Ne ihmiset joista te mietitte, miten heille on mahtanut käydä, ja joiden katoamista verhoaa arvoitus, jota ette usko ikinä saavanne selville, ja kas, ykskaks saattekin yllätykseksenne kuulla, että he ovat yksinkertaisesti vain muuttaneet toiseen kaupunginosaan.
Mikä viehättävä pieni kirja. Unenomainen, häilyväinen, kauniisti kirjoitettu.
Täytyykö lukemistaan kirjoista aina niin paljon kirjoittaa? Ehkei. En tehnyt edes muistiinpanoja, luin vain ja nautin. Patrick Modiano johdattelee lukijansa Pariisin kaduille ja kujille, missä ihmiset kohtaavat ja katoavat, lukevat kirjoja salatieteistä, pakenevat yksinäisyyttään kahviloihin ja taksien penkeille, tekevät vahingossa murhia ja vaikka he jättävät puolitarkoituksella vihjeitä henkilöllisyydestään, ei heitä löydetä. He ovat vain saattaneet olla ohikulkumatkalla, muuttaneet toiseen kaupunginosaan, toiseen kaupunkiin, ihminen vain häviää toiselta, tuosta noin vaan, se tapahtuu niin helposti, niin häkellyttävän helposti.
Patrick Modiano voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014, mikä kirjan luettuani hiukan palautti uskoani koko palkintoon, joka noin muuten voitaisiin mielestäni jo lakkauttaa. Liian suuri mediasirkus, liian politisoitunut, liian kaikkea. Mutta kyllä minä Modianoon palaan vastakin, se on selvä.
Pysähdyimme toisissa punaisissa valoissa aivan La Passée -ravintolan lähellä. Matkan varrella – niin ajattelin – voisin toisissa punaisissa valoissa jäädä pois kyydistä. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun tein sellaista: olin kaksi kertaa hypännyt pois autosta, joka kuljetti minua sunnuntai-iltana koululle, ja myöhemmin, parikymppisenä, kun olin hyvin myöhään useamman henkilön kanssa Chevroletissa, jonka kuljettaja oli humalassa. Onneksi istuin oven puolella.
”Ettekö te todellakaan halua mennä kotiin?” kysyin vielä Madame Hubersenilta.
”Ei nyt. Huomenna, sitten kun on valoisaa.”
Patrick Modiano: Uinuvia muistoja
ranskankielinen alkuteos Souvenirs dormants, 2017
suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2019
117 sivua
Aukeamia 