Avainsana-arkisto: Yhdysvallat

Syyskuussa katsotut leffat

Syyskuussa en lukenut yhtään kirjaa loppuun asti, sen sijaan katsoin kolme elokuvaa ja liudan dokkareita. Jälkimmäisistä en pitänyt lukua, mutta elokuvat herättivät ajatuksia, joten kirjoitan niistä lyhyesti.

Televisiosta katsomani ranskalaiskomedia Paulette (2012) ei ollut elokuvallisesti kummoinenkaan, mutta (tositapahtumiin perustuvan) tarinansa ja äärimmilleen kärjistettyjen hahmojensa ansiosta yllättävän hyvä komedia. Jopa niin, että hiukan harmittelen etteivät tällaiset eurooppalaistarinat pääse Suomeen levitykseen, olisi ihan ajankohtainen meilläkin.

Tarinan päähenkilö on pahamaineisessa pariisilaislähiössä asuva leskirouva Paulette (Bernadette Lafont), joka vihaa mamuja ja jonka tytär on mennyt naimaan afrikkalaistaustaisen poliisin ja tehnyt tämän kanssa vielä lapsen, jota isoäiti joutuu hoitamaan. Paulette on siis monesta syystä katkera: mies on kuollut, rahaa ei eläkeläisellä ole, lapsenlapsi on musta ja epäranskaa sönkkäävät huumekauppiaat tukkivat porraskäytävän. Kun ulosottomiehet hakevat maksamattomien laskujen vuoksi asunnosta lähes kaiken irtaimen, on Pauletten löydettävä jokin tapa ansaita rahaa. Ja miten se helpoiten onnistuu? No huumekaupalla tietenkin. Alkuun Paulette myy hashista ohikulkijoille, mutta huomattuaan miten vaarallista se on reviireistä tarkoilla alueilla, hän alkaa leipoa. Muttei mitään ihan tavallisia madeleineja.

Kuten hyvissä komedioissa yleensä, on Paulettessakin pinnan alla tummempi sävy. Se kertoo ranskalaisen yhteiskunnan hylkiöistä: näköalattomasta maailmasta, jossa postiosoite määrää tulevaisuuden suunnan, jossa maahanmuuttajista tulee rikollisia ja jossa eläkeläisillä ei ole varaa maksaa peruslaskuja. Kuten Paulette elokuvan lopulla toteaa: Miten kukaan ylipäänsä voi selvitä kuudellasadalla eurolla kuussa. Niin, ja eiväthän ne huumediileritkään yleensä rikastumaan pääse. Välikäsiä on useampi ja päältä kerman kuorii venäläismafia. Žai, žai, žai, žai!

Niin ikään telkkarissa esitetty, David Leanin ohjaama ja Katherine Hepburnin tähdittämä Summertime (1955) oli puolestaan kepeä Hollywood-komedia, joka herätti aivan toisenlaisia ajatuksia. Tarina on hyvin kliseinen: keski-ikäinen naimaton amerikkalaisnainen (Hepburn) matkustaa Venetsiaan lomamatkalle, tutustuu muihin amerikkalaisiin ja kokee lomaromanssin naimisissa olevan italialaismiehen kanssa. Kuvaukseltaan elokuva oli matkamainosmainen: näytettiin kuuluisia paikkoja, puhuttiin Muranon lasista, esiteltiin italialaista elämäntyyliä. Amerikkalaisyleisölle esitetään kaunis ja vanha Italia, jossa amerikkalaisturistit shoppaavat antiikkia ja taidetta ja juovat drinkkejä (mutta eivät syö mitään). Vaan yksi hauska piikki tähänkin leffaan mahtuu: pensionaatin italialaisomistajatar toteaa italialaisen ruoan olevan maailman parasta, ranskalaiset kun syövät vain kastikkeita ja amerikkalaiset puolestaan pillereitä.

Se, mikä teki elokuvasta mielenkiintoisen, on sen valmistumisajankohta verrattuna näkökulmaan. On kulunut vain kymmenen vuotta toisen maailmansodan loppumisesta, voittajavaltion kansalaiset matkustavat, shoppaavat ja sekstailevat (aika sievästi, tosin). Ero on valtava vain viisi vuotta myöhemmin valmistuneeseen, Luchino Viscontin ohjaamaan elokuvaan Rocco ja hänen veljensä, joka näyttää sodan jälkeisen köyhän Italian, raunioihin rakennetut modernit kerrostalot ja luokkaerot. Toisaalta ei ole vaikea arvata, kumpi elokuvista on jäänyt elämään ja kumpi unohtunut.

Kolmannen leffan katsoin videolta. Olen pitkään halunnut palata Coenin veljesten tuotannon pariin, ja aloitin The Big Lebowskista (1998). Kuten arvata saattaa, kyse on parodiasta ja aikalaiskritiikistä, jonka kohteena on Coenin veljesten kotimaa Yhdysvallat. Ja kukapa sen parodian paremmin taitaisi kuin maan omat kansalaiset. Kyytiä saavat Vietnamin sotaveteraanit, laiskanpulskeat entiset hipitkin, nykytaiteilijat, multimiljönäärit sekä tavalliset, alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat keilaavat pulliaiset.

Kritiikki osuu kielenkäyttöön (jatkuva kiroileminen, asioiden toistaminen neljään kertaan…), oman koulutustason korostamiseen hienovaraisilla piikityksillä ja kirjakielimäisellä puheenparrella, ainaiseen haluun päästä miljonääriksi keinolla millä hyvänsä sekä ikuiseen esittämiseen ja itsekorostukseen. Ne kuulostavat ikäviltä asioilta lueteltuna, mutta juuri niistä aineksista ovat Coenin veljekset onnistuneet jälleen luomaan erinomaisen komedian. Yleensä niin tylsä Jeff Bridges loistaa laiskana tyhjäntoimittajana, John Goodman on nappivalinta periamerikkalaiseksi aseilla asiat hoitavaksi, juutalaisuuteen avioliiton myötä kääntyneeksi Vietnamin sodan veteraaniksi ja Julianna Moore täydellinen feministi-taiteilijana. Kirsikkana kakun päällä on John Turturro hispanokeilaajana. Niin, se juoni sitten: se on kreisikomediaa parhaimmillaan: Multimiljönäärin nuori vaimo kaapataan ja hänestä vaaditut lunnaat kiinnostavat… niin, aivan kaikkia.

Elokuvissa: Martin Scorsesen Silence

Mikäkö on paras tapa viettää vapaapäivä? Mennä elokuviin ja sen jälkeen kahvilaan lukemaan kirjaa.

Olin ollut kahden vaiheilla Martin Scorsesen uusimman elokuvan Silence (USA, 2016) suhteen: se kiinnosti aiheensa (kristittyjen vaino 1600-luvun Nagasakissa) ja alkuperänsä (perustuu Shūsaku Endōn romaaniin Vaitiolo) vuoksi, mutta mitä siitä kaikesta oltaisiin saatu väännettyä Hollywoodissa? Vaikkakin ohjaajana olisi Martin Scorsese? Toisaalta Scorsesen hyvät ajat ovat 1970-luvulla: Taksikuski on edelleen upea elokuva, sen jälkeen… no, sen jälkeen Scorsese ajoi partansa, suki tukkansa geelillä taaksepäin, alkoi pukeutua pikkutakkiin ja metsästää Oscareita.

Olin siis epäileväinen, mutta kiinnostunut. Alku ei näyttänyt kauhean hyvältä: kuvaus oli amatöörimäistä, kuvakulmat ja kameratyöskentely kuin independent-elokuvasta. Päärooleihin oli kiinnitetty kaksi kasvoiltaan portugalilaispapeiksi varsin hyvin soveltuvaa amerikkalaisnäyttelijää, Andrew Garfield ja Adam Driver. Alkuun he muistivat puhua englantia vieraalla korostuksella, mutta vähitellen amerikkalainen puheenparsi ja kehonkieli pääsivät valitettavasti vallalle.

Angloamerikkalaisten (Garfield, Driver, Liam Neeson) sijaan elokuvan parasta antia tarjosivatkin (markkinoinnissa missatut) japanilaisnäyttelijät. Yōsuke Kubozaka on mainio luikkuna ja epärehellisenä kristittynä, mutta vielä parempia ovat Shinya Tsukamoto (kulttileffaohjaaja, joka muistetaan esimerkiksi Tetsuo-leffoista) Mokichin roolissa ja erinomainen Issey Ogata inhottavan inkvisiittorin roolissa. Amerikkalaisesta ylinäyttelemisestä ei ole tietoakaan!

Kiinnostavinta elokuvassa on kuitenkin pohdinnat Jumalasta, Jumalan hiljaisuudesta, lähetyssaarnaajista, heidän kauttaan käydystä politikoinnista, idän ja lännen eroista ajattelussa ja tavoissa. Aion ehdottomasti etsiä käsiini Endōn kirjan, jossa näihin aiheisiin varmastikin pureudutaan mielenkiintoisesti.

Loppua kohti leffa valitettavasti vähän lässähti. Kun vanha, uskostaan näennäisesti luopunut portugalilaispappi kuolee ja hänet haudataan perinteisin buddhalaisin menoin, olin jo sanomassa ääneen että please, Scorsese, älä nyt näytä sinne arkkuun/tynnyriin sisään! Ja juuri sinnehän se kamera seuraavaksi työntyy ja paljastaa, mitä vanhalla papilla on kädessään. Höhö.

Kun typerää loppukohtausta seuraa kiitostekstit, jotka Scorsese esittää ensimmäiseksi kaikille Japanin kristityille, en voi välttyä ajattelemasta että katolisuuttaan voimakkaasti esiintuova Scorsese näkee itsensä viimeisenä lähetyssaarnaajana, viimeisenä Kristuksena. Se siitä.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli joka tapauksessa kiinnostava, maisemat (Taiwanista) kauniita ja etenkin japanilaisten näyttelijätyö mukaansatempaavaa. Kamalasti epätarkkuuksia ja kliseitä kuitenkin, kuten hylätyn kylän kiiltäväturkkiset kissat, amerikkalaisnäyttelijöiden ikuinen syömättömyys (miksi ihmeessä amerikkalaisnäyttelijät eivät saa syödä elokuvissa?), vaaleatukkainen pappi hyvä, tummatukkainen paha, ym. Ja näkökulmakin on lopulta länsimaalainen, mitä nyt inkvisiittori sitä yrittää hiukan raapia. Asetelma on joka tapauksessa aina sama: länsimaiset kristityt yrittävät käännyttää alkuperäiskansaa omaan, oikeaan totuuteensa.

Menisinkö katsomaan uudestaan? En. Jos telkkarista tulisi, saattaisin katsoa. Tai sitten en.

Vielä yksi huomio: miksi elokuvien nimiä ei enää suomenneta? Miksi Silence on suomeksi Silence, eikä esimerkiksi Vaitiolo, kuten Endōn romaani on?

Alfred Hitchcock: Rebecca

Artelta tulee aina silloin tällöin hyviä leffoja ja klassikoita. Tällä kertaa vuorossa oli Alfred Hitchcockin vuonna 1940 ilmestynyt Rebecca. En nähnyt leffaa ihan alusta, joten kuuluisat alkusanat, ”Last night I dreamt I went to Manderlay again”,  menivät valitettavasti ohi. Mutta onneksi on YouTube.

Rebecca oli Hitchcockin ensimmäinen Yhdysvalloissa ohjaama elokuva, joskin se on hyvin englantilainen näyttelijäkaarteineen kaikkineen. Aikoinaan tuli Hitchcockia katsottua enemmänkin, ja kyllähän hänen tyylinsä sieltä tunnistaa. Englantilaisuudenkin: kuka oli murhaaja -tyyppisestä asetelmasta tuli väkisinkin mieleen Agatha Christie, vaikkei paljastusta teekään salapoliisi, eikä sitä edes tehdä poliisille. Daphne du Maurierin alkuperäisessä tarinassa puhutaan murhasta, mutta Hollywoodiin ei rankaisematta jäävä murha käynyt, joten elokuvassa kuolema jää epäselväksi: oliko se murha, itsemurha vai sittenkin vain onnettomuus.

Mutta entä se psykologinen puoli? Sehän se mielenkiintoisempi tarina on. Leskimies Maxim (Laurence Olivier) tuo uuden nuorikkonsa (Joan Fontaine) Manderlayn linnaan, joka on täynnä muistoja edesmenneestä Rebecca-rouvasta. Uusi rouva kuvittelee kaikkien, ennen kaikkea puolisonsa vertaavan häntä kuvankauniiseen Rebeccaan, mikä on osittain vain hänen mielikuvitustaan ja huonoa itsetuntoaan. Sillä oikeasti Maxim rakastaakin häntä, eikä ole koskaan Rebeccaa rakastanutkaan. Eikä Rebeccakaan ole niin ihanainen nainen, kuin miksi hänet kuvaillaan. Agathachristiemäinen osuus alkaa, kun uponneen laivan hylystä löytynyt ruumis osoittautuu Rebecaksi ja käy ilmi, että hänen leskensä on vuosi sitten tunnistanut väärän naisen kuolleeksi naiseksi.

Ihan mukanaa illan viihdykettä. Jäin katsomaan loppuun, mutta siinä kaikki. Toisaalta, harvaa elokuvaa nykyään tulee televisiosta katsottua viittä minuuttia pitemmälle, joten kyllä klassikon siitäkin tunnistaa, että sen katsoo loppuun… vaikka sitten hampaita samalla pesten, mutta kykenemättä siitä huolimatta sulkemaan televisiota.

Laura Poitras: Citizenfour

I’m not afraid, I don’t think other people should either” (Edward Snowden)
[…]
This is our country, we all have a stake in this. The bounce of power between the citizenry and the government is becoming that of the ruling and the ruled as opposed to actually the elected and the electors. (E.S.)

Katsoin vaatteita silittäessäni Laura Poitrasin ohjaaman, Edward Snowdenista kertovan dokumenttielokuvan Citizenfour (Yhdysvallat, 2014; koko leffa löytyy YouTubesta täältä).

Tarinahan on meille jo tuttu: peitenimi Citizenfour ottaa yhteyttä kahteen journalistiin, Poitrasiin ja The Guardianin Glenn Greenwaldiin, ja kolmikko tapaa hotellihuoneessa Honkongissa. Mies on Edward Snowden, 29-vuotias NSA:n työntekijä, joka tulee kertomaan maailmanlaajuisesta vakoilujärjestelmästä, jossa jokainen ihminen on kuuntelulistalla. Snowden vuotaa yli miljoona salaista dokumenttia ja Yhdysvaltain poliittinen ja sotilaallinen johto ryhtyy veri suunpielestä roikkuen jahtaamaan vuotajaa saadakseen hänet takaisin kotimaahan. Mediakaan ei oikein tiedä miten päin olla: ollako journalisteja ja vallan vahtikoiria, raportoidako Snowdenin paljastuksista ja miten – vai ollako vallan sylikoiria ja tuomita Snowden maanpetturiksi. Tai ollako ihan vaan hiljaa. Vähitellen vaihtoehdoista viimeinen alkaa ottaa voiton, kuten viime vuosina on voinut havaita.

Poitrasin dokkari käy toki nämä kaikki läpi, mutta varsinaisen tiedon jakaa lehdistö ja ennen kaikkea Glenn Greenwald, dokkari tulee jo hitautensa vuoksi perässä. Mutta on silläkin ehdottomasti paikkansa. Poitrasin näkökulma on tietovuotajassa, tietovuodon julkaisemisessa ja millaisia reaktioita se nostaa. Ja siinä se onkin mielenkiintoinen.

Mieleen jää Snowdenin päättäväisyys, hänen suuri vastenmielisyytensä NSA:n toimia kohtaan. Että siellä he toimistossa voivat seurata livenä dronien välittämää kuvaa, että ne voivat odottaa vaikka tuntikausia jonkun talon yläpuolella. Ja se, että ketä tahansa voidaan todellakin vakoilla, kuunnella ja tarkkailla, kenenkään siitä tietämättä. Teknologia, jolla me olemme itsemme ympäröineet, antaa siihen mahdollisuuden.

All those programs that Edward Snowden has exposed fundamentally are ways acquiring information. Every dictatorship down through history has always done that. (William Binney, NSA, tietovuotaja)

Snowden on myös täysin tietoinen siitä, että hänen elämänsä voi päättyä millä hetkellä hyvänsä. Ei hän sitä tietenkään toivo, mutta hän hyväksyy sen. Hiljaa ei voi kuitenkaan olla.

Snowdenin matka jatkuu Honkongista Moskovaan, mistä hän saa ensin vuodeksi ja sitten pitemmäksi aikaa poliittisen turvapaikan. Amerikkalaiset ovat raivoissaan, siis amerikkalainen poliittinen ja sotilaallinen johto. Ja tietenkin heidän rauhanpalkittu presidenttinsä, jota länsimedia ei koskaan ryhdy kritisoimaan, ei vaikka hän tekisi mitä. Uskomatonta.

First of all, Americans justification for everything since the September 11 attack is terrorism. Everything is in the name of national security, to protect our population. In reality, it’s the opposite. A lot of documents have nothing to do with terrorism or national security, but with competition between countries, and with companies industrial, financial, or economic issues”. (Glenn Greenwald, amerikkalainen journalisti)

Dokkaria katsoessani jäin miettimään, miten rohkeita Snowden, Poitras ja Greenwald ovatkaan. Ja kuinka nerokkaasti Snowden on suunnitellut kaiken. Ei voi muuta kuin nostaa hattua. Oikeastaan dokkari valaa toivoa: vaikka hallitukset ovat kääntyneet kansalaisia vastaan, on aina ihmisiä, jotka nousevat valtaapitäviä vastaan, henkensäkin uhalla. Ja on aina ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan näitä ihmisiä. Yleisesti tunnettuja, kuten tässä Wikileaksin Assange, joka on amerikkalaisten ja brittien vankina Lontoossa Equadorin suurlähetystössä, ja täysin tuntemattomia, joiden avusta tietävät lopulta vain asianosaiset.

Se, jos mikä, luo toivoa.

Ja olen sitä mieltä, että tämä elokuva pitäisi näyttää kaikille ysiluokkalaisille. Jätetään se feminismi ja sukupuoliin tarkertuminen välillä sivuun ja keskitytään siihen, mikä koskee meitä kaikkia ja ennen kaikkea nuoria itseään.

Mistä muuten Snowdenin käyttämä nimimerkki citizenfour sitten tulee? Olettaisin, että sanajärjestystä vaihtamalla ja numeroita käyttämällä löytyy vastaus: 4citizen.

Vielä yksi huomio: kuten esiin nostamistani sitaateista voi lukea, he kaikki varoittavat Yhdysvaltojen olevan matkalla diktatuuriksi, tällä kertaa vain maailmanlaajuiseksi sellaiseksi.

Robert Barry: Le sapin de monsieur Jacobi

Mais à peine le sapin mis en place,
Monsieur Jacobi fit la grimace :
Le sommet attegnait le plafond déjà haut.
– Grand Dieu ! dit-il. Il faut en couper un morceau.

lesapindejacobi

Ranskassa vieraillut ystäväni ihastui vuosi pari sitten Robert Barryn jouluiseen lastenkirjaan Le sapin de monsieur Jacobi ja luetutti sen minullakin. Ja mukava pikku kirjahan se toki on. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja omalla kohdallani se toimi mainiosti ranskan harjoituksena. Alkuperäinen teos on vuonna 1963 ilmestynyt Mr Willoby’s Christmas Tree ja näyttää olevan myös suomennettu nimellä Herra Jalavan joulukuusi.

Tarinan pääosassa on nimensä mukaisesti joulukuusi.  Herra Jacobi hankkii ison kuusen saliinsa, mutta kun latva osuu kattoon, sitä pitää hiukan lyhentää. Ja niin alkaa kuusen latvan matka herra Jacobin palvelijan talosta puutarhurin kotiin, sieltä karhun pesään, ketun koloon ja jäniksen luo. Aina se tuntuu osuvan kattoon ja sitä pitää hiukan pätkäistä. Lopulta latvan pätkä saapuu takaisin herra Jacobin taloon, ihan pikkuruisena mutta juuri sopivana hiiren koloon mahtuvaksi.lesapindejacobi001

Pidin kovasti kuvituksesta ja luin nyt, että amerikkalainen Robert E. Barry (1931–2012) on palkittu kirjailija ja kuvittaja. Barry ehti asua myös Sveitsissä ja Etelä-Amerikassa, mikä lienee vaikuttaneen hänen kuvakieleensä.

Kävin tiedustelemassa teosta kirjakaupasta, mutta eipä sitä enää hyllyssä ollut. Tilaaminen kävi nopeasti, viikon päästä kirja odotti hakijaansa. Kirjan hintaan tilaus ei vaikuttanut, pehmeäkantinen pikku kirjanen maksoi 4,95 euroa. Ei siis mikään mahdoton summa, paperi on hyvälaatuista ja sen verran paksua että luulisi kestävän pienemmilläkin lukijoilla. Tuohon hintaan se menee ehdottottomasti myös heräteostoksena.

Huomasin samalla että hyllyt eivät muutenkaan olleet kovin täydet, mutta useampikin tilattu kirja odotti hakijaansa. Näinkö se nykyään käykin? Eli jos etsimäänsä teosta ei löydy hyllystä, ei pidä epäröidä vaan kysäistä myyjältä.

Cette même nuit, un peu plus tard,
Surgit soudain Maître Renard.
Il vit le petit bout, se frotta le menton,
Ouvrit sa besace, y glissa le rogaton.

Kun kyseessä on kuvakirja, niin tulkoon vielä kuviakin. Ovathan ne kaiken lisäksi aika kivoja!

lesapindejacobi002 lesapindejacobi003 lesapindejacobi004

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kuvitettu kirja ja käännöskirja.

Robert Barry
Le sapin de monsieur Jacobi
englanninkielinen alkuteos Mr Willoby’s Christmas Tree, 1963
kääntänyt ranskaksi Anne Krief
Gallimard Jeunesse, 2001 (tämä painos 2011)
32 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Why they came East I don’t know. They had spent a year in France for no particular reason, and then drifted here and there unrestfully wherever people played polo  and were rich together. (s. 6)

[…] and champagne was served in glasses bigger than finger-bowls. (s. 31)

the great gatsbyKäytyäni katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan Café Society tartuin uudestaan F. Scott Fitzgeraldin romaaniin The Great Gatsby, joka kertoo samaisesta aikakaudesta. Se löytyisi suomennettunakin nimellä Kultahattu, mutta minulla se oli englanninkielisenä hyllyssä.

Edellinen lukuyritys oli jämähtänyt ensimmäiseen lukuun, ja niin meinasi nytkin käydä. Kiitos kenties tämän blogin päätin kuitenkin jatkaa. Ja vaikken erityisesti kirjasta pitänytkään, niin oli se hyvä lukea loppuun. Sillä kertoohan se aikakaudestaan sekä Yhdysvalloista, jota minun on niin vaikea ymmärtää. Eikö kirjallisuus ole olemassa juuri siksi, että pääsisi näkemään muutakin kuin mikä on itseään lähellä?

The Great Gatsby mainitaan usein merkittäväksi amerikkalaiseksi kirjaksi ja jazz-kauden tarkaksi kuvaukseksi. Ja kyllähän se kuvailee. Vaatteita, asusteita, kaikkea ulkokohtaista. Jazz jää tosin sivuosaan, alkoholia (kieltolain aikaan, huom.) täynnä olevien juhlien kustannuksella. En ole Fitzgeraldilta muuta lukenut, mutta vähitellen alkoi tuntua, että ei hän tätä maailmaa ainakaan ihaile. Maailmaa, jossa kaikki mitataan rahassa, missä yhteiskunta jakautuu menestyjiin ja menettäjiin, missä hyvän vaikutuksen tekeminen on kaikki kaikessa ja jos menettää kasvonsa, menettää ystävänsä ja tukijansa.

Tarinan kertojana toimii Nick Carraway, joka seuraa serkkunsa Daisyn, tämän aviomiehen Tom Buchananin ja nuoruudenrakastetun Jay Gatsbyn välistä kolmiodraamaa lähietäisyydeltä. Kuten Woodyn Café Societyssä, myös The Great Gatsbyssä raha voittaa rakkauden, eikä tyhjätaskulla ole mitään tekoa rikkaiden maailmassa. Sinne voi hetkeksi päästä, mutta kortit on jaettu etukäteen.

Lopulta sympaattisin hahmo on Gatsbyn isä herra Gatz, oikeastaan ainoa henkilö kirjassa joka ei teeskentele olevansa jotain muuta kuin mikä on. Toisaalta hänkin haaveilee paremmasta elämästä, poikansa kautta.

Haruki Murakamin on sanottu saaneen inspiraatiota The Great Gatsbystä, mutta ainoa yhtäläisyys jonka itse huomasin, on vaatetuksen piinallisen tarkka kuvailu. Murakami ei vain laita hintalappuja vaatteille, jotka ylipäänsä ovat aika tavallisia.

Kulttuurisesti on myös kiinnostava huomata, miten kirjassa kuvaillaan juomia ja ruokia: Fitzgeraldin hahmot juovat kahvia, teetä, šamppanjaa, drinkkejä, viskiä, mint julep’eja ja lopulta maitoa. He eivät kuitenkaan syö. Aviokriisin kohdatessa Daisy ja Tom istuvat keittiön pöydän ääressä paistettu kana välissään, mutta kumpikaan ei koske siihen (ei kyllä kuulostakaan kauhean houkuttelevalta, ei käy edes ilmi onko kana jo kylmää…), voileivätkin jäävät joltakulta syömättä, eikä Gatsbyn isäkään surussaan koske hänelle tarjottuun ruokaan, vaan juo vain maitoa, joka läikähtää pöydälle.

Myös Suomi vilahtaa tarinassa. Naisella ei ole nimeä, hän on vain palvelija, ”my Finn”, joka puhelee itsekseen suomalaisia viisauksia. Suomeksi varmaan, kun herra Carraway ei niistä sen enempää mainitse. Nimetön suomalainen kertoo omalla tavallaan mikä on meikäläisten arvoasema tuossa nytkin niin kovasti ihannoidussa maassa.

Muistelen nähneeni kirjan elokuvaversion, sen Robert Redfordin tähdittämän, mutta olen nähtävästi unohtanut koko tarinan. Kirjan luettuani en pysty lainkaan kuvittelemaan Redfordia Gatsbyn rooliin; eihän hän mikään playboy ole, vaan aika vakava ja yksiviivainenkin kaveri, joka kuvittelee voivansa ”fix things” ja palata menneeseen aloittaakseen Daisyn kanssa kaiken alusta. Sitä paitsi minusta Gatsbyllä on tumma tukka!

No, lopulta kirja oli ajatuksia herättävä. Viimeisillä sivuilla ajattelin tosin, että kyllä on kylmä kirja. Ja aika surullinen.

Jostain syystä lähes kaikki merkintäni kirjasta koskevat sitä, miten amerikkalaiset tuntuvat arvottavan aivan kaiken rahassa. Tässä muutama esimerkki.

 

’I was going to wear it tonight, but it was too big in the bust and had to be altered. It was gas blue and lavender beads. Two hundred and sixty-five dollars.’ (s. 29)

His family were enourmously wealthy – even in college his freedom with money was a matter of […]

’Well, they say he’s a nephew or a cousin of Kaiser Wilhelm’s. That’s where all his money comes from.’ (s. 22)

I was sure that they were selling something, bonds or insurance or automobiles. They were at least agonisingly aware of the easy money in the vicinity and convinced that it was theirs for a few words in the right key (s. 28)

’It took me just three years to ear the money that bought it.’ (s. 58)

’She’s got an indiscreet voice’, I remarked. ’It’s full of –’ I hesitated.
’Her voice is full of money’, he said suddenly. (s.76)

F. Scott Fitzgerald
The Great Gatsby
Wordsworth Editions, 1993. Alunperin julkaistu 1925.
115 s.
Kansi: Robert Mathias, kannen kuva Delphin Enjolras’n A Pause for Thought (1957)
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa rakastutaan, kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, kirjassa juhlitaan, kirjassa joku kuolee, kirjassa on alle 150 sivua.

J.K. Jäin seuraavana päivänä lukemaan mitä muut ovat kirjasta tuumineet ja sen myötä ajattelin, että saatan hyvinkin tarttua tähän uudestaan suomennettuna. Oli kiinnostavaa lukea kirja alkuperäiskielellä, mutta kuka ties – ja nyt kun suurin ärtymys on ohi – omalla kielellä kiinnittää asioihin toisella tavalla huomiota. Tai sitten ei. Saa nähdä.