Kyllikki Villa: Pakomatkalla

[…] en ole koskaan nähnyt tätä väliä päivällä. Nostalgiaa. Miksi yhä vaellan? Koen kyllä haltioituneita hetkiä. Mutta en tiedä vieläkään (68-vuotiaana) mitä elämältäni tahdon.

Siitä on jo vuosia, kun luin Kyllikki Villan matkakertomuksen Vanhan rouvan lokikirja. Ihastuin tuolloin hänen tapaansa kirjoittaa ja nähdä maailma. Villasta tuli kuin salaa yksi ihailemistani naisista, jopa esikuvista. Joten nyt, kun selailin taas kirjaston suhteellisen suppeaa e-kirjojen valikoimaa ja törmäsin hänen toiseen lokikirjaansa Pakomatkalla, en epäröinyt kauaa siihen tarttua.

Tällä kertaa (ja ennen tuota kuuluisaa Chilen merimatkaa) hän on lähdössä Afrikkaan, katsomaan isänsä ja tätinsä synnyinpaikkoja. Matkansa päämäärästä hän ei tosin kerro kellekään, tytärtään lukuunottamatta. Ajatus on hänestä itsestäänkin niin hurja ja kenties käytännössä mahdoton (miten mennä Afrikkaan laivalla), mutta hänellä on takanaan suuria suruja ja luopumista, joihin hän haluaa samalla ottaa etäisyyttä. Hän haluaa ottaa koko kotimaahan etäisyyttä.

Joten hän lähtee. Ensin Lissaboniin, sieltä Britanniaan, edelleen Saint Helenan saarelle ja vihdoin, sittenkin, Namibiaan. Kaikkiaan hän on matkassa viisi kuukautta. Hän pysähtyy kuhunkin maahan pitemmäksi aikaa, sillä ei hän vain matkusta, hän tekee samalla töitä, käännöstöitä, vaikka julkaisusta ei ole edes päätetty.  Villa on jo tuolloin pitkälti samassa tilanteessa kuin moni tämän päivän freelancer: julkaisupäätöksiä roikotetaan, lehdet eivät sitoudu ottamaan juttuja ja apurahahakemuksia rustaillaan viimeisenä oljenkortena. Lopuksi vain lähdetään ajatuksella, että kyllä ne asiat jotenkin järjestyvät. Niin, ilman tällaista heittäytymiskykyä ja luottamista johonkin tämä elämäntapa olisikin mahdoton. Ja hyvin Kyllikillekin lopulta käy, hänen käännöstyönsä julkaistaan sittenkin, matkoista syntyy muutama lehti- ja radiojuttu, ja vaikka apurahaa ei heru, myöhemmin syntyy tämä kirja.

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, joita Villa paikoin myöhemmin kommentoi ja korjailee, tai pikemminkin lisäilee poisjäänyttä. Henkilökohtaisuudet hän jättää kokonaan pois, lukuunottamatta omia tuntemuksiaan ja huomioitaan. Minua tämä tyyli viehättää hyvin paljon, osin myös siksi, että Villa on merkinnöissään hyvin rehellinen. Hän ei esitä reipasta eikä teeskentele, hän itkeä vollottaa menetetyn rakkauden – kumppanuuden – perään, hän kompuroi ja menee eteenpäin. Tämä on se asia, mihin ihastuin jo ensimmäisessä lokikirjassa. Villan rehellisyys. Tuolloin hän hermoili yhteiseen ruokapöytään menemisestä, joka ikinen ilta, ja silti kaikki meni aina ihan hyvin. Halusin halata häntä! Tiedän tuon tunteen niin hyvin!

Ja tämä sama tunteiden, ajatusten ja huomioiden rehellisyys jatkuu siis näissä merkinnöissä. Lissabonin aika on raskasta, täynnä muistoja, hyviä ja huonoja, hän kävelee ja kävelee, juo viiniä ja napsii unilääkkeitä, vettä sataa, kuin pyyhkiäkseen hänen pahan mielensä pois. Sitten tulee uusi vaihe: Saint Helena. Sinne hän jää pariksi kuukaudeksi, tuosta noin vaan. Hän uudistuu. Hän tekee töitä, ui, lukee, kävelee, kompuroi, hermoilee, antaa itseään autettavan. Ja sitten tulee Afrikan ja Namibian vuoro. Matkan täyttymys. Hänen kirjoitustyyliinsäkin laskeutuu rauha, hänen sydämeensä tuntuu laskeutuneen rauha, minkä jälkeen hän on valmis myös palaamaan takaisin kotiin.

Tein valtavasti muistiinmerkintöjä, toisin sanoen kirjoitin ylös lauseita. Ellibsillä kun copy+paste ei toimi, joten on kirjoitettava käsin. Toisaalta, jäävätpä sikälikin paremmin mieleen. Muuten luin jälleen nopeasti, mutta en siksi, että olisin halunnut kirjan pian päättyvän vaan koska en malttanut lopettaa. Jos vielä vähän lukisin? Vielä pari merkintää? Näin se meni, ja hyvä etten silmät kyynelissä viimeisiä rivejä lukenut… Elämä on ihmeellistä.

[…] ainakin tämä työ pitelee minua jotenkin kiinni  tässä epätodellisessa ja turhassa elämässäni.

Illalla. Kääntänyt yhteensä 21 liuskaa, mutta kun pari liuskaa on kääntänyt, muistaa etteihän tätä kukaan ole pyytänyt.

Tuntuu koko ajan että olen ryhtymässä johonkin liian isoon. Tavallaanhan niin pitääkin.

Taistelin asiasta rauhallisesti. Pahinta on, etten tiedä milloin tulen takaisin ja miten. Kyllä meitä säännellään eikä kevytmielisyyttä ja vapautta sallita. Mutta on hyödyllistä olla vanha nainen.

Eilen näimme sen lyhyen vihreän välähdyksen joka kuulemma näkyy kirkaalla ilmalla juuri kun aurinko katoaa horisonttiin. Hyvän onnen enne.

Maanantai. Heräsin kello kolme uneen, jossa joku ilmoitti puhelimessa lyhyeen ja asiallisesti: ”On perustettu uusi yhtiö Enckellin kirjan julkaisemiseksi. Käännättekö sen? Mikä on palkkio?” Entinen oli 1300 painoarkilta, vastasin.

Vahinko, ettei mikään lehti Suomessa halunnut matkajuttua.

Jotain juttuahan tästä on johonkin lehteen saatava.  Suhteeni lehtiin ovat yhtä kurjat kuin kustantajiin.

Olen luvannut tehdä Hanskulle jonkinlaisen nauhan radioon kuunvaihteessa, lähtemään niihin aikoihin kun itse lähden. Impressioista kai enemmän kuin faktoista. Mutta kun ensivaikutelmissa on paljon kriittistäkin, täytyisi vähän asiatietojen avulla ymmärtää.

Monikohan tuntemistani osaisi olla näin jouten, yksin? Ikävähän minullakin on, jotenkin, mutta se ikäänkuin sisältyy ohjelmaan.

Loion, voimistelutan jalkoja, yritän lukea, mutta en pysty keskittymään. On niin käsittämätöntä että olen täällä.

Woolf sai minut kaipaamaan kirjoittamista, saaressa olisi ollut hyvä kirjoittaa. Mutta olen lehtien ja kustantajien nujertama.

[…] ja kaikesta olen selviytynyt. Oman pärjäämisen tunne ja tieto ihmisten avuliaisuudesta ovat melkein tasapainossa; ehkä avuliaisuutta on ollut enemmän ja niissä tilanteissa olen saanut olla avuton.

(J.K. Huomaan nostaneeni ylös etenkin Villan työhön ja sen epävarmuuteen liittyviä merkintöjä. Sitä kai kuvittelisi, että näinkin tunnetulla kääntäjällä ja kirjailijalla olisi mutkaton ja jotenkin helppo suhde työnantajiin, mutta ei se nähtävästi niin mene. Epävarmuus raastaa, vaikka Villa selvästi rakastaa työtään, hänhän jatkaa sen parissa, vaikka on jo eläkkeellä!)

Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
2007, Like
192 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin

”Minähän en ole pelkästään ranskatar, olen pariisitar, ja se on vielä pahempaa!” – Catherine Millet

Luin, tai oikeastaan pikaluin, lukaisin, eilen Annastiina Heikkilän teoksen Bibistä burkiniin – Totuuksia ranskatar-myytin takaa. En ole oikein varma, miksi luin kirjan loppuun, sillä lupaavasta alusta (japanilaisten naisten Pariisi-syndrooma) huolimatta en kokenut saavani siitä oikeastaan mitään uutta tai kiinnostavaa irti. Tai no, nämä postaukseen lainaamani Catherine Millet’n lausahdukset, ne olivat todella herkullisia.

Mikä sitten tökki? Ehkä lopulta se, että tässä ei haeta ranskalaista naista vaan oikeastaan pariisitarta, sitä median ja mainostoimistojen luomaa ja kaikkien muiden naisten tavoittelemaa hahmoa, mutta ei sitten kuitenkaan lähdetä juuri Champs-Élysées’tä kauemmas. Siis sitä kalliiden muotiputiikkien katua, joka kaupunkia halkoo. Omalla tavallaan kirja jopa pönkittää sitä jo langetettua mielikuvaa ylimielisestä ranskalaisesta (pariisilaisesta), turhamaisesta, röyhkeästä, valkoisesta ja yläluokkaisesta. Toivoin kai salaa jotakin muuta. Että Heikkilä lähtisi todella tutustumaan ranskalaisiin naisiin. Lähtisi Pariisista, kiertelisi pitkin maata, kävisi kalatorilla, tehtaissa, maataloissa, artesaanien ja pienyrittäjien luona, ja toki myös filosofien ja bisnesnaisten, pariisilaisten kuppiloiden emäntien, muotisuunnittelijoiden, jne. Piirtäisi siis laajemman kuvan ranskalaisista naisista. Nyt hän keskittyy Pariisiin ja mediakuplaan, puhuu burkineista ja huiveista (terroristeista!) sekä Brigitte Macronista eli Bibistäkin juuri sen verran kuin Yleisradion kirjeenvaihtajalle sopii, eli raapumattamatta yhtään tämän ah, niin romanttisen presidenttiparin kuvaa. Sori, minä en siihen usko. Mutta Annastiina, miten esimerkiksi marseillelaisnaiset? Heidän juurensa ovat hyvin usein Afrikassa, Maghrebissa eli Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Italiassa ja Portugalissa. Miten he kokevat ranskalaisuutensa? Tai sitten Bretagne ja Normandia. Ei ole hentoja mallinaisia, vaan pragmaattisesti sään mukaan pukeutuvia, saappaat jalassa kulkevia. Ystävällisiä ja mukavia, itsetietoisiakin toki, mutta huumorintajuisia.

Mutta ei Heikkilä oikeastaan ranskalaista naista etsikään, vaan kertoo Ranskasta #metoo-liikkeen hengessä ja feministisistä lähtökohdista. Kirjaa vaivaa lievä tosikkomaisuus ja huumorintajuttomuus, laajempi näkökulma. Tämä tyyli ei vetoa minuun. En pidä siitä, että naisten pitäisi jonkin ”sisarellisen solidaarisuuden” hengessä ajatella asioista samalla tavalla. Ehkä siksi minua kiehtoivatkin eniten boheemikirjailija Catherine Millet’n ajatukset, siitäkin huolimatta että hänen elämäntapansa (naidaan kaikkia missä ja milloin vain) ei minua kiinnosta. Mutta se on hänen elämänsä, se ei minulle kuulu.

”Mielestäni intellektuellin velvollisuus on tuoda keskusteluun uusia näkökulmia, myös häiritseviä ajatuksia. Eihän lähikauppani kassa pysty sellaisia tekemään, vaikka hänellä olisi kuinka briljantteja tai provokatiivisia ajatuksia. – C.M.

Moraali on hyvä asia. Ongelmallista on, kun sen nimissä rajoitetaan muiden ilmaisunvapautta. -C.M.

Se, mistä Heikkilä kirjoitti myös paljon, on rasismi. Se on iso ongelma Ranskassa, se on ihan selvää. Jopa tällaiselle sivustaseuraajalle kuin minä. Tiedän hyvin, että pohjoisafrikkalaisilla ja afrikkalaisilla on vaikeuksia integroitua tähän perinteisesti suhteellisen valkoiseen yhteiskuntaan, eikä asiaa ole Ranskassa kovin hyvin hoidettu. Missäpä olisi. Toisaalta, kun katsoo monien rakastettujen näyttelijöiden, laulajien, muusikoiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden, kokkien, jne. sukupuuta, on aika hauska huomata, että suuri jollei jopa suurin osa on alunperin kotoisin muualta kuin Ranskan rajojen sisäpuolelta.

Joten sikälikään en ymmärrä, mitä joku uudissana ”rodullistettu” tässä kohtaa auttaa, minun korvaani se kalskahtaa itse asiassa aika rasistisena ja vastenmielisenä ilmaisuna. (Vähän samaan tapaan kuin feministien lanseeraama uudissana ”naisoletettu”. Lupaan lyödä kasvoille, ainakin kuvaannollisesti, sitä joka minua tuolla sanalla kutsuu.)

Mihin päädyin? En kai mihinkään. Luin kirjan nopeasti, ja silti se herätti paljon ajatuksia. Olen Annastiinan tavoin ollut pienestä pitäen Ranska-fani, mutta nähtävästi eri lähtökohdista, muoti ja se Champs-Élysées-maailma ovat minulle jokseenkin yhdentekeviä. Joten ehkä siksikin koin olevani ihan väärässä seurassa tämän kirjan kanssa. Jossain vaiheessa aloin itse asiassa lukea sitä suomalaisen, pitkälti angloamerikkalaistuneen kolmikymppisen somenaisen heijastumana: siis sen proteiinirahkajuomia juovan fitness-naisen, joka tasa-arvoisena kaiken sukupuolittavana feministinä hoitaa lapsiaan kiintymysvanhemmuuden oppien mukaan. Mielenkiintoista sinänsä, oikeastaan.

Lopuksi kuitenkin jotain, mihin voin täysin rinnoin yhtyä. Ruoka ja miten siihen suhtaudutaan, kas näin:

Ranskassa ei juurikaan puhuta ruoan terveellisyydestä, ravitsevuudesta tai täyttävyydestä, vaan mietiskellään sen makuja tai raaka-aineiden alkuperää. Viljattomia tai maidottomia  ruokavalioita kokeillaan toki Ranskassakin, mutta kyse on marginaalivillityksistä.

Tämän ajattelutavan soisin rantautuvan Suomeenkin!

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018
250 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Keltaliivien talvesta ja miten siitä kerrotaan

Mielenilmaus tämäkin.

”Siis mitä se sanoi? 50 000? Yle kirjoitti 5000. Niinkö se oli? Mun on pakko tarkistaa.”

Tämä yksipuolinen keskustelu käytiin eilen illalla uutisia katsoessa. Pääaihe Ranskassa oli tietenkin  keltaliivien, gilets jaunes, lauantaiset mielenosoitukset eri puolilla maata. Yli 50 000 ihmistä oli jälleen, jo kolmantenatoista lauantaina, kaduilla. Suurin osa mielenosoituksista on rauhanomaisia joskin vihaisia, mutta uutisiin päätyvät lähinnä autojen (luksus- ja poliisiautojen) polttamiset ja liikehuoneistojen ikkunoiden rikkomiset. Tällä kertaa uutisoitiin myös presidentti Macronin lähipiiriin kuuluvan poliitikon Bretagnessa sijaitsevan loma-asunnon polttamisesta, josta Macron ja ko. poliitikko tuohtuilivat Twitterissä. Kohottelin kulmiani. Twitterissä? Sekö on nykyään virallinen tiedotuskanava? Eivät he uskaltaneet edes median, kansasta nyt puhumattakaan,  eteen tulla asiasta puhumaan?

Mutta takaisin siihen mielenosoittajien lukumäärään. Avasin Ylen pääsivun. Siellä kerrotaan keltaliivien mielenosoitusten jatkuvan ja että pidätyksiä on tehty, alaotsikossa muistutetaan, kuten Suomessa aina, että ”keltaliivien mielenosoitus on koonnut aiempaa vähemmän osallistujia.” Ensimmäinen mielikuvan luonti. Sitten juttu jatkaa kertomalla, että ”Pariisissa on tänään järjestetty keltaliivi-liikkeen mielenosoitus. Siihen osallistui arvioiden mukaan aiempaa vähemmän ihmisiä, joitakin tuhansia.” Kas näin. Toinen mielikuvan luonti, toistamalla jo sanottu ja vähättelemällä osallistujien määrää. Lisäksi toimittaja jättää kokonaan mainitsematta, että nämä mielenosoitukset eivät suinkaan rajoitu Pariisin keskustaan, vaan niitä järjestetään kaikkialla Ranskassa. Siis koko heksagonissa, isoissa kaupungeissa ja ihan pikkupikkukylissä, jopa ihan vaan – ja siis hyvin usein  – liikenneympyröissä.

Vertailun vuoksi: Figaro kirjoittaa omassa uutisessaan seuraavasti: Selon le ministère de l’Intérieur, ils étaient environ 51.400 à manifester à travers le pays, dont 4000 à Paris. Eli suomeksi: Sisäministeriön mukaan eri puolilla maata oli 51.400 mielenosoittajaa, joista 4000 Pariisissa. Näistä luvuista Yle nappasi ne ”jotkut tuhannet” ja unohti nätisti loput.

Yle ei siis valehtele suoraan, se vain antaa, täysin tietoisesti, väärän mielikuvan. Normaalissa kanssakäynnissä sitäkin tosin pidettäisiin valehteluna. Vastuullista journalismia, anyone?

Ei Yle toki ainoana tällaista harhaanjohtavaa uutisointia Suomessa harjoita, esimerkiksi Hesari tekee aivan samaa. Keltaliivien mielenosoitukset alkoivat viime vuoden marraskuussa, jolloin olin itse muualla. Joulukuussa luin Hesarista, että ”puoleen päivään mennessä Pariisin xx-kaupunginosaan oli saapunut vain 800 mielenosoittajaa”.* Jaa että noinkohan ne ranskalaiset ovat leppyneet, epäilin jo tuolloin ja siirryin ranskalaisten lehtien sivuille. Tuona päivänä mielenosoittajia oli Ranskassa yli 60 000. Hesari ei koskaan päivittänyt uutistaan, se puhui vain siitä, mitä oli jollain Punavuoren kokoisella alueella Pariisissa tapahtunut. Mielikuva oli luotu, ja oma äitinikin jo naureskeli, että eikös ne ole jo ohi ne mielenosoitukset, ja jouduin vastaamaan että äitikulta, tämä on vasta alkua.

Niin. Eivät kaikki edes ole osoittamassa mieltään kaduilla. Ei kaikissa kaupungeissa mielenosoituksia joka viikonloppu järjestetä, mutta silti aihe on kaikkien huulilla. Autojen etu- ja takaikkunoilla on keltaisia liivejä osoituksena kannatuksesta ja kannustuksesta. Seiniin on kirjoitettu iskulauseita, kuten Macron dégage eli häivy Macron ja Ni Macron, ni peine eli ei Macronia eikä ahdinkoa. Liikenneympyrässä kasvava puu on puettu keltaiseen liiviin, moottoritiellä olevat peltipoliisit on poltettu ja/tai huputettu (ja siitä huolimatta kukaan ei aja ylinopeutta; ne kamerat ovat lähinnä vain rahastusta varten kuten Suomessakin. Valehtelevatkin vielä, tiedän, koska on kokemusta, mutta millä todistat?).

Keltaliivien 11. näytös suorana lähetyksenä tv:ssä. Le roi Macron fait son show nous on lutte – Kuningas Macron tekee showtaan, me taistelemme. Gilets jaunes = revolution mondiale contre la finance. Niin, he osoittavat mieltään vesisateessakin ja tulevat paikalle rullatuolissa, mutta presidentti ei heitä ota vastaan. Ei. Heitä on vastassa aseistetut poliisit, oman maan kansalaiset.

Seuraan tilannetta sivullisena ja ulkopuolisena. Katson uutisia eri kanavilta ja kirjaan ylös mielenosoittajien kylttien tekstejä. Poimin sieltä mm. maininnat roi Macronista eli kuningas Macronista, keltaliivien maailmanlaajuisesta vallankumouksesta  rahoitusalaa vastaan, suuren debatin olevan pelkkää bluffausta ja median olevan hallituksen propagandaa. Ylipäätään ranskalaisten luottamus mediaan on tämän ”kriisin” aikana pudonnut jonnekin kolmenkymmenen prosentin tienoille. En ihmettele.

Mielenosoituksissa on myös paljon symbolisia piirteitä. Kuningas Macron on joutunut giljotiiniin ja menettänyt (pahvi)päänsä. Mielenosoittajien rauhanomainen ihmisketju oli suunniteltu ulottuvan nimenomaan Versaillesin palatsiin. Ketju tosin katkeili kovasti, yhtenä syynä se, että paikalliset viranomaiset kielsivät mielenosoitukset vedoten mm. myöhäiseen ilmoitusaikaan. Marie-Antoinetten kuuluisa lausahdus ”syökööt briossia” on väänetty muotoihin ”käyttäkööt biopolttoainetta” ja ”ajakoot hybridiautolla”. Ja ei, toisin kuin suomalaismediat väittävät, ranskalaiset eivät ryhtyneet osoittamaan mieltään vain polttoaineiden hinnan nousemisen vuoksi. Se oli vain se viimeinen niitti, joka katkaisi kamelin selän ja sai tavalliset ihmiset kaduille keltaiset huomioliivit yllään.

Minullakin on keltainen liivi. Se tuli jokunen vuosi sitten pakolliseksi varusteeksi jokaiseen autoon, samoin kuin kertakäyttöinen alkomittari, sakot rapsahtaa, jos ei ole. Edes tätä eivät ole suomalaismediat osanneet kertoa. Tai no, yhtä lukuun ottamatta: ”valemediaksi” (vrt. yllä mainitut) leimatussa Vastavalkeassa olleessa  jutussa tämäkin asia tuotiin esiin. Surullinen on maamme valtamedian tila. No, surullinen se on toki täällä Ranskassakin… (Ei, käytin väärää adjektiivia. Häpeällinen olisi oikea ilmaisu.)

Eroa Macron, GJ eli gilets jaunes, keltaliivit

P.S. Luksusvaatebrändien mannekiinina esiintyvä rouva Macron näyttää muuten kadonneen kokonaan. Pakeniko hän jo?

* Tämä juttu löytyikin netistä vielä, tarkalleen ottaen siinä sanottiin: ”Puoleen päivään mennessä noin 800 keltaliiviä osallistui pieniin mielenosoituksiin ympäri Pariisia.” Kuulostaa todella vähäiseltä määrältä, sinne tänne ripoteltuna joku 800 hörhöä…

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Mä koen että sä hylkäsit ja mä en pääse siitä yli.

Laura Mannisen esikoisteos Kaikki anteeksi oli jäänyt mieleeni blogikirjoituksista ja jo(i)stakin lehtijutu(i)sta. Tiesin siis pääpiirteittäin mistä on kyse: Manninen on ollut väkivaltaisessa suhteessa, päässyt siitä yli ja kirjoittanut kokemastaan kirjan. Romaani se ei siis perinteisessä mielessä ole, sillä tarina perustuu tositapahtumiin, mutta ei se suora dokumenttikaan ole, sillä päähenkilöä lukuunottamatta nimet on muutettu, kertomus kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon, eikä muutenkaan kaikki ole ihan yksi yhteen totta (tosin kun jälkikäteen kuuntelin kirjailijan haastattelua jäi epäselväksi, mikä kohta ei ollut totta.) Oikeastaan kyseessä on varoitus, kuten Manninen itsekin useampaan otteeseen toteaa. Ettei kukaan muu joutuisi käymään vastaavaa läpi, että puhumattomuuden kierre lopetettaisiin nyt.

Emmin aikani tarttuako kirjaan vai ei, mutta koska Manninen ja myös tarinan Mikko ovat omaa ikäpolveani ja koska minua on viime aikoina alkanut kiinnostaa miten minun ikäiseni suomalaiset elämänsä näkevät ja kokevat ja miten siitä kirjoitetaan, varasin e-kirjan kirjastosta; se saapui sunnuntaiaamuna ja luinkin sen melkein yhdeltä istumalta, mitä nyt välillä lounasta söin.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, tapahtumat etenevät omalla painollaan ja lukija tietää jo alussa, mihin tullaan: hurmaavalla Mikolla on pimeä puolensa, jota Laura tulee pakenemaan turvakotiin. Miten tässä näin kävi, on kysymys, johon haetaan vastauksia.

Olen nyt ehtinyt sulatella lukemaani liki viikon verran, ja huomaan, että tarinasta on jäänyt mieleen oikeastaan ihan eri asiat, kuin mitä se painottaa. Ruusukimppuja tuovan ja runoja rustailevan unelmamiehen paljastuminen väkivaltaiseksi ja hyväksikäyttäväksi lurjukseksi järkyttää tarinan kertojaa, se on ihan selvä. Mutta lukijana minua jää kiinnostamaan ne taustalla olevat asiat. On epäsuhtainen pariskunta: kympin tyttö, kunnollinen kaikin puolin, kultturelli helsinkiläinen, joka ei halua lapsia vaan keskittyä omaan elämäänsä (taustalla vanhempien avioero, joka ei ole ollut lapselle helppo). Ja liehakoiva pohjalaismies, jolla on kulissit pystyssä ja niiden takana koko elämä sekaisin. Nämä kaksi yrittävät aloittaa unelmien uusperhearjen ensin niin, että ollaan vuoroviikot Helsingissä ja Seinäjoella, kunnes päätetään kaikki, mukaanlukien Mikon entinen vaimo (!!) muuttaakin Helsinkiin. Lasten ehdoilla näes, ja Mikon ja uuden puolison myös. Löytyy unelmien muumitalo puutarhoineen, saunoineen ja porealtaineen (!!), ja vaikka ollaan vuokralla, voin vain kuvitella, minkälaista vuokraa tällaisesta talosta saa suhteellisen viehättävällä ja rauhallisella alueella maksaa. Mutta kaikille on omat huoneet, vuoroviikoiksikin.

En voinut olla pohtimatta, että missä määrin ihmisen – tässä siis Mikon – maailmankuva horjuu, kun kaiken täytyy olla niin pirun hienoa. On oltava talot, pelit ja vehkeet, vaimo, lapset ja uudet puolisot, porealtaat, kotistudiot, ruusukimput, kaikki. Rahaa ei ole, Mikko velkaantuu, hän häpeää ja kokee huonommuutta naisten edessä, jotka tuntuvat klaaraavan homman ja katsovan häntä alaspäin ja pitävän raha-asiatkin kunnossa, hänen päänsä menee sekaisin, ja hän turvautuu nyrkkiin. Hän tajuaa luhistuvansa ja lähtee jopa terapiaan, mutta viiden käynnin jälkeen sekin maksaa, samoin lääkkeet. Kaikki maksaa. Aivan kaikki. Joten hän tekee töitä, hullun lailla töitä, ja ahdistuu, sairastuu. Ei ole helppo suomalaisen miehen osa nykymaailmassa. Kun vielä tämäkin:

Tiesin, ettei Mikosta olisi viikonloppuisäksi. Se, mikä oli omassa lapsuudessani ollut se tavallinen järjestely, oli nykyaikaiselle eroisälle yksi kipeimmistä peloista: että äiti onnistuisi etäännyttämään lapset isästään.

Niin, halusin lukea kertomuksia nyky-Suomesta ja tietyllä tavalla juuri sitä sain. Ei, en millään muotoa väheksy naisen kokemaa väkivaltaa tai puolustele Mikon tekemisiä. Tietenkään. Mutta jostakin se kumpuaa ja sitä minä mietin. Samoin sitä, millaisia ihmisiä kasvaa niistä lapsista, joita heitellään äitien ja isien välillä reput selässä viikonloppuisin tai vuoroviikoin, kun jo edellinen sukupolvi on näin sekaisin. Laura puhuu voikukka- ja orkidealapsista. Toiset selviävät, puskevat asvaltin läpi ja kukkivat kaikista vaikeuksista huolimatta, toiset kääntyvät sisäänpäin, pitävät kokemuksensa sisällään kunnes ne purkautuvat ulos tavalla tai toisella. Ei sillä, että ihmisen osa olisi koskaan ollut helppo, mutta silti.

Manninen kertoo kirjoittaneensa tarinansa juna- ja bussimatkoilla, nopeasti, kuin saadakseen sen vain ulos itsestään. Mikon osuudet on lisätty myöhemmin. Se näkyy. Se oma tarina tulee luontevasti, siksi sitä on nopea lukea. Mikon osuudet kuulostavat lisätyiltä, ne ovat keinotekoisia, ne kuulostavat vain satutetun naisen vihaisilta kuvitelmilta siitä, mitä se mies on ajatellut sekopäisyyksissään. Eivät ne sinne Mikon sisimpään pääse. Samoin epilogi on kirjoitettu jälkikäteen ja on minusta turha. Se kuuluisi johonkin ihan toisenlaiseen tekstilajiin, ei romaaniin. Romaanin kuuluu antaa lukijan itsensä tehdä johtopäätökset, antaa hänen itsensä pohdiskella asioita – niin kuin Mannisen kirja toki tekeekin, kuten tästäkin postauksesta näkee.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi
WSOY, 2018
183 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Tammikuun elokuvia: Ashby, Berri, Kubrick, Imamura, Kurosawa

Vaikka lukemiseni jäivätkin tammikuussa vähäiseksi, elokuvia ehdin sentään katsoa viisi (+ kimaran lyhytelokuvia). Ja niistä kolme elokuvateatterin hämyssä isolta kankaalta. Eläköön pienet leffateatterit ja erilaiset teemaillat ja festivaalit!

Aloitin Hal Ashbyn mainiolla draamakomedialla Being There (suom. Tervetuloa, Mr. Chance!) vuodelta 1979.  Olin nähnyt sen kerran aiemmin, kymmenisen vuotta sitten, ja mieleen oli jäänyt lähinnä sen tunnelma sekä pääosan esittäjä. Toinen katsomiskerta avasi elokuvan merkityksiä aivan uudella tavalla. Tämä on hyvin itse asiassa hyvin poliittinen elokuva, ja valottaa amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen kipupisteitä erinomaisesti. Vaikka voi sen ihan vain lempeänä ja kepeänäkin nähdä, riippuu miten sitä katsoo.

Tervetuloa, Mr Chance kertoo miehestä jota ei oikeastaan ole. Hän, herra Chance (erinomainen Peter Sellers), on asunut vanhan miehen taloudessa niin kauan kuin hän muistaa ja toiminut talon puutarhurina. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, eikä liioin valehdella. Toisin sanoen, hän on puhdas sielu. Televisiosta hän kyllä pitää, ja sieltä hän kaiken myös oppii. Kun vanha mies kuolee, herra Chance joutuu jättämään talon ja astuu ulos maailmaan. Sattumien kautta hän päätyy rikkaan, vaikutusvaltaisen ja kuolemansairaan Ben  Randin vieraaksi ja sitä kautta aina itsensä presidentin siteeraamaksi tv-kasvoksi.

Mieleenpainuvan elokuvasta tekee ennen kaikkea sen huumori, joka toimii pitkälti kielen kautta ja etenkin kielikuvien: jokainen ymmärtää Chancen, nyt jo Chancey Gardineriksi muuttuneen, sanat omalla, itselleen sopivalla tavallaan. Huumorin kautta Ashby käsittelee myös amerikkalaisen ongelmia: luokka- ja rotujakoa, kaiken mittaamista rahassa, pakonomaista suhdetta seksiin, kuolemanpelkoa ja lopulta myös sitä, mikä tai ketkä maata todella johtavat. Presidentti on lopulta vain marionetti, todellinen valta on muualla. Elokuva perustuu Jerzy Kosińskin romaaniin, joka varmasti olisikin mielenkiintoista lukea.

—  —  —  —

Aivan toisenlaiseen maailmaan vie Claude Berrin epookkidraama Manon des Sources (suom. Rakkauden lähde) vuodelta 1986  vie 1800-luvun Provenceen ja sen upeisiin, henkeäsalpaavan kauniisiin maisemiin.

Elokuva jatkaa siitä, mihin Jean de Florette (suom. Katkeruuden lähde) jäi: nyt Manon (Emmanuelle Béart) on nuori, kaunis ja vihainen neito, joka hautoo kostoa niille, jotka tukkivat hänen perheensä mailla olevan lähteen ja aiheuttivat siten hänen isänsä kuoleman. Ja kostonsa hän myös saa. Yksinkertainen Ugolin (Daniel Auteuil) rakastuu Manoniin saamatta vastakaikua ja juonen takana olleelle Le Papet’elle (Yves Montand) selviää väärinkäsitys, joka on tuhonnut hänen oman onnensa.

Tavattoman surullinen elokuva loppujen lopuksi. Ei erinomainen, mutta maisemiltaan niin kaunis, ja Yves Montandin roolisuoritusta on nautinnollista seurata.

—  —  —  —

Stanley Kubrickin  Full Metal Jacket vuodelta 1986 kertoo Vietnamin sodasta.

Elokuva jakautuu kahteen osaan. Ensimmäiset 45 minuuttia kuvaavat merijalkaväen koulutusta, toinen osa sotaa Vietnamissa. Näistä elokuvan alkupuoli on kaikessa kammottavuudessaan erinomainen. Se kertoo yhdysvaltalaisen armeijan päämäärästä kouluttaa kylmiä tappajia, mikä  tapahtuu murtamalla heidän yksilöllisyytensä, oikeudenmukaisuudentajunsa ja oman ajattelunsa. Todella kylmäävää. Ja jos tämä ei ole sodan- ja armeijanvastaista, niin en tiedä mikä. Alla kohtaus, yksi parhaista: hidasälyinen ja pulska alokas jää kiinni donitsin piilottamisesta, mistä kouluttava kenraali häntä ja hänen tovereitaan rankaisee. Kameran kulma on täydellinen, se kuvaa vierestä seuraavia tovereita, jotka ovat muuttumassa ajattelevista ja tuntevista ihmisistä sotilaiksi, ja jotka tulevat hekin kostamaan toverilleen. Törkeä simputus murtaa mielen, kohtalokkain seurauksin.

Toinen osa kuvaa Vietnamin sodan mielettömyyttä, nyt sotilaat ovat tositilanteessa. Mutta tämä osa on vaarassa kääntyä sotilaita ihailevaksi: se tuskin on tarkoitus, mutta kun vietnamilaiset ovat huonosti englantia sönköttäviä sivuhenkilöitä, prostituoituja ja tarkka-ampujia ja amerikkalaiset sotilaat toistensa kavereita, jotka selviytyvät räjähdyksistä ja muista kauheuksista, jää se sotimisen kritiikki sittenkin ohuenlaiseksi. On siis palattava takaisin alkuun ja tähän:

—  —  —  —

Neljäs elokuva kertookin sitten sodasta tai oikeastaan sodanjälkeisestä ajasta ihan toisesta näkökulmasta. Ohjaaja on japanilainen Shōhei Imamura ja elokuva La femme insecte (Nippon konchūki, 1963).

Imamura on Ranskassa hyvin suosittu, ehkä siksi, että hän kuvaa ihmisen pimeää ja seksuaalista puolta, mutta tekee sen älykkäästi. Elokuvaa ei tietääkseni ole esitetty Suomessa, ranskasta se kääntyisi hyönteisnaiseksi ja japanista Japanin hyönteistieteellisiksi aikakirjoiksi. Hyönteinen on metafora, joka kuvaa ihmistä, joka ei opi virheistään vaan toistaan ne uudestaan ja uudestaan.

Tapahtumat sijoittuvat Japaniin vuodesta 1918 toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kertomuksen päähenkilö Tome (erinomainen Sachiko Hidari) syntyy köyhään maalaisyhteisöön yksinkertaisen isän ja muitakin miehiä petiinsä päästäneen äidin tyttäreksi; suhde isään on läheinen, lähes insestinen. Aikuistuttuaan Tome pyrkii pois köyhyydestä ja lähtee Tokioon, missä hänestä pian tulee prostituoitu, ja älykkäänä tyttönä hän syrjäyttää pian bordellin madamen, mutta kokee lopulta itse saman kohtalon. Kaikki toistuu, yhä uudelleen ja uudelleen… Imamuran kertomus kuvaa ihmismielen eläimellistä puolta, ahnetta ja himokasta, sekä köyhää yhteiskuntaa, joka laskee kaiken rahassa, rakkaudenkin.

Mustavalkoinen kuvaus on tyylikästä ja samalla sameaa, pysäytyskuvat toimivat hienosti, niissä näkyy filmin maalauksellinen rakeisuus, jonka nykyteknologia on menettänyt.

—  —  —  —

Viimeisimpänä katsoin, pitkästä aikaa isolta kankaalta, Akira Kurosawan klassikkofilmin Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954). Kriitikot nostavat sen yleensä maailman parhaimpien elokuvien joukkoon ja Kurosawan mestariteokseksi, ja sellainen se toki onkin, vaikkei henkilökohtainen suosikkini olekaan (mm. Punaparta ja Ikiru kolahtavat minuun kovemmin). Mutta ei Seitsemän samurain merkitystä missään nimessä vähätelläkään voi. Joka katsomiskerta avaa sitä uudella tavalla.

Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin. Rosvot uhkaavat köyhiä kyläläisiä, he tulisivat ryöstämään sadon heti kun se olisi kerätty, raiskaisivat naiset ja tappaisivat miehet – näin oli tapahtunut ennenkin, joten nyt osa nuoremmista kyläläisistä päättää tehdä asialle jotakin. Kylän vanhin antaa neuvon: palkatkaa samurait kylää puolustamaan. Samurait kuitenkin taistelevat rahasta, joten on löydettävä isännättömiä samuraita, rōnineita, joilla on (nälkä ja) hyvä sydän. Lopulta tällaiset seitsemän miestä löytyy, ja yhdessä kyläläisten kanssa he laativat puolustussuunnitelman rosvojen hyökkäystä varten.

Kurosawa on tarkkasilmäinen ihmishahmojen tulkitsija, hän näyttää heidät niin hyvässä kuin pahassa. Jokainen rooli on esitetty hienosti, mutta valovoimaisin heistä on tietenkin Toshiro Mifune, tässä vielä nuori ja villi, uskomattoman hieno näyttelijä. Kurosawan elokuvien hienous ulottuu myös pienimpiin yksityiskohtiin: köyhien vaatteet ovat vanhoja ja repaleisia, nuoren urhean ja rikkaasta perheestä lähtöisin olevan samurain vaatteet likaantuvat siinä missä muutkin, läikät takamuksessa kertovat siitä, että vaatteita ei vaihdeta joka päivä ja penkki on likainen. Kuvaus, musiikki… kaikki tässä toimii.

Elokuva on pitkä, kolme ja puoli tuntia, välissä on tauko. Mutta miten nopeasti aika kuluukaan, pitkältä tämä elokuva ei tunnu hetkeäkään. Ja kestää tosiaan katsomista, yhä uudestaan ja uudestaan.

—  —  —  —

Helmetin elokuvahaasteessa näillä leffoilla kuitataan kohdat 1. Elokuva pohjaa klassikkoromaaniinClaude Berri: Manon des sources (pohjaa Marcel Pagnolin romaaniin ja elokuvaan), 7. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet käynyt – Stanley Kubrick: Full Metal Jacket (olen käynyt Vietnamissa), 11. Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa – Shōhei Imamura: La femme insecte (Ranskassa tätä mainostetaan jopa feministisenä elokuvana, joskin nykymetoofeministit olisivat kenties kauhuissaan, en tiedä), 15. Elokuvassa käsitellään jotain tabua – Hal Ashby: Tervetuloa, Mr Chance! (kuka ja mikä taho Yhdysvaltoja todella johtaa) ja34. Yli kolme tuntia kestävä elokuva – Akira Kurosawa: Seitsemän samuraita (3,5 tuntia suurinpiirtein).

Tammikuun kieli oli korea

Kuukauden kieli 2019 -lukuhaaste alkoi korean kielellä, jota puhutaan Korean niemimaalla niin etelässä kuin pohjoisessakin. Siksi nuo kaksi lippua. Minä kun haluaisin jonakin päivänä nähdä heidät yhdessä taas, ei ole oikein muiden valtioiden jakaa toisia valtioita mielivaltaisesti ja omien pyrkimystensä vuoksi.

Koreoiden jaon ja mahdollisen yhdistymisen joskus hamassa tulevaisuudessa lisäksi mietin sitä, miten vähän Koreasta tiedän. On Etelä-Korea ja on Pohjois-Korea, hyvä on, mutta mikä on se kansa jonka väliin on väkipakolla vedetty raja? Entä miten se näkyy kirjallisuudessa? Miten paljon ehdin aiheeseen tutustua kuukauden aikana? Vähän, hyvin vähän, jouduin toteamaan, sillä tammikuussa en ylipäänsä ole ehtinyt kauheasti lukemaan. Entä minkä verran on korealaista kirjallisuutta ylipäätään tarjolla käännettynä? Japanilaista kirjallisuutta on jo aika runsaasti, kiinalaista jonkin verran, mutta korealaista kirjallisuutta on alettu kääntämään meillekin vasta aivan viime vuosina. Mutta sitten onkin putkahdellut kirja toisensa jälkeen, mikä on ollut mukava panna merkille.

No, miten minun korea-kuukauteni sitten meni? Noin niin kuin lukemisenkin suhteen, eikä pelkkien pohdintojen? Olin vakaasti päättänyt, että tänä vuonna luen myös kokonaisia kirjoja kunkin kuun aikana novellien lisäksi. Varasin heti pari e-kirjaa kirjastosta. Aloitin  monen kehumalla Sun-mi  Hwanin aikuisten sadulla Kana joka tahtoi lentää, mutta kauniista kuvituksesta huolimatta lopetin jo aivan alkuvaiheessa. Liian moralisoiva ja opettavainen minun makuuni, eikä äitiysteemakaan innosta. Tämä siis siitä huolimatta, että olen toki aiheesta samaa mieltä, ei ole kanan eikä muunkaan tuotantoeläimen paikka häkissä. Mutta ei. Väliin jäi.

Myös pohjoiskorealaisen Bandin Syytös jäi väliin, sillä minua vaivaa epäilys. Se vaan tulee niin täydelliseen saumaan, se on niin täydellisen sopiva läntiseen (lue: amerikkalaiseen) narratiiviin Pohjois-Koreasta ja se niin täydellisesti käännettiin heti kaikille mahdollisille länsimaisille kielille. Ehkä tartun siihen jonakin päivänä ja luen samalla, mitä siitä muualla kuin angloamerikkalais(suomalais)essa mediassa on kirjoitettu. Ranskalaisessa ainakin näytti olevan vähän toista näkökulmaa. Mutta ei nyt. Nyt halusin jotakin muuta.

Seuraavaksi tartuin Kyung-soon Shinin romaaniin Pidä huolta äidistä, joka kiinnosti aiheensakin puolesta. Teos alkaa mielenkiintoistesti, mutta kirja saapui huonoon aikaan, enkä ehtinyt siihen keskittyä ja aika loppui kesken. Palaan siihen kyllä vielä, venyvätköön siis aikataulut…

Lopulta palasin takaisin novellien ja runojen pariin kuten viime vuonnakin. Words without borders -sivustolta valitsin ensin Ko Unin runoja ja sitten suhteellisen sattumanvaraisesti kaksi novellia: Sim Sangdaen Beauty ja Oh Jung-Heen Garden of my childhood. Näihin nimenomaisiin teksteihin päädyin siksi, että Sangdaen mainittiin käyttävän korean kieltä taitavasti (englanninnoksessa tämä ei kyllä tullut mitenkään mainittavasti esiin) ja Jung-heen kerrottiin olevan kotimaassaan tunnettu novellisti, minkä lisäksi hänen kertomuksessaan on viittauksia Korean sotaan, joka minua kiinnostaa.

Mutta totta puhuen kumpikaan ei tehnyt suurtakaan vaikutusta. Sangdaen tarina vie Etelä-Korean koillisrannikolle, likaiseen ja ikävään muistojen satamakaupunkiin, missä paikallisen prostituoidun toinen poika pakenee kirjojen pariin ja toinen, silmäpuoli, seuraa vierestä kun irstaat äijät panevat heidän karvatonta äitiään. Kylän kaikki miehet pikkupojista ukkoihin nauravat hutsuäidille, mutta toisaalta himoitsevat pormestarin kaunista nuorta tytärtä, jonka puhtaus tahriutuu kateuden vereen. Tarina etenee melkeinpä episodimaisesti ja jäin välillä miettimään, miksi jatkan lukemista. Sangdae, ainakin tämän kertomuksen perusteella, on niitä mieskirjailijoita, jotka nauttivat irstaasta, likaisesta ja vastenmielisestä kuvauksesta ja jotka haluavat saada lukijan kokemaan olonsa inhottavaksi. Njaah. Ei minulle.

Oh (tai ihan vaan O) Jung-heen kertomus etenee yllättävän samalla kaavalla kuin Sangdaenkin, mutta tässä ei ole sellaista vastenmielistä sivumakua. Ei ollenkaan. Kuten Sangdae, myös Jung-hee antaa näkökulman lapselle. Perhe on paennut sotaa johonkin pikkukylään, jossa he ovat ulkopuolisia ja siksi karsastettuja. Isoäiti varastaa kanoja, jotka ”eivät kuulu kellekään” ja perhe saa niistä syödäkseen, ja kertojatyttö varastaa äidiltä kolikoita saadakseen karkkia. Se alkuun mainittu sota on kaukana ja lähellä, se kuuluu jostakin kaukaa ja muistuttaa isästä, joka on poissa.

Hmm. Nyt kun tätä postausta kirjoitan, huomaan, että molemmat kuvaavat rikkoutunutta perhettä: Sangdaen tarinassa perheen pää eli isä on aina merillä, hän on ainoa, joka ei tiedä vaimonsa olevan satamakylän yleinen nainen. Jung-heen tarinassa isä on puolestaan vedetty sotaan, hän on poissa. Pitkä poissaolo alkaa häivyttää isää pois perheenjäsenten mielistä, jotka salaa alkavat toivoa ettei tämä tulisi ollenkaan takaisin.

Koreassa perhesuhteet ja ylipäänsä hierarkiasuhteet myös työpaikoilla ovat hyvin tärkeitä – kertovatko nämä tarinat omalla tavallaan tämän perinteen rikkoutumisesta? Kulttuurin rikkoutumisesta? Ja eikös se romaanikin, se Pidä äidistä huolta, ole teemaltaan samanlainen, siinä perheestä katoaa äiti?

Oikeastaan aika mielenkiintoista. Ja surullista.

Lopulta palasin vielä Ko Uniin. Luin nyt, että hän on vuonna 1933 syntynyt runoilija, joka soti Korean sodassa ja ryhtyi sen jälkeen buddhistimunkiksi, oli vankka demokratian puolustaja ja jossain vaiheessa vahva ehdokas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksikin. Lukemani runot on käännetty englanniksi, ne ovat melko pitkiä, ja se tietty buddhalainen viisaus yhdistettynä sodanvastaisuuteen tulee niissä esiin. Pidin niistä kovastikin. Minuun tällainen yhdistelmä tuntuu iskevän. Jotain tällaista voimakasta yhteiskunnallisuutta kaipaisin kotimaahankin. Tässä pieni katkelma (aika kaukana niistä buddhalaisista viisauksista, mutta kumminkin):

What has been paralyzed by greed for rapid growth,
what has made us crazy by unlimited competition,
what has become intoxicated by generations in power
should be got rid of one by one, through and through,
with the pain of writing on our bones
and of having our flesh torn off.
There should be glory for tens of thousands
instead of banquets for just one or ten.

– Ko Un, katkelma runosta A poem I did’nt name

Pätee nykyään aika moneen muuhunkin maahan.

Tällainen oli oma kurkistukseni koreankieliseen kirjallisuuteen. Helmikuussa onkin norjan vuoro, ja olen pientä etsimistä jo tehnyt, ja ihmetellyt, että eikö norjasta käännetä tällä hetkellä mitään muuta kuin dekkareita. Ja ovatko ne kaikki jotain splätterikauhudekkareita? En todellakaan tiedä, mihin tarttua. Psykologiset tai yhteiskunnalliset trillerit voisivat kyllä kiinnostaa. Saa ehdottaa! (Toistaiseksi olen valinnut luettavakseni Ibseniä…)

[Kiitokset Marikalle ja Paulalle vinkeistä, on norjasta nähtävästi paljonkin käännetty, mikä helpotus! Huomasin nyt, että olin katsonut vain kirjaston e-kirjavalikoimaa, joka rajoittuu vain dekkareihin…]

Luitko sinä tammikuussa jotakin korean kielellä alunperin kirjoitettua?

 

Sarjakuva päivässä pitää huonon tuulen loitolla

Erikoiset ovat lukijain tiet. Olin tänään (ensin oikein hyvällä ja sitten) huonolla tuulella (kohdattuani oikein inhottavan ja arrogantin ihmisen), ja tuota huonoa tuulta hätyytelläkseni lueskelin kirjablogeja, eksyin yhteen, sitten toiseen, sitä kautta itselleni tuntemattomaan kustantajaan ja sen facebook-sivulle ja edelleen Ville Rannan sarjakuvablogiin.

Tokihan Rannan nimi oli tuttu, tyylikin, mutta koskaan mitään pitempää en ole häneltä lukenut. Siis niin kuin albumillista sarjakuvia. Mutta tilanne ei ole niin paha, sillä hänpä kirjoittaa sarjakuvablogia, sekä suomeksi että ranskaksi. Aloitin ranskalaisella versiolla (päivittäiset kieliopinnot tekevät hyvää) ja jatkoin sitten suomalaisen puolelle. Hörähtelin. Hymyilin. Aloin hiljaisesti hekotella. Huono tuuleni alkoi hälvetä ja hymynkare nousi huulilleni. Miten olisi varhainen apero, huikkasin puolisolleni, joka vastasi myöntävästi, ja niin palasin koneeni ääreen viinilasillisen ja lautasen kanssa, jolla oli pari palaa juustoja (Saint-Agur ja Bethmale) ja siivu ilmakuivattua kinkkua. Jatkoin lukemista. Huono tuuleni alkoi vähitellen hälvetä, kiitos Rannan.

Niin. Voi sitä iltapäivän näinkin viettää. Lukea sarjakuvamuotoista ajatuksenarkivirtaa, viinilasi vierellänsä ja huutaa ärtymyksensä tuuleen tai vähintäänkin röhönauruun. Eli kantsuu lukea, kuten meillä suosittelijakirjabloggareilla on tapana sanoa.

P.S. Mä luen yhä, ja on pakko lisätä vielä tämä pätkä, ihan vaan lainauksena:

…me kaikki teemme asiaa, jota 2000-luku ei ymmärrä tarvita. Mutta tarvitsee silti. Kohta kaikki tajuavat, ettei läppäreiden ja kännyköiden tuijottaminen oikeastaan olekaan kovin kiinnostavaa. Sitten ne tulee meidän luokse ja kysyy: ”Vieläkö te teette sarjakuvia?” ”Vieläkö olis levyjä?” Ja me tehdään niitä vielä ja myydään, kun on oltu hitaita ja jääty odottelemaan, kun ei muutakaan puuhaa ollut.

– Huokaus on paras puolustus / Ville Ranta

kirjoituksia kirjoista ja vähän elokuvistakin