Tietokirjahaasteen koonti

Klassikkojen lumoissa -blogin Tietokirjahaaste oli ja meni, mutta koska luin keväällä tavanomaista enemmän tietokirjallisuutta (no, non-fictionia ainakin, jos ei ihan hard-core-tietokirjallisuutta), ajattelin tehdä pienen yhteenvedon.

Pidättäydyin tasolla 1 (helppo), eli luin oman mieltymykseni mukaan.

Pirkko Lindberg: Fukushima ikuisesti. Ekologiseksi matkakirjaksikin tituleerattu teos, jossa Lindberg tutustuu Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeiseen Japaniin yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Erittäin mielenkiintoinen katsaus, joka avasi silmiä.

Carita Österberg: Gambatte! Japaniin vie tämäkin teos, tällä kertaa puutarha-alan pariin. Harmi kyllä konsepti on hiukan hakusessa, eli en kokenut saavani kirjasta kauheasti irti. Nopealukuinen teos joka tapauksessa, ja opin minä tästäkin jotain uutta.

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä. Meneekö tämä tietokirjallisuuden piiriin vai mihin? Kategorisointi on joskus hankalaa. Mutta koska kyseessä ei ole runous eikä proosa, niin menköön. Erinomaisen kiehtovia pohdintoja ja huomioita joka tapauksessa Saarikoskelta, niin Ranskasta kuin kaukaa katsottuna kotimaastakin.

Kirsi Tuominen: Tuoksuva puutarha ja parveke. Johdattelee tuoksuvien kasvien pariin, paljon vinkkejäkin. Nappasin kirjaston esittelyhyllystä, kun lainauskoneen vieressä oli. Haaveilen omasta tuoksuvasta puutarhastani… sitten joskus…

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan. Valtavan mielenkiintoinen katsaus tietokirjailijan työskentelyyn ja kirjojen syntyyn. Mielenkiintoisia huomioita myös Venäjästä ja suomalaisten Venäjä-tietämyksestä.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Esseemäinen teos, joka tavoittelee yleispätevyyttä hiukan hapuillen. Honkasalon omat pohdinnat ovat kiinnostavia, lainaukset keskustelupalstoilta ja amerikkalaisista (viihde)tutkimuksista latistavat kokonaisuuden.

Lisäys: Unohdin Jörkan. Miten minä Jörkan unohdin?

Jörn Donner: SuomiFinland©. Luen tämänkin tietokirjoihin, vaikka pedantti voisi olla eri mieltä. Kyseessä on donnermaisen piikikäs (kirjoittajan mukaan) paskilli, epäreilu essee ja perverssin itsekeskeinen kirja, joka lienee tilausteos Suomen 100-vuotisjuhlia varten. Ja miksipä ei. Donnerilla on yli 80 vuoden kokemus tästä maasta, jota hän tarkastelee lähinnä omasta näkökulmastaan. Minusta se oli kiehtovaa. Ja mieleen jäi myös hänen epäilyksensä sairastamansa kolmen syövän syystä.

Postaamatta on jäänyt yksi teos:

Seija ja Rauno Tirri (toim.): Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirja. Mielenkiintoinen, mutta ulkoasultaan aika vaatimaton teos vie 1440-luvun suomalaiseen yrttitietouteen. Kyseessä on suomennos (ja uusruotsinnos sekä englanninnos) alkuperäisestä ruotsinkielestä tekstistä ja esittelee muutaman tuolloin käytetyn yrtin. Odotin tältä kirjalta vähän enemmän; se oli kyllä kiinnostava vilkaisu 1400-luvun Suomeen ja lääkeyrtteihin, mutta oli todella nopeasti luettu (kahvilassa yhden kahvikupillisen aikana. Toki sisäistäminen veisi enemmän aikaa, heh, tekstin siis). Siksi innostuinkin luettuani, että nyt koko käsikirjoitus on suomennettu; yrttikirja on siitä siis vain osa. Täytynee tarttua siihen seuraavan kerran.

Kiitoksia mielenkiintoisesta haasteesta Klassikkojen lumoihin!

 

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Kulttuurissamme arvostetaan menestymistä sekä halutaan uskoa siihen, että ihminen on oman onnensa seppä ja onnellisuusoppaiden avulla selviää kaikista ongelmista. Tuntuu, että yhteiskunnan maallistuessa lähimmäisenrakkauden ihanteet on haudattu, vaikka välittämistä onneksi vielä on.

Vielä on muutama keväällä lukemani kirja, joista en ole postannut. Yksi niistä on Laura Honkasalon esseemäinen Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Honkasalo on jäänyt mieleeni naistenlehtien jutuista ja siitä, miten hän on avoimesti kertonut kokemuksistaan avioerolapsena sekä siitä, miten hän ei olisi koskaan toivonut omien lastensa kokevan samaa. Ja kuitenkin hänen pahin pelkonsa kävi toteen ja hänen oma liittonsa kariutui. Minusta Honkasalon tuoma näkökulma on ollut tervetullut siihen hymistelevään kaanoniin, jonka mukaan avioerot ovat joskus paras vaihtoehto koko perheelle ja uusperheet voivat olla onnellisia. Juu, varmasti näin. Mutta pääpaino pitäisi kuitenkin olla sanoilla joskus ja voivat olla.

Joten kun Honkasalo tarttui aiheeseen nimeltä yksinäisyys, päätin lukea mitä hän siitä sanoo.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta Honkasalo kirjoittaa todella kiinnostavasti ja kauniistikin. Hän toteaa yksinäisyyden lisääntyneen tässä individualismia ihannoivassa ajassa, ja hänen omia ajatuksiaan yksinäisyydestä ja siihen kasvamisesta lukee mielenkiinnolla. Syntyy kuva tytöstä ja naisesta, joka on romanttinen, itsekseen viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä, mutta joka samalla ihailee ja suorastaan pää punaisena kadehtii kauniita ja sanavalmiita skumppalasien ja vaihtuvien poikaystävien täyttämää ”makeeta elämää” eläviä nuoria naisia, joita Facebook ja muut juorulähteet tuovat iholle asti. Teki mieli ravistella kirjailijaa että huhuu, ei tuo ole kadehtimisen arvoista, mutta onneksi hän kirjan loppua kohden hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja tajuaa, ettei ole mitään vikaa siinä, ettei ole bilehilu. Kuten ei olekaan.

Rehellisesti hän kirjoittaa myös avioeron ja (taas kerran) yksin jäämisen musertavasta painosta, ja toisaalta hyvin kauniisti esimerkiksi lapsuudenmuistoistaan isovanhempiensa huomassa. Uusperheelle hän sanoo ei kiitos, hän on nähnyt mitä se on.

Mutta sitten tulevat miinukset. Jostain syystä Honkasalo ei luota oman kokemuksensa merkittävyyteen, vaan lainaa nettikeskusteluja (vauva.fi ei välttämättä ole luotettavin tai kiinnostavin lähde…) ja nimettömien ihmisten omia kokemuksia. Kun niiden tueksi otetaan vielä kaikenmaailman amerikkalaisia (ja siis vain amerikkalaisia) pseudotieteellisiä mutututkimuksia ja ihmissuhdehömppää, mieleni teki kirkua: suomi ei ole yhdysvallat, suomalaiset eivät ole yhdysvaltalaisia, suomen ja yhdysvaltojen välillä on 7844 kilometriä ja mentaalinen etäisyys on tuhat kertaa enemmän! Oli kuin olisi lukenut ylipitkäksi venähtänyttä Hesarin tai naistenlehtien artikkelia (miten ne nykyään muistuttavatkin niin kovasti toisiaan?).

No, en kuitenkaan kirkunut, vaan hillitsin itseni ja hyppäsin noiden kohtien yli ja etsin Honkasalon omaa ääntä. Onneksi niin, sillä sitä lukikin mielellään, se riitti kertomaan sen, mitä hän halusi sanoa.

Vielä pieni huomio kirjan kannesta: minusta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja eleetön, ja kertoi yhdellä vilkauksella, mistä kirjassa on kyse. Plussaa myös siitä, että kirjan nimi on isommalla kuin kirjailijan.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 sivua
kirjastosta

Yasmina Khadra: Attentaatti

”Puhutaanpa vielä vaimostanne, tohtori Ja’fari.
”Olette väärillä jäljillä. Vaimollani ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta häntä syytätte. Hän oli siinä ravintolassa sattumalta aivan kuten kaikki muutkin. Siham ei mielellään laita ruokaa tultuaan matkoilta. Hän oli poikennut syömään jotakin. Asia on niin yksinkertainen. Olen elänyt hänen kanssaan viisitoista vuotta ja tiedän kaikki hänen salaisuutensa. Olen oppinut tuntemaan hänet, ja jos hän olisi salannut minulta jotakin, olisin kyllä jossain vaiheessa huomannut sen. (s. 37)

En tiedä mistä Yasmina Khadran nimi oli jäänyt mieleeni, mutta kun selailin Akateemisen kirjakaupan (laajaa) poistokirjojen valikoimaa, tartuin hänen teokseensa Attentaatti. Kolme euroa. Ei paha, mutta onko tämä se suunta, johon haluamme Akateemisen menevän, nurisin mielessäni. Kävi kuitenkin niin, että juuri sieltä, poistokirjojen seasta, tein todellisen löydön.

Otin Attentaatin matkalukemiseksi. Se oli sellaiseksi oikein sopiva niin kooltaan, painoltaan kuin pituudeltaankin: 223 sivuun mahtuu kokonainen tarina, eikä siinä todellakaan ole yhtään ylimääräistä sanaa, kuten takakannen mainoslauseessa todetaan. Kiinnostusta lisää se, että kirjailijanimi Yasmine Khadra on pseudonyymi; sen takaa löytyy Algerian armeijan entinen upseeri Muhammed Moulessehoul, joka käytti vaimonsa etunimiä välttääkseen sensuurin ja selvitäkseen kirjailijana Algerian sisällissodasta (kertoo meille Wikipedia).

Attentaatti kertoo arabitaustaisesta israelilaiskirurgista Amin Ja’farista, joka on omistanut elämänsä muiden auttamiseen ja hengissä pitämiseen. Hän on joutunut taistelemaan saavuttaakseen asemansa ja valinnut aseekseen sopeutumisen: jännitteet ja ennakkoluulot ovat tiukassa maassa, jossa juopa kahden kansan välillä on syvä. Kun Ja’farin vaimo kuolee itsemurhaiskussa ja osoittautuu sen päätekijäksi, miehen elämä murenee hetkessä. Hän lähtee etsimään syitä ja syyllisiä, jotka muuttivat hänen vaimonsa lapsia tappavaksi terroristiksi. Matka vie hänet Betlehemiin, Nasaretiin ja lopulta Jeniniin

Luin kirjan jo huhtikuussa, mutten ehtinyt siitä postaamaan. Se on kuitenkin jäänyt pyörimään mieleen ja luen kirjan varmasti vielä uudestaan. Kertomus valottaa hyvin mielenkiintoisella tavalla niitä syitä ja seuraamuksia, joista me kaukana Suomessakin luemme pintapuolisia uutisia. Meille ne ovat vain otsikoita: terrori-isku torilla, niin ja niin monta kuollutta; Israelin armeija kostanut, niin ja niin monta kuollutta. Mutta kaikilla niillä on tarina ja tarinan toinen puoli, se, mikä on lähtöisin epäoikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, alistamisesta ja riistämisestä sekä arvostamisen puutteen nostamasta toivottomuuden tunteesta ja edelleen vihasta.

”Mutta ne tuhovat talon!
”Mitä väliä on yhdellä talolla, kun on menettänyt kokonaisen maan, hän huokaisee.
Sotilaat ajavat traktorin alas kuljetuslavalta. Osa heistä pitää loitolla naapureita, joita ilmestyy paikalle. Fatin auttaa suvun vanhinta ahtautumaan pyörätuoliin ja työntää hänet turvaan pihalle. Najat ei halua ottaa mitään mukaansa. Tavarat kuuluvat taloon, hän selittää. Niin kuin ennen, jolloin vallasherrat haudattiin tavaroineen.

Khadra ei sinänsä asetu kummankaan osapuolen puolelle, ei ole yhtä hyvää ja yhtä pahaa, vaan molemmissa on molempia. Sen sijaan hän tarkastelee konfliktia ja sen syitä varsin suoraan ja kiertelemättä. Eikä kosto ole vastaus mihinkään, sillä ei vihan ja pelon kierrettä katkaista, lienee hänen sanomansa. Ihan mielenkiintoista, kun kirjoittaja on ammattisotilas.

Vaikka Attentaatti ei ehkä olekaan niin sanottua suurta kirjallisuutta, se on kuitenkin teos, joka jää pyörimään mieleen, joka avaa silmiä. Ja kirjoittaa Khadra myös hienoja helmiä tekstinsä joukkoon, kuten Amin Ja’farin isän toteamus pojalleen:

Jos lähdet siitä, että perivihollisesi on se, joka yrittää kylvää vihaa sydämeesi, sinulla on jo puolet onnesta hallussasi. Toisen puolen saat kun ojennat kätesi ja poimit sen. Ja muista tämä: ei ole mitään, yhtikäs mitään tärkeämpää kuin sinun elämäsi. Eikä sinun elämäsi ole muiden elämää tärkeämpi. (s. 88)

Vielä yksi merkintä: Attentaatista löytyy yksi hienoimmista kuoleman kuvauksista, jonka olen lukenut.

Yasmina Khadra: Attentaatti
ranskankielinen alkuteos L’attentat (2005)
suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2008
223 sivua
oma ostos (poistolaarista)

Toukokuun kieli oli turkki

Kuukauden kieli -haasteen viidentenä tärppinä oli turkki, johon otin varaslähdön jo huhtikuussa lukemalla Nazim Hikmetin runoja. Pidin niistä valtavasti, tämä on sellaista runoutta, joka iskee minuun.

Toukokuun lukemiseksi olin jo kaavaillut Orhan Pamukia (s. 1952), mutta jouduin perääntymään: tiesin, etten ehtisi toukokuussa kauheasti lukemaan, ja Pamukin kirjat ovat pitkiä. Ja minulla on edelleen Saramagon tiiliskivikin kesken…

Joten palasin yksittäisten novellien pariin. Ei yhtään hullumpi juttu, pääsin toteamaan, sillä aloitin kuin aloitinkin Orhan Pamukilla. The New Yorkerista löytyi novelli nimeltä Distant relations. 1970-luvulle sijoittuva tarina kertoo pitkästyneistä (uus)rikkaista istanbulilaisnuorista, jotka häilyvät perinteiden ja vapaana (seksinä) näyttäytyvän länsimaisuuden välillä. Kemal ja Sibel suunnittelevat häitään ja rakastelevat Kemalin toimiston sohvalla, mutta liittoon on tulla särö, kun Kemal ihastuu kaupan hämärässä kaukaiseen sukulaiseensa, kauniiseen ja köyhään Füsuniin. Olin lukevinani rivien välistä tiettyä sarkasmia liittyen tähän pitkäveteiseen, merkkituotteita ja näyttäviä kihlajaisia suunnittelevaan rikkaiden vanhempien lasten elämään, mutta suhteellisen lempeää kuitenkin, sillä ihmisiähän  hekin ovat omine heikkouksineen ja epävarmuuksineen.

Pamukista ei kuitenkaan taida tulla haasteeseeni merkintää, sillä kertomuksen yhteydessä ei mainittu kääntäjää; se taisi olla siis englanniksi kirjoitettu. Mikä sinänsä ei ole ihme, onhan Pamuk amerikkalaisen koulun käynyt ja Yhdysvalloissa professorina toiminut.

Seuraavastakaan novellista ei tule merkintää, sillä saksanturkkilainen Emine Sevgi Özdamar (s. 1946) kirjoittaa saksaksi. Hänen taustansa kuitenkin kiinnosti, onhan Saksassa valtava turkkilaisvähemmistö. Miten nämä kaksi hyvin erilaista kansaa tulevat toimeen keskenään, on mielenkiintoinen juttu. Özdamarin novelli My Istanbul (Mein Istanbul) onkin maailmojen välissä: ensin lentokoneessa Saksan ja Turkin välissä, sitten lautalla eurooppalaisen ja aasialaisen Istanbulin välillä. Ja taivaalla loistaa kuu, joka on kuin olemassa vain Istanbulia varten. Samalla piirtyy kuva meluisasta, kiihkeästä, tunteellisesta, hajuja ja tuoksuja täynnä olevasta Turkista, joka lienee tyystin toisenalainen kuin Saksa, johon nämä ihmiset – kirjailija mukaan lukien – ovat yrittäneet sopeutua.

Lopulta löysin (jälleen uuden novellisivuston ja sieltä) kaksi alunperin turkiksi kirjoitettua novellia. Emrah Serbesin (s. 1981) The Terrorist Upstairs on  kerrottu pienen pojan näkökulmasta. Nurettin on menettänyt isoveljensä ja marttyyrin veljenä ja turkkilaisena nationalistina hän hautoo kostoa terroristeille. Käykin niin, että ”yksi heistä” muuttaa Nurettinin perheen yläkertaan: nuorella miehellä on tuuhea parta, joten asiasta ei ole epäilystäkään. Utelias ja murhanhimoinen pikkupoika pääsee yläkerran terroristin, hänen kauniin tyttöystävänsä ja kurdiystävien seuraan, ja vastoin suunnitelmiaan ystävystyy näiden kanssa. Serbes kuvaa yhteiskunnan jännitteitä pienen, omaa suruaan läpikäymättömän pojan vilkkaan mielikuvituksen kautta humoristisesti, mutta vakavalla pohjavireellä. Miten paljon lapsi lainaakaan aikuisten ajatusmaailmasta… Mainio novelli, jonka voisi lukea uudestaankin.

Befçet Çelikin (s. 1968) All the Streets of the City puolestaan kertoo nimeämättömästä kaupungista, joka on asetettu ulkonaliikkumiskieltoon. Sisätiloihin pakottaminen käy etenkin nuorten miesten hermoille: ”Come and take me out, Kemal,” he said, ”I can’t stay home anymore. I can’t breathe, my hands, my feet, they have a mind of their own.” Tähän pyyntöön, kuin rukoukseen, Kemal tovereineen vastaa, ja lähtee vaaralliselle matkalle läpi suljetun kaupungin, päästääkseen ystävänsä hetkeksi ulos talosta, jutellakseen tämän kanssa tähtitaivaan alla.

Alkusanoissa Çelik kertoo jättäneensä tarkoituksella tapahtumapaikan ja ajan pois, jolloin tilanteesta tulee universaali. Sellaisena minäkin suomalaislukijana sitä luin, vaikka esikuvana kuulemma onkin vuoden 2015 tapahtumat Istanbulissa. Niin, luinhan minäkin Turkin tapahtumista tuolloin, mutta olen ne autuaasti unohtanut. Miten kaukaiselta, miten mahdottomalta tuntuukaan meille ajatus, että kotikaupungista tulisi taistelutanner, jossa ihmiset pakotetaan pysyttelemään kodeissaan ja olemaan liikkumatta ulkona. Çelikin novelli pisti miettimään, se pureutui sisimpääni, vaikka lukukokemuksena se ei niin suurta vaikutusta tehnytkään.

Tällainen oli siis pieni vilkaisu turkkilaiseen kirjallisuuteen. Seuraavaksi vuorossa on italia, joka vienee jälleen aivan uusille poluille.

Luitko sinä jotakin alunperin turkiksi kirjoitettua?

Naisten aakkoset, C

Tarukirja-blogista lähtenyt Naisten aakkoset etenee omalla kohdallani hitaasti, mutta varmasti. C-kirjaimen kohdat täyttelin jo aikaa sitten, mutta postaus jäi julkaisematta. No, ehtiihän tuota, vaikka tänään. Eli tällaisia nimiä mieleeni nousi:

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Clarice Lispector. Miten omaleimainen kirjailija! Siitä on jo aikaa, kun hänen kirjojaan luin, mutta mieleen ne ovat painuneet. Eivät välttämättä tarinankerronnaltaan, vaan pikemminkin tunnelmaltaan. Häneen palaisin mielelläni uudestaan.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Catherine Deneuve. Paitsi että hän on erinomainen näyttelijä (ja tietenkin valtavan kaunis), nostin hänelle hiljaisesti hattua, kun hän muiden ranskalaisnaisten kanssa kyseenalaisti tämän jo absurdejakin piirteitä saaneen me too -kampanjan. Sillä vaikka seksuaalinen häirintä on tietenkin idioottimaista (se on ollut sitä aina) ja miehissä toki omaa asemaansa hyväksi käyttäviä mulkkuja, niin tämä amerikkalainen kampanja alkaa tuntua masinoidulta. Kun saadaan miehet ja naiset toistensa kimppuun ja ryhdytään penkomaan jopa kymmeniä vuosia sitten tapahtuneita asioita, joista edes asianosaisilla ei välttämättä ole kovin selkeitä mielikuvia (mutta sitäkin suurempia tunteita, näin jälkikiäteen ennen kaikkea), voidaan katseet kääntää pois jostakin aivan muusta. Mistä, sitä olen viime aikoina miettinyt.

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

a) Colette. Ranskalainen naiskirjailija, jonka nimi nousee esiin siellä täällä. Käsittääkseni hän on ollut varsin villi ja epäsovinnainen, rohkeakin, nainen. Ja siis tuottelias kirjailija, aikana jolloin naisia ei kirjailijoina juuri hyväksytty. Ikävämpänä puolena taas oli hänen saksalaismielisyytensä miehityksen aikaan, mutta vaikea on siitä mitään sanoa, kun en asiaa tunne.

b) Christiane K. Luin teini-ikäisenä berliiniläisen Christiane K:n kirjoittaman omaelämäkerrallisen tarinan Huumeasema Zoo*, joka teki vaikutuksen ja piti aika vakaasti kaidalla tiellä. Esimerkki oli kova. Käsittääkseni Christinelle itselleen ei käynyt yhtä hyvin, mutta tämä kirja on sellainen, jonka mielellään luetuttaisi kaikilla teini-ikäisillä.

Edelliset kirjaimet löytyvät tägin alta.

1918-haaste ja muutamia ajatuksia

Omppu Martinin emännöimä 1918-haaste päättyi eilen, ja moni on julkaissut koontipostauksensa. Tämä ei ole sellainen, sillä luin lopulta vain yhden teoksen, joka sivuaa Suomen sisällissodan tapahtumia. Oikeastaan se kertoo saaristolais-Suomen elämästä tuona mullistuksia täynnä olevassa aikakaudessa, joka päättyi veljessotaan. Pääosassa on pieni, tavallinen ihminen, johon maailman tapahtumat väistämättä vaikuttavat, joskus viiveellä, joskus etäisesti ja joskus suoranaisesti. Teos on Tapio Koivukarin Luodetuulen maa, josta bloggasin noin vuosi sitten täällä.

Syy lukemattomuuteeni lienee sama, mikä nousi monessa blogissa esiin: väsyminen. Väsyminen siihen, että vellotaan yhden asian tiimoilla, kumpi oli oikeassa, punaiset vai valkoiset, kumpi kärsi, kumpikin kärsi, valkoiset voittivat koska saivat tukea saksalaisilta (jos nyt olisi sama tilanne saksalaisten tilalla olisivat amerikkalaiset), mitä sanaa pitää tai saa käyttää sodasta (itse käytän sanaa veljessota, sillä siitähän on kyse pienen maan sotiessa toinen toistaan vastaan), ja niin edelleen ja niin edelleen, kun joskus voisi kääntää katseen siihen, miten sodan jälkeen saatiin yhteiskunta toimimaan, miten ne veljet lopulta paiskasivat kättä ja paiskasivatko, miten asiat sovittiin ja miten ehkäistäisiin vastaavan tilanteen eskaloituminen, niin ettei Suomessa enää koskaan sodittaisi, ei omien kesken eikä vieraita vastaan. No, ehkä tämä keskustelu on vasta tulossa, toivon näin.

Ajatukseni ovat toki olleet vuoden 1918 tapahtumissa. Muistan lukeneeni jonkun kirjailijan hämmästelleen, miten kaikki tietävät edelleen kummalla puolella olivat. Taidan olla poikkeus, sillä minulla ei todellakaan ole aavistustakaan, kummalla puolella kumpikaan sukuni on ollut. Ehkä punaisissa, ehkä valkoisissa. Tai ehkä meidän sukumme on ollut rosé, tiedä häntä. Monta kertaa olen ollut kysymässä asiaa vanhemmiltani, mutta unohtanut. Sillä onko sillä mitään merkitystä? Enää? Ei kai, kun ei koskaan puheeksi tule.

Mutta aikakautena, historiana, sisällissota kyllä kiinnostaa. Mikrohistoriana erityisesti. Olen lukenut kiinnostuksella Hesarin sisällissotajuttuja, etenkin niitä jotka osuvat lähelle: mieleen ovat jääneet leppävaaralaisella parkkipaikalla oleva tuntemattoman saksalaisen hauta sekä nuoren tytön tekemät päiväkirjamerkinnät ja päätön nainen Hakaniemessä. Tässä jälkimmäisessä jutussa kiteytyi kaiken mielettömyys: ollaan kavereita keskenään, mutta yhtäkkiä tulee sota, jolloin yhdessä rapussa ollaan punaisia ja toisessa valkoisia, ja huhut alkovat velloa, kulkeeko yksi punaisten poika puukko taskussa vai ei, miten kulkisi kun mistä se puukonkaan olisi saanut, eikä kukaan tiedä onko niissä perää vai vain (lasten) pelosta kummunnutta mielikuvitusta.

Ehkä tähän kiteytyy toinen syy lukemattomuuteeni: en ole kauhean innokas historiallisten romaanien lukija, mutta luen kyllä mielelläni aikalaiskertomuksia. Mutta ehkä sekin muuttuu, on vain astuttava taas yhden kynnyksen yli, avasihan se Koivukarinkin kirja silmiäni aikalailla. (Kolmas syy on tietenkin osa-aikaulkosuomalaisuuteni: kun vihdoin kirjaston hyllyjen ääreen pääsee, ei sota ole sittenkään listalla ensimmäisenä.)

Vaikka muistovuosi ja samalla lukuhaaste päättyy, lukeminen jatkuu, tälläkin teemalla. Kiitoksia siis haasteesta ja kaikista koontipostauksista, joista ryhdyn lukemista etsimään.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

”Miksi sinun isäsi käyttäytyi niin?
Ian puristi minua kädestä ja olin uneksinut siitä niin kauan, mutta nyt vedin käteni pois.
”Mistä helvetistä minä tiedän. (s. 41)

Elina Hirvosen vuonna 2005 ilmestynyt esikoisromaani Että hän muistaisi saman on jäänyt mieleeni paitsi kauniin keltaisesta kannestaan, myös ajalleen tyypillisestä epämääräisestä nimestä. En ole tällaisten keskeneräisten lauseotsakkeiden suuri ystävä. Että siis mitä? Mitä ennen ettää oli? Lauseen pätkä löytyy pläräämällä kirjaa loppupuolelta, ja vaikka sille kirjan nimenä on toki perustelunsa, jäin miettimään mikä on ollut teoksen työnimi.

Kiinnostuin joka tapauksessa kirjasta nyt uudestaan, kun se tuli vastaan hyvänä tarjouksena. Sellaisena, johon tarttuu voidakseen lukea jotakin, mistä ei oikein tiedä mitä odottaa. Takakannen esittelytekstissä minua alkoi kiinnostaa kirjan ajakohtaisuus (Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset) ja se, kuinka sodat ylipäänsä ovat vaikuttaneet sukupolvesta toiseen mielissämme, niin suomalaisten kuin amerikkalaistenkin.

Lähtökohta onkin kiinnostava, ja juuri tuohon teemaan olisin toivonut Hirvosen pureutuvan. Mutta pääpaino oli sittenkin päähenkilö-Annan ja hänen mielisairaan veljensä (hoiva)suhteessa. Annan miesystävä, amerikkalainen Ian perheineen ja sotatraumoineen jää ohuemmaksi hahmoksi. Harmi sinänsä, sillä tämä on aihe jota toivoisi kirjallisuudessa käsiteltävän, vaikka ehkä se pitäisikin olla amerikkalainen joka sen tekee.

Luin kirjan nopeasti, yhdessä päivässä. Vaikka Hirvonen kuljettaakin tarinaansa ihan sujuvasti, jäävät erilaiset epäkohdat häiritsemään. Kuten se, miten viisivuotias Anna muistaa pienintäkin yksityiskohtaa myöten isänsä kaahailut ja veljen pieksemisen, mutta jotka eivät kuitenkaan myöhemmin näytä jääneen vaivaamaan muita kuin veljeä, jonka mieli järkkyy. Pienempiäkin epätarkkuuksia löytyy, esimerkiksi sushin leikkaaminen (miten sushia leikataan?) ja jumalan ja allahin kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella, kun kuitenkin tarkoitetaan kristittyjen Jumalaa ja muslimien Allahia. Erisnimiä siis, eikä yleistyksiä. Ehkä pienillä kirjaimilla on haettu jotain uskonnon vähättelyä, mutta kun puhutaan kristitystä papista, niin ei hänelle Jumala ole mikä tahansa jumala.

Ajankohtaisine teemoineen, yliopistojuttuineen ja amerikkalais-suomalaisine liittoineen Että hän muistaisi saman toi mieleeni Jussi Valtosen vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneen tiiliskiviromaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Hirvosen kunniaksi luettakoon kirjan pituus eli lyhyys; Valtosen kirja oli jäädä moneen kertaan kesken, mutta tämän luin, vaikkei se(kään) sen kummempaa vaikutusta tehnyt. Molempia kirjoja vaivaa kaikkien ajankohtaisten ongelmien tunkeminen yhteen tarinaan: tässä koulukiusaus, perheväkivalta, uskontotraumat, päihdeongelmat, kiltin tytön syndroomat, sodat lähellä ja kaukana, post-traumaattiset oireet, jne. jne. niin, että lopulta koko vyyhti jätti etäiseksi.

Nämä näkökulmat näyttävät kuitenkin purevan Finlandia-raatiin: Hirvosen kirja kun pääsi aikanaan ehdokkaaksi, Valtosen puolestaan voitti palkinnon.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain, 2005 (WSOY, 2014)
158 sivua
ostettu nettikirjakaupasta

kirjoituksia kirjoista ja vähän elokuvistakin