Avainsana-arkisto: Helmet 2017

Emmanuel Carrère: Valhe

”Tuo mies on hirveän sairas, psykiatrit ovat hulluja kun ovat päästäneet hänet oikeuteen. Hän kontrolloi itseään koko ajan, kontrolloi kaikkea, ja pysyy juuri sillä tavalla kasassa. Mutta jos häntä ruvetaan kutittamaan sellaisista paikoista, joita hän ei pysty kontrolloimaan, hän repeää kaikkien nähden, ja siitä tulee karmaiseva kokemus, voitte uskoa.” (s. 43)

Luettuani syksyllä useamman kirjan englanniksi (ja kuunneltuani yhden ranskaksi) kaipasin omaa kieltäni. Niinpä pengoin taas kirjahyllyäni; olisi siellä jotain lukematontakin, mutta tartuin sittenkin jo luettuun kirjaan, joka jaksaa kiehtoa aiheellaan.

Emmanuel Carrèren Valhe kertoo nimittäin Ranskaa 1990-luvulla kuohuttaneesta perhemurhasta ja sen tekijästä, Jean-Claude Romandista, jonka koko elämä perustui valheelle. Kahdeksantoista vuoden ajan hän uskotteli lähipiirilleen olevansa paitsi lääkäri, myös tutkija WHO:ssa, joka kiersi maailmalla konferenseissa ja illasti tärkeiden ihmisten kanssa. Kun korttipakka alkoi hajota ja kaikki oli paljastua, mies tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa, yrittipä hän vielä kuristaa entisen rakastajattarensakin. Lopuksi Romand koitti tappaa itsensä nappaamalla vanhaksi menneitä lääkkeitä ja sytyttämällä talon palaamaan, mutta hän vitkutteli niin kauan, että oli jo jäteautojen kierroksen aika, joten pelastajat olivat nopeasti paikalla.

Kirjassaan Carrère haluaa ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Eikä pelkästään mikä johti näihin murhiin ja miten rikos käytännössä tapahtui, häntä kiinnosti mitä Romandin ”päässä liikkui niinä päivinä, jotka hänen luultiin viettävät työpaikallaan; joita hän ei viettänyt, kuten ensin luultiin, kauppaamalla aseita tai teollisuussalaisuuksia, vaan, kuten nyt uskottiin, kuljeksimalla metsissä.”

Ja nimenomaan tästä lähtökohdasta tarkasteltuna kirja on mielenkiintoinen. Carrère ei tuomitse ketään, päinvastoin. Rivien välistä paistaa myötätunto kaikkia tapahtumiin sekaantuneita kohtaan sekä inhimillinen suru. Hämmästyskin. Toisaalta kynään on tarttunut ammattilainen, joka pitää kaikkiin haastattelemiinsa sopivan etäisyyden. Hän on kohtelias, hän teitittelee. Eikä hän unohda, mikä on hänen oma motiivinsa ja tarkoituksensa jutussa.

Carrère piirtää Romandista kuvan, johon on helppo uskoa. Liian kiltti mies, joka sairastui mieleltään. Pelkurikin. Lapsuudenkodissa ei saanut valehdella, mutta asioista vaiettiin, eikä hermoheikkoa äitiä saanut häiritä ikävillä asioilla. Opiskeluaikoina Romand oli hyvä oppilas, mutta harmaa ja pelkääväinen; näitä kahta ominaisuutta hän yritti peitellä valheilla, jotka kaikki uskoivat. Lumipallo alkoi pyöriä. Hän jätti menemättä tenttiin, eikä lopulta koskaan valmistunut lääkäriksi, mutta sen sijaan, että hän olisi myöntänyt asian, hän jatkoi kertomalla yhä uusia tarinoita töistään, työmatkoistaan ja tutkimuksistaan. Kukaan ei epäillyt, sillä Romand oli taitava johdattelemaan puheenaiheen muuhun. Entä miten hän rahoitti lääkäriperheen ylellisen elämän? ”Sijoittamalla” eli käyttämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.

Mitä edemmäs kertomus ja Jean-Claude Romandin elämäntarina etenee, alkaa vaikuttaa että Romand lopulta antoi vain mennä. Hän oli yhä tarkka, ettei jäisi kiinni, mutta alkoi käyttää rahaa yhä leveäperäisemmin, vaikka tilit näyttivät tyhjää. Hän tiesi, että kaikki paljastuu, mutta hän ei kestänyt ajatusta vastata ihmisille, läheisilleen, joille oli valehdellut.

Mielenkiintoista kaikessa on se, että kukaan, ei todellakaan kukaan, epäillyt hänen tarinoitaan. Tai jos epäili, vain hetken, unohtaen seuraavassa hetkessä. Kukaan ei soittanut WHO:hon hänen työpaikalleen, kukaan ei pyytänyt kuittia tai asiakirjaa lainaamistaan rahoista. Kaikki luottivat häneen täysin, niin hänen puolisonsa kuin ystävänsä ja sukulaisensa. Hän oli niin kiltti, kaikki toistivat kuin yhdestä suusta.

Carrère seuraa myös oikeudenkäyntiä, jossa Romand lopulta tuomitaan elikautiseen tuomioon ja eristykseen. Käytännössä tuomio tarkoittaa, että hän olisi oikeutettu palaamaan yhteiskuntaan vuonna 2015.

Näin ei käsittääkseni ole kuitenkaan tapahtunut, yritin etsiä tietoa hänen vapauttamisestaan ja näyttäisi siltä, että hän on ja pysyy vankilassa. Missä, mielenkiintoista kyllä, hän on hyvin suosittu ja toimii vankien lääkärinä – ei tietenkään virallisesti, vaan epävirallisesti – ja työskentelee audiovisuaalisessa yksikössä. Nyt hänellä on jälleen uusi rooli, jonka myötä hän pysyy kasassa. Sattumallakin on osansa pelissä: Lastenmurhaajilla ei ole hyvä kaiku vankilamaailmassa, mutta eräs kovanaama muisti Romandin tämän ”lääkäriajoilta”: tuolloin hän oli  antanut kovanaamalle 200 frangia lounasta varten ja nyt kovanaama otti hänet siipiensä alle. Näin kerrottiin eräässä lehtijutussa, johon törmäsin.

Vielä pari huomiota kirjasta: Kirjan kanteen on kirjoitettu sana romaani, mutta jossain käytettiin sanaa dokumenttiromaani, mikä kuvaa kirjaa paremmin. Ja toisaalta molemmat osoittavat, miten vaikeaa kategorisoiminen toisinaan on. Kirjan alkuperäinen nimi, L’Adversaire, taas tarkoittaa (oikeudessa) vastaajaa, mutta ymmärrettävistä syistä suomennoksessa on päädytty Valheeseen. Erittäin hyvä ratkaisu, minun huomioni nimittäin kiinnittyi alunperin juuri kirjan nimeen. Harvinaista on myös se, että kirja on käännetty suomeksi samana vuonna kuin se on ilmestynyt. Hyvä Like!

Tässä vielä pari otetta kirjasta. Ensimmäinen on valheesta opiskeluaikana, toinen Carrèren pohdintoja Romandista ja siitä, miten ihmiset häntä uskoivat.

Omituisinta tunnustuksessa on, ettei mikään pakottanut häntä siihen. Tarina oli kahdeksantoista vuotta myöhemmin täysin toteen näyttämätön. Se oli sitä jos silloin, kun hän palattuaan yökerhoon kertoi sen ystävilleen. Sitä paitsi se ei pitänyt paikkaansa, ja juuri siksi, paradoksaalista kyllä, kenellekään ei tullut mieleenkään epäillä sitä.
Valehtelija yrittää yleensä olla uskottava: koska se mitä Jean-Claude kertoi ei ollut uskottavaa, se oli varmaan totta. (s. 54)

Kun hän astui kotinäyttämölleen, jokainen luuli hänen tulevan toiselta näyttämöltä, missä hänellä oli toinen rooli, sellaisen tärkeän henkilön rooli, joka juoksee ympäri maailmaa, käy tapaamassa ministereitä, syö päivällisiä virallisissa tilaisuuksissa. Jokainen luuli myös, että lähtiessään kotoa hän palaa taas tuohon toiseen osaan. Mutta hänellä ei ollut mitään toista näyttämöä, toista yleisöä jonka edessä esittää tuota toista roolia. Hän huomasi olevansa siinä maailmassa alasti. Hän palasi poissaoloon, tyhjyyteen ja olemattomuuteen, jotka eivät olleet sattumanvaraisia läpikulkupaikkoja vaan hänen elämänsä ainoita kokemuksia. En usko, että hän koskaan muuta kokikaan, ei edes ennen jakautumistaan. (s. 78)

 

Emmanuel Carrère: Valhe
alkuperäinen ranskankielinen teos, L’Adversaire, ilmestyi vuonna 2000
suomentanut Marja Haapio
Like, 2000
174 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (sairas mieleltään) ja kirjassa selvitetään rikos.

Albert Camus: L’Étranger (Sivullinen)

Aujourd’hui, maman est morte. Ou peut-être hier, je ne sais pas.

Näillä sanoilla alkaa Albert Camus’n kuuluisa pienoisromaani L’Étranger, suomeksi Sivullinen. Olen lukenut kirjan kertaalleen parikymppisenä opiskelijana, jolloin se teki lähtemättömän vaikutuksen. Se oli ennen kaikkea tunnelma, päähenkilö Meursaultin sivullisuus omasta elämästään ja sen tapahtumista, joka järisytti minua tuolloin.

Nyt tuosta lukukerrasta on kulunut parisenkymmentä vuotta ja tuntui, että olisi uudelleenlukemisen aika. Huomasin, että kirja löytyy YouTubesta Camus’n itsensä lukemana, mikä kuulosti kiinnostavalta, mutta omalle vielä hiukan vajavaiselle kielitaidolleni sopivammaksi osoittautui toinen, näyttelijä Michael Lonsdalen lukema ja tekstityksillä varustettu versio. Lonsdalen tarpeeksi hidasta ja selkeää lukutapaa kuuntelikin hyvin mielellään, ja se muistutti, miksi alunperin tähän kieleen ja kulttuuriin niin kovasti miellyin.

J’ai secoué la sueur et le soleil. Je compris que j’avais détruit l’equilibre du jour, le silence exceptionnel d’une plage où j’avais été heureux. Alors, j’ai tiré encore quatre fois sur un corps inert, où les balles s’enfonçaient sans qu’il y parût. Et c’était comme quatre coups bref que je frappais sur la porte du malheur.

Audiokirjalla on pituutta kolme tuntia ja kolmetoista minuuttia. Jaoin kuunteluni kolmeen osaan: ensimmäinen osa johdatteli Meursaultin elämään Algeriassa äidin kuoleman jälkeisinä päivinä ja kohtalokkaaseen arabimiehen tappoon, toinen osa käsitteli oikeudenkäyntiä ja kolmannessa osassa odotettiin sellissä kuolemantuomion täyteenpanoa. Etenkin viimeinen osa vaatisi kohdallani useamman kuuntelun tai uudelleen lukemisen, sillä tässä oltiin perimmäisten kysymysten äärellä, jotka liittyivät kuolemantuomion oikeutukseen ja pohdintoihin kuolemanjälkeisestä elämästä tai kaiken loppumisesta.

Jos parikymppisenä koin jollain tapaa samastuvani Meursaultiin, tai ainakin ymmärtäväni tuota olemisen tilaa (kaikki on yhdentekevää, merkityksetöntä, kaikki tapahtuu kuin sivusta seuraten, käsivarren mitan päässä itsestä), kiinnittyi huomioni tällä kertaa pikemminkin siihen, mitä tapahtui Meursaultin ulkopuolella: se, miten yhteisö (oikeuslaitos) tuomitsee hänet ei sen vuoksi mitä hän on tehnyt (tappanut miehen) vaan sen vuoksi mitä hän ei ole tehnyt (itkenyt äitinsä haudalla, uskonut Jumalaan). Oikeudenkäynti on tavallaan vain näytelmää, sillä ne, jotka tuntevat Meursaultin ja tapahtumaan johtaneet seikat (Marie, Masson, Raymond) puhuvat hänen puolestaan, kun taas ulkopuoliset (oikeusoppineet, journalistit, yleisö) näkevät asiat täysin toisella tavoin. Sattumaa ei ole ja kaikki on sattumaa. Välinpitämättömyys äidin haudalla on välinpitämättömyyttä elämän ja Jumalan edessä. Yksittäiset tapahtumat muodostavat kokonaisuuden, jonka sävy riippuu katsojan näkökulmasta. Kaikki on selitettävissä, eikä mikään ole selitettävissä, asiat vain tapahtuvat, kaikki liittyy kaikkeen.

Meursaultin yhdentekevä mutta jollakin tavoin itsestään selvä suhtautuminen elämään, onneen ja kuolemaan alkaa saada säröä vasta sellissä, kun hän joutuu kohtaamaan tietoisuuden omasta tulevasta kuolemastaan. Meursault, joka ei usko Jumalaan eikä siten kuolemanjälkeiseen elämään, saa tosin omansalaisen rauhan sellin ikkunasta avautuvasta maisemasta. Ihminen ei ole lopulta koskaan täysin onneton.

Pieni suuri kirja, joka tuskin jättää ketään kylmäksi saati  kysymyksiä ja henkilökohtaisia pohdintoja vaille.

Vielä yksi lisähuomio: Camus on kirjailijana hyvin hienovarainen tarkkailija, jolla on taito nostaa satunnainen sivuhenkilö jopa päähenkilöä mieleenpainuvammaksi. Rutossa (La Peste) se oli romaanikirjailija, joka ei saanut ensimmäistä lukua valmiiksi, koska ei ollut siihen koskaan tarpeeksi tyytyväinen. Sivullisessa se  taas on vanha Salamano, joka pieksee koiraansa mutta itkee sen perään kun se karkaa. Kuvaus on niin tarkka vivahteissaan, että on kuin tapahtumia katselisi vierestä,  surullisena päätään puistellen.

Albert Camus: L’Étranger
ilmestynyt alunperin vuonna 1942
Audiokirjan lukee Michel Lonsdale
3h13min29sec
Kuunneltu YouTubessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjablogissa kehuttu kirja (kukapa ei kehuisi) ja kirjan nimessä on tunne (voi kai sen niinkin ymmärtää?).

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on Music – Conversations

Ozawa: In Japan we talk about ma in Asian music – the importance of those pauses or empty spaces – but it’s there in Western music, too. You get a musician like Glenn Gould, and he’s doing exactly the same thing. (s. 20–21)

Myönnän heti alkuun, etten tiedä klassisesta musiikista juuri mitään. Kuuntelen sitä toki mielelläni, mutta harvoin osaan nimetä kuuleman perusteella säveltäjää tai edes kappaleen nimeä, vaikka melodian tuntisinkin.

Joten kun silmiini osui Haruki Murakamin ja kapellimestari Seiji Ozawan keskustelukirja Absolutely on Music*, ajattelin että tämä voisi toimia kannustimena oppia aiheesta enemmän. Ja toisaalta, Murakamin kirjathan ovat täynnä viitteitä musiikkin, ehkä nekin voisivat nyt avautua uudella tavalla.

Kunnianhimoinen ajatukseni oli kuunnella kappaleet sitä mukaa kun ne nousevat keskustelussa esiin, mutta niitä tulikin yksi toisensa perään ja toisaalta itse keskustelu (Murakami on erinomainen haastattelija ja pitkän ja kansainvälisen uran tehneellä Ozawalla paljon kerrottavaa) vei mennessään, joten siirryin suosiolla musiikin pariin vasta jälkikäteen. Käy se toki näinkin, sillä kuunneltavaa riittää.

Kirja koostuu kaikkiaan kuudesta vuonna 2011 tehdystä haastattelusta sekä lisämerkinnöistä. Pääosin teemat pysyttelevät musiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin ja Gustav Mahlerin parissa, mutta mukaan mahtuu myös kiehtovia anekdootteja musiikkimaailmasta sekä Murakamin pohdintoja musiikin merkityksestä kirjallisuudessa.

Ozawa:  […] [Maestro Karajan would] say, ”Listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument,” and the sound comes together. (29)

Ikäerostaan (Murakami on syntynyt vuonna 1949 ja Ozawa 1935) näillä kahdella miehellä on paljon yhteistä: he ovat molemmat kotoisin Japanista, joskin Ozawa on syntynyt Mantšukuossa, ja he ovat viettäneet suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Molemmat ovat alallaan menestyneitä – ja ahkeria: he heräävät jo neljältä aamulla ja ryhtyvät töihin, Murakami kirjoittamaan ja Ozawa lukemaan partituureja. Ja molemmat luonnollisesti rakastavat musiikkia.

Keskustelu herrojen kesken onkin toisiaan kunnioittavaa, innostunutta ja asiantuntevaa, ja niin siinä kävi, että tällainen täydellinen maallikokin alkoi katsoa ja kuunnella musiikkia uudella tavalla. Kapellimestarihan on muusikko myös, hänen instrumenttinsa on orkesteri. Kirjaa lukiessani aloinkin kiinnittää huomiota kuuntelemieni kappaleiden esittäjiin aivan uudella tavalla, en vain solisteihin vaan myös kapellimestariin ja orkesteriin itseensä. Niissäkin kun on – luonnollisesti – eroja. Ozawa on lisäksi varsin hurmaava ja samalla särmikäs herrasmies, mikä tulee esiin niin hänen tarinoinnissaan kuin konserttitaltioinneissaan, kuten tässä:

Omaan makuuni keskustelu keskittyi ehkä vähän liiankin paljon Yhdysvaltoihin, siitäkin huolimatta että Ozawa oli siellä pitkään kapellimestarina ja paikka tuttu myös Murakamille. Toisaalta oli mielenkiintoista tajuta, miten valtavan kansainvälinen klassisen musiikin maailma onkaan. Erojakin on, soitantatavassa, yleisössä, mieltymyksissä. Näistä Ozawa kertoilee varsin kiehtovasti, onhan hänellä kokemusta niin Amerikasta, Euroopasta kuin Aasiastakin.

Ja kun klassisesta musiikista kerran oli kyse, odotin koko ajan, nousisiko mukaan suomalaisnimiä. Murakami nosti esiin eestiläisen Paavo Järven ja sitten Sibeliuksen, mutta harmikseni saldo jäi siihen. Ozawan repertuaariin Sibelius ei oikeastaan kuulunut (lukuunottamatta mm. Viktoria Mullovan kanssa esitettyä viulukonserttoa, kuuntele täällä),  mutta hänen oppi-isänsä Herbert von Karajan olikin Sibeliuksen suuri ystävä ja käytti tämän sinfonioita myös opetuksessaan.

No, oppi(ni) jatkuu tästä. Kirja toimii hyvänä inspiraationa ja tiedonlähteenä klassisen musiikin maailmaan, nimiä ja kappaleita löytyy runsaasti. Murakami on koonnut omille sivuilleen Spotify-listan kappalaisesta, joista he keskustelevat, minkä lisäksi YouTubesta löytyy lisää. Niin, ja musiikkikaupoista, radiosta, mistä kaikkialta.

Lopuksi mielenkiintoinen pieni huomio: Murakamin kirjoissa ruoalla on iso rooli, ja yleensä se on länsimaista: keitetään pastaa, syödään salaattia ja voileipiä, juodaan olutta ja viskiä. Tässäkin kirjassa ruoka nousee esiin, sillä kun haastattelut tehtiin, oli Ozawa vakavasti sairas ja hänen piti syödä säännöllisesti. Mitäkö he söivät ja joivat? Vihreää teetä, riisikakkuja (oletan että mochiriisikakkuja), onigiri-riisipalloja ja papayaa. Viimeistä lukuun ottamatta siis erittäin japanilaisia herkkuja!

*Kirja löytyy myös Adlibriksen valikoimista, klikkaa tästä kauppaan.

Murakami kirjallisuudesta ja musiikista:

Murakami: No one ever taught me how to write, and I’ve never made a study of writing techniques. So how did I learn to write? From listening to music. And what’s the most important thing in writing? It’s rythm. It has to have an inner rhytmic feel that propels the reader forward. (s. 89)

Ozawa aasialaisen asemasta länsimaisessa musiikkiperinteessä:

Ozawa: […] We Japanese and other Asian people have our own special kind of sorrow. I think it comes from a slightly different place than Jewish sorrow or European sorrow. If you are willing to attempt to understand all of these mentalities, and make informed decisions after you do so, then the music will naturally open up for you.  Which is to say that when an Eastener performs music written by a Westener, it can have its own special meaning. I thing it’s well worth the effort.

[…] I want to think that there is plenty of room for us non-Europeans to cut our way inside. Professor Saito had some very helpful things to tell us in that regard. ”[…] when you go to other countries, you will be able to absorb their traditions. But traditions are not always good. There are both good traditions and bad traditions. You’ll have to learn to distinguish between the two, and when you go to those countries, you should absorb their good traditions. If you can do that, you will find there is a role for you as Japanese, as Asians.” (s. 186–187)

 

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on music
alkuperäinen japaninkielinen teos, Ozawa Seiji-san to ongaku ni tsuite, ilmestyi 2011
Vintage International, 2017 (1. englanninkielinen laitos Penguin Random House, 2016)
kääntänyt englanniksi Jay Rubin
293 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
ja vuoden 2017 uutuuskirja.

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open.
”What is that?”
”The bird that winds the spring,” I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeak.” (s. 62)

Tänä vuonna olen lukenut kaksi järisyttävää kirjaa. Toinen on Haruki Murakamin Dance, dance, dance ja toinen saman tekijän The Wind-Up Bird Chronicle*. Kumpaakaan ei ole valitettavasti vielä suomeksi saatavilla, joten luin ne englanniksi.

The Wind-Up Bird Chronicle on odottanut hyllyssäni vuodesta 2001. Ostin sen pitkää matkaa silmällä pitäen, mutta sitten tapahtui asioita, joiden takia matka peruuntui ja elämäni otti uuden suunnan. Yritin muutamaan otteeseen tarttua kirjaan, ja vaikka Murakamin teksti tietyllä tavalla veti puoleensa, sen amerikkalaismainen tyyli (siltä se ensin vaikutti) synnytti minussa torjuntareaktion. Kesti yli viisitoista vuotta, että pääsin sen yli – ja onneksi pääsin, sillä sitten aloin päästä kirjaan sisään. Toki tieto siitä, että Murakami tuo mukaan Mantšukuon nukkevaltion ja toisen maailmansodan loppuvaiheet tästä näkökulmasta kannusti jatkamaan, onhan se jotakin, mistä vain vähän tiedän. Kirjaa sivusivat myös Murakami ja psykologi Hayao Kawai keskustelukirjassaan, mikä myös herätti kiinnostukseni.

Mutta kirja oli jotakin aivan muuta kuin odotin tai oletin. Jotakin aivan muuta, kuin mitä olin häneltä tähän mennessä lukenut. Hän luo jälleen kudelman, jossa kaikki linkittyy kaikkeen. Mukana on Murakamille tyypillistä aikalaiskritiikkiä tv:n ja median vaikutuksesta sekä kapitalistisesta yhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea kirja käsittelee ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Toisin sanoen lihallisena, fyysisesti tuntevana ja samalla mentaalisena olentona, jonka mieli jatkaa siitä, mihin fyysinen ei yllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Murakami tuo ihmisen fyysisyyden kirjaimellisesti iholle asti. Se on pakottavaa tunnetta lantiossa, joka helpottuu laukeamisella. Se on hikeä käsissä, jotka pitelevät baseball-mailaa, josta on tullut tappoväline. Se on tuskaista kuolemaa ihoa nyljettäessä, sen seuraamista katseella ja pahoinvointia sen edessä. Ja siihen kaikkeen liittyy myös mieli. Se mieli, ajatuksen voima, joka tuntee katseen itsessään, joka tietää miten joku pyytää apua ilman sanoja, ja joka pystyy hirvittäviin rikoksiin ja toisaalta tuhoamaan toisen pelastaakseen muut.

Se on myös kertomus piilovaikuttamisesta, ihmisten manipuloinnista, niin yksilön kuin laajempien massojenkin.

Niin, se tarina. Keskiössä on varsin tavallinen kolmikymppinen mies, Toru Okada, joka on ottanut loparit asianajotoimistosta ja keskittyy kodin hoitamiseen ennen kuin alkaa taas etsiä töitä tosissaan. Vaimo on töissä terveyslehden toimituksessa, ja hänen palkkansa riittää toistaiseksi molempien elättämiseen. Näin sivumennen sanoen erittäin harvinainen järjestelmä japanilaisittain, yleensä se on päinvastoin. Kun pariskunnan kissa katoaa, rauhallinen elämä alkaa saada uusia piirteitä. Toru Okada tapaa 17-vuotiaan tytön tyhjillään olevan, kirouksen alla olevana talon pihalla ja he ystävystyvät. Samoin hän ystävystyy Mantšukuossa palvelleen luutnantti Mamiyan kanssa, joka valottaa sodan mielettömyyttä Japanin miehittämällä alueella ja sittemmin Siperian vankileirillä. Sitten katoaa Okadan vaimo. Tämän veli, Noboru Wataya, on noussut median rakastamaksi julkkispoliitikoksi, ja juuri hän kieltää Toru Okadaa yrittämästä ottaa yhteyttä vaimoonsa ja painostaa häntä avioeroon. Okada ei usko vaimoaan tai tämän veljeä, jota hän hän inhoaa syvästi, ja kyetäkseen ymmärtämään mistä kaikessa on kyse, hän laskeutuu kirotun talon pihalla olevaan tyhjään kaivoon, jonka pimeydessä hän pystyy irrottautumaan fyysisistä häiriötekijöistä ja näkemään asiat selvemmin.

The Wind-Up Bird Chronicle on kirja, josta voisi kirjoittaa vaikka tutkielman, pieni blogikirjoitus on vain raapaisu siihen kaikkeen. Kirjassa on paljon samaa kuin Dance, dance, dancessa ja toisaalta 1Q84:ssa, kuten kuu, vuosi 1984 ja jopa yksi hahmokin, niljakas Ushikawa… Tässä vielä muutama katkelma; muistiinmerkintöjä tästä kirjasta oli yllättävän vaikea tehdä, se on niin monipolvinen kokonaisuus.

Soon the mass media began introduce [Noboru Wataya] as a ”hero for the age.” Two expressions he had coined, ”sexual economics” and ”excretory economics,” became the year’s buzzwords. Newspapers and magazines carried feature sections on him as one of the intellectuals of the new age. I couldn’t believe that anyone who wrote these articles understood what Noboru Wataya was saying in his book. I had my doubts they had even opened it. But such things were no concern to them. Noboru Wataya was young and single and smart enough to write a book that nobody could understand.
It made him famous. (s. 74)

Before dawn, in the bottom of the well, I had a dream. But it was not a dream. It was some kind of something that happened to take the form of a dream. (s. 241)

My body stopped fuctioning, as if a plug had been pulled. A perfect nothingness came over me. (s.250)

Taking the veterinarian with him, the lieutenant went to stand  somewhat apart from the soldiers. ”You’d better watch this,” he said. ”This is another way to die.”
[…] Of course, you can train all you want, but finally what you’re stabbing is a straw doll, not a live human being. It doesn’t bleed or scream or spill its guts on the ground. These soldiers have never actually killed a human being that way. And neither have I.” (s. 516)

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
(japaninkielinen alkuteos Nejimaki-dori kuronikuru, 1997)
Random House, 1998
kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
607 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Yomiuri-kirjallisuuspalkinto).

Ryûnosuke Akutagawa: Rashômon and other stories

I remember his mumbling: ”My fate is next.” Then he disappeared from the grove. No, I heard someone crying. Untying the rest of my bonds, I listened carefully, and I noticed it was my own crying. (Long silence.)
– Akutagawa: In A Grove

Vuosia sitten lainaisin kirjastosta japanilaisten tarinoiden kokoelman, joista yksi teki vahvan vaikutuksen. Se oli Ryūnosuke Akutagawan novelli Metsikössä (Yabu no naka, 1922), vaikka muitakin suomennoksia taitaa olla. Se oli siinä, ajattelin tuolloin. Kaikki kirjallisuus on kirjoitettu, kaikki yhdistyy tässä novellissa. Oli vaikea lukea mitään sen jälkeen.

Nyt, vuosia myöhemmin, luin samaisen tarinan uudestaan englanniksi, se aloittaa piskuisen novellikokoelman Rashōmon and Other Stories. Olin ehtinyt lukea In A Grove -novellin englanninnoksen kertaalleen aiemminkin ja katsonut siihen ja toiseen Akutagawan novelliin perustuvan, Akira Kurosawan ohjaaman elokuvan Rashōmon. Enää tarina ei tehnyt aivan yhtä voimakasta vaikutusta kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta merkittävä se edelleen on.

Tarina kertoo raiskauksesta ja murhasta lähellä Kiotoa, joista todistuksensa antavat kaikki siihen jollakin tavalla liittyneet: samurain ruumiin löytänyt puunhakkaaja, murhaajan pidättänyt poliisi, matkalaiset nähnyt buddhistimunkki, raiskatun naisen äiti, murhaaja, raiskattu ja kadonnut nainen sekä, meedion välityksellä, murhattu samurai, joka on myös raiskatun naisen mies. Jokainen kertoo tarinansa oman näkökulmansa mukaan ja omaa itseään suojellen. Totuutta ei ole, sitä ei edes etsitä, sillä totuus on jokaisen oman tarinan mukainen.

The prosperity of the city of Kyōto had been rapicly declining, and he had been dismissed by his master, whom he had served for many years, because of this decline. Thus, confined by the rain, he was at a loss to know where to go. And the weather  had not a little to do with his depressed mood.
– Akutagawa: Rashōmon

Kokoelmassa seuraavana on Kurosawan elokuvalle nimensä ja tapahtumapaikkansa antanut Rashōmon (1915). Itsenäisenä tarinana se on itse asiassa aika hyytävä. Mies, samurain entinen palvelija, pysähtyy Rashōmon-portille ja löytää sen ylisiltä ruumiita, jotka on heitetty sinne mätänemään. Vanha nainen kerää ruumiiden hiuksia saadakseen niistä rahaa peruukkien tekijöiltä.

Muut neljä tarinaa, Yam Gruel, The Martyr, Kesa and Morito ja The Dragon, eivät tee yhtä voimakasta vaikutusta kuin kaksi ensimmäistä, mutta ovat joka tapauksessa kauniisti kirjoitettuja ja kertovat kukin omalla tavallaan menneiden aikojen Japanista. Osa niistä on vanhoja tarinoita, joihin Akutagawa on lisännyt omia näkemyksiään, näin olin ymmärtävinäni.

Ryūnosuke Akutagawa (1892–1927) on yksi Japanin merkittävimmistä kirjailijoista, jonka sanotaan uudistaneen erityisesti japanilaista novellikerrontaa. Akutagawa yritti monta kertaa itsemurhaa ja onnistui vihdoin 35-vuotiaana. Hänen nimeään kantava, kaksi kertaa vuodessa jaettava Akutagawa-palkinto myönnetään uuden ja lupaavan kirjoittajan sanomalehdessä tai aikakauslehdessä julkaistulle novellille.

Nipvet-blogissa käynnissä olevaan novellihaasteeseen osallistun suosittelemalla kohtaan ”näkökulma” novellia In A Grove, joka löytyy suomeksi ainakin nimillä Tiheikössä ja Metsän peitossa. Rashōmon puolestaan sopisi kohtaan ”sävy”.

 

Ryūnosuke Akutagawa: Rashōmon and other stories
Kääntänyt englanniksi Takashi Kojima
Tuttle Publishing,  2003 (29. painos; ilmestyi alunperin vuonna 1952)
102 sivua
Omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa on monta kertojaa, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja on inspiroinut muuta taidetta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Haruki Murakami: Dance, dance, dance

After wasting so much pulp and ink myself, who was I to complain about waste? We live in an advanced capitalist society, after all. Waste is the name of the game, its greatest virtue. Politicians call it ’refinements in domestic consumption.’ I call it meaningless waste. A difference in opinion. Which doesn’t change the way we live. If I don’t like it, I can move to Bangladesh or Sudan.
I for one am not eager to live in Bangladesh or Sudan.
So I kept working. (s. 12)

Haruki Murakamin romaani Dance, dance, dance on kenties mieleenpainuvin tänä vuonna lukemistani kirjoista. Luin sen itse asiassa jo keväällä, mutten ehtinyt siitä tuolloin bloggaamaan. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja toiset asiat ovat nousseet pintaan ja toiset – kuten juoni – jääneet taustalle. Sillä se, mistä Murakami kertoo, on kapitalistinen yhteiskunta, missä raha, valta, bisnes, merkkituotteet ja media muodostavat piirileikin, johon jouduttuaan on jatkettava tanssimista, askel askeleelta, ajattelematta, kunnes piiri pyörii yhä vinhemmin ja vinhemmin…

Tarinan pääosassa on kolmikymppinen, ammatikseen ravintola-arvosteluja kirjoittava mies, joka lähtee etsimään kadonnutta rakastettuaan Kikiä Hokkaidolle. Nukkavieru hotelli Dolphin on muuttunut säihkyväksi, länsimaistyyliseksi Dauphiniksi, mutta toisinaan hissi pysähtyy näiden kahden maailman väliin, ja siellä asuu lammasmies, jota voisi kai alitajunnaksikin kutsua. Tarinan toinen teema kertoo Kikin murhasta, johon miehen lapsuudenaikainen ystävä, kauniskasvoinen Gotanda, josta on tullut kuuluisa näyttelijä, on sekoittunut. Gotanda vihaa ja halveksuu showbisnestä ja sen ympärillä vellovaa likaista peliä ja hypetystä, ja vuodattaa sen kaiken vanhalle ystävälleen:

”You won’t believe it, but I can. There’s a whole system. This place has this front as a party service, so they can make out these very legitimate receipts. Sex as ’business gifts and entertainment’. Amazing, huh?”

”Advanced capitalism,” I said. (s. 151)

”That’s my world. Azabu, European sports car, first-class. Stupid, meaningless, idiotic bullshit. How did all this… this… this total nonsense get started? Well, it’s very, very simple. You just repeat the message and repeat the message and repeat the message. You pound that baby in. Until everybody believes it. Like a mantra. Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu…

[…] I’m fed up with this life they have me living. I’m their life-size dress-up doll. Sewed together with loans and mortgages.” (s. 290)

Dance, dance, dance on kirja, joka vaatisi useamman lukukerran, jotta sen kaikista nyansseista saisi kiinni. Samalla se kertoo hyvin tarkkanäköisesti japanilaisesta yhteiskunnasta ja millainen siitä tuli 1980-luvun kuplatalouden aikana ja toisaalta myös myötä. Ei se kovin kaunista kuvaa siis kapitalistisesta maailmasta piirrä. Kuten Gotanda, joka on saanut kaiken materiaalisen, kaipaa lopulta vain yksinkertaista elämää: […] I can’t get what I really want.” / ”Like, for instance, love?” / ”Yeah, like, for instance, love. And tranquility. And a healthy family. And a simple life,” he ran down the list. […] ”Look at me, I had a world of possibilities, I had opportunities. But I’m now a puppet. I can get almost any woman I want. Yet the only woman I want…

Lopuksi vielä sananen Nobel-palkinnosta, jota Murakamille veikataan, mutta jota hän tuskin itse odottaa (ja näillä näkymin tuskin saakaan). Sivulla 299 on aika mielenkiintoinen kommentti aiheeseen: ”No, this is Nobel Prize material. Not something the common man can do.” / ”You’ll need a frock coat for the ceremony.” / ”I’ll buy it. Put it on my expense account.” / ”Sanctus tax deductum.” / ”I’ll be on the stage with the King of Sweden,” Gotanda went on. ”I’ll declare it for all the world to hear. Ladies and gentlemen, the only woman I want to sleep with is my wife! Waves of emotion. Storm clouds part; sun breaks through.”

Haruki Murakami: Dance, dance, dance (Alkuperäinen japaninkielinen teos Dansu, dansu, dansu, 1988)
Vintage Books, 1995
Kääntänyt englanniksi Alfred Birnbaum
393 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa selvitetään rikos, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjan kannessa on eläin.

Tuomas Kyrö: Minuuttikuunnelmia

Silittäminen on tylsää puuhaa, joten yleensä kuuntelen tai katson jotakin samalla. Äänikirjat ovat usein liian pitkiä, mutta kuunnelmat menee. Tällä kertaa löysin melko sopivan pituisen pinon Tuomas Kyrön Minuuttikuunnelmia vuodelta 2006. Kyrö on kirjoittanut kuunnelmat salanimellä Sylvi Halla ja ne on esitetty Ylen Radio 1:ssä.

Kuunnelmien päähenkilöinä on kaksi keski-ikäistä naista (Erja Manto ja Tarja Keinänen) ja toisen näistä poika (Isma Valkama) ja aiheina erilaiset arkiset keskustelunpätkät laihduttamisesta, Lundian kirjahyllyistä, Felixin ketsupista, väriterapiasta ja vastaavista. Pieniä huvittavia tarinoita nyky-Suomesta, realistisia, lähes jopa inhorealistisia… Hetkittäin ne tuntuivat nostalgisilta, kunnes jäin miettimään että koenko näin vain siksi, etten ole kuuntelemassa näitä keskusteluja joka päivä. Sillä kyllä sieltä, niin aiheista kuin sinänsä loistavien naisteatterilaisten äänenpainotuksista erottui tuttuja sävyjä: tätejä, äitejä, sukulaispoikia ja niin edelleen. Vaan kyllä nämä olivat virkistävää vastapainoa median välittämälle nykyiselle tekopirteydelle ja esittämiselle…

Minuuttikuunnelmat enteilevät Mielensäpahoittajaa, joka sekin on kirjoitettu alunperin kuunnelmaksi. Olen sattumalta tutustunut Mielenpahoittajaankin nimenomaan kuunnelmana, en ole koskaan lukenut Kyröltä mitään. Ensin Antti Litjan hahmo tuntui hiukan keinotekoiselta, mutta sitten se osui hermoon ja nauroin silmät kyynelissä. Yllättäen isääni ei sen sijaan naurattanut ollenkaan, ”paljon melua tyhjästä” hän tuhahti, ei ollut kuulemma ollenkaan hauskaa… Kertonee kaiken 😉

Olen kyllä seurannut hiukan ihmetellen Mielensäpahoittajan yleistuotteellistamista ja miettinyt, missä määrin se alkaa syödä alkuperäistä ideaa, mutta toisaalta, mistäpä minä tiedän kun vain kaukaa seuraan. Mietinpähän vaan… että olisiko jo aika mennä eteenpäin.

Kyrön kolmekymmentä minuuttikuunnelmaa löytyy Ylen Elävästä arkistosta.

Tuomas Kyrö: Minuuttikuunnelmia
Ylen radioteatteri
30 minuuttia
Ylen Elävästä arkistosta

Jos tästä voisi tehdä merkinnän HelMet 2017 -lukuhaasteeseen, sen voisi tehdä kohtiin salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja ja suomalaisesta naisesta kertova kirja. Vaihdetaan vain sanan kirja paikalle kuunnelma…