Rauhan lukuhaasteen koonti

Toisen maailmansodan päättymisestä tulee kuluneeksi tänä vuonna 75 vuotta, minkä kunniaksi Jokken kirjanurkassa lanseerattiin Rauhan lukuhaaste, joka siis päättyy tänään. Esittelytekstissään Jokke kirjoitti haasteen tarkoituksena olevan rauhan tahto, ja että ”jo se, että ihmiset ymmärtävät mitä kauheuksia sota tuo tullessaan lisää rauhan tahtoa.” Minusta tämä oli hienosti sanottu ja niin totta, että huomasin ajattelevani asiaa pitkin vuotta. Kirjallisuudella on merkityksensä myös tässä.

Luen parhaillaan George Orwellin teosta Vuonna 1984, missä historia on hävitetty, kirjat poltettu ja entisiä uutisia muokataan koko ajan vallitsevaan tilanteeseen sopiviksi. Se kertoo siis historiattomuudesta, mikä puolestaan mahdollistaa kirjassa kuvaillun dystooppisen totalitarismin. Samoin se kertoo kielen tarkoituksellisesta rapauttamisesta ja uuskielestä (newspeak), mikä meillä Suomessakin on nyt tapetilla, kun soteintoilijat tekevät sairaudesta terveyttä ja lääkärinvastaanotoista hyvinvointiasemia ja ylepoleja. Kun katselee mitä tällä hetkellä maailmassa muutenkin tapahtuu, tuntuu Jokken Rauhan haaste sitäkin ajankohtaisemmalta.

Oli mielenkiintoista panna merkille miten moni lukemani kirja itse asiassa sisälsi viitteitä toiseen maailmansotaan. En kuitenkaan pitänyt niistä lukua, harmi kyllä, joten kirjasin tähän alle vain ne teokset, jotka käsittelivät aihetta enemmän tai vähemmän suoraan. Seitsemän kirjaa siis, joista kolme sarjakuvaa, kolme äänikirjaa ja vain yksi painettu kirja. Yllätyin tästä jakaumasta oikeastaan itsekin.

Niin, olen mukana haasteessa sivullisena, sillä googletilittömänä en päässyt ilmoittautumaan mukaan. Ei se mitään. Haastehan se tärkein on, ja ajateltavaa se antoi. Kiitos siis Jokelle mielenkiintoisesta Rauhan haasteesta!

Tässä lukemani kirjat:

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. Nyberg käy läpi perheensä historiaa ja tulee kirjoittaneeksi siinä samalla Baltian juutalaisten kokemuksista ennen ja jälkeen toisen maailmansodan – ja tietenkin sen aikana.

Raisa Lardot: Ripaskalinnut. Lardot puolestaan kirjoittaa inkerinsuomalaisten kokemuksista pienen tytön näkökulmasta. Mieleen on jäänyt erityisesti isä, joka auttoi kääntäjänä suomalaisia sotilaita, ja joka sitten myöhemmin kuitenkin karkotettiin Siperiaan. Sota on niin epäreilu ja julma. Isä parka, joka yritti pelastaa perheensä, mutta ei jatkanut Suomesta Ruotsin puolelle, kuten ensin suunnitteli.

George Takei: They Called Us Enemy. Sarjakuva, joka kertoo amerikanjapanilaisten kokoamisesta keskitysleireille (ei siis tuhoamis-, vaan nimenomaan kokoamis- eli keskitysleireille) toisen maailmansodan aikaan. Näkökulma on japanilaisperheen pojan, George Takein, joka vasta aikuisena alkoi ymmärtää, mistä koko asiassa oli kyse. Julkisessa keskustelussahan nämä amerikkalaiset keskitysleirit ovat yhä tabu, joten oli mielenkiintoista lukea niistä tapahtumat itse läpikäyneen kokemuksina. Samanlaista julmuutta, mitä saksalaiset harjoittivat, ei amerikkalaislla keskitysleireillä nähty, mutta mielivaltaista toimintaa tällainen joka tapauksessa oli, ja yhtäkkiä kansakunnan vihollisiksi määritellyt ihmiset ja perheet menettivät kaiken omaisuutensa vapautensa lisäksi.

Edita Morris: Hirošiman kukat. Morrisin kirja on yhdistelmä keveyttä ja vakavaa aihetta, tarina Hiroshiman atomipommiuhrien elämästä kymmenisen vuotta pommituksen jälkeen. Ne, jotka selviytyvät, kätkevät taitavasti taakkansa – sairaudet, arvet, mielenterveysongelmat, surun, pelon – jotka Morris vähitellen tuo esiin, amerikkalaisen vierailijan järkyttynein silmin.

Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika 1&2. Nakazawan manga on autofiktiota: tarina on hänen omansa, mutta fiktiivisen pojan nimissä. Tämä on aika rankkakin kertomus kaikessa suoruudessaan, mutta ehdottomasti lukemisen – ja tiedostamisen – arvoinen. Harmi kyllä sarjan suomennos on jäänyt näihin kahteen albumiin: ensimmäinen kertoo ajasta ennen atomipommia (kun Japani oli jo lähes lyöty) ja toinen itse pommituksesta. Sarja jatkuisi vielä kahdeksan osan verran, jotka pureutuvat atomipommin jälkeiseen elämään. Se loppu kun puuttuu, puuttuu paljon.

Joseph Sieracki: A Letter to Jo. Sarjakuvan idea on hyvä: Puolanamerikkalaisen sotilaan kirje italianamerikkalaiselle morsiamelleen – ainoita, jotka pääsivät sotasensuurin läpi ja jonka jälkipolvi on säilyttänyt perhekalleutena. Alkusanatkin vielä lupaavat hyvää, kun Joseph Sieracki käy läpi perheensä tarinaa ja toteaa isoisänsä olleen vielä poikanen sotaan lähtiessään ja miten se on vaikuttanut koko hänen elämäänsä. Valitettavasti itse sarjakuva ei pääse lähellekään Len Sierackin kokemuksia, vaan jää köykäiseksi, etäiseksi ja pinnalliseksi sankaritarinaksi. Eurooppa, jonne amerikkalaissotilaat lähetetään, näyttäytyy tyhjänä, pimeänä ja raunioituneena. Ihmisiä siellä ei asu, sota ei kosketa kuin (amerikkalaisia) sotilaita. Baareissa on tosin kevytkenkäisiä alkuasukastyttösiä (ranskalaisia), jotka eivät sanaakaan puhu englantia, mutta lämmittävät kivasti vuodetta. Paitsi tietenkin tarinan sankarin, jolla on oma tyttö odottamassa kotona. Kun sotatapahtumatkin kuvataan kuin tietokonepelissä, jäin moneen kertaan miettimään amerikkalaisten näkökulmaa sotaan. Se on jotakin etäistä, kaukaisissa paikoissa tapahtuvaa, vierasta ja epätodellista, tietokoneelta tai televisioruudulta nähtyä. Ero esimerkiksi Jacques Tardin ensimmäisestä maailmansodasta kertovaan sarjakuvaan on valtava. Sierackin sarjiksen näkökulma on puhtaasti, sataprosenttisesti amerikkalainen, ja hiukan ristiriitaisesti juuri amerikkalaisuuden kuvaukset olivatkin teoksen parasta antia: se, miten ensimmäisen polven amerikkalaisperheet eivät halua sekoittua toisiinsa (romeot ja juliat) ja toisaalta rasimin ja segregaation ulottuminen myös sotaväkeen (mustat ja valkoiset taistelevat erillään, tummaihoisia valkoisiksi katsottuja syrjitään). Sarjakuva päättyy kuin Hollywood-elokuva, onnellisesti avioliiton satamaan. The End!

Pauli Haapakoski: Olin saksalaisten vanki. Tämä on minulla itse asiassa vielä kesken, mutta kylläpä onkin mielenkiintoinen kertomus. Haapakosken muistelmat Lapin sodan ajalta, kun hän joukkoineen jäi siis saksalaisten vangiksi. Asetelmat kääntyivät hetkessä päinvastaisiksi, kun entisistä aseveljistä eli ”sakuista” tuli julmia vihollisia ja entisistä vihollisista eli venäläisistä kohtalotovereita (tosin saksalaisten puolelta nyt paremmin kohdeltuja). Tässä teoksessa tulee esiin hyvin kaunistelemattomasti sodan mielipuolisuus sekä ihmisen julmuus, häilyvyys ja toisaalta myös halu elää, se sellainen koppakuorimaisuus, että vaikka miten tallataan, niin jos mieli ei murru, sitä selviää mitä epätodennäköisimmistäkin tilanteista. Palaan tähän varmastikin myöhemmin tarkemmin.

Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika 1&2

Luin Hiroshiman (ja Nagasakin) atomipommi-iskujen 75-vuotismuistojuhlan jälkimainingeissa kaksi aiheeseen liittyvää teosta: Editan Morrisin romaanin Hirošiman kukat ja Keiji Nakazawan omaelämäkerrallisen mangasarjakuvan Hiroshiman poika, osat 1 ja 2.

Itse asiassa sarja on huomattavasti pitempi, kaikkiaan kymmenosainen, mutta suomennettu siitä on vain kaksi ensimmäistä. Sääli sinänsä, sillä eihän selvinneiden elämä pommitukseen loppunut, siitä se vasta alkoi. Toisaalta on aika hienoa, että juuri Hiroshiman poika (Hadashi no Gen, suoraan käännettynä Paljasjalka-Gen, alkuperäinen sarja ilmestyi 1973–1985) oli ensimmäinen suomennettu manga, ja se saatiin meille vuonna 1985. Toista osaa, itse pommituksesta kertovaa, jouduttiin tosin odottamaan vuoteen 2006. Olisiko nyt vihdoin loppuosien aika? Kertomus ja sen aihehan eivät vanhene.

Hiroshiman poika on siis autofiktiivinen kertomus, joka perustuu Nakazawan omiin kokemuksiin. Itse asiassa tätä maailmanlaajuiseksi menestykseksi noussutta sarjakuvaa edelsi omaelämäkerrallinen Ore wa mita eli Minä näin, mutta tässä tarinassa Nakazawan alterego on Gen. Kertomus alkaa sodan loppuvaiheista, jolloin Japani on luhistumisen partaalla, mutta uskoa voittoon ylläpidetään armeijan ja lehdistön propagandalla. Genin isä on pasifisti ja yrittää saada muutkin ymmärtämään, että sotimalla ei mitään voiteta, tappaminen on väärin, samoin väärä nationalismi ja nationalistinen, sotapropagandan tuottama rasismi. Se kostautuu koko köyhälle perheelle, jota syrjitään ja pilkataan pettureiksi. Mutta isän mielestä perheen ei pidä taipua, eikä myöskään lasten muuttaa mieltään painostuksen edessä.

Vaikka lapsuus on ollut sodan aikaisessa Japanissa rankka, ruokaa ollut kasvaville lapsille vähän ja pelko aina läsnä – siitä huolimatta, että Hiroshima on säästynyt suuremmilta pommituksilta; Genin äiti tätä huolestuneena ihmettelee, pelkää että heitä odottaa jokin suurempi isku, pelko, joka osoittautuu sitten todeksi – mutta kaikesta huolimatta Gen pikkuveljineen ja sisaruksineen elää onnellista lasten elämää. Isä on ankara, mutta reilu ja rakastava, äiti, viimeisillään raskaana, perheen lämmin turva.

Sarjan ensimmäinen osa päättyy siihen, kun pommi putoaa, toinen alkaa siitä. Nakazawa kuvaa pommituksen kauhut tarkasti ja kiertelemättä. Paineaallon, tulen, ihmiset jotka kulkevat kuin haamut nahka irroneena roikkuen, ihmiset jotka kuolevat käsiin tai jotka ovat kuolleet seisaalleen tai pienokaistaan varjellen, sekä selvinneet, joiden vaatteet paineaalto on riistänyt, jotka ovat menneet mieleltään sekaisin ja jotka pian menettävät hiuksensa, alkavat saada läiskiä vartaloonsa ja kuolevat. Yhtä lailla hän kuvaa kiertelemättä ihmisluonnon epämiellyttäviäkin piirteitä, jotka tulevat katastrofissa esiin: itsekkyyttä ja ilkeyttä, mutta myös surua, epätoivoa sekä vilpitöntä auttamisen halua.

Gen selviää atomipommi-iskusta, häntä sattumalta suojelee koulun muuri, jonka eteen hän on pysähtynyt juttelemaan keski-ikäisen naisen kanssa, joka sen sijaan kuolee. Genin perhe on kotona, vain äiti säästyy, isä, sisko ja pikkuveli jäävät romahtaneen talon alle, eikä pieni koulupoika ja raskaana oleva äiti jaksa nostaa painavia kattoparruja heidän päältään. Ilkeä naapuri, jonka Gen sen sijaan pelastaa, ei tule auttamaan, ja niin loukussa jääneet palavat tulenlieskoihin. Järkytys käynnistää äidin synnytyksen, ja Gen joutuu auttamaan pikkusisarensa maailmaan, sillä kätilöitä ei ole missään, eikä myöskään vanhoja viisaita naisia. Jos oikein muistan, tarina jatkuu myöhemmin niin, ettei tämä pienokainen kuitenkaan selviä, äidiltä ei tule maitoa ja sekä äiti että lapsi ovat saanut aimo annoksen säteilyä. Mutta siihen eivät nämä kaksi osaa siis vielä yllä.

Hiroshiman poika oli rankasta ja järkyttävästäkin aiheestaan huolimatta todella mielenkiintoista luettavaa, oli vaikea laskea kirjaa kädestä. Lapsen näkökulma tuo tarinaan myös huumoria ja iloa, jonka pikkupojat kyllä löytävät sodankin jaloissa. Mutta yhtä lailla se näkyy kertomuksen suoruudessa, ja siinä vääryydessä, mitä sota on. Että miehet (ja nykyään myös naiset) kabineteissaan päättävät tappaa ja tuhota, kehittävät mitä hirveämpiä aseita ja pudottavat ne toisten ihmisten niskaan joutumatta katsomaan aiheuttamaansa hävitystä silmästä silmään, pelkäämättä oman nahkansa puolesta. Kertomuksen sävy on luonnollisesti sodanvastainen. Onko sellaista sodasta selvinnyttä ihmistä olemassakaan, joka ei olisi sodanvastainen?

Pidin enemmän ensimmäisen osan ulkoasusta, tekstaustyypistä ja myös suomennoksesta (vaikka molemmat on suomentanut sama henkilö, Kaija-Leena Ogihara, ehkä kyse on siis toimituksesta?). Toinen osa noudattaa japanilaista tyyliä sikäli, että kirja alkaa länsimaisesta näkökulmasta lopusta, eli sivuja käännellään ”väärään suuntaan”. Ensimmäisessä osassa kirja noudattaa meikäläistä suuntaa, mutta puhekuplat on tietenkin japanilaisessa järjestyksessä, mikä vaatii lukijalta pientä totuttelua ja joustavaa lukutapaa.

Tässä pieni näyte ensin ykkösosasta ja sitten kakkososasta: