Erikoiset ovat lukijain tiet. Olin tänään (ensin oikein hyvällä ja sitten) huonolla tuulella (kohdattuani oikein inhottavan ja arrogantin ihmisen), ja tuota huonoa tuulta hätyytelläkseni lueskelin kirjablogeja, eksyin yhteen, sitten toiseen, sitä kautta itselleni tuntemattomaan kustantajaan ja sen facebook-sivulle ja edelleen Ville Rannan sarjakuvablogiin.
Tokihan Rannan nimi oli tuttu, tyylikin, mutta koskaan mitään pitempää en ole häneltä lukenut. Siis niin kuin albumillista sarjakuvia. Mutta tilanne ei ole niin paha, sillä hänpä kirjoittaa sarjakuvablogia, sekä suomeksi että ranskaksi. Aloitin ranskalaisella versiolla (päivittäiset kieliopinnot tekevät hyvää) ja jatkoin sitten suomalaisen puolelle. Hörähtelin. Hymyilin. Aloin hiljaisesti hekotella. Huono tuuleni alkoi hälvetä ja hymynkare nousi huulilleni. Miten olisi varhainen apero, huikkasin puolisolleni, joka vastasi myöntävästi, ja niin palasin koneeni ääreen viinilasillisen ja lautasen kanssa, jolla oli pari palaa juustoja (Saint-Agur ja Bethmale) ja siivu ilmakuivattua kinkkua. Jatkoin lukemista. Huono tuuleni alkoi vähitellen hälvetä, kiitos Rannan.
Niin. Voi sitä iltapäivän näinkin viettää. Lukea sarjakuvamuotoista ajatuksenarkivirtaa, viinilasi vierellänsä ja huutaa ärtymyksensä tuuleen tai vähintäänkin röhönauruun. Eli kantsuu lukea, kuten meillä suosittelijakirjabloggareilla on tapana sanoa.
P.S. Mä luen yhä, ja on pakko lisätä vielä tämä pätkä, ihan vaan lainauksena:
…me kaikki teemme asiaa, jota 2000-luku ei ymmärrä tarvita. Mutta tarvitsee silti. Kohta kaikki tajuavat, ettei läppäreiden ja kännyköiden tuijottaminen oikeastaan olekaan kovin kiinnostavaa. Sitten ne tulee meidän luokse ja kysyy: ”Vieläkö te teette sarjakuvia?” ”Vieläkö olis levyjä?” Ja me tehdään niitä vielä ja myydään, kun on oltu hitaita ja jääty odottelemaan, kun ei muutakaan puuhaa ollut.
– Huokaus on paras puolustus / Ville Ranta
Aukeamia 