Kirjabloggaajan kesäaakkosia V–Ö

Kesä ei ole vielä ohi, mutta Minnan lanseeraamissa kirjabloggaajan kesäaakkosissa on viimeisten – vaikeiden, vieraiden – kirjainten vuoro. Koitan yhä pidättäytyä kirjallisuusteemassa, vaikka vähän vaikeaa se hetkittäin onkin. Aiemmat löytyvät täältä.

V – Valinta. Olen saanut juuri yhden kirjan luettua ja nyt valitsen seuraavaa. Käyn läpi koko pinon, luen pätkän yhdestä, siirryn seuraavaan, siirrän senkin sivuun, kokeilen vielä paria muuta ja sitten löydän omani. Kaikille kirjoille on oma aikansa, oma hetkensä. Nyt on kohdallani Presidentin vuoro.

W – Waltari. Jos suomalaisista kirjailijoista pitäisi nostaa yksi ainoa esiin, taitaisi se olla Mika Waltari. Ja siitä huolimatta joudun tunnustamaan, että olen lukenut Waltarilta vain kolme teosta: ensimmäiseksi Helsinkiin sijoittuvan tarinan, johon ihastuin nuorena täysin, sitten tietenkin Sinuhen ja sen jälkeen näytelmän Leikkaus. On siis jäljellä paljon luettavaa. Juuri tällä hetkellä minua kiinnostavat Waltarin pienoisromaanit.

X – Xenofobia. En haluaisi kirjoittaa tätä sanaa, en haluaisi kirjoittaa sanaakaan muukalaisvihasta. Silti se tuntuu nostaneen ikävällä tavalla päätään Suomessa ja monessa muussa maassa. Kuinka paljon siitä on sitten otsikoita ja lehtijuttuja, en tiedä. Ainakaan Ranskassa en huomaa sellaista muukalaisvihaa kuin mistä lehdissä puhutaan. Ehkä se toisaalta johtuu siitä, että Ranskassa on totuttu siihen että ihmiset menevät ja tulevat, kulkevat läpi maan, jotkut jäävät, jotkut palaavat sinne, mistä ovat tulleet. Ja kaikilla on ulkkistuttuja ja kavereita jo kouluajoilta. Meillä Suomessa ollaan oltu niin pitkään pussin pohjalla ja suljetussa (eli näennäisvapaassa) valtiossa, että on unohtunut kokonaan elämää olevan muuallakin. (Ja kuten tästäkin tekstistä huomaa, olen syntynyt ja kasvanut hyvin vaaleassa Suomessa, siitäkin huolimatta, että moni lapsuudenystävistäni oli puolisuomalaisia.)

Y – Ystävyys. Mikä ihana sana seuraavaksi. Ystävyyttä on niin monenlaista, se on sielujen sympatiaa, se kestää aikaa ja etäisyyttä, se voi olla ystävällinen sana vieraalle ihmiselle, sana, hymy, joka tekee itse kunkin elämän helpommaksi, mukavammaksi ja kauniimmaksi. Ystävyyttä voi olla myös verkossa, vaikka ei oltaisi koskaan kohdattu. Tullaan siis takaisin alkuun, eli sielujen sympatiaan.

Z – Zorro. Amerikkalainen (?) vanha mustavalkoinen tv-sarja, joka tulee ranskalaiselta kanavalta joka arkipäivä. Käännän aina kanavaa, Zorro ei oikein jaksa innostaa…

Å – Åland. Kakarana laulettiin, jotta ”kyllä Oolannin sota oli kauhia, kun kolmellasadalla peltipurkilla puliukot seilasi sammakkolahdella, sumfaraa, sumfaraa, ostakaa makkaraa, kyllä Kekkonen kustantaa” tietämättä oikeastaan ollenkaan, mikä se sellainen Oolannin sota edes oli. Olikin jokseenkin huvittavaa, kun se Oolannin sota sitten tuli vastaan vakavampana asiana Tapio Koivukarin hienossa romaanissa Luodetuulen maa… Heh, nostalgista!

Ä – Äänikirjat. Olen pitänyt äänikirjoja vanhuksille tarkoitettuina, sillä isoäitini niitä kuunteli kun kädet eivät enää jaksaneet pitää kirjaa ylhäällä, ja vasta oikeastaan kirjablogien kautta olen tajunnut että voi niitä muutkin kuunnella. Aloitin äänikirjakokeiluni Juhani Ahon pienoisromaanilla Helsinkiin vaatteita silittäessäni, eikä se ollutkaan yhtään hullumpi. Mutta että pitempää kirjaa? No, katsotaan…

Ö – Örveltäminen. Asia, jota en todellakaan kotimaasta kaipaa. Eihän se pelkästään suomalainen ongelma tietenkään ole, mutta enpä heti keksi toista maata, jossa örveltämistä pidettäisiin miehekkäänä, tavoiteltavana tai millään tavalla ”makeena” juttuna. Voin olla väärässäkin, mutta tämä örveltämisen ihannointi näyttäisi tulevan esiin joissain suomalaisten mieskirjailijoiden teoksissakin, jotka olen niiden nimien perustella sivuuttanut oitis. Toivon arvioineeni väärin…

Kirjabloggaajan kesäaakkosia O–U

Minnan perässä mennään ja jatketaan kirjabloggaajan kesäaakkosia oosta uuhun. Omat aakkoseni pitäytyvät edelleen kirjablogiteeman mukaisesti (laveasti) kirjallisuuden parissa. Täältä löytyvät edelliset osat.

O – Oppiminen. Nautin uuden tiedon ja uusien asioiden oppimisesta, oli kyse sitten lehtijutusta tai museovierailusta tai vanhempien luona käymisestä. Tai kirjallisuudesta. Sanonta ”minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa” pitää toki paikkansa, mutta se ei sulje pois aikuisena oppimista, joka on vain erilaista. Joskus se on syventävää oppimista, lisätiedon hankkimista tai jopa aivan uutta, kuten kieliä itsekseni opiskellessani olen huomannut.

P – Pienoisromaanit. Kirjan ei tarvitse olla pitkä ollakseen hyvä tai merkittävä. Usein – mutta ei toki aina – on jopa päinvastoin, moni pitkä kirja olisi parantunut tiivistämisestä. Suomessa pienromaaneja tunnutaan vähättelevän, niitä käsittääkseni julkaistaankin harvemmin. Miksi? En ymmärrä. Vastaavaa en ole huomannut muualla. Viimeisin pienoisromaani, jonka luin, on Alessandro Bariccon Silkki, joka vei 1800-luvun maailman halki Ranskasta Japaniin. Kiehtova matka, jonka tein tällä kertaa ranskaksi.

Q – Queneau. Kuulostaa vaikealta nimeltä, kunnes sen ääntää: köno. Queneaun Tyyliharjoituksia oli erään opiskelijakaverini lempikirjoja, mistä nimi on jäänyt mieleeni. Olen varmaan kyseisen kielellä leikittelevän teoksen aikoinaan lukenutkin, mutta joskus mieleen jää vain nimi ja ihminen, joka kirjaa on niin kovasti hehkuttanut. Näin kävi minulle Queneaun kohdalla. (Pitäisi varmaan tarttua kirjaan uudestaan!)

R – Runous. Lapsena meillä luettiin runoja, mutta en oikein välittänyt loppusoinnillisista lurituksista (loruista pidin kylläkin). Aivan uusin silmin aloin nähdä runouden opiskeluaikoina, jolloin erästä tehtävää varten kahlasin kirjaston ja lähipiirini hyllyt ja löysin omani. Olin myyty, olin löytänyt jotakin aivan uutta. Edelleenkään en välitä kovin kikkailevista runoista vaan sellaisista, jotka vievät sanoilla minut uusiin maailmoihin ja avaavat uusia näkökulmia.

S – Sanonnat. Sanonnat ovat murteiden ohella kielen rikkautta, rakastan niitä! Eri ihmisillä on myös juuri heille ominaiset sanontansa, siis sellaiset, joita he usein toistelevat, ja jotka muualla kuullessaan tuovat mieleen juuri tämän ihmisen mieleen. Sanonnat avaavat myös kieltä ja kulttuuria, eikä niitä voi aina sellaisenaan kääntää, ne täytyy ymmärtää kulttuurista käsin.

T – Tietokirjat. Hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu tietokirja on kiehtovaa luettavaa – ja tähän joudun toteamaan että luen niitä aivan liian vähän (jos ei oteta mukaan matkaoppaita). Mieleeni on jäänyt mm. junan ja raitioliikenteen historiaan perehdyttävä teos, jota luki kuin romaania. Avasi silmiä!

U – Uskonto. Nykyään on muodikasta olla uskontovastainen, mutta minä olen vastarannankiiski, ja mitä enemmän media vähättelee uskonnon merkitystä ihmisen elämässä, sitä enemmän itse siitä kiinnostun. Länsimaisen (hah, ja itämaisen! ja pohjoisen ja eteläisenkin…) maailman historiaan, taiteeseen, tieteeseen ja kirjallisuuteen uskonto on vaikuttanut niin voimakkaasti, että on suorastaan naurettavaa sitä ohittaa. Ja kun ihminen unohtaa pyhän… mitä jää jäljelle? (Ei, en puhu vain kristinuskosta, vaikka se oma uskontokuntani onkin.)

Tämä reliefi on tehty 800 vuotta ennen syntymääni.

Kirjabloggaajan kesäaakkosia H-N

 

Ja kaikkea muuta -blogin lanseeraama kirjabloggaajan kesäaakkoshaaste on tullut seuraavaan vaiheeseen, eli vuorossa ovat assosiaatiot hoosta ännään.

H – Huumori. Kaiken ei tarvitse olla hauskaa, mutta kyllä se huumorin pilkahtaminen tekstille yleensä hyvää tekee. Yksi hauskimmista kirjasarjoista sekä aikuisille että lapsille on ranskalainen Pikku Nikke eli Le petit Nicolas – kuvituskin on todella mainio! (Ja sopii se kielen opiskeluunkin, kuten olen ilokseni todennut.)

I – Illat. Olen ehdottomasti iltalukija. Menen mieluusti sänkyyn hyvissä ajoin ihan vain siksi, että saisin lukea rauhassa. Pienenä meille lapsille luettiin aina iltasatua, mistä on jäänyt paitsi hyvät muistot, myös paljon tarinoita, josta on voinut elämässään ammentaa (aika harvoin sitä tulee satuihin nimittäin aikuisiällä tartuttua – ellei sitten tule lukeneeksi itse lapsille).

Alkukesän muisto: yllätysunikot puutarhassani.

J – Japanilainen kirjallisuus. Luen suhteellisen paljon japanilaista kirjallisuutta. Ensimmäinen taisi olla Jun’ichirō Tanizakin Avain, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Japanilaisessa kirjallisuudessa viehättää sen elegantti ilmaisu (kiitos tietenkin hyvien käännösten) sekä ihmismielen koruton ja kaunistelematon kuvaus. Tällä hetkellä minulla on kesken yksi japanilainen novellikokoelma ja yksi romaani. Haruki Murakamin merkitys on sitä vastoin avautunut minulle vasta vähän aikaa sitten, nimenomaan aikalaiskriitikkona.

K – Käännökset. Aiemmin luin lähes pelkästään käännöskirjallisuutta, nykyään niiden rinnalla myös suomalaista. Käännöksiä on tietenkin vaikea arvioida, jos ei osaa alkuperäiskieltä, mutta yleensä kyllä huomaa, onko käännös hyvä vai ei. Suomalaisia on hemmoteltu hyvillä ja osaavilla kääntäjillä, toivottavasti myös jatkossa, ja niin, ettei kaikkea käännetä englannista… On skandaali, että mm. Murakamin kirjat on pääsääntöisesti käännetty englannista – ja vielä niin, että kääntäjä ei tunne aihettaan. Esimerkiksi 1Q84 vilisi kirjoitusvirheitä (paikannimet, ym.) ja suoria käännöksiä englannista, jotka kuulostavat oudoilta japanilaisessa teoksessa (kuten sinä-passiivi; oliko se juuri tuossa teoksessa, en enää muista, mutta jossain se kyllä oli).

L – Lainakirjat. Kotimaassa olen ahkera kirjaston kuluttaja, ja lainaan kirjoja mieluusti myös läheisten hyllystä. Nytkin mukanani on kasa kirjoja perheenjäseniltä, onneksi niillä ei ole kiirettä. Kirjastoon olen sen sijaan monet kerrat joutunut maksamaan myöhästymismaksuja… miten ne tuppaavatkin aina unohtumaan?

M – Murteet. Murteet ovat kielen rikkaus ja minusta on hauskaa, kun niitä viljellään myös fiktiossa. Kääntäjälle ne tosin tuottavat päänvaivaa… Heli Laaksosen murrerunotkin ovat ihania, vaikka hänen murteensa onkin minulle vieras.

N – Naiskirjailijat. Inhoan nais- ja miesliitteitä (mutta rakastan -tar-päätettä), enkä valitse luettavaani sen mukaan, onko kirjailija nainen vai mies. On ollut aikoja, jolloin luin enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, ja on ollut aikoja, jolloin olen lukenut enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Mutta jos halutaan nyt kerrankin sukupuolittaa, niin erityisen merkittäviä naiskirjailijoita minulle ovat olleet Marguerite Duras, Edith Södergran ja Vigdis Grimsdóttir.

Keskikesän muisto: tuulta rannalla.

Kirjabloggaajan kesäaakkosia A-G

Pieni italialainen katukirjasto

Rakastan kaikenlaisia listoja, joten kun huomasin Ja kaikkea muuta -blogissa kirjabloggaajan kesäaakkoshaasteen, tartuin siihen oitis. Omat aakkoseni aion rajoittaa blogin teeman mukaisesti kirjallisuuteen, mutta toki bloggaajan vapaudella eli hiukan leveämmin ja sivuaskelia ottaen. Aloitetaan vaikeimmasta, eli vierasperäisiä kirjaimia sisältävästä alusta. Kas tässä minun tulkintani:

A – Apero, aperitivo. Ranskasta ja Italiasta olen oppinut aperon nauttimisen taidon. Pieni lasi kylmää roséviiniä, kir tai helmeilevä prosecco, seuraksi vaikkapa pari siivua salamia, oliiveja, jotain hyvää levitettä leipäpalan päällä. Pieni rauhoittumishetki työpäivän päätteeksi ennen ruoanlaittoon ryhtymistä. Ihanaa! Usein luen jotakin samalla: tietokirjaa, keittiötaiteeseen liittyvää polveilevaa jutustelua (Brillat-Savarin) tai keittokirjaa. Runot sopivat myös mainiosti aperokirjallisuudeksi.

B – Bibliothèque, biblioteca, bibliotek. Niinpä niin. Kirjasto on library lähinnä vain englanniksi, muualla librairie viittaa kirjakauppaan. Jos siis haluaa vaikkapa Italiassa tai Ranskassa lainata eikä ostaa kirjoja, kaivetaan pakkoruotsin opit naftaliinista ja muistetaan, että kas, muualla se on biblioteekki, joka ohjaa kirjastoon. (Heh, sekaannuksia on tosiaan sattunut…)

C – Cucina Italiana. Sanotaan, että kielen opiskelu kannattaa aloittaa itseään kiinnostavasta aiheesta. Niinpä aloitin ranskan (uudelleen)opintoni keittokirjoista. Nyt olen päättänyt alkaa opiskella italiaa, ensimmäinen kirjakin on ostettu, La Cucina Toscana.

D – Dante Alighieri. Danten Jumalainen näytelmä on Raamatun ohella ikuisuusprojektini: kumpaakaan en ole lukenut ja kummankin aion lukea. Jälkimmäinen löytyy hyllystä, edellisen olen lainannut aikoinani kirjastosta, mutta kirjan paksuus ja runomitta osoittautuivat mahdottomiksi nuorelle opiskelijalle. Vaan nyt haluaisin kirjaan tarttua. Yhä palavammin ja palavammin! Mistä mahtaisin niteen löytää?

E – Exlibris. Vanhat exlibrikset ovat pieniä taideteoksia. Joskus aikoinaan haaveilimme sellaisista ystäväni kanssa, mutta emme koskaan hankkineet/tehneet omia. Exlibrikseen eli omistajamerkin ongelma on toisaalta se, että sellaisella varustettua kirjaa ei voi oikein laittaa eteenpäinkään, sen on pysyttävä omassa hyllyssä. Sopiiko sellainen liikkuvaiseen elämänmuotoon, on hiukan pulmallista.

F – Filosofia. Filosofia on kiinnostanut minua aina, mutta perusopintojen jälkeen olen todennut etten halua siihen maailmaan kokonaan upota, toisin sanoen en halua lainailla koko ajan Heideggeria tai kiistellä onko Descartes oikeassa vai ei. Filosofiset kysymykset sen sijaan kiinnostavat edelleen, kaikenlainen pohdiskelu ja kyseenalaistaminen.

G – Gruusia eli Georgia. Gruusia tuo mieleeni arbuusit eli vesimelonit sekä mustan venäläisen teen, jota juodaan vadelmahillon kanssa. Georgia taas tuo mieleen sodan. Siksi puhun edelleen mieluummin Gruusiasta kuin Georgiasta, joka sitä paitsi ääntyy suomeksi ge-or-gi-a, mikä kuulostaa jotenkin… no, englantilaisen kirjoitusasun suomalaiselta ääntämiseltä. Jokin minussa tuntuu vetävän joka tapauksessa tuohon suuntaan, kohti itää, ikään kuin kohti tuntematonta. Tekee mieli kurkata sen paksun verhon taakse, jollaisen länsimainen tiedonvälitys on tuntunut vetäneen Euroopan keskelle jakaen alueen (hyvään, puhtaaseen, ylevään) länteen ja (epämääräiseen, likaiseen ja epärehelliseen) itään. Onko asia todella näin? Suvaitsen epäillä…

(Jos rivien välistä, suoraan riveiltä ja lisäksi kuvista voi jotakin lukea, on kiinnostukseni Italiaa kohtaan paitsi syttynyt, myös alkanut syventyä…)