Avainsana-arkisto: Yhdysvallat

Ha Jin: Waiting (Odotus)

We waited eighteen years for each other, didn’t we? Doesn’t such a long time prove we love each other?

En muista, mistä Ha Jinin romaani Waiting on hyllyyni eksynyt, mutta kauan se siellä on odotellut. Suurin syy siihen, miksen ole kirjaan tarttunut, on sen kansi. Se on niin anglomaisen kliseinen kuva aasialaisesta naisesta tai pikemminkin sen naisen seksualisoidusta selästä, että pelkäsin sisällönkin olevan stereotyyppinen näkökulma Kiinaan.

Siitä ei onneksi ollut kyse. Vaikka tartuinkin kirjaan siksi, että halusin lukea jotakin romanttista (!) saadakseni ajatukseni pois raskaista aiheista, on tässä paljon muitakin tasoja. Erityisesti minua kiinnosti sen ajankohta, kulttuurivallankumous kommunistisessa Kiinassa 60-luvulta eteenpäin.

Etäisesti kerrottu tarina on oikeastaan hyvin surullinen. Se kertoo miehestä, joka elää kahden naisen välissä: vaimonsa, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle valinneet ja jota hän häpeää tämän vanhanaikaisten sidottujen jalkojen vuoksi, ja mielitiettynsä, joka patistaa miestä ottamaan eron, jotta he voisivat aloittaa yhteiselämän yhdessä. Ensimmäinen vaimo on perinteinen kiinalainen vaimo, jonka kodissa miehen on hyvä olla. Toinen vaimo on moderni, voimakastahtoinen nainen, joka haluaa päästä eroon vanhanpiian asemastaan ja äidiksi. Ja näiden kahden naisen välissä on hiukan reppana mies, joka ei oikein tiedä mitä hän itse haluaa ja toimii muiden odotusten ja toiveiden mukaisesti. Koska tuohon aikaan avioeron sai  toisen puolison mielipiteestä riippumasta vain siinä tapauksessa että pariskunta on elänyt erillään kahdeksantoista vuoden ajan, alkaa pitkä odotus, joka väistämättä vaikuttaa kaikkiin kolmeen osapuoleen.

Pitkästä odotuksesta johtuen myös tarina tuntui välillä etenevän verkkaisesti, teki mieli hoputella sitä Lin Kongia ottamaan jo se ero, olemaan mies, mutta loppua kohden verkkaus selittyy. Oli hyvä, etten jättänyt kirjaa kesken, vaikka välillä mieli hiukan teki. Myös tarinan naisten (ei, kumpikaan heistä ei muistuta kirjan kannen selkänaista), Shuyu-vaimon ja Manna Wun luonteenpiirteet, odotukset ja omat elämäntarinat piirtyvät oikeastaan aika kauniisti kertomuksen edetessä.

Entä se kulttuurivallankumouksen jälkeinen Kiina? Ha Jin, joka on syntynyt Kiinassa ja kokenut tuon ajan ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin, kuvaa sitä hyvin hienovaraisin siveltimenvedoin. Sekin tuntuu jäävän etäiseksi, kuin vanhaksi, jo hiukan hapertuvaksi kuvaksi. Tiukat lait, säännöt ja yhteiskunnan pusertavuus tuntuvat kammottavan ahdistavilta, mutta eletty sitä on silloinkin. Eletty, rakastuttu, vihattu, petytty, surtu, haaveiltu ja nautittu. Ja kapitalismi alkaa lopulta ujuttautua tähänkin arkeen, se alkaa televisiosta, uusrikkaita ihaillen esittävistä ohjelmista…

Luin kirjan alkukielellä eli englanniksi, sillä kielellä amerikkalaistunut kiinalainen Ha Jin on tarinansa kirjoittanut, mutta teos löytyy myös suomennettuna nimellä Odotus.

Ha Jin: Waiting
Vintage, 2000
308 sivua
omasta hyllystä

Viet Thanh Nguyen: The Americans (novelli)

“You’re not a native,” Carver said. “You’re an American.”
“That’s a problem I’m trying to correct.”

Saman taivaan alla…

Törmäsin Viet Thanh Nguyenin nimeen etsiessäni vietnamilaisia novelleja Kuukauden kieli -haastetta varten. Ei, tästä ei tulisi merkintää, sillä Nguyen kirjoittaa englanniksi. Hän on syntynyt (v. -71) Vietnamissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa sotaa pakoon Yhdysvaltoihin, kasvanut siellä, käynyt koulunsa ja tehnyt yliopistouraa. Hän on siis amerikkalainen. Amerikanvietnamilainen.

Koska Vietnam joka tapauksessa kiinnostaa, ja koska toivottaisin tervetulleeksi sen kaivatun toisen näkökulman myös Vietnamin sotaan, jäin lukemaan Nguyenin novellia The Americans. Se löytyy esimerkiksi täällä.

Kirjalliselta tyyliltään The Americans on hyvin amerikkalainen. Toteava, lakoninen, kyyninenkin. Mutta sitten siinä on jotain muuta. Ensin ajattelin, että kyse on vihaisesta vimmasta, joka painaa tarinaa eteenpäin, mutta ei se ole sitä. Tai ei vain sitä. Se on se symbolinen taso, josta kiinnostuin.

Tarina kertoo vanhenevasta amerikkalaismiehestä James Carverista, joka on lentänyt sodan aikana pommikonetta ja sen jälkeen Pan Amin turistilentoja. Hän on tottunut katsomaan maailmaa etäältä, ylhäältä käsin. Hän ei ole nähnyt millaista tuhoa hänen pudottamansa pommit ovat tehneet, eikä hän ole oikeastaan ollut siitä kiinnostunutkaan.

Nyt hänet on tuonut takaisin Kamputšeaan* hänen oma tyttärensä. Tai oikeastaan japanilainen vaimo Michiko, joka uskoo löytävänsä Kamputšeasta sitä Japania, joka katosi toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaistamisen myötä. Carver suostuu lähtemään matkaan sillä ehdolla, että Kamputšean jälkeen mennään Thaimaan hiekkarannoille. Ja tyttären olisi paras tulla kotiin, haihattelut on haihateltu. Mutta se on hänen tyttärensä, joka painaa hänet seinää vasten ja katsomaan maata, jonka hän itse on tuhonnut.

“You bombed this place. Have you ever thought about how many people you killed? The thousands? The tens of thousands?”
“I don’t have to listen to this.”

Tarinan Carver ei ole urhoollinen kansallissankari, mutta ei hän mikään antisankarikaan ole. Hän on vain oman aikansa tuote. Amerikkalainen mies, joka ei näe olevansa vain yksi muiden joukossa, ja jonka teoilla on seurauksensa muiden elämässä. Hän on äreä, ylimielinen ja sokea: hän istuu baarissa museon edessä ja juo thaimaalaista, filippiiniläistä, vietnamilaista ja kamputšealaista olutta, hän unohtaa miina-alueella raajansa menettäneiden kamputšealaispoikien nimet ja kutsuu heitä Tomiksi ja Jerryksi. Hän kuvittelee että häntä ja hänen vaimoaan yhdistää jazz, koska he ovat tavanneet roppongilaisessa jazzbaarissa, unohtaen olleensa siellä valloittajan asemassa ja miettimättä lainkaan, miksi nuori teini-ikäinen tyttö on työskentellyt ulkomaalaisten suosimassa baarissa myöhään illalla.

Nguyenin silmä on tarkka ja kynä terävä, ja vaikka hänen äänessään onkin ehkä suuttumusta, ei siinä kuitenkaan ole kostoa. Hänen James Carverinsa symboloi Yhdysvaltoja, entistä valloittajaa, joka palaa niille paikoille, jotka se on tuhonnut ja pakottaa katsomaan ihmisiä siellä, ihmisiä, jotka eivät ole hänen alapuolellaan, vaan samalla tasolla, samalla sateesta mutaisella tiellä. Ja lopulta se on tytär, joka tukee isäänsä. Isää, joka pelkää, joka pelkää kuolemaa, joka on vain heikko ihminen…

Lisään vielä jälkikäteen. Tämä on mielestäni se symbolinen taso, jota yritän tavoittaa: Nguyen vie Amerikan Aasiaan, hän pakottaa Amerikan katsomaan silmiin sitä Aasiaa, jonka se on pommeillaan tuhonnut, yläilmoista, taakseen katsomatta. Ja se on tulevaisuus, Amerikan omat lapset, joka pakottaa sen katsomaan.

Hieno novelli. Todella hieno. Viet Thanh Nguyen on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Suomennoksia odotellessa…

“Haven’t they seen tourists before?” Carver said.
“Not like us.” Claire unsealed a pack of Alain Delon cigarettes and lit one. “We’re a mixed bag.”
“They don’t know what to make of us?” Michiko said.
“I’m used to it, but you’re not.”
“Try being a Japanese wife at a Michigan air base in 1973.”
“Touche,” Claire said.
“Try being me in Japan,” Carver said. “Or Thailand.”
“But you could always go home,” Claire said. “There was always a place for you somewhere. But there’s never been a place for me.”

 

(Huomasin nyt jälkeenpäin, että samasta novellista on toinenkin versio, jossa Carver tulee Vietnamiin ja Clairen poikaystävä on vietnamilainen. En lukenut tätä toista versiota sen pitemmälle, joten en tiedä onko siinä muitakin eroja… Sen alustuksessa Ngyuen sanoo Carverin olevan afrikkalaisamerikkalainen, mutta eipä se ihonväri sinänsä kertomuksessa esiin tule, eikä loppujen lopuksi muuta kokonaisuutta – ja totta puhuen minä kyllä luin Carveria valkoisena miehenä).

*Käytän tässä vanhempaa kirjotusmuotoa, kun olen siihen tottunut. Nykyään kirjoitettaisiin Kambodža, miksi, sen voi lukea Wikipediasta.

Lucia Berlin: A Manual for Cleaning Women (novelli)

Most American women are very uncomfortable about having servants. They don’t know what to do while you are there. Mrs. Burke does things like re-check her Christmas card list and iron last year’s wrapping paper. In August.

Try to work for Jews or Blacks. You get lunch. But mostly Jewish and Black women respect work, the work you do and also they are not at all ashamed of spending the entire day doing absolutely nothing. They are paying you, right?

Koko Blogistania tuntuu olleen viime ajat yhtä Lucia Berliniä, joten kun törmäsin yhteen hänen novelliinsa, ajattelin että what the heck, let’s give it a try*.

Koska olin lukenut blogijuttuja, tiesin että Berlin oli siivooja, alkoholisti ja kuollut**, ja että hänen postuumisti julkaistut omaelämäkerralliset tarinansa piirtävät rosoisen kuvan amerikkalaisesta arjesta. Ja että mukana on vinkkejä siivoojille.

Check, check, check, check. Oikeassa olivat, kaikki nämä löytyvät tästä yhdestä novellista. Mutta miltä se sitten minun silmiini näytti ja korviini kuulosti, eli mitä siitä minulle jäi käteen?

Lucia Berlinin novelli A Manual for Cleaning Women on eräänlaista tajunnanvirtaa, joka pohjaa hänen kokemukseensa siivoojana erilaisissa perheissä (näin ainakin oletan). Hän kulkee bussilla, kuten nuoret mustat ja vanhat valkoiset, ja käy siivoamassa niin valkoisten, mustien kuin juutalaistenkin kodeissa. Ja siinä samalla hän piirtää hyvin tarkkanäköisen ja kaunistelemattoman kuvan amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Mutta ei Berlin onneksi inhorealistista kuvaa piirrä, vaan toteaa vain, kuin ohimennen: hän ei pohdi, ei arvota, ei moralisoi, eikä sorru esittämään, vaan pikemminkin vain kirjaa ylös kuin muistiinpanoja. Ja vaikka kuva ei ole kaunis, kaikkea muuta, on siinä tiettyä keveyttä ja lämmin pohjavirekin: I finally did quit Mrs. Jessel. She kept on paying me with a check and once she called me four times in one night. I called her husband and told him I had mononucleosis. She forgot I quit, called me last night to ask if she had looked a little paler to me. I miss her.

Mutta häkellyttävän paljon amerikkalaisuutta Berlin on yhteen novelliin mahduttanut. Mukana ovat ainakin seuraavat Amerikka-kliseet: rotu, ihonväri, juutalaiset, raha, hintalaput, aseet, tappaminen, alkoholi, lääkkeet, sosiaalinen asema, tupakanpoltto, työttömät, vangit, rikkaat, populaarikulttuuriviitteet, Coca-Cola, ihmisten vihamielisyys, epäluulo ja toisaalta lämpimyys (I miss her), psykiatrit, avioliittoneuvojat, parempien perheiden pehmeä lastenkasvatus ja ilkeät lapset, tuotebrändit, ja kuin pienenä piikkinä, skandinaavien (ja filipinojen) tapa viljellä slangi-ilmaisuja englantinsa sekaan. Se kuulostaa amerikkalaisen korvaan kornilta huvittavalta. *Touché!

Hyvin kirjoitettu kuvaus, kyllä, mutta en tiedä jaksaisinko näitä koko kokoelmallista lukea. Kuten niin usein amerikkalaisessa kirjallisuudessa, siinä on sitä jonkinlaista outoa nukkavieruutta, elämän näköalattomuutta ja… no, dullness, joka saa minut alavireeseen. Katsotaan, ehkä vielä palaankin (tai sitten en, olen saanut aikamoisen yliannostuksen Amerikkaa jo teiniaikoina telkkaria katsoessani), sillä päällimmäiseksi jää sittenkin se suora, hiukan alistunut, mutta silti elämälle lempeä katse.

Tässä vielä kuvaus amerikkalaisesta kahtia jakautuneesta yhteiskunnasta, bussia odotellessa.

The bus is late. Cars drive by. Rich people in cars never look at people on the street, at all. Poor ones always do… in fact it sometimes seems they’re just driving around, looking at people on the street. I’ve done that. Poor people wait a lot. Welfare, unemployment lines, laundromats, phone booths, emergency rooms, jails, etc.

**Niin julkaisihan hän siis toki novellejaan jo eläessään, mutta mainetta ne niittivät vasta hänen kuolemansa jälkeen, ja oli duunariduuniensa lisäksi myös kirjallisuuden opettaja. Nämäkin seikat tulivat kyllä juttuja lukiessa selville, kunhan oioin postauksessani sen mukaan mitä päällimmäiseksi mieleeni jäi, heh…

Helmet-haasteeseen(i) tästä tulee merkintä kohtaan 22. Kirjassa Novellissa on viittauksia populaarikulttuuriin: Oh ho ho ho Mrs. Robinson. He has over $2000 worth of stereo equipment and five records. Simon and Garfunkel, Joni Mitchell and three Beatles.

Syyskuussa katsotut leffat

Syyskuussa en lukenut yhtään kirjaa loppuun asti, sen sijaan katsoin kolme elokuvaa ja liudan dokkareita. Jälkimmäisistä en pitänyt lukua, mutta elokuvat herättivät ajatuksia, joten kirjoitan niistä lyhyesti.

Televisiosta katsomani ranskalaiskomedia Paulette (2012) ei ollut elokuvallisesti kummoinenkaan, mutta (tositapahtumiin perustuvan) tarinansa ja äärimmilleen kärjistettyjen hahmojensa ansiosta yllättävän hyvä komedia. Jopa niin, että hiukan harmittelen etteivät tällaiset eurooppalaistarinat pääse Suomeen levitykseen, olisi ihan ajankohtainen meilläkin.

Tarinan päähenkilö on pahamaineisessa pariisilaislähiössä asuva leskirouva Paulette (Bernadette Lafont), joka vihaa mamuja ja jonka tytär on mennyt naimaan afrikkalaistaustaisen poliisin ja tehnyt tämän kanssa vielä lapsen, jota isoäiti joutuu hoitamaan. Paulette on siis monesta syystä katkera: mies on kuollut, rahaa ei eläkeläisellä ole, lapsenlapsi on musta ja epäranskaa sönkkäävät huumekauppiaat tukkivat porraskäytävän. Kun ulosottomiehet hakevat maksamattomien laskujen vuoksi asunnosta lähes kaiken irtaimen, on Pauletten löydettävä jokin tapa ansaita rahaa. Ja miten se helpoiten onnistuu? No huumekaupalla tietenkin. Alkuun Paulette myy hashista ohikulkijoille, mutta huomattuaan miten vaarallista se on reviireistä tarkoilla alueilla, hän alkaa leipoa. Muttei mitään ihan tavallisia madeleineja.

Kuten hyvissä komedioissa yleensä, on Paulettessakin pinnan alla tummempi sävy. Se kertoo ranskalaisen yhteiskunnan hylkiöistä: näköalattomasta maailmasta, jossa postiosoite määrää tulevaisuuden suunnan, jossa maahanmuuttajista tulee rikollisia ja jossa eläkeläisillä ei ole varaa maksaa peruslaskuja. Kuten Paulette elokuvan lopulla toteaa: Miten kukaan ylipäänsä voi selvitä kuudellasadalla eurolla kuussa. Niin, ja eiväthän ne huumediileritkään yleensä rikastumaan pääse. Välikäsiä on useampi ja päältä kerman kuorii venäläismafia. Žai, žai, žai, žai!

Niin ikään telkkarissa esitetty, David Leanin ohjaama ja Katherine Hepburnin tähdittämä Summertime (1955) oli puolestaan kepeä Hollywood-komedia, joka herätti aivan toisenlaisia ajatuksia. Tarina on hyvin kliseinen: keski-ikäinen naimaton amerikkalaisnainen (Hepburn) matkustaa Venetsiaan lomamatkalle, tutustuu muihin amerikkalaisiin ja kokee lomaromanssin naimisissa olevan italialaismiehen kanssa. Kuvaukseltaan elokuva oli matkamainosmainen: näytettiin kuuluisia paikkoja, puhuttiin Muranon lasista, esiteltiin italialaista elämäntyyliä. Amerikkalaisyleisölle esitetään kaunis ja vanha Italia, jossa amerikkalaisturistit shoppaavat antiikkia ja taidetta ja juovat drinkkejä (mutta eivät syö mitään). Vaan yksi hauska piikki tähänkin leffaan mahtuu: pensionaatin italialaisomistajatar toteaa italialaisen ruoan olevan maailman parasta, ranskalaiset kun syövät vain kastikkeita ja amerikkalaiset puolestaan pillereitä.

Se, mikä teki elokuvasta mielenkiintoisen, on sen valmistumisajankohta verrattuna näkökulmaan. On kulunut vain kymmenen vuotta toisen maailmansodan loppumisesta, voittajavaltion kansalaiset matkustavat, shoppaavat ja sekstailevat (aika sievästi, tosin). Ero on valtava vain viisi vuotta myöhemmin valmistuneeseen, Luchino Viscontin ohjaamaan elokuvaan Rocco ja hänen veljensä, joka näyttää sodan jälkeisen köyhän Italian, raunioihin rakennetut modernit kerrostalot ja luokkaerot. Toisaalta ei ole vaikea arvata, kumpi elokuvista on jäänyt elämään ja kumpi unohtunut.

Kolmannen leffan katsoin videolta. Olen pitkään halunnut palata Coenin veljesten tuotannon pariin, ja aloitin The Big Lebowskista (1998). Kuten arvata saattaa, kyse on parodiasta ja aikalaiskritiikistä, jonka kohteena on Coenin veljesten kotimaa Yhdysvallat. Ja kukapa sen parodian paremmin taitaisi kuin maan omat kansalaiset. Kyytiä saavat Vietnamin sotaveteraanit, laiskanpulskeat entiset hipitkin, nykytaiteilijat, multimiljönäärit sekä tavalliset, alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat keilaavat pulliaiset.

Kritiikki osuu kielenkäyttöön (jatkuva kiroileminen, asioiden toistaminen neljään kertaan…), oman koulutustason korostamiseen hienovaraisilla piikityksillä ja kirjakielimäisellä puheenparrella, ainaiseen haluun päästä miljonääriksi keinolla millä hyvänsä sekä ikuiseen esittämiseen ja itsekorostukseen. Ne kuulostavat ikäviltä asioilta lueteltuna, mutta juuri niistä aineksista ovat Coenin veljekset onnistuneet jälleen luomaan erinomaisen komedian. Yleensä niin tylsä Jeff Bridges loistaa laiskana tyhjäntoimittajana, John Goodman on nappivalinta periamerikkalaiseksi aseilla asiat hoitavaksi, juutalaisuuteen avioliiton myötä kääntyneeksi Vietnamin sodan veteraaniksi ja Julianna Moore täydellinen feministi-taiteilijana. Kirsikkana kakun päällä on John Turturro hispanokeilaajana. Niin, se juoni sitten: se on kreisikomediaa parhaimmillaan: Multimiljönäärin nuori vaimo kaapataan ja hänestä vaaditut lunnaat kiinnostavat… niin, aivan kaikkia.

Elokuvissa: Martin Scorsesen Silence

Mikäkö on paras tapa viettää vapaapäivä? Mennä elokuviin ja sen jälkeen kahvilaan lukemaan kirjaa.

Olin ollut kahden vaiheilla Martin Scorsesen uusimman elokuvan Silence (USA, 2016) suhteen: se kiinnosti aiheensa (kristittyjen vaino 1600-luvun Nagasakissa) ja alkuperänsä (perustuu Shūsaku Endōn romaaniin Vaitiolo) vuoksi, mutta mitä siitä kaikesta oltaisiin saatu väännettyä Hollywoodissa? Vaikkakin ohjaajana olisi Martin Scorsese? Toisaalta Scorsesen hyvät ajat ovat 1970-luvulla: Taksikuski on edelleen upea elokuva, sen jälkeen… no, sen jälkeen Scorsese ajoi partansa, suki tukkansa geelillä taaksepäin, alkoi pukeutua pikkutakkiin ja metsästää Oscareita.

Olin siis epäileväinen, mutta kiinnostunut. Alku ei näyttänyt kauhean hyvältä: kuvaus oli amatöörimäistä, kuvakulmat ja kameratyöskentely kuin independent-elokuvasta. Päärooleihin oli kiinnitetty kaksi kasvoiltaan portugalilaispapeiksi varsin hyvin soveltuvaa amerikkalaisnäyttelijää, Andrew Garfield ja Adam Driver. Alkuun he muistivat puhua englantia vieraalla korostuksella, mutta vähitellen amerikkalainen puheenparsi ja kehonkieli pääsivät valitettavasti vallalle.

Angloamerikkalaisten (Garfield, Driver, Liam Neeson) sijaan elokuvan parasta antia tarjosivatkin (markkinoinnissa missatut) japanilaisnäyttelijät. Yōsuke Kubozaka on mainio luikkuna ja epärehellisenä kristittynä, mutta vielä parempia ovat Shinya Tsukamoto (kulttileffaohjaaja, joka muistetaan esimerkiksi Tetsuo-leffoista) Mokichin roolissa ja erinomainen Issey Ogata inhottavan inkvisiittorin roolissa. Amerikkalaisesta ylinäyttelemisestä ei ole tietoakaan!

Kiinnostavinta elokuvassa on kuitenkin pohdinnat Jumalasta, Jumalan hiljaisuudesta, lähetyssaarnaajista, heidän kauttaan käydystä politikoinnista, idän ja lännen eroista ajattelussa ja tavoissa. Aion ehdottomasti etsiä käsiini Endōn kirjan, jossa näihin aiheisiin varmastikin pureudutaan mielenkiintoisesti.

Loppua kohti leffa valitettavasti vähän lässähti. Kun vanha, uskostaan näennäisesti luopunut portugalilaispappi kuolee ja hänet haudataan perinteisin buddhalaisin menoin, olin jo sanomassa ääneen että please, Scorsese, älä nyt näytä sinne arkkuun/tynnyriin sisään! Ja juuri sinnehän se kamera seuraavaksi työntyy ja paljastaa, mitä vanhalla papilla on kädessään. Höhö.

Kun typerää loppukohtausta seuraa kiitostekstit, jotka Scorsese esittää ensimmäiseksi kaikille Japanin kristityille, en voi välttyä ajattelemasta että katolisuuttaan voimakkaasti esiintuova Scorsese näkee itsensä viimeisenä lähetyssaarnaajana, viimeisenä Kristuksena. Se siitä.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli joka tapauksessa kiinnostava, maisemat (Taiwanista) kauniita ja etenkin japanilaisten näyttelijätyö mukaansatempaavaa. Kamalasti epätarkkuuksia ja kliseitä kuitenkin, kuten hylätyn kylän kiiltäväturkkiset kissat, amerikkalaisnäyttelijöiden ikuinen syömättömyys (miksi ihmeessä amerikkalaisnäyttelijät eivät saa syödä elokuvissa?), vaaleatukkainen pappi hyvä, tummatukkainen paha, ym. Ja näkökulmakin on lopulta länsimaalainen, mitä nyt inkvisiittori sitä yrittää hiukan raapia. Asetelma on joka tapauksessa aina sama: länsimaiset kristityt yrittävät käännyttää alkuperäiskansaa omaan, oikeaan totuuteensa.

Menisinkö katsomaan uudestaan? En. Jos telkkarista tulisi, saattaisin katsoa. Tai sitten en.

Vielä yksi huomio: miksi elokuvien nimiä ei enää suomenneta? Miksi Silence on suomeksi Silence, eikä esimerkiksi Vaitiolo, kuten Endōn romaani on?

Alfred Hitchcock: Rebecca

Artelta tulee aina silloin tällöin hyviä leffoja ja klassikoita. Tällä kertaa vuorossa oli Alfred Hitchcockin vuonna 1940 ilmestynyt Rebecca. En nähnyt leffaa ihan alusta, joten kuuluisat alkusanat, ”Last night I dreamt I went to Manderlay again”,  menivät valitettavasti ohi. Mutta onneksi on YouTube.

Rebecca oli Hitchcockin ensimmäinen Yhdysvalloissa ohjaama elokuva, joskin se on hyvin englantilainen näyttelijäkaarteineen kaikkineen. Aikoinaan tuli Hitchcockia katsottua enemmänkin, ja kyllähän hänen tyylinsä sieltä tunnistaa. Englantilaisuudenkin: kuka oli murhaaja -tyyppisestä asetelmasta tuli väkisinkin mieleen Agatha Christie, vaikkei paljastusta teekään salapoliisi, eikä sitä edes tehdä poliisille. Daphne du Maurierin alkuperäisessä tarinassa puhutaan murhasta, mutta Hollywoodiin ei rankaisematta jäävä murha käynyt, joten elokuvassa kuolema jää epäselväksi: oliko se murha, itsemurha vai sittenkin vain onnettomuus.

Mutta entä se psykologinen puoli? Sehän se mielenkiintoisempi tarina on. Leskimies Maxim (Laurence Olivier) tuo uuden nuorikkonsa (Joan Fontaine) Manderlayn linnaan, joka on täynnä muistoja edesmenneestä Rebecca-rouvasta. Uusi rouva kuvittelee kaikkien, ennen kaikkea puolisonsa vertaavan häntä kuvankauniiseen Rebeccaan, mikä on osittain vain hänen mielikuvitustaan ja huonoa itsetuntoaan. Sillä oikeasti Maxim rakastaakin häntä, eikä ole koskaan Rebeccaa rakastanutkaan. Eikä Rebeccakaan ole niin ihanainen nainen, kuin miksi hänet kuvaillaan. Agathachristiemäinen osuus alkaa, kun uponneen laivan hylystä löytynyt ruumis osoittautuu Rebecaksi ja käy ilmi, että hänen leskensä on vuosi sitten tunnistanut väärän naisen kuolleeksi naiseksi.

Ihan mukanaa illan viihdykettä. Jäin katsomaan loppuun, mutta siinä kaikki. Toisaalta, harvaa elokuvaa nykyään tulee televisiosta katsottua viittä minuuttia pitemmälle, joten kyllä klassikon siitäkin tunnistaa, että sen katsoo loppuun… vaikka sitten hampaita samalla pesten, mutta kykenemättä siitä huolimatta sulkemaan televisiota.

Laura Poitras: Citizenfour

I’m not afraid, I don’t think other people should either” (Edward Snowden)
[…]
This is our country, we all have a stake in this. The bounce of power between the citizenry and the government is becoming that of the ruling and the ruled as opposed to actually the elected and the electors. (E.S.)

Katsoin vaatteita silittäessäni Laura Poitrasin ohjaaman, Edward Snowdenista kertovan dokumenttielokuvan Citizenfour (Yhdysvallat, 2014; koko leffa löytyy YouTubesta täältä).

Tarinahan on meille jo tuttu: peitenimi Citizenfour ottaa yhteyttä kahteen journalistiin, Poitrasiin ja The Guardianin Glenn Greenwaldiin, ja kolmikko tapaa hotellihuoneessa Honkongissa. Mies on Edward Snowden, 29-vuotias NSA:n työntekijä, joka tulee kertomaan maailmanlaajuisesta vakoilujärjestelmästä, jossa jokainen ihminen on kuuntelulistalla. Snowden vuotaa yli miljoona salaista dokumenttia ja Yhdysvaltain poliittinen ja sotilaallinen johto ryhtyy veri suunpielestä roikkuen jahtaamaan vuotajaa saadakseen hänet takaisin kotimaahan. Mediakaan ei oikein tiedä miten päin olla: ollako journalisteja ja vallan vahtikoiria, raportoidako Snowdenin paljastuksista ja miten – vai ollako vallan sylikoiria ja tuomita Snowden maanpetturiksi. Tai ollako ihan vaan hiljaa. Vähitellen vaihtoehdoista viimeinen alkaa ottaa voiton, kuten viime vuosina on voinut havaita.

Poitrasin dokkari käy toki nämä kaikki läpi, mutta varsinaisen tiedon jakaa lehdistö ja ennen kaikkea Glenn Greenwald, dokkari tulee jo hitautensa vuoksi perässä. Mutta on silläkin ehdottomasti paikkansa. Poitrasin näkökulma on tietovuotajassa, tietovuodon julkaisemisessa ja millaisia reaktioita se nostaa. Ja siinä se onkin mielenkiintoinen.

Mieleen jää Snowdenin päättäväisyys, hänen suuri vastenmielisyytensä NSA:n toimia kohtaan. Että siellä he toimistossa voivat seurata livenä dronien välittämää kuvaa, että ne voivat odottaa vaikka tuntikausia jonkun talon yläpuolella. Ja se, että ketä tahansa voidaan todellakin vakoilla, kuunnella ja tarkkailla, kenenkään siitä tietämättä. Teknologia, jolla me olemme itsemme ympäröineet, antaa siihen mahdollisuuden.

All those programs that Edward Snowden has exposed fundamentally are ways acquiring information. Every dictatorship down through history has always done that. (William Binney, NSA, tietovuotaja)

Snowden on myös täysin tietoinen siitä, että hänen elämänsä voi päättyä millä hetkellä hyvänsä. Ei hän sitä tietenkään toivo, mutta hän hyväksyy sen. Hiljaa ei voi kuitenkaan olla.

Snowdenin matka jatkuu Honkongista Moskovaan, mistä hän saa ensin vuodeksi ja sitten pitemmäksi aikaa poliittisen turvapaikan. Amerikkalaiset ovat raivoissaan, siis amerikkalainen poliittinen ja sotilaallinen johto. Ja tietenkin heidän rauhanpalkittu presidenttinsä, jota länsimedia ei koskaan ryhdy kritisoimaan, ei vaikka hän tekisi mitä. Uskomatonta.

First of all, Americans justification for everything since the September 11 attack is terrorism. Everything is in the name of national security, to protect our population. In reality, it’s the opposite. A lot of documents have nothing to do with terrorism or national security, but with competition between countries, and with companies industrial, financial, or economic issues”. (Glenn Greenwald, amerikkalainen journalisti)

Dokkaria katsoessani jäin miettimään, miten rohkeita Snowden, Poitras ja Greenwald ovatkaan. Ja kuinka nerokkaasti Snowden on suunnitellut kaiken. Ei voi muuta kuin nostaa hattua. Oikeastaan dokkari valaa toivoa: vaikka hallitukset ovat kääntyneet kansalaisia vastaan, on aina ihmisiä, jotka nousevat valtaapitäviä vastaan, henkensäkin uhalla. Ja on aina ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan näitä ihmisiä. Yleisesti tunnettuja, kuten tässä Wikileaksin Assange, joka on amerikkalaisten ja brittien vankina Lontoossa Equadorin suurlähetystössä, ja täysin tuntemattomia, joiden avusta tietävät lopulta vain asianosaiset.

Se, jos mikä, luo toivoa.

Ja olen sitä mieltä, että tämä elokuva pitäisi näyttää kaikille ysiluokkalaisille. Jätetään se feminismi ja sukupuoliin tarkertuminen välillä sivuun ja keskitytään siihen, mikä koskee meitä kaikkia ja ennen kaikkea nuoria itseään.

Mistä muuten Snowdenin käyttämä nimimerkki citizenfour sitten tulee? Olettaisin, että sanajärjestystä vaihtamalla ja numeroita käyttämällä löytyy vastaus: 4citizen.

Vielä yksi huomio: kuten esiin nostamistani sitaateista voi lukea, he kaikki varoittavat Yhdysvaltojen olevan matkalla diktatuuriksi, tällä kertaa vain maailmanlaajuiseksi sellaiseksi.