lauseen jossa mainittiin Suomi: Vladimir Poutine a fini par commenter le vote de la Chambre des représentants américaine à l’occasion d’une visite en Finlande. (RFI) No, hyvä on, mainittiin jutun lopussa vielä Savonlinna, Niinistö ja Suomen 100-vuotisjuhla, ei niitä unohdettu. Tämä on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, miten vääristynyt on Sanomien käsitys ”koko maailmasta”. Ei, toimittajat hyvät, maailma ei ole UK-USA, maailmaan mahtuu paljon muitakin näkemyksiä ja arvoja kuin angloamerikkalainen.

Eeva Kilpi: Animalia

Kuoleman lisäksi ei ole muuta ulospääsyä kuin runous,
ei ydinsaasteesta, ei ihmisen syyllisyydestä,
ei häpeästä jota eläinten kohtelu merkitsee.

(Ote nimettömästä runosta runokokoelmassa Animalia)

Eeva Kilpi on kirjailija, josta olen etsinyt oman isoäitini ääntä. Siis sitä Karjalan murretta ja tapaa puhua, olla, elää, ja kaivata. Siitähän Kilpi on paljon puhunut, kaipuusta takaisin kotiin. Siitä puhui myös edesmennyt isoäitini. Kaipuusta kotiin.

Joten kun selasin Ylen 101 kirjaa -projektin kirjoja ja todettuani runojen sopivan minulle myös e-kirjana ja läppärin näytöltä luettuna, tartuin Kilven runoteokseen Animalia. Tosin joudun myöntämään, että kirjan nimi ja sen esittely eläinoikeuksien puolestapuhujana sai minut hiukan epäröimään, mutta päätin kuitenkin katsoa mistä on oikein kyse. Ja kysehän on itse asiassa paljon muustakin. Toki Kilpi puhuu eläinoikeuksien puolesta, mutta myös luonnon puolesta, ja ihmisyydestä osana luontoa. Se kiehtoi minua. Lisäksi Kilpi puhuu naiseudesta, mummoista, morsiamista, naisen kautta tapahtuvasta kiertokulusta.

Animalia on julkaistu vuonna 1987, jolloin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta oli kulunut vajaa vuosi. Kilven suuttumus ja epätoivo ihmisen itsekkyyden edessä puskee runoista läpi, ja ymmärrän hänen vihan tunteensa hyvin. Myös eläinkokeet tulivat tuolloin voimakkaasti esiin, oli kuvia kissoista mitkä lie moottorit kalloihin porattuna, ja vastaavia. Kissat, koirat, apinat, jotka kärsivät huulipunien ja ripsivärien vuoksi. Voiko kaiken sen edessä olla hiljaa? Ei voi. Ei ainakaan Eeva Kilpi voinut olla. On oltava ääneen puhujia, eikä vain – heh – tolkun ihmisiä, jotka kääntävät katseensa pois ja puhuvat mieluummin kauniista asioista, säästä ja sen semmoisista.

Toisin kuin niissä romaaneissa, joista koin löytäväni etäisesti isoäitini äänen, ei Kilven runoissa sitä ole. Ne on kirjoitettu yleisemmällä tasolla ja yleiskielellä, kauniilla suomen kielellä, aivan erilaisella kuin mitä olin häneltä aiemmin lukenut. Hyvä on, siitä on jo aikaa kun olen Kilven romaaneja lukenut, mutta mielikuvani ainakin on tämä. Mieluusti näitä runoja joka tapauksessa lukisin uudestaan, paperilta, kirjasta. Kyllähän ne näytölläkin toimivat, mutta jotakin aina puuttuu. Ehkä se on se paperin tuntu, joka tekee runoudesta käsinkosketeltavamman…

 

Ihmiskeskeisyyden aika on ohi.
Luonnon maailmankauden aika minun kohdallani alkaa.

(Ote nimeämättömästä runosta)

 

Eeva Kilpi
Animalia
WSOY, 1987
luettu e-kirjana Ylen 101 kirjaa -hankkeessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kirjassa liikutaan luonnossa ja kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Kirjabloggaajan kesäaakkosia V–Ö

Kesä ei ole vielä ohi, mutta Minnan lanseeraamissa kirjabloggaajan kesäaakkosissa on viimeisten – vaikeiden, vieraiden – kirjainten vuoro. Koitan yhä pidättäytyä kirjallisuusteemassa, vaikka vähän vaikeaa se hetkittäin onkin. Aiemmat löytyvät täältä.

V – Valinta. Olen saanut juuri yhden kirjan luettua ja nyt valitsen seuraavaa. Käyn läpi koko pinon, luen pätkän yhdestä, siirryn seuraavaan, siirrän senkin sivuun, kokeilen vielä paria muuta ja sitten löydän omani. Kaikille kirjoille on oma aikansa, oma hetkensä. Nyt on kohdallani Presidentin vuoro.

W – Waltari. Jos suomalaisista kirjailijoista pitäisi nostaa yksi ainoa esiin, taitaisi se olla Mika Waltari. Ja siitä huolimatta joudun tunnustamaan, että olen lukenut Waltarilta vain kolme teosta: ensimmäiseksi Helsinkiin sijoittuvan tarinan, johon ihastuin nuorena täysin, sitten tietenkin Sinuhen ja sen jälkeen näytelmän Leikkaus. On siis jäljellä paljon luettavaa. Juuri tällä hetkellä minua kiinnostavat Waltarin pienoisromaanit.

X – Xenofobia. En haluaisi kirjoittaa tätä sanaa, en haluaisi kirjoittaa sanaakaan muukalaisvihasta. Silti se tuntuu nostaneen ikävällä tavalla päätään Suomessa ja monessa muussa maassa. Kuinka paljon siitä on sitten otsikoita ja lehtijuttuja, en tiedä. Ainakaan Ranskassa en huomaa sellaista muukalaisvihaa kuin mistä lehdissä puhutaan. Ehkä se toisaalta johtuu siitä, että Ranskassa on totuttu siihen että ihmiset menevät ja tulevat, kulkevat läpi maan, jotkut jäävät, jotkut palaavat sinne, mistä ovat tulleet. Ja kaikilla on ulkkistuttuja ja kavereita jo kouluajoilta. Meillä Suomessa ollaan oltu niin pitkään pussin pohjalla ja suljetussa (eli näennäisvapaassa) valtiossa, että on unohtunut kokonaan elämää olevan muuallakin. (Ja kuten tästäkin tekstistä huomaa, olen syntynyt ja kasvanut hyvin vaaleassa Suomessa, siitäkin huolimatta, että moni lapsuudenystävistäni oli puolisuomalaisia.)

Y – Ystävyys. Mikä ihana sana seuraavaksi. Ystävyyttä on niin monenlaista, se on sielujen sympatiaa, se kestää aikaa ja etäisyyttä, se voi olla ystävällinen sana vieraalle ihmiselle, sana, hymy, joka tekee itse kunkin elämän helpommaksi, mukavammaksi ja kauniimmaksi. Ystävyyttä voi olla myös verkossa, vaikka ei oltaisi koskaan kohdattu. Tullaan siis takaisin alkuun, eli sielujen sympatiaan.

Z – Zorro. Amerikkalainen (?) vanha mustavalkoinen tv-sarja, joka tulee ranskalaiselta kanavalta joka arkipäivä. Käännän aina kanavaa, Zorro ei oikein jaksa innostaa…

Å – Åland. Kakarana laulettiin, jotta ”kyllä Oolannin sota oli kauhia, kun kolmellasadalla peltipurkilla puliukot seilasi sammakkolahdella, sumfaraa, sumfaraa, ostakaa makkaraa, kyllä Kekkonen kustantaa” tietämättä oikeastaan ollenkaan, mikä se sellainen Oolannin sota edes oli. Olikin jokseenkin huvittavaa, kun se Oolannin sota sitten tuli vastaan vakavampana asiana Tapio Koivukarin hienossa romaanissa Luodetuulen maa… Heh, nostalgista!

Ä – Äänikirjat. Olen pitänyt äänikirjoja vanhuksille tarkoitettuina, sillä isoäitini niitä kuunteli kun kädet eivät enää jaksaneet pitää kirjaa ylhäällä, ja vasta oikeastaan kirjablogien kautta olen tajunnut että voi niitä muutkin kuunnella. Aloitin äänikirjakokeiluni Juhani Ahon pienoisromaanilla Helsinkiin vaatteita silittäessäni, eikä se ollutkaan yhtään hullumpi. Mutta että pitempää kirjaa? No, katsotaan…

Ö – Örveltäminen. Asia, jota en todellakaan kotimaasta kaipaa. Eihän se pelkästään suomalainen ongelma tietenkään ole, mutta enpä heti keksi toista maata, jossa örveltämistä pidettäisiin miehekkäänä, tavoiteltavana tai millään tavalla ”makeena” juttuna. Voin olla väärässäkin, mutta tämä örveltämisen ihannointi näyttäisi tulevan esiin joissain suomalaisten mieskirjailijoiden teoksissakin, jotka olen niiden nimien perustella sivuuttanut oitis. Toivon arvioineeni väärin…

Alessandro Baricco: Soie (Silkki)

– Elle est comment la fin du monde? lui demanda Baldabiou.
– Invisible. (s. 41)

(– Millainen se on, maailmanloppu? Baldabiou kysyi häneltä.
– Näkymätön.)

Vuosia sitten ihastuin Alessandro Bariccon pienoisromaanin Silkki (italiankielinen alkuteos Seta) kuulaaseen kerrontaan. Kun kirja sitten osui vastaan ranskannoksena, päätin kokeilla miten lukeminen minulta ranskaksi onnistuu ja miten tarina tällä kauniilla kielellä toimii. No toimiihan se. Ja kun tarina oli ennalta tuttu, pääsin helpommin vaikeiden kohtienkin yli.

Silkki (ranskaksi siis Soie) sijoittuu 1860-luvun Ranskaan, jonka silkkituotanto on vaikeuksissa eurooppalaisen silkkiperhosentoukkiin iskeneen taudin vuoksi. On siis lähdettävä ulkomaailmalta suljettuun Japaniin asti ostamaan terveitä toukkia. Vaarallisen tehtävän ottaa vastaan Hervé Joncour, 32 vuotta, vaimo, ei lapsia. Matka on pitkä. Se vie Ranskasta Baijeriin ja junalla Wieniin ja edelleen Budapestiin, sieltä Kieviin ja hevosen selässä Venäjän läpi, Uralin vuoriston yli ja Siperian halki Baikal-järvelle, Amur-jokea Kiinan rajaa myötäillen Sabirkin satamaan, sieltä meren yli hollantilaisten salakuljettajien kyydissä Japanin länsirannalle, ja edelleen jalkaisin pikkuteitä pitkin Ishikawaan, Toyamaan, Niigataan ja lopulta Fukushimaan ja sieltä Shirakawan kaupunkiin, josta hän pääsee – silmät suljettuina – kylään, missä hänet vastaanottaa Hara Kei.

Matka toistuu moneen kertaan, edestakas, melkein samalla tavalla kerrottuna, se on jäänyt soimaan mieleeni, ja sitä ajattelen kulkiessani tuon saman matkan, tosin lentäen, katsellen maisemia ylhäältä käsin.

Bariccon kieli on kaunista, kuin tanssahtelevaa unta, joka välittyy hienosti niin suomennoksesta kuin ranskannoksestakin. Silkin tarinaa kuvaillaan usein aikuisten saduksi, ja sellainen se oikeastaan onkin, realismista se on kaukana. Ranskalaismiehen sensuelli lemmenyö japanilaisen kyläpäällikön puoliaasialaisen jalkavaimon kanssa ei kuulosta kovin uskottavalta, eikä liioin se, että mies palaa pitkältä matkaltaan kotikyläänsä täsmällisesti pääsiäiskirkkoon, mutta mitä sitten? Tämä on kaunokirjallisuutta, ei dokumentti. Ja kun siihen sadun, kertomuksen, tarinan maailmaan antautuu, se vie mukanaan.

Luin kirjan ensi kerran parikymppisenä, nyt parikymmentä vuotta myöhemmin. Kokemus on aivan toinen, sillä nyt maisemat ovat tuttuja, omin silmin nähtyjä. Tunnen ranskalaisen silkkibisneksen, joka kukoisti 1800-luvulla ja rikastutti kyliä, kaupunkeja ja ihmisiä. Ja miten se sitten hiipui ja kuoli. Olen käynyt näissä kylissä ja kaupungeissa, tunnen tarinat. Tunnen myös Japania. Se, että tarinaan on päässyt nyt niin surullisen kuuluisa Fukushima, ahdistaa rinnassa aivan toisella tavalla. Miten paljon ihminen ahneudellaan kykeneekään tuhoamaan. Ja sitten: sota. Tällä kertaa se käydään Japanissa, sisällissota, joka tuhoaa kylät, ihmiset ja rakkaudenkin.

Vaikuttava pieni kirja. Sivuja siinä on tosiaan 142 ja kooltaan kirja on varsin tarkkaan kämmeneni pituinen ja levyinen. Teksti on isohkoa ja luvut lyhyet. Olen lukenut kirjan siis parinkymmenen vuoden välein ensin suomeksi ja sitten ranskaksi, mahtaisinko parinkymmenen vuoden päästä lukea sen italiaksi? Tavoite on asetettu! Ja kieliopinnot jatkuvat…

 – Et il est où, exactement, ce Japon?
Baldabiou leva sa canne de jonc en l’air et la pointa par-delà les toits de Saint-Auguste.
– Par là, toujours tout droit.
Dit-il.
– Jusqu’a la fin du monde.

 

Alessandro Baricco
Soie (Seta, 1996)
italiasta ranskaksi kääntänyt Françoise Brun
Gallimard, 1997
142 sivua
ostettu divarista kahdella eurolla ulkomailta.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Kirjabloggaajan kesäaakkosia O–U

Minnan perässä mennään ja jatketaan kirjabloggaajan kesäaakkosia oosta uuhun. Omat aakkoseni pitäytyvät edelleen kirjablogiteeman mukaisesti (laveasti) kirjallisuuden parissa. Täältä löytyvät edelliset osat.

O – Oppiminen. Nautin uuden tiedon ja uusien asioiden oppimisesta, oli kyse sitten lehtijutusta tai museovierailusta tai vanhempien luona käymisestä. Tai kirjallisuudesta. Sanonta ”minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa” pitää toki paikkansa, mutta se ei sulje pois aikuisena oppimista, joka on vain erilaista. Joskus se on syventävää oppimista, lisätiedon hankkimista tai jopa aivan uutta, kuten kieliä itsekseni opiskellessani olen huomannut.

P – Pienoisromaanit. Kirjan ei tarvitse olla pitkä ollakseen hyvä tai merkittävä. Usein – mutta ei toki aina – on jopa päinvastoin, moni pitkä kirja olisi parantunut tiivistämisestä. Suomessa pienromaaneja tunnutaan vähättelevän, niitä käsittääkseni julkaistaankin harvemmin. Miksi? En ymmärrä. Vastaavaa en ole huomannut muualla. Viimeisin pienoisromaani, jonka luin, on Alessandro Bariccon Silkki, joka vei 1800-luvun maailman halki Ranskasta Japaniin. Kiehtova matka, jonka tein tällä kertaa ranskaksi.

Q – Queneau. Kuulostaa vaikealta nimeltä, kunnes sen ääntää: köno. Queneaun Tyyliharjoituksia oli erään opiskelijakaverini lempikirjoja, mistä nimi on jäänyt mieleeni. Olen varmaan kyseisen kielellä leikittelevän teoksen aikoinaan lukenutkin, mutta joskus mieleen jää vain nimi ja ihminen, joka kirjaa on niin kovasti hehkuttanut. Näin kävi minulle Queneaun kohdalla. (Pitäisi varmaan tarttua kirjaan uudestaan!)

R – Runous. Lapsena meillä luettiin runoja, mutta en oikein välittänyt loppusoinnillisista lurituksista (loruista pidin kylläkin). Aivan uusin silmin aloin nähdä runouden opiskeluaikoina, jolloin erästä tehtävää varten kahlasin kirjaston ja lähipiirini hyllyt ja löysin omani. Olin myyty, olin löytänyt jotakin aivan uutta. Edelleenkään en välitä kovin kikkailevista runoista vaan sellaisista, jotka vievät sanoilla minut uusiin maailmoihin ja avaavat uusia näkökulmia.

S – Sanonnat. Sanonnat ovat murteiden ohella kielen rikkautta, rakastan niitä! Eri ihmisillä on myös juuri heille ominaiset sanontansa, siis sellaiset, joita he usein toistelevat, ja jotka muualla kuullessaan tuovat mieleen juuri tämän ihmisen mieleen. Sanonnat avaavat myös kieltä ja kulttuuria, eikä niitä voi aina sellaisenaan kääntää, ne täytyy ymmärtää kulttuurista käsin.

T – Tietokirjat. Hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu tietokirja on kiehtovaa luettavaa – ja tähän joudun toteamaan että luen niitä aivan liian vähän (jos ei oteta mukaan matkaoppaita). Mieleeni on jäänyt mm. junan ja raitioliikenteen historiaan perehdyttävä teos, jota luki kuin romaania. Avasi silmiä!

U – Uskonto. Nykyään on muodikasta olla uskontovastainen, mutta minä olen vastarannankiiski, ja mitä enemmän media vähättelee uskonnon merkitystä ihmisen elämässä, sitä enemmän itse siitä kiinnostun. Länsimaisen (hah, ja itämaisen! ja pohjoisen ja eteläisenkin…) maailman historiaan, taiteeseen, tieteeseen ja kirjallisuuteen uskonto on vaikuttanut niin voimakkaasti, että on suorastaan naurettavaa sitä ohittaa. Ja kun ihminen unohtaa pyhän… mitä jää jäljelle? (Ei, en puhu vain kristinuskosta, vaikka se oma uskontokuntani onkin.)

Tämä reliefi on tehty 800 vuotta ennen syntymääni.

Timur Vermes: Täällä taas

– HITLER TÄÄLLÄ! minä huusin, – TÄÄLLÄ FÜHRERIN PÄÄMAJA! Minusta tuntui kuin olisin palannut länsirintamalle ja vuoteen 1915.
– Painakaa sitä vihreää näppäintä, kioskinpitäjä huusi äänessään kärsivä sävy. – Inhoan Wagneria.

Luin Timur Vermesin Hitler-parodian Täällä taas jo vuoden alussa, mutta en ole ehtinyt siitä bloggaamaan. Korjataanpa siis sekin puute.

Tartuin kirjaan suurella kiinnostuksella, poliittista satiiria tarvitaan tässä maailmassa ja paljon. Saksassa se osuu luonnollisesti Hitleriin – sitten toisen maailmansodan ja sen, miten sota päättyi, ei maata ole voinut ilman Hitleriä käsitellä. Ja saksalaiset ovat käsitelleet. Miten, miksi, milloin, mitä hä. Kuinka se oli mahdollista? Sitä saisi tänä päivänä kysellä enemmänkin, eikä vain Hitlerin kohdalla, eivätkä pelkästään saksalaiset, vaan katsoa tarkkaan, mitä tapahtuu juuri nyt. Euroopassa, Yhdysvalloissa, Suomessa, jne.

Unkarilaistaustainen (olenko ainoa, joka vierastaa loppupäätettä -taustainen? Ei kai ole rikos omata vierasmaalaisia sukujuuria?) Timur Vermes tarttuu kiehtovaan aiheeseen ja tipauttaa Hitlerin nykymaailmaan, tarkemmin ottaen vuoteen 2011. Sellaisenaan, muuttumatta: Hitler on vain ollut poissa ja on yhtäkkiä täällä taas. Nyky-Saksa ottaa hänet vastaan vitsinä, jonka paikka on mediamaailmassa eli telkkarin stand-up-show’ssa ja YouTubessa. Adolf Hitlerin vaatetus, puheenparsi, käsimerkit, ideologia – eihän kukaan voi olla sellaisen kanssa tosissaan. Ja kuitenkin oli, ja on yhä. Sitä Vermes vihjaa rivien välissä: se on täällä taas, ja se pitää kuoliaaksi nauraa. Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja kyllähän se naurattaakin, varsinkin alussa. Hitlerin pedantti, ylimielinen ja räjähdysherkkä hahmo on kuvattu kutkuttavasti, samoin se, miltä nykymaailma 1930-luvun ihmisen silmissä näyttää. Oma saksan kielen taitoni on pahasti ruosteessa, mutta pienikin tietämys kielestä ja Saksan kulttuurista auttaa ymmärtämään vitsejä. Pärskähtelin useammin kuin kerran nauramaan ääneen, kuten seuraavan lainauksen kohdalla. Hitler on siis vasta palannut kuolleista (onko hän kuollut siten kuten on kerrottu? ruumista ei ole koskaan löydetty) ja turkkilainen lehtikioskin pitäjä on ottanut hänet hoteisiinsa:

Seurasin katseellani hänen sormeaan. Peilissä oli oranssit kehykset, varmuuden vuoksi mies oli kirjoittanut siihen ”Der Spiegel”, peili, niin kuin sitä ei muuten olisi tiennyt. (s. 20–21)

Ainoa huoleni kirjaa lukiessani oli, miten Vermes pystyy pitämään mielenkiinnon yllä ja miten hän lopettaa tarinansa. Ja se olikin vähän ongelmallisempi juttu. Loppua kohden tarina nimittäin väistämättä väljähtyy, sillä aihe on edelleen vaarallinen. Heittääkö bensaa tuleen vai yrittääkö tappaa liekit tukahduttamalla? Siinäpä hyvä kysymys.

Voi olla, että kirja vaatisi ainakin toisen lukukerran, voi olla että siitä saisi silloin enemmän irti. Timur Vermes on toiminut ennen kirjailijan uraansa (tämä on hänen esikoisteoksensa, ja ainakin yksi romaani on jo tullut lisää) haamukirjoittajana. Siinä hommassa hän on mitä todennäköisimmin oppinut kaikenlaista. Muistiinmerkintöjä tuli joka tapauksessa tälläkin kertaa tehtyä. Tässä niistä muutama:

Työttömien armeija oli miljoonapäinen ja väestön keskuudessa kyti mykkä viha, sellainen tyytymättömyys olosuhteita kohtaan, että se muistutti minua vuodesta 1930 […]
Toisin ilmaistuna: kaiken kaikkiaan tilanne oli minun kannaltani erinomainen. (s. 145)

Minua todella ihmetyttää, etteivät miljoonat ihmiset ole jo aikaa sitten marssineet soihtuineen ja heinähankoineen noiden parlamentaaristen juttutupien edustalle suussaan huuto: ”Mitä te teette meidän rahoillamme???” (s. 245)

Ja lopulta (ja ihan alussa): Hitler tutustuu kännykkään, jonka soittoäänen valinta oli lopulta aika helppo:

Niinpä hän siis oli säätänyt puhelimeni soittamaan Valkyyrioiden ratsastusta.
– Hieno homma, eikö totta? kysyin kioskinpitäjältä ja nostin laitteen suvereenisti korvalleni. – Hitlereillä!

 

Ja vielä: Jos on kirjan kansi onnistunut, niin on myös taitto. Saksalaista kirjasintyyppiä on käytetty hienosti tehokeinona. Tässä pari esimerkkiä:

Timur Vermes
Täällä taas
saksankielinen alkuteos Er ist wieder da, 2012
suomentanut Tähti Schmidt
Tammi, 2016
392 sivua
saatu lahjana.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, politiikasta tai poliitikosta kertova kirja ja esikoisteos.

Kirjabloggaajan kesäaakkosia H-N

 

Ja kaikkea muuta -blogin lanseeraama kirjabloggaajan kesäaakkoshaaste on tullut seuraavaan vaiheeseen, eli vuorossa ovat assosiaatiot hoosta ännään.

H – Huumori. Kaiken ei tarvitse olla hauskaa, mutta kyllä se huumorin pilkahtaminen tekstille yleensä hyvää tekee. Yksi hauskimmista kirjasarjoista sekä aikuisille että lapsille on ranskalainen Pikku Nikke eli Le petit Nicolas – kuvituskin on todella mainio! (Ja sopii se kielen opiskeluunkin, kuten olen ilokseni todennut.)

I – Illat. Olen ehdottomasti iltalukija. Menen mieluusti sänkyyn hyvissä ajoin ihan vain siksi, että saisin lukea rauhassa. Pienenä meille lapsille luettiin aina iltasatua, mistä on jäänyt paitsi hyvät muistot, myös paljon tarinoita, josta on voinut elämässään ammentaa (aika harvoin sitä tulee satuihin nimittäin aikuisiällä tartuttua – ellei sitten tule lukeneeksi itse lapsille).

Alkukesän muisto: yllätysunikot puutarhassani.

J – Japanilainen kirjallisuus. Luen suhteellisen paljon japanilaista kirjallisuutta. Ensimmäinen taisi olla Jun’ichirō Tanizakin Avain, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Japanilaisessa kirjallisuudessa viehättää sen elegantti ilmaisu (kiitos tietenkin hyvien käännösten) sekä ihmismielen koruton ja kaunistelematon kuvaus. Tällä hetkellä minulla on kesken yksi japanilainen novellikokoelma ja yksi romaani. Haruki Murakamin merkitys on sitä vastoin avautunut minulle vasta vähän aikaa sitten, nimenomaan aikalaiskriitikkona.

K – Käännökset. Aiemmin luin lähes pelkästään käännöskirjallisuutta, nykyään niiden rinnalla myös suomalaista. Käännöksiä on tietenkin vaikea arvioida, jos ei osaa alkuperäiskieltä, mutta yleensä kyllä huomaa, onko käännös hyvä vai ei. Suomalaisia on hemmoteltu hyvillä ja osaavilla kääntäjillä, toivottavasti myös jatkossa, ja niin, ettei kaikkea käännetä englannista… On skandaali, että mm. Murakamin kirjat on pääsääntöisesti käännetty englannista – ja vielä niin, että kääntäjä ei tunne aihettaan. Esimerkiksi 1Q84 vilisi kirjoitusvirheitä (paikannimet, ym.) ja suoria käännöksiä englannista, jotka kuulostavat oudoilta japanilaisessa teoksessa (kuten sinä-passiivi; oliko se juuri tuossa teoksessa, en enää muista, mutta jossain se kyllä oli).

L – Lainakirjat. Kotimaassa olen ahkera kirjaston kuluttaja, ja lainaan kirjoja mieluusti myös läheisten hyllystä. Nytkin mukanani on kasa kirjoja perheenjäseniltä, onneksi niillä ei ole kiirettä. Kirjastoon olen sen sijaan monet kerrat joutunut maksamaan myöhästymismaksuja… miten ne tuppaavatkin aina unohtumaan?

M – Murteet. Murteet ovat kielen rikkaus ja minusta on hauskaa, kun niitä viljellään myös fiktiossa. Kääntäjälle ne tosin tuottavat päänvaivaa… Heli Laaksosen murrerunotkin ovat ihania, vaikka hänen murteensa onkin minulle vieras.

N – Naiskirjailijat. Inhoan nais- ja miesliitteitä (mutta rakastan -tar-päätettä), enkä valitse luettavaani sen mukaan, onko kirjailija nainen vai mies. On ollut aikoja, jolloin luin enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, ja on ollut aikoja, jolloin olen lukenut enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Mutta jos halutaan nyt kerrankin sukupuolittaa, niin erityisen merkittäviä naiskirjailijoita minulle ovat olleet Marguerite Duras, Edith Södergran ja Vigdis Grimsdóttir.

Keskikesän muisto: tuulta rannalla.