Ulkoasumuutos

Kevätkö se tätä teettää, vai mikä, mutta vaihdoin blogini ulkoasuteemaa.

Tällä WordPressin ilmaisversiolla ei kauheasti omia muokkauksia tehdä, joten otetaan vastaan se, mitä on tarjolla. Se, mitä oikeastaan kaipasin, oli sellainen tägipilvi, jossa näkyisi kertavilkaisulla mistä aiheesta on enemmän juttua ja mistä vähemmän. Merkintöjen määrä näkyy erikseen, kun vie hiiren tägin päälle.

Omalla kohdallani pääpaino on selvästi Japanissa ja Euroopassa (Ranska ja Suomi erityisesti), mutta – ehkä omaksi yllätyksekseni – Yhdysvallat tulee heti niiden perässä. Yllätys se on siksi, että en ole suuri anglosaksisen kirjallisuuden ystävä, mutta onpa noita kuitenkin tullut muutama luettua. Tai katsottua elokuvia? Hmm. Mielenkiintoista.

Senkin huomaan, että viime vuoden Helmet-haasteeseen tuli paljon enemmän merkintöjä kuin tälle vuodelle. Syy on yksinkertainen: viime kesänä nautin koko sydämestäni suomalaisen kirjaston annista, luin runoja, esseitä ja lyhyitäkin romaaneja. Ja kamalasti puutarhakirjoja, matkakirjoja ja muita sellaisia, selailin sieltä täältä ja ees taas, vaikken niitä loppuun saanutkaan, enkä siten merkintöjä listoihin. Ah, kirjasto. Ihana, ihana kirjasto. Miten sitä kaipaankaan.

Nyt luen omaa kirjastoani eli kirjahyllyäni tyhjäksi, hyvä sekin.

Mutta tällaisella vaalealla pohjalla mennään siihen asti, kunnes taas löytyy jotakin uutta ja vielä parempaa.

Kirjojen selailemisen autuus…

Voltaire: Candide

Kehottakaa huviksenne jokaista matkustajaa kertomaan vaiheitansa. Jos löytyy yksi ainoa, joka ei ole usein kironnut elämäänsä, ei ole monesti otaksunut olevansa onnettomin kaikista ihmisistä, heittäkää minut mereen pää edellä. (s. 45)

voltaire_candide

Luin Voltairen Candiden toiseen otteeseen viime vuoden lopulla, mutten ehtinyt siitä bloggaamaan. Pari sitaattia olin kirjannut ylös, siinä kaikki. Mutta kirja on jäänyt pyörimään mieleeni, ja yllättäen aivan eri asiasta kuin mistä olin alun perin ajatellut kirjoittaa.

Nimittäin kuvaus Eldoradosta, unelmien yhteiskunnasta, jonka ei ole vuorten piilossa ollessaan tarvinnut ”pelätä Euroopan kansojen ryöstöretkistä” ja jossa ei ole ”munkkeja, jotka opettavat, väittelevät, hallitsevat, juonittelevat ja polttavat roviolla ihmisiä jotka eivät ole samaa mieltä kuin he”. Ei, sen sijaan Eldoradossa pukeudutaan hyvin, syödään, juodaan ja keskustellaan henkevästi, kuningasta ei pokkuroida vaan tämä syleilee vieraitaan rakastettavasti kuin vanhaa tuttua ja maalliset rikkaudet ovat kaikkien kansalaisten yhteisessä käytössä: suihkulähteet suihkuttavat puhdasta vettä, ruusuvettä ja likööriä, torien jalokivikiveykset uhoavat mausteneilikan ja kaneelin tuoksua. Parlamenttia, oikeuspalatsia ja vankiloita ei ole, sillä Eldoradossa ei käräjöidä koskaan.

Mutta ihminen on hauras, ja vaikka hän saisi kaiken, ei hän ole tyytyväinen. Candiden rakastettu Kunigunde ei nimittäin ole Eldoradossa, joten siellä ei ole mitään. Candiden palvelija Cacambo on poislähdöstä mielissään, sillä:

[…] ihminen näet haluaa liikkua maailmalla, olla olevinaan jotakin maanmiestensä silmissä ja kerskua siitä, mitä on nähnyt matkoillaan, ja sen vuoksi nämäkin kaksi onnellista päättivät luopua onnestansa ja pyytää Hänen Majesteetiltaan lupaa lähteä pois. (s. 71)

Tyhjin käsin vieraiden ei tarvitse lähteä, ja tämä on se lause, joka on erityisesti jäänyt mieleeni pyörimään:

– En ymmärrä, sanoi [Elodradon kuningas], – miksi te eurooppalaiset olette niin kovin mieltyneet keltaiseen soraamme, mutta ottakaa sitä niin paljon kuin haluatte ja olkoon se onneksenne. (s. 72)

Niinpä! Tuo on se asia, mitä aina ihmettelen. Miksi jokin kivilaatu on nostettu toisten yläpuolelle (vaikka toki kaunis silmiimme onkin), miksi sen vuoksi ollaan valmiita tappamaan ja vuodattamaan verta, miksi ihminen haluaa kerskailla materialla. Voltaire ei tietenkään anna, vaan Candide ja Cacambo menettävät kaiken ja ovat pian taas rutiköyhiä ja joutuvat sen sijaan orjakaleeriin.

Voltairen Candidesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja on hykerryttävä kuvitella, miten se – pirullisena, aikaansa kritisoiden ja sille nauraen – on otettu vastaan 1700-luvun Ranskassa. No, sehän tietenkin kiellettiin. Eikä vain Ranksassa, vaan myös Yhdysvalloissa, tuossa sananvapauden ja demokratian mallimaassa. Haha!

Sanotaan toki, että Candide on Voltairen vastaus Gottfried Wilhelm Leibnizin optimismiajattelulle, mutta kyllä se peilaa hienosti myös ranskalaista yhteiskuntaa ja meidänkin aikakauttamme.

Ja ihan lopuksi, miten kaikki sittenkin liittyvät kaikkeen ja kaikella on tarkoitus, miten hullu maailma ikinä olisikaan:

– Kaikki tapahtumat kytkeytyvät yhteen parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista. Jos näet teitä ei olisi neiti Kunigundeen kohdistuneen rakkautenne takia ajettu pois kauniista linnastanne ja jos ette olisi silloin saanut kovia potkuja takalistoonne, joe ette olisi joutunut inkvisition tuomittavaksi, jos ette olisi vaeltanut Amerikan halki jalkapatikassa, jos ette olisi antanut paronille kelpo miekaniskua, jos ette olisi menettänyt kaikkia Eldoradon hyvän maan lampaitanne, ette nyt söisi täällä hillottuja sitruunia ja pistasioita.
– Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme. (s. 135)

Voltaire
Candide (Candide, 1759)
Suomentanut ranskan kielestä J.A. Hollo
Tammi, 2001, 5. painos, ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1953
135 sivua
Omasta kirjahyllystä

Helmet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin 1700-luvulla kirjoitettu kirja, kirjassa rakastutaan, kirjassa on myrsky, jossain päin maailmaa kielletty kirja (Ranska, Yhdysvallat), kirjassa joku kuolee ja kirjassa on alle 150 sivua.

Kōji Fukada: Harmonium (leffa)

Cannesin Un Certain Regard -sarjassa kilpaili viime vuonna Hymyilevän miehen kanssa  japanilaisen Kōji Fukadan elokuva Harmonium (Fuchi ni tatsu, 2016). Vaikka voitto menikin Suomeen, sai japanilainen tuomariston palkinnon.

Harmonium on psykologinen trilleri, joka ensi alkuun tuo mieleen ranskalaiselokuvan Harry, qui vous veut du bien (2000), amerikaksi A friend like Harry...

Molemmissa leffoissa pariskunnan arkeen ilmestyy vanha ystävä, joka vaikuttaa mitä ystävällisimmältä ja avuliaimmalta, mutta joka todellisuudessa on jotain aivan muuta. Mutta siinä, missä Harry jne. tiivistyy varsinaiseksi kauhukertomukseksi, jättää Harmonium kaiken ilmaan ja lopulta lässähtää. Ja siinä, missä Hymyilevä mies on kuvaukseltaan kaunis, on Harmonium arkinen ja harmaa.

Katsoin kuitenkin elokuvan loppuun asti, eli ei se ihan mahdoton ole. Aluksi se pitää näpeissään ihan ok. On toisistaan etääntynyt pariskunta: vaimo (Mariko Tsutsui) on kristitty, mies (Kanji Furutachi) ateisti, ja tytär on valmistautumassa urkuharmoniesiintymistä varten. Kuviota sekoittaa miehen vanha ystävä Yasaka-san (Tadanobu Asano), kohtelias ja ystävällinen mies, jolla on synkkä menneisyys: hän on vastikään vapautunut vankilasta saatuaan armahduksen murhatuomiosta. Yasakalla ja perheen isällä on jotakin yhteistä ja hetken vaikuttaa, että Yasaka on tullut ottamaan kaiken sen, mitä ystävällä on ja mitä hänellä ei ole. Vaimo tuntee seksuaalista vetoa Yasakaan, mutta torjuu tämän, minkä jälkeen Yasaka pahoinpitelee (seksuaalisesti?) perheen tyttären, joka vammautuu loppuiäkseen.

Tähän liittyykin elokuvan kiinnostavin filosofinen kysymys, kun perheen isä pohtii tyttären vammautumisen olevan rangaistus hänen ja vaimon rikoksista. Toinen rikos on fyysinen, toinen mentaalinen. Kristinuskoa, buddhismia ja ateismiakin sivutaan, mutta nekin teemat jäävät vähän ilmaan. Vaimo vaikuttaa jättäneen uskonsa tyttärensä vammauduttua (ainakaan tämä teema katoaa elokuvasta siinä vaiheessa) ja kenties koska on joutunut Yasakan pauloihin.

Koska elokuva ei kuitenkaan sellaisenaan oikein toimi ja erilaiset teemat jäävät ilmaan (eivätkä yksityiskohdat oikein vakuuta), jäin miettimään, että tämä tarina toimisi huomattavasti paremmin kirjana, jolloin rivien väliin voi kirjoittaa enemmän. Sitä kai leffakin oli hakenut, muttei onnistunut. Hetken jo luulin että se olisikin elokuvasovitus, mutta niin ei taida kuitenkaan olla.

Näyttelijätyöstä pidin kyllä. Pienieleistä ja jotenkin hyvin japanilaista.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies (leffa)

Juho Kuosmasen Hymyilevä mies voitti viime vuonna Cannesin Un Certain Regard -palkinnon, millä on sekin merkitys, että elokuva kuuluu nyt ranskalaiseen Cannes-sarjaan. Eli sitä näytetään ja tullaan näyttämään erilaisissa tilanteissa, kuten telkkarissa ja pitkillä Air Francen lennoilla.

Ranskaksi elokuva on nimetty päähenkilön mukaan. Olli Mäki riittää, siinä on tarpeeksi eksotiikkaa (pisteet a:n päällä!) ja se on lyhyt ja napakka. Suomeksi (jotenkin kaurismäkeläinen?) nimi Hymyilevä mies taas toimii paremmin – sitä paitsi kukapa tietäisi, kuka se Olli Mäki oikeastaan oli.

Se seikka tulee toki pian selville. Hymyilevä mies on tositapahtumiin perustuva elokuva nyrkkeilijä Olli Mäestä, joka otteli ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruuskilpailussa. Elokuva keskittyy kuitenkin enemmän Mäen rakkaustarinaan, joka häiritsee hänen harjoitteluaan, sekä nyrkkeilijän, managerin ja mediamyllytyksen suhteeseen.

Elokuva on mustavalkoinen ja tyylikkäästi kuvattu. On nykyään harvinaista herkkua, että elokuva toimii nimenomaan kuvallisesti – asia, mikä pitäisi olla elokuvan kyseessä ollessa selviö, mutta mikä on tällä hetkellä tyystin unohdettu. Kuvakulmat ovat hyviä, leikkaus toimii, kokonaisuus on kaunista katsottavaa.

Näyttelijäkaarti on (ainakin minulle) jokseenkin tuntematonta, mutta  päärooleissa olevat kokkolalaiset Jarkko Lahti (Olli) ja Oona Airola (tyttöystävä Raija) ovat vähäeleisen luontevia. Sen sijaan Eero Milonoff managerina tuottaa harmaita hiuksia. Milonoff ei pysty ravistelemaan pois vuoden 2017 stadilaiskundin puhetapaa ja maneereja, mikä ei oikein istu vuoteen 1962 sijoittuviin tapahtumiin. Enkä oikeasti usko, että vuonna 1962 suomalaiset olisivat puhuneet amerikkalaisvieraittensa kanssa noin hyvää englantia ja tuosta noin vaan…

Kokonaisuutena elokuva toimi, se eteni kivasti eteenpäin ja etenkin alussa (häät, hääpuhe, polkka…) se sai hörähtelemään ääneen. Leffaa mainostettiin ainakin Ranskassa komediana, mutta alun jälkeen se kyllä lähinnä vakavoitui. Pieniä kivoja anekdootteja olivat Claes Andersson baarin pianistina ja oikea Mäen pariskunta ohikulkijoina, jotka molemmat tosin huomasin vasta lopputeksteistä.

Mutta jokin jäi lopulta uupumaan. Elokuva on kiva, mutta siinä kaikki. Jokin särmä tai ohjaajan näkemys tuntui puuttuvan. Pientä vihjettä antoivat managerin rahahuolet ja rahoittajien lausahdus että eikös se Olli Mäki ole kommunisti, mutta nämä Kuosmanen kuitenkin ohitti. Mäen siviiliammatti leipurina jäi sekin vain titteliksi.

Ulkomaalainen seuralaiseni puolestaan valitteli jälkeenpäin, että elokuva tai sen henkilöt yrittävät olla liian amerikkalaisia. ”Ei suomalaiset ole tuollaisia”, hän sanoi. Minä jäin miettimään. Ovatko he? Olemmeko me? Tiedän, että Milonoff ainakin on hyvin tyypillinen nykyhelsinkiläinen. Ehkä me todella olemme amerikkalaistuneet jo liikaa…

10 odotetuinta ja unohtunutta kirjaa eli hyllynlämmittäjät 2017

Luin muutamasta blogista listoja kirjoista, jotka on aikoinaan innolla hankkinut mutta sitten tyystin unohtanut. Oi, näitä löytyy myös minulta, joten päätin samantien tehdä oman listani.

Suurin osa näistä kirjoista on hankittu 10–20 vuotta sitten, mutta ne odottavat yhä omaa hetkeäkään. Jokaista olen kuitenkin aloittanut ja jokaisen haluan vielä lukea. Pari niistä onkin jo lähtenyt käyntiin, yhtä odotan kovasti, kunhan vain olen saanut tällä hetkellä lukemani luettua. Kaikelle on aikansa, niille kirjahyllyn unohtuneille kirjoillekin…

Tässä siis listani hyllyni lämmittäjistä vuonna 2017:

    1. Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia

Ranskalainen ruokakirjallisuuden klassikko, jonka lukemista todella odotin hankkiessani kirjan vuosia sitten. Kiireessä lukemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, mutta tänä vuonna olen aloittanut uudestaan, nyt aperokirjana eli luen sitä aperitiivin aikaan. Aika lennokasta tekstiä, mutta sen verran krumeluuria, että väsyneenä lukemisesta ei tule mitään.

    2. Göran Tunström: Kimmellys

Ystäväni ylisti Tunströmin Talvimatkaa Intiaan sekä Jouluoratoriota, joten nappasin alelaarista samaisen kirjailijan tuotantoa olevan Kimmellyksen. Siitä on kohta 20 vuotta aikaa, enkä ole päässyt edes puoliväliin. Yritän uudestaan jotta saisin luovutettua kirjan eteenpäin.

    3. Jun’ichirō Tanizaki: Childhood years – a memoir

Tanizaki on yksi suosikeistani, ja 1800-luvun ajankuva Tokiosta kiinnostaa. Kirja on kuitenkin tavattoman pientä pränttiä ja sivut avautuvat huonosti, joten en ole päässyt sen kanssa muutamaakaan kymmentä sivua eteenpäin. Silti se tuntuu koko ajan kutsuvan luokseen. On kutsunut kohta viisitoista vuotta. Joko olisi aika?

    4. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko mikä klassikko, mutta en pääse tarinaan mukaan. On kuitenkin luettava, jo yleissivistyksen vuoksi. (Eikä se ole edes niin pitkä!)

    5. Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Jostain syystä odotin tältä kirjalta paljon. Enkö sitten lukenut takaliepeen tekstiä vai miksi siihen tartuin? Tsaarin sortotoimia, ensimmäistä maailmansotaa, kansalaissotaa ja 1900-luvun alun elämää Suomen saaristossa. En pääse mukaan ollenkaan. En silti luovu kirjasta, haluan lukea sen.

    6. Isabel Allende: Henkien talo

Maagista realismia. Odotin, mutta kaksi kertaa olen kirjaan tarttunut, enkä ole eteenpäin päässyt. Silti se jotenkin pysyttelee mielessä. Ehkä jo siksikin, että Isabel Allende on läheistä sukua Chilen entiselle presidentille Salvador Allendelle.

    7. Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Tämän kirjan selkämystä olen katsellut äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen kerran yritin lukea 15-vuotiaana, mutta 1800-luvun ranskalainen tyyli ei oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Mutta tarinan alku on jäänyt mieleen. On siis päästävä sen kanssa eteenpäin. Luulen, että se  alkaa sittenkin viemään mukaansa. Ja onhan se ajankuvaa Pariisista.

    8. Victor Hugo: Kurjat I ja II

Tämäkin on ikuisuusprojekti, mutta vuoden alussa aloin päästä jyvälle. Hugohan on kuin onkin nero! Ja Kurjat kuvaa tilannetta, johon nykymaailma on menossa takaisin, ellei jo siellä ole. Tähän palaan uudestaan ja luen sitä pikkuhiljaa eteenpäin. Todella voimakkaita kokemuksia, joten luen aina välillä jotain muuta.

    9. Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

Kirja edesmenneen isoäitini hyllystä. On mielenkiintoista tutustua läheiseen ihmiseen sen kautta, mitä hän on lukenut. Ja tarjolla pitäisi olla poliittista aikalaiskritiikkiäkin, tällä kertaa Guatemalasta. Olen aloittanut, mutten vielä päässyt eteenpäin. Tältä kirjalta odotan kuitenkin paljon.

    10. Haruki Murakami: The Wind-Up Chronicle

Hankin tämänkin kirjan noin viisitoista vuotta sitten, mutten päässyt alkua pidemmälle. Nyttemmin olen löytänyt Murakamin nerouden ja sormeni suorastaan syyhyävät kirjan pariin. Lukulistalla se on syksyllä.

Ne pari novellia (eli novellihaasteen koonti)

Omppu Martinin luotsaama novellihaaste on päättynyt tänään, joten on aika laittaa luetut riviin. Omalla kohdallani niitä ei ole montaa, vain kuusi, ja yhtä aloin lukea eilen.

Moni tuntuu vierastavan novelleja, mikä on ollut minulle yllätys. Minä nimittäin pidän niistä. On mukava lukea pieni tarina vaikkapa junassa tai lentokoneessa – tai kun on juuri lopettanut todella kiehtovan pitkän kirjan eikä halua vielä hypätä seuraavaan maailmaan. Näin minulle kävi juuri eilen: olin saanut luettua Haruki Murakamin kirjan Dance, dance, dance loppuun, enkä ollut vielä valmis seuraavaan pitkään tarinaan, joten aloin lukea Chateaubriandin novellia. No, tällä kertaa kyllä nukahdin kuitenkin kesken.

Mutta pitemmittä puheitta, tässä oma listani:

H.C. Andersen: The Shadow (e-kirjana eli ladattuna ja printattuna, matkalukemisena lentokoneessa)

Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia (neljä novellia, lyhyt pikku kirja)

George Orwell: A Hanging (netistä ladattuna ja matkalukemiseksi printattuna, taas lentokoneessa)

François-René de Chateaubriand: René (kuten yllä, mutta yhä kesken)

Novelleista ja novellien lukemisesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jätän sen toiseen kertaan. Muutamia ajatuksia kuitenkin kirjasin ylös helmikuussa  novellihaasteen löydettyäni. On myös ollut todella kiinnostavaa lukea muiden mietteitä novelleista ja niiden lukemisesta, kiitos siis Ompulle erinomaisesta haasteesta!

 

 

Elokuvissa: Martin Scorsesen Silence

Mikäkö on paras tapa viettää vapaapäivä? Mennä elokuviin ja sen jälkeen kahvilaan lukemaan kirjaa.

Olin ollut kahden vaiheilla Martin Scorsesen uusimman elokuvan Silence (USA, 2016) suhteen: se kiinnosti aiheensa (kristittyjen vaino 1600-luvun Nagasakissa) ja alkuperänsä (perustuu Shūsaku Endōn romaaniin Vaitiolo) vuoksi, mutta mitä siitä kaikesta oltaisiin saatu väännettyä Hollywoodissa? Vaikkakin ohjaajana olisi Martin Scorsese? Toisaalta Scorsesen hyvät ajat ovat 1970-luvulla: Taksikuski on edelleen upea elokuva, sen jälkeen… no, sen jälkeen Scorsese ajoi partansa, suki tukkansa geelillä taaksepäin, alkoi pukeutua pikkutakkiin ja metsästää Oscareita.

Olin siis epäileväinen, mutta kiinnostunut. Alku ei näyttänyt kauhean hyvältä: kuvaus oli amatöörimäistä, kuvakulmat ja kameratyöskentely kuin independent-elokuvasta. Päärooleihin oli kiinnitetty kaksi kasvoiltaan portugalilaispapeiksi varsin hyvin soveltuvaa amerikkalaisnäyttelijää, Andrew Garfield ja Adam Driver. Alkuun he muistivat puhua englantia vieraalla korostuksella, mutta vähitellen amerikkalainen puheenparsi ja kehonkieli pääsivät valitettavasti vallalle.

Angloamerikkalaisten (Garfield, Driver, Liam Neeson) sijaan elokuvan parasta antia tarjosivatkin (markkinoinnissa missatut) japanilaisnäyttelijät. Yōsuke Kubozaka on mainio luikkuna ja epärehellisenä kristittynä, mutta vielä parempia ovat Shinya Tsukamoto (kulttileffaohjaaja, joka muistetaan esimerkiksi Tetsuo-leffoista) Mokichin roolissa ja erinomainen Issey Ogata inhottavan inkvisiittorin roolissa. Amerikkalaisesta ylinäyttelemisestä ei ole tietoakaan!

Kiinnostavinta elokuvassa on kuitenkin pohdinnat Jumalasta, Jumalan hiljaisuudesta, lähetyssaarnaajista, heidän kauttaan käydystä politikoinnista, idän ja lännen eroista ajattelussa ja tavoissa. Aion ehdottomasti etsiä käsiini Endōn kirjan, jossa näihin aiheisiin varmastikin pureudutaan mielenkiintoisesti.

Loppua kohti leffa valitettavasti vähän lässähti. Kun vanha, uskostaan näennäisesti luopunut portugalilaispappi kuolee ja hänet haudataan perinteisin buddhalaisin menoin, olin jo sanomassa ääneen että please, Scorsese, älä nyt näytä sinne arkkuun/tynnyriin sisään! Ja juuri sinnehän se kamera seuraavaksi työntyy ja paljastaa, mitä vanhalla papilla on kädessään. Höhö.

Kun typerää loppukohtausta seuraa kiitostekstit, jotka Scorsese esittää ensimmäiseksi kaikille Japanin kristityille, en voi välttyä ajattelemasta että katolisuuttaan voimakkaasti esiintuova Scorsese näkee itsensä viimeisenä lähetyssaarnaajana, viimeisenä Kristuksena. Se siitä.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli joka tapauksessa kiinnostava, maisemat (Taiwanista) kauniita ja etenkin japanilaisten näyttelijätyö mukaansatempaavaa. Kamalasti epätarkkuuksia ja kliseitä kuitenkin, kuten hylätyn kylän kiiltäväturkkiset kissat, amerikkalaisnäyttelijöiden ikuinen syömättömyys (miksi ihmeessä amerikkalaisnäyttelijät eivät saa syödä elokuvissa?), vaaleatukkainen pappi hyvä, tummatukkainen paha, ym. Ja näkökulmakin on lopulta länsimaalainen, mitä nyt inkvisiittori sitä yrittää hiukan raapia. Asetelma on joka tapauksessa aina sama: länsimaiset kristityt yrittävät käännyttää alkuperäiskansaa omaan, oikeaan totuuteensa.

Menisinkö katsomaan uudestaan? En. Jos telkkarista tulisi, saattaisin katsoa. Tai sitten en.

Vielä yksi huomio: miksi elokuvien nimiä ei enää suomenneta? Miksi Silence on suomeksi Silence, eikä esimerkiksi Vaitiolo, kuten Endōn romaani on?