Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija 1913-1937

En ole Saima Harmaja -fani, en ole oikeastaan koskaan ollut  kiinnostunut Saima Harmajasta. Mielikuvani hänestä on sairas ja romanttinen runotyttö, jonka olen aina kokenut itselleni vieraaksi.

Siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi, tietäen myös miten monelle Saima Harmaja on liki palvonnan kohde, kiinnostuin Ritva Ylösen elämäkerrasta Saima Harmaja – sydänten runoilija, ja kuuntelin sen nyt äänikirjana.

Ylösen teos ei ole ihan tavallinen elämäkerta, vaan eräänlainen fanilta faneille tarkoitettu teos. Se sykkii rakkautta Harmajaa kohtaan, mistä kertovat myös lukuisat viittaukset eri ikäisiin ”Saima-faneihin” (ilmaisu on Ylösen oma) ja miten hänen päiväkirjansa ja runonsa ovat tuoneet monelle samastumisen tunteita ja toimineet vertaistukena elämän vaikeina aikoina. Myös Ylöselle itselleen. Hän kertoo palanneensa Saiman teksteihin niinä raskaina aikoina, jolloin hän oli menettänyt ensin esikoispoikansa ja sitten tyttärensä ja tämän perheen, molemmat auto-onnettomuuksissa.

Ehkä tämä juuri oli se piirre, miksi kirja jollakin tapaa puhutteli myös kaltaistani ei-Saima-fania, tai ainakin sai kuuntelemaan loppuun asti. Sillä ei, Harmajan runot tai hänen maailmansa eivät edelleenkään jaksa minua kauheasti kiinnostaa, vaikka toki tunnustan hänet taitavaksi runoilijaksi. Ehkä se on se Saiman ja hänen perheensä perikunnollisuus, joka pitää meidät erillään, vaikka siihen Ylönen tosin koittaa tuoda pientä säröä kertomalla hänen äkkipikaisuudestaan, näsäviisasteluistaan ja erikoislaatuisesta rakkaudestaan Jakeen eli Jaakko Holmaan, joka taisi sittenkin olla päättäväisyyttä olla yhden miehen nainen pikemminkin kuin todellista sydänten suurta rakkautta. Ylösen mielestä Saiman herkän runotytön imago on hänen äitinsä luoma illuusio, mutta ei se minusta nyt ihan kauhean väärä mielikuva sittenkään ole.

Saima-ilmiön lisäksi minua kiinnosti teoksen ajankuvaus. Saima syntyi vuonna 1913 ja kuoli tuberkuloosiin vuonna 1937. Hänen elämäänsä ehti siis mahtua Suomen itsenäistyminen, ensimmäinen maailmansota sekä toisen maailmansodan alkuvaiheet, vaikka ne eivät erityisesti Saiman päiväkirjamerkinnöissä tai runoissa näykään. Edes Euroopan matkoiltaan toisen maailmansodan alkuvuosina hän ei tuntojaan kauheasti kirjoitellut, mitä nyt hiukan innostui kansallissosialismista. Tästä olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmänkin ja/tai siitä, miksi kiinnostus lopahti, oletan että lopahti.

Sen sijaan heikko terveys ja tuberkuloosi kulkee Saiman elämäntarinan rinnalla tiiviisti. Näin korona-aikaan siitäkin lukee uudella kiinnostuksella. Olihan se todella tuohon aikaan vakava tauti, johon kuoli paljon ihmisiä, myös nuoria, toisin kuin koronaan. Siitä huolimatta elämä jatkui tuolloin normaalisti, ei ollut tällaista mielipuolista terveiden eristämistä ja talouden, yhteiskunnan ja kulttuurin alasajoa kuin nyt, vaan keskityttiin parantamaan sairaita.

Se, mikä kiinnitti Saiman sairaalakertomuksissa erityisesti huomioni, oli surkea ruoka, josta myös Saima valitti. Velliä, puuroa, kiisseliä, keittoa, taas velliä ja puuroa. ”Ja vaihteeksi velliä!” kuten hän kyynisesti kirjoitti kirjeessään. Siis todella vähäravinteista ruokaa. Ei tehnyt sairaan Saiman edes mieli syödä, hän kaipasi kunnon pihviä. Mikään ei ole tässä suhteessa muuttunut, kuten jokainen sairaalassa vuodepotilaana ollut tietää: jos Saiman aikaan oli velliä, nyt on teollista ruokaa täynnä lisäaineita, ei mitenkään terveellistä, ravitsevaa tai ruokahalua nostattavaa. Ja kuitenkin on tunnettu tosiasia, että sillä on merkitystä mitä me syömme, aivan erityisesti potilaiden kohdalla. Ei auta, vaikka sairaalan pihalla kasvaisi miten monta mäntyä (joita pidettiin tärkeinä tuberkuloosipotilaille) tai vaikka vieraat toisivat miten ihania kukkia huoneen täyteen, jos keho ei saa tarvitsemiaan vitamiineja ja hivenaineita.

Kaiken kaikkiaan kiinnostava (tosin turhan yksityiskohtainen, pitkä ja paikoin pateettinen) kuuntelukokemus runoilijan lyhyeksi jääneestä elämästä ja hänen runoilijakehityksestään, vaikkei sydän Saimalle sinänsä sykkisikään.

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019
298 sivua

Mika Saukkonen: Viimeinen voltti – Jari Mönkkösen tarina

Neliraajahalvaus on mietittänyt minua aina. Siis se, miten ihminen sellaisessa tilanteessa selviää, miten hänen elämänsä muuttuu, miten siinä tilassa eletään. Joten kun huomasin, että telinevoimistelija Jari Mönkkösen (s. 1974) elämäntarinasta oli tehty kirja, kiinnostuin heti. Kuuntelin sen nyt äänikirjana, lukijana toimi Jari Nissinen, joka onnistui minusta tässä roolissa hyvin.

Mönkkönen teki upean uran telinevoimistelijana, voitti Suomen mestaruuden 29 kertaa ja kerran Euroopan mestaruuskilpailuissa hopeaa. Katsoinkin kuuntelun lomassa videotallenteita hänen uraltaan, ja huikeaahan se on. Todella huikeaa. Samoin ne muutamat taltioinnit pikku-Jarin ensimmäisistä voimisteluesiintymisistä, määrätietoinen kaveri jo tuolloin. Hän kuulemma aloitti vasta 12-vuotiaana telinevoimistelun, ja tällainen sivustaseuraajakin tajuaa, että on aika harvinaista päätyä lajin huipulle ilman, että on aloittanut vaahtosammuttimen kokoisena. Heh, tällä kertaa vertaus on sattumalta osuva, sillä vaahtosammuttimet tulivat Mönkköselle myöhemmin tutuiksi, sillä urheilu-uransa jälkeen hänestä tuli palomies.

Mönkkönen oli 42-vuotias, kun hän heitti viimeisen, kohtalokkaan volttinsa. Hän tuli suoraan päälleen, kuului vain napsaus niskassa ja mies oli kaulasta alaspäin halvaantunut. Aikamoinen elämänmuutos paitsi urheilulliselle miehelle, myös hänen perheelleen: niin ikään urheilulliselle vaimolle ja heidän kolmelle lapselleen.

Kirja käy läpi Mönkkösen elämänkaaren lapsuudesta urheilu-uraan ja perheen perustamiseen, palomiehen ammattiin, vammautumiseen, selviytymiseen ja edelleen uuden elämän aloittamiseen. Mikään vaihe ei mene kuin ruusuilla tanssien, mutta sellaista kukaan tuskin odottaakaan – ei Mönkkönen itsekään. Hän on hyvin avoin näissä muistelmissa, samoin ihmiset hänen ympärillään, joiden äänistä  koko kuva yhdessä muodostuu. Oikeastaan ainoat tärkeät henkilöt, jotka jäävät vain muiden kuvailemiksi, ovat Mönkkösen isä, joka kuolee ennen poikansa vammautumista, sekä lapset, joita on kai pidetty liian nuorina kertomaan omista kokemuksistaan. Niin tärkeitä he ovat kuitenkin Mönkköselle – heidän (ja vaimonsa) vuoksi hän ylipäänsä jaksaa ja haluaa elää – että olisi heillekin voinut antaa äänen edes ihan pikkuisen.

Se, että kirjan kirjoittaja Mika Saukkonen on ammatiltaan urheilutoimittaja, tuo puolestaan hienolla tavalla ymmärtämystä paitsi lajiin, koko aiheeseen. Hän pysyttelee itse taustalla, mutta kertoo myös omat tunnelmansa ja aatoksensa. Kirjaprojekti kun muutti häntä itseäänkin ihmisenä, kuten hän toteaa ja mikä on helppo kuvitella.

Täytyy sanoa, että olin todella vaikuttunut kuunneltuani teoksen loppuun asti. Liikuttunut, hämmentynyt, vaikuttunut ja mietteliäs. Mikä teki minuun ehkä eniten vaikutuksen, oli koko Mönkkösen perheen yhteinen voima todella pahan vammautumisen kohdalla. Nostan hattua erityisesti Mönkkösen vaimolle, ja pyyhin kyllä kyyneleitä, kun luin miten kolme pientä lasta piirsi iskälle piirustuksia häntä piristääkseen, ja miten he ovat jatkaneet elämäänsä yhdessä, vaikka perheen isä onkin pyörätuolissa ja muiden avun varassa. Ja miten mietinkään, että alkoholi rikkoo perheet (Mönkkösen lapsuudenperheen myös), mutta onnettomuus hioo yhteen. Toki voi olla toisenlaisiakin kokemuksia, mutta tässä tapauksessa ainakin kirjan mukaan kävi näin.

Toinen asia, jota mietin paljon, ja joka tuli useamman kerran esiin, oli ajatus siitä, että ihminen jotenkin alitajuisesti tietää oman polkunsa ja kohtalonsa. Kun Mönkkönen makasi heti onnettomuuden jälkeen maassa halvaantuneena, olivat ensimmäiset sanat jotka hän sanoi vaimolleen, että hän oli aina mennyt tätä kohti, tätä hän oli hakenut. Ja miten hän oli koko uransa ajan pelännyt vakavaa vammautumista, tämän vahvistivat myös hänen vaimonsa, valmentajansa ja kilpakumppaninsa, ja huoannut helpotuksesta uran lopettaessaan, että selvisi sittenkin. Kunnes sitten tapahtui mitä tapahtui vuosia myöhemmin. Mielenkiintoista on myös se, että vain muutamaa päivää ennen onnettomuuttaan hän yhtäkkiä sai päähänsä lähettää lapsilleen postikortit, ihan vain heitä ilahduttaakseen. Hän valitsi kustakin valokuvan, printtasi ne, kirjoitti viestit ja laittoi kortit postiin. Ne saapuivat perille onnettomuuspäivänä, vaimo löysi ne postilaatikosta seuraavana päivänä. Ne olivat viimeiset viestit, jotka Jari Mönkkönen kirjoitti omin käsin.

Oikeastaan vasta kirjan lopulla päästään vähän filosofisempaan puoleen, eli Mönkkösen ajatuksiin ihmisyydestä vammautumisen jälkeen. Tästä olisin lukenut mieluusti enemmänkin, mutta ei liene yllättävää, että hän kertoo ettei pelkää kuolemaa. Se pelko on kadonnut. Sen sijaan hän on huomannut että ihminen tottuu moneen, ja että miten hänen omat silmänsä ovat avautuneet, ja miten hän toivoo myös lastensa oppineen kaiken tämän kautta näkemään ihmisten erilaisuuden. Minkä he varmasti ovatkin tehneet. Tietenkin mukana on ollut paljon tuskaa (myös fyysistä tuskaa, halvaus ei vie kipuja pois, päinvastoin) ja luopumista, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksiakin, mutta kaiken kaikkiaan hän sanoo arvostavansa nyt pieniä asioita elämässä. Puun näkemistä sairaalan ikkunasta, lasten piirustuksia, perheen ääniä. Vaimo puolestaan kertoi, miten kaikkein vaikeimpina aikoina hän kirjoitti ylös joka ilta kolme asiaa, jotka tekevät hänet onnelliseksi. Vaikka miten itketti ja tuntui raskaalta, hän kirjoitti ne ylös. Ja huomasi, että ne olivat sellaisia asioita, joista he kaikki saattoivat nauttia, kuten kaunis sää ja lasten ilo. Kun kaiken sen jälkeen, mitä Mönkkösen perhe on joutunut kokemaan, lukee tällaisen pienen asian, loksahtelevat sitä jotenkin asiat  paikoilleen omassakin mielessä.

Millaista sitten on elää neliraajahalvaantuneena? Se jäi lopulta enemmän ulkokohtaiseksi. Tekniikka tulee avuksi, mikä on iso juttu. Mutta ei vain tekniikka, vaan ihmiset ympärillä. Koira, joka tykkää istua isäntänsä sylissä tuntikausia. Ja jota isäntä rapsuttaa. Miten? Leuallaan. En tiedä miksi, mutta tämä asia sai minut yhtäkkiä kykenemään jollain tapaa samastumaan Jari Mönkkösen tilanteeseen, kuvittelemaan, millaista elämä on silloin, kun keho ei liiku kaulasta alaspäin.

Jos ihan lopuksi pienen kritiikin sanan sanon itse teoksesta, on se valtava kiroilun määrä. Se ei edesauta mitään, se vain ärsyttää. Punakynä olisi saanut heilua jokaisen ”vitutuksen” ja superlatiivina käytetyn ”helvetin” kohdalla. Ehkä siinä on haettu autenttisuutta, mutta siinä tapauksessa olisi voinut kirjoittaa jokaisen ”tota”, ”öö” ja ”niinku” -lausahdukset myös. Kiroilu voi tekstissä joskus toimia, mutta vain joskus, ja sopivasti annosteltuna. Noin muuten esimerkiksi näkökulmien ja äänessä olevien henkilöiden vaihtelu ei häirinnyt, joskin toistoakin tuli, välillä mietin että hetkinen, eikös tämä jo käyty läpi, onko tässä kyseessä audiokirjan tekninen ongelma vai mikä, mutta toistoa se vain oli. Kaiken kaikkiaan silti todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos.

…ja näin korona-aikaan en voinut olla miettimättä sitäkään, millainen olisi ollut Mönkkösen tarina jos onnettomuus olisi tapahtunut korona-aikaan. Kun perhe ei olisi päässyt häntä tukemaan, ei vierailemaan hänen luonaan. Toki neliraajahalvaantuneena hän kuuluu erityiseen riskiryhmään, kuten hän itsekin sanoi, hän tietää lopulta todennäköisesti kuolevansa keuhkokuumeeseen kun kroppa pettää. Mutta ilman perhettä, ilman ihmisiä ympärillä… Niin, mitä se elämä on? Sitä minusta meidän pitäisi myös miettiä juuri tällä hetkellä. Samoin kuin hoivapalvelujen tilannetta. Kuten Mönkkönen kokemuksestaan sanoo, sivistysvaltio mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia, kuten sairaita, vammautuneita ja vanhoja.

Joo’o. Olen vaikuttunut. Liikuttunut, vaikuttunut ja mietteissäni. Ja se on yksinomaan hyvä asia.

 

Mika Saukkonen: Viimeinen voltti – Jari Mönkkösen tarina
Äänikirjan luki Jari Nissinen
Docendo, 2019

Pauli Haapakoski: Olin saksalaisten vanki

En ole juurikaan lukenut sotakirjallisuutta, mutta nyt omaksikin yllätyksekseni tartuin Pauli Haapakosken muistelmateokseen Olin saksalaisten vanki. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka luki Jari Nissinen; hänen lukutavastaan en ole aiemmin  välittänyt, mutta tähän se sopi erinomaisesti: sota-ajan tapahtumat ja ihmiset tulivat yhtäkkiä lähelle, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Tai tänään. Ehkä nämä tämänhetkiset tapahtumat Euroopassakin (lockdownit, kapinointi, mielivaltaiset pidätykset…) vaikuttivat kuuntelukokemukseen.

Haapakosken tarina on hurja. Se alkaa sodan loppupuolelta, kun suomalaissotilaat määrätään Lappiin saksalaisia häätämään. Ensin he ottavat saksalaisia vangeiksi, mutta heidät vaihdetaan suomalaisvankeihin. Kun Haapakoski sitten itse jää tovereineen vangiksi, hän odottaa vastaavaa käytäntöä ja ylipäätään sotavankien reilua kohtelua. Kumpikaan ei toteudu. Päinvastoin: suomalaisia vankeja kohdellaan julmasti ja heidät siirretään ensin Ruotsiin ja edelleen Norjaan – tai siis siirretään ja siirretään, he vetävät itse vankkureita, joita tavallisesti vetäisivät hevoset. On talvi, on kylmä, ei ole ruokaa, ei lääkkeitä, ei edes vaatteita ryysyjen tilalle tai kenkiä rikkoutuneiden tilalle, ei liioin kattoa pään päälle. Miehet nukkuvat lumessa ja etsivät ruokaa tunkioilta. On suoranainen ihme, että he selviävät hengissä. Heidän kimppuunsa usutetaan koiria, Haapakoski itse pahoinpidellään useasti, saapa hän jopa hakusta selkäänsäkin; jalkojen haavat märkivät niin, että kun lääkäri vihdoin pääsee niitä katsomaan, hän voi pahoin. Haapakosken kuvaillessa sotavankien fyysistä tilaa nousee mieleen kuva keskitysleirin luurangoista, mutta hän menee pitemmälle, kertoo miten on makuulla laitettava käden polvien väliin kun polvilumpiot kolhatelevat toisiinsa kipeästi, miten peräsuoli törröttää mustana torvena kuihtuneiden pakaroiden välissä ja miten he ripuloivat ja oksentelevat, miten märkivät haavat löyhkäävät…

Saksalaisten julmuus on jotakin sanoinkuvaamatonta, vaikkei yllättävää, kun tietää miten he kohtelivat ihmisiä toisen maailmansodan aikaan eri puolilla Eurooppaa, kuuluisimpana esimerkkinä keskitys- ja tuholeirit.  Se tulee kuitenkin yllätyksenä suomalaissotilaille, jotka vain hetkeä aiemmin olivat taistelleet saksalaisten rinnalla aseveljinä venäläisiä vastaan. Nyt tilanne on kuitenkin päinvastainen, ja ”herrakansa” näyttää keitä he ovat. Haapakoski toteaa myös, että propagandalla on siihen osansa, saksalaisille on levitetty tietoa suomalaisten julmuuksista, kuinka he raakalaismaisesti kaivavat silmätkin päästä, jos käsiinsä saavat. Ja jos oudolta tuntuu entisten aseveljien muuttuminen sadistiseksi viholliseksi, niin toisinkin päin: venäläiset vangit, joita ei kohdella yhtä huonosti kuin suomalaisia, auttavat kohtalotovereitaan hankkimalla leipää ja jakamalla omastaan. Ilman heitä olisi suomalaissotilaiden käynyt huonosti.

Tämä olikin se asia, mikä Haapakosken tarinassa loi kaikesta huolimatta uskoa ihmiskuntaan: tavalliset ihmiset, jotka oman henkensä uhalla auttoivat ensin sotavankeja ja myöhemmin karkulaisia. Ensimmäiseksi Haapakosken pelasti nuori saksalaissotilas, jonka hän vastaavasti oli pelastanut tämän jäätyä suomalaisten vangiksi. Sitten auttoivat venäläiset sotavangit sekä pitkin matkaa ruotsalaiset ja norjalaiset siviilit. Norjassa sotavankien auttamisesta olisi joutunut keskitysleireille, mutta he ottivat silti riskin. Kaikki se teki minuun valtavan vaikutuksen. Samoin kuin se suomalaisten sotilaiden keskinäinen toveruus, tukeminen ja apu, se kuuluisa ”kaveria ei jätetä”, vaikka tämä kuumeessa hourailisi ja olisi muille vaaraksi.

Haapakoski kuvailee oman tarinansa kautta myös ihmistä sodassa, minkälaisia piirteitä meistä nousee esiin. Julmuutta, hyvyyttä, kieroutta, hyväksikäyttöä, laskelmointia, valehtelua, pelkoa, surua, sinnikkyyttä, uskoa… ja onnea. Värvärit ja saksalaissotilaiden kelkkaan lähteneet suomalaisnaiset näyttäytyvät yksinomaan luopioina miehen silmissä, joka on antanut seitsemän vuotta elämästään sodalle ja joutunut nyt epäinhimillisiin oloihin sotavankina. Tietyllä tavalla värvärit kuitenkin pelastavat sotavangit, jotka olisivat muuten kuolleet vankileireillä. Lopulta he suostuvat ja lähtevät koulutettaviksi, heidän kuntonsa paranee, he oppivat uusia taistelutekniikoita – ja ovat valmiit ja kykeneväiset vihdoin karkaamaan. Viime hetkellä, sillä pian heidät olisi siirretty Norjasta Saksaan. Alkaa viimeinen elontaistelu, kun rikkurit pakenevat saksalaissotilaita ja suuntaavat kohti Ruotsia ja edelleen kotiin.

Sitä kuvittelisi, että tällaisten koettelemusten jälkeen Haapakoski tovereineen otettaisiin lämpimästi vastaan kotimaassa. Kotipuolessa toki näin tapahtuikin, vaimo ja lapset ottivat riutuneen ja verta oksentavan, kuulonsa lähes kokonaan menettäneen miehen avosylin vastaan. Mutta mitä teki valtiovalta? Asetti syytteeseen sotarikoksista ja vaati mm. sotilaspuvun ja aseen hukkaamisesta korvauksia. Valtiollinen poliisi, Vapo, kun oli kommunistien vallassa, ja kun puna-aatetta itsekin kannattanut mies ei ollut koskaan liittynyt puolueeseen, hän oli… epäilyttävä henkilö.

Pauli Haapakoski: Olin saksalaisten vanki ilmestynyt alunperin 1982, Gummerus, äänikirja 2020 Lind & Co AB
225 sivua, kuunteluaika n. 8 tuntia

 

François-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa, kirjat I-VIII

Pitkän pitkässä lukujonossani on monta ranskalaista klassikkoa, joista luin kesän alussa taas yhden. François-René de Chateaubriandin (1768–1848) tyyli oli tullut jo tutuksi Atalassa, mutta nyt tartuin hänen pääteokseensa Muistoja haudan takaa, josta on suomennettu ensimmäinen osa, kirjat I–VIII.

Olin hiukan empinyt kirjaan tarttumista, suoraan sanoen pelkäsin sen olevan koukeroista ja pitkäveteistä luettavaa, mutta heti ensimmäisiltä sivuilta sain helpotuksekseni todeta ennakkoluulojeni olleen vääriä. Chateaubriandhan on nero, hän kirjoittaa kauniisti ja kiehtovasti, eikä elämä 1700-1800-luvuilla tuntunut loppujen lopuksi kovinkaan erilaiselta kuin nyt. Kuten olen niin monta kertaa todennut, ei ihminen muutu, vain teknologia ja muoti. Ja toki 2000-luvulla tehty, hyvin toteutettu suomennos tuo sen kaiken vielä lähemmäs.

Muistelmat on kirjoitettu pitkällä aikavälillä ja ne julkaistiin tarkoituksellisesti postuumisti, mistä kirjan nimikin vihjaa. Tämä ensimmäinen suomennettu osa keskittyy Chateaubriandin lapsuus- ja nuoruusvuosiin Bretagnessa, hoviin ja seurapiireihin tutustumiseen Pariisissa, vuoden 1789 vallankumouksen tapahtumiin, nuoren kreivin ensimmäiseen Amerikan matkaan ja vielä Napoleonin valtaannousuunkin.

Vaikka lapsuusajan kertomukset olivat nekin kiehtovia, minua kiinnosti tällä kertaa aivan erityisesti se kahden maailman – ennen ja jälkeen vallankumouksen – välissä oleminen, josta Chateaubriand kirjoittaa paljon. Hän menetti läheisiään mestauslavalla ja tunsi henkilökohtaisesti päänsä menettäneet kuninkaan ja kuningattaren, joskaan ei hyvin, ja se yleinen päiden kanniskelu tikkujen nokassa Pariisin kaduilla sai hänet vastustamaan barbaariseksi muuttunutta vallankumousta, vaikka ensin hän olikin sitä ymmärtänyt. Toki Chateaubriand aatelismiehenä oli itsekin vaarassa, mikä osaltaan vaikutti päätökseen jättää Ranska ja suunnata Amerikkaan. Myöhemmin hän teki pitkän uran paitsi kirjailijana myös diplomaattina, ja toivonkin hartaasti että loputkin hänen muistelmistaan tullaan vielä suomentamaan.

Aivan kerta kaikkiaan hurmaava teos, joka tuntui liki postmodernilta hyppiessään kirjoitushetkestä muistoihin ja takaisin, olin aivan myyty. Toki lukuisat huomatukset hiukan myös hymyilyttivät, Chateaubriandilla on selvästi myös liioittelun ja maalauksellisuuden vikaa, mikä tuli esiin sankarimaisista kuvailuista Amerikan matkalla, jotka ovat osoittautuneet toisesta lähteestä pääosin sepitetyiksi – tai sanottakoon todellisuutta urheammaksi kirjoitetuiksi. Ihan täysin luotettava tämä meidän romantikkomme ei siis kertojana ole, mutta kuvailijana kyllä erinomainen.

Kirjasta voisi tietenkin kirjoittaa vaikka kuinka, mutta jätän tällä kertaa lyhyeen ja osallistun teoksella tänään päättyvään klassikkohaasteeseen.

François-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa, kirjat I–VIII
alkuperäinen ranskankielinen teos, Mémoires d’outre-tombe, ilmestyi osina vuosina 1849–1850
suomentanut Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä
370 sivua
Faros-kustannus, 2006

Lyhyesti (muista) eristyksen aikana luetuista kirjoista

Korona-aika on varmasti meillä kaikilla vaikuttanut siihen mitä ja miten olemme lukeneet. Ajatukset ovat väkisinkin olleet päivänpolttavissa asioissa, toisilla liittyen virukseen, toisilla sen taustalla tapahtuviin asioihin. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mitenkään erityisesti ajatukset eivät kuitenkaan ole näkyneet kirjavalinnoissa, vaikka niitä onkin lukenut nyt toisella tavalla. Osasta olen jo kirjoittanut, loput loppuun asti luetuista tulkoon kirjatuksi ylös lyhyinä merkintöinä.

Pia Maria Montonen: Wiurilan Anna Lisa – Arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa (Suomi, 2018)

Luin Wiurilan Anna Lisan eristyksen alkupäivinä, jolloin halusi jotakin ihan muuta ajateltavaa. Ja siihen tarkoitukseen Montosen kirja sopi erinomaisesti. Anna Lisa eli Anna Louise Standertskjöld-Brüninghausin tarina johdattelee yksilön kautta Suomen lähihistoriaan, johon kuuluivat kartanon omistajat palkollisineen, ja miten siitä sitten monien mutkien kautta on päästy tähän päivään. Kirjan Anna Lisa on reipas ihminen, joka selviytyy vastoinkäymisistäkin, joita toki riittää, mutta väistämättä sitä jää miettimään, miten se sittenkin on helpompaa niille, joilla on sukunimi, suvun rahaa ja suhteita ympäri Eurooppaa. Ja toisaalta, miten tällaisella taustalla kasvaa varsin vahvoja persoonia, omaan itseensä luottavia. Kirja oli helppolukuinen, ei erityisen syvällinen, mutta kiinnostava näkökulma yhden kartanon ja sen omistajattaren elämään.

 

Sándor Vály: Erään maalarin merkintöjä 2006–2010 (Suomi, 2012)

Suomessa pitkään asuneen unkarilaistaitelija Sándor Vályn päiväkirjamerkintöjä olen lukenut pikku hiljaa ja vähitellen, nyt sain sen vihdoin loppuun. Hän kirjoittaa taiteesta, uskonnosta, elämästä, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, Helsingistä, Roomasta, Unkarista ja yleensä maailman menosta pohtivaan tapaan ja havaintojaan ylös kirjoittaen, mikä viehätti minua kovasti. Erityisesti mieleen ovat jääneet pohdinnat taiteen merkityksen muuttumisesta sen jälkeen, kun siitä poistettiin yhteys pyhään ja se alistettiin markkinavoimille eli kun taidetta alettiin hinnoitella ja myydä. Ajatus on todella mielenkiintoinen ja alati ajankohtainen, kun uutisissakin taide tuntuu pääsevän otsikoihin lähinnä vain silloin, kun joku taulu on myyty mahdollisimman kalliilla hinnalla jollekin äkkirikastuneelle pankkiirille tai sijoittajalle. Vaikka Vály ei ole maailman tunnetuin taiteilija, hänen mietteitään oli todella mielenkiintoista lukea, tämä on kirja joka jää hyllyyni.

Derf Backderf: Trashed (Yhdysvallat, 2015)

Luen mielelläni hyviä sarjakuvia, mutta amerikkalaiset comicsit eivät oikein ole heiniäni. Helmetin e-kirjastossa ei vaan valitettavasti ole juuri muuta tarjolla, ja kun Derfin nimi oli jäänyt mieleeni Ville Rannan sarjisblogista, ajattelin että no katsotaan. Albumin kantava teema on (amerikkalainen) jätehuolto, jonka parissa Derf nuorena miehenä työskenteli ja näki, miten valtavasti jätettä tuotetaan ja miten huonosti sitä kierrätetään, vähän ”poissa silmistä, poissa mielistä” -periaatteella. Opettavainen tarina, siis, ja siinä mielessä herättelevä, mutta en pitänyt lainkaan Derfin piirrostyylistä, enkä siitä rumasta kielestä ja vastenmielisestä käytöksestä joka näyttäisi olevan jotenkin ”cool”. Ei, en pitänyt yhtään. Jatkoin lähinnä sen jätehuoltoteeman vuoksi, niiden tikittävien aikapommien, joita kaatopaikoiksikin kutsutaan.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit (Suomi, 2018)

Ruuskan Simberg-elämäkerran ensin kuuntelin ja sitten harppoen vielä luinkin e-kirjana nähdäkseni myös kuvat. Erinomainen teos! Tätä oli ilo sekä kuunnella että lukea, valtavan mielenkiintoinen taiteilija ja elämä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnen hetkineenkin. Ja onhan se jälleen yksi näkökulma Suomen historiaan, taiteilijan ja hänen perheensä ja tuttaviensa kautta. Tämä on kirja, jonka omistaisin mielelläni kovakantisena painettuna kirjana, sujauttaisin kirjahyllyyn ja palaisin sen pariin uudestaan ja uudestaan.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Suomi, 2020)

Suomen suurlähettiläänä Venäjällä toimineen René Nybergin omaan perhetarinaan perustuvan kirjan Viimeinen juna Moskovaan kuuntelin äänikirjana. Olikin valtavan mielenkiintoinen tarina Suomen juutalaisista ja heidän sukujuuristaan Latviassa, kaikista niistä kohtaloista toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen Neuvostoliitossa. Niistäkin, joissa juutalaistyttö eli Nybergin äiti kielletään tämän mentyä naimisiin kristityn kanssa. Monenlaisia tarinoita mahtuu meidän Suomenmaahammekin, mistä kirja on hyvä muistutus. Kirjan lomassa kuuntelin välillä Hillel Tokazieriä, joka on Nybergin serkku, ja nousee esiin tarinassakin.

Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia, 2020)

Italialaisen Paolo Giordanon teos Tartunnan aikaan on ensimmäinen koronaepidemiasta kertova kirja, ja jotenkin luulin jostain lukeneeni että se varoittaa pandemian myötä autoritarismiin siirtymisestä, mutta eihän se sellaista ollut ollenkaan, olen tainnut lukea omiani. Siksi siihen kuitenkin tartuin, aihe kun kiinnostaa. Mutta pikemminkin se on nuoren lukuja ja matemaattisia kaavioita pyörittelemään tottuneen fyysikkomiehen paniikinomainen esseepuheenvuoro siitä, miten meidän kaikkien täytyy jäädä kotiarestiin. Teksti alkaa sikäli kiinnostavasti, että se myöntää koko tilanteen olevan auki ja voivan kääntyä mihin suuntaan tahansa, mutta juuri nyt on tärkeä tehdä muistiinpanoja ja huomioita, sillä jälkikäteen autenttisuus tulee väistämättä puuttumaan. Kun tapahtumapaikkana on vieläpä Pohjois-Italia, alku lupaa paljon. Mutta sitten se menettää otteensa ja minä kiinnostukseni. Lähinnä mieleeni tuli Lars von Trierin elokuvan Melancholia tiedemies, joka luotti laskuihinsa muttei nähnyt väistämätöntä, jonka lapsi näki ja naiset tunsivat. Liika tieteeseen nojautuminen ei ole hyväksi sekään. (Ja epäilevä luontoni alkaa kyllä kysellä miksi tämä on niin nopeasti kirjoitettu ja niin monelle kielelle heti käännetty… että pysykää kotona ja totelkaa määräyksiä, vai?)

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija

L. sanoo:
”Jotkut näistä ovat olleet Beatles-faneja.”
”Ehkä myös Elvis-faneja”, minä sanon.

Täytyy ihan ensimmäiseksi sanoa, että näin kaunista kirjan kantta harvoin näkee. Voisin vain tuijotella tuota kuvaa, laittaa seinälle ja antaa mielen kulkea.

Kyllikki Villan viimeisen lokikirjan jälkeen tuntui luontevalta palata jo noin puoliväliin lukemani Merete Mazzarellan Varovaisen matkailijan pariin. Molemmat rouvat ovat iäkkäitä matkailijoita, molemmat kulkevat kauas, tosin toinen yksin rahtilaivalla ja toinen puolisonsa kanssa luksusristeilijällä ja myöhemmin lentäen. Jo tässä tulee esiin heidän eronsa, joka ei jää vain matkustustapaan tai -filosofiaan, vaan myös kirjoitustapaan. Kun Villa kirjaa ylös huomioitaan ja tuntojaan päiväkirjamerkinnöiksi pääosin puhumalla nauhuriin, kirjoittaa Mazzarella omia pohdintojaan tietokoneella ja kirjallisuustieteilijän tapaan lähdekirjallisuuteen tukeutuen. Ja onhan heidän taustansakin hyvin erilaiset, Villa on suomenkielinen, Mazzarella ruotsinkielisestä kulttuurisuvusta.

Vaikka samastun huomattavasti enemmän Villaan, pidän kovasti myös Mazzarellan hyvin omaperäisestä kirjoitustyylistä. Jos Villan kanssa koin lähteväni matkaan, oli kuin Mazzarella olisi pyytänyt minua ystävällisesti istahtamaan viereensä ja katsomaan maailmaa hänen vinkkelistään, maailmaa, joka on minulle itselleni hyvin vieras. Ei, en voisi ikinä kuvitella seilaavani maailman meriä menetettyä imperiumiaan haikalevien brittien kanssa luksusristeilijällä, enkä liioin ole erityisen kiinnostunut Australiasta, johon tämä kirjan loppuosa keskittyi kokonaan, mutta loppujen lopuksi tämä yllättävä suunta ja sen kriittinen (ja ihasteleva) tarkastelu osoittautuikin antoisaksi, sillä en ole yhtään vakuuttunut, että koskaan kävisin tuossa maailmankolkassa ja vaikka kävisin, se ei tapahtuisi yliopistollisissa merkeissä eikä illallispöydissä.

Ihailen kuitenkin Mazzarellan tapaa heittäytyä erilaisiin tilanteisiin ja tapahtumiin avoimin mielin ja kysellen, vaikka hän itseään varovaiseksi matkailijaksi kutsuukin, sellaiseksi, joka ei koskaan tekisi mitään extremeä. Ei se extreme minuakaan kiinnosta, ehkä kutsuisin itseäni vain hitaaksi matkailijaksi. Haha, ehkä siis olen itsekin varovainen matkailija, en ole vain ole aiemmin sitä tajunnut!

Se, mikä minua Mazzarellan kirjoitustavassa viehätti erityisesti oli hänen tapansa asettaa itselleen kysymyksiä, joihin hän vastaa pohjaten omiin kokemuksiinsa, havaintoihinsa, lukemaansa ja muistoihinsa. Hyvin avoinkin hän on, ja tuo läheisensäkin tekstiin mukaan (heidän hyväksynnällään, oletan). Matkan aikaan Mazzarella on yli 70-vuotias ja palaa usein lapsuusmuistoihinsa, yrittää saada kiinni myös siitä, keitä olivat hänen omat vanhempansa, ihmisinä, yksilöinä. Ehkä se tosiaan on vanhuuden tehtävä, kuten Kyllikki Villa omassa kirjassaan totesi, eletyn elämän pohtiminen, ja kukin tekee sen omalla tavallaan. Lukijana minusta se on valtavan mielenkiintoista.

Mazzarellan kirjoitustyylistä johtuen, tai ehkä siitä koetusta erilaisuudesta, en tehnyt kauhean paljon muistiinmerkintöjä. Joitakin kuitenkin, joista tässä muutama.

(Eipä tullut tästäkään juoniselostusta eikä sen kummempaa analyysiä, kunhan annan nähtävästi ajatukseni kulkea ja kirjoittelen tuntojani. Ehkä olenkin tällainen tuntolukija.)

Braemer-laivalla:

Tämän voisi googlata, ajattelen, mutta onneksi kukaan ei keksi tehdä niin.

”granny-dumpingin” innostamana:

[…] hän saa mielikuvitukseni liikkeelle: kun kerran Suomi jo nykyään rakentaa risteilyaluksia, täällä voitaisiin rakentaa erityisiä laivoja vanhustenhuollon ongelmien ratkaisemiseksi. Paljon pienenpieniä hyttejä, ei mitään luksusta mutta runsaasti matalapalkkaista henkilöstöä – ja sitten vain niin kauas merelle että omaisten ei tarvitse enää välittää, ja koko hoito veroparatiisin mukavuuslipun alle. Markkinaliberaali toiveuni.

Paluusta Australiaan:

Kun L. hakee meille viisumia, myös sähköinen lomake haluaa tietää, minkä takia haluamme tulla. ’Ystävien tapaaminen’, kirjoittaa L. matkan syyksi, mutta siihen lomake ei tyydy, se haluaa tietää keitä ystävät ovat, kysyy nimiä, osoitteita ja puhelinnumeroita. Haluammeko todella, että ystävämme rekisteröidään jälleen yhteen tietokantaan? Haluammeko edes kysyä heiltä lupaa? L. kirjoittaa ’matkailu’, vaikka se tuntuu väärältä.

Ensimmäisistä Australiaan saapuneista vankilaivoista:

Toisen vankilaivueen olot olivat vielä huonommat [kuin ensimmäisen], ruoka-annokset olivat niukkoja, vankeja pahoinpideltiin, joka neljäs kuoli. Miksi? Siksi että kuljetuksesta ei vastannut Britannian laivasto vaan muuan yksityinen yrittäjä. On helppo nähdä yhtymäkohtia nykypäivän yksityistämisintoon.

Brittien ja aboriginaalien ensikohtaamisista, yksi esimerkki:

[Vankina 1800-luvun alussa Australiaan tullut ja myöhemmin vapautunut] Will tajuaa vaistomaisesti aboriginaalien rituaalien ilmentävän samantapaista hengellisyyttä kuin hän itse aikoinaan koki lontoolaisessa kirkossa. Hänen mielessään käy jopa, että heidän elämänsä on jossain mielessä parempaa kuin hänen omansa, koska he elävät ilman luokkaeroja eivätkä – toisin kuin hän – jatkuvasti raada otsansa hiessä.

Uudessa-Seelannissa:

Myönnettäköön, että tämä on tyypillinen turistikokemus, mutta miksi suotta valittaa, kun juna  – The Transalpine Railway – on valtavan mukava ja maisemia voi ihailla suurista panoraamaikkunoista tai avoimen näköalavaunun kaiteen äärestä?

Hitaasta lukemisesta (tähän samastun!):

Lähtiessämme hän antaa meille uuden kirjansa Slow Philosophy, joka ei käsittele yksin filosofiaa vaan myös perustavammin hitaan, pohdiskelevan lukemisen merkitystä. Kun jo seuraavana aamuna ryhdyn lukemaan sitä, yritän lukea hitaasti ja pohdiskellen, seurustelustani tämän kirjan kanssa tulee kuin harjoitusta, meditaatiota. Ihastun sitaattiin Virginia Woolfilta. Meidän täytyy, hän kirjoittaa, olla valmiita palaamaan tekstiin yhä uudestaan ja pitää välillä taukoja: ’Pölyn on annettava laskeutua – on käveltävä, puhuttava, nypittävä ruusujen kuihtuneet terälehdet ja nukahdettava. Yhtäkkiä sitten omia aikojaan, sillä niin luonto hoitaa nämä siirtymät, kirja palaa, mutta nyt toisella lailla.’

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
ruotsin kielestä suomentanut Raija Rintamäki
318 sivua
Tammi, 2019
luettu e-kirjana

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus

Jos jokin asia pitää nyt minua hengissä, niin se, että hän tuntuu haluavan minulta lisää uusia tekstejä. Minulla on siis ainakin yksi lukija, yksi ihminen. Ja enempää ei kirjailija kai tarvitse.

Jostain syystä Hannu Mäkelä on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa minua kirjailijana. Ei, en ollut lukenut häneltä muuta kuin lapsena Herra Huun (josta en pitänyt), vaikka kirjoja tältä Otavan entiseltä kustannustoimittajalta on ilmestynyt vino pino. Mielikuvani Mäkelästä oli vain jotenkin niin yrmy, vaikka hän naistenlehtien palstoilla tykkäsikin (?) esiintyä ainakin kolmannen vaimonsa kanssa. Heidän yhdessä kirjoittamansa taidekirja on jäänyt mieleeni, vaikka sitäkään en ole lukenut.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin Mäkelän Mutinaa-blogiin, jota yllätyksekseni luin mielelläni. Kun tajusin hänen käyneen Bretagnessa, Carnacin kiviriveillä Mika Waltarin innoittamana kiinnostukseni nosti jälleen päätään, ja luettuani tuon kohtauksen googlebooksista, ajattelin että no luetaan koko kirja sitten samantien. Sehän tosiaan on muistelusarjan viimeinen osa, mutta voi kai muistelmia toiseenkin suuntaan lukea, lopusta alkuun, ajattelin, ja ryhdyin tuumasta toimeen.

Kirja on pitkä. Siis mitä, eikö kustannustoimittaja osaa lyhentää, onko hän näin sokea omalle tekstilleen, ärtyilin alkuun. Kirjoitin muistiinpanoihini epäimartelevasti seuraavaa: ”paljon jaarittelua, sentimentaalista suomalaismachoilua, omahyväinen.” Luin tuossa vaiheessa nopeasti, liian nopeasti huomaan nyt, ja kun ärsytyskynnykseni oli noussut tarpeeksi korkealle, siirsin kirjan syrjään. Päätettyäni hidastaa omaa lukutapaani mieleni rauhottui ja kiinnostus Mäkelää kohtaan kurkisteli taas. Jatkoin. Nyt kirjoitin ylös seuraavaa: ”kun hän lakkaa ärisemästä, häntä lukee mielellään. Kuten Venetsia-kuvauksia sen jälkeen, kun hän kaupungista Casanovan myötä kiinnostuu.”

Muistan – Vapaus alkaa tilanteesta, jossa nelikymppinen Mäkelä jättää kustannustoimittajan työnsä ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi. Vapaus tuottaa iloa ja ahdistusta, jälkimmäiseen auttaa työnteko, eikä suinkaan alkoholi, jonka Mäkeläkin huomaa. Se menee hänellä nimittäin örveltämiseksi, Venäjällä huorien kanssa makaamiseksi (mutta: Mäkelä ei koskaan käytä termiä ”harrastaa seksiä” vaan ”rakastaa”, minkä laitan ilolla merkille; seksin harrastaminen ilmestyi suomen kieleen median kautta 90-luvulla ja on minusta aina ollut epäonnistunut termi. Mitä harrastat? Neulomista. Lukemista. Tanssia. Seksiä.) ja jälkikäteen morkkikseksi.

Alkoholin hän kuitenkin lopulta jättää, mistä kiittävät kaikki. Niin kirjailija itse, kuin luultavasti hänen läheisensäkin sekä lukija. Alkoholin huuruisia juttuja ei kukaan jaksa kuunnella eikä myöskään lukea.

Se, mikä osoittautuukin kiehtovaksi, on Mäkelän sammumaton kiinnostus asioista ja innostus. Muuntautumiskyky. Hän jättää alkoholin, opettelee pelaamaan tennistä (80-luvun muoti-ilmiö), ajaa ajokortin, löytää mikrohistorian merkityksen (mitä tämäkin kirja pitkälle on), innostuu historiallisista henkilöistä kuten Eino Leinosta, L. Onervasta ja Casanovasta ja löytää heidän kauttaan uuden tavan kirjoittaa, ja alkaapa hän opetella italiaakin. Kaikki tämä siis yli neli-, viisi- ja kuusikymppisenä! Innostavaa, minusta ainakin. Onhan minullakin italian oppikirja tuossa vieressä.

Ja hän matkustaa. Eri puolilla Eurooppaa ennen kaikkea (ei koskaan Amerikkaan), ja jälleen tajuan kulkeneeni aivan samoissa maisemissa: Liguriassa, Ravennassa, Venetsiassa, Ranskassa tietenkin, Saksassa. Hän mainitsee Theresienstadtin ja kuinka kaupungin yllä yhä tuntuu pahuuden leijuvan ja minä tiedän tuon tunteen, olen siellä sattumalta pysähtynyt ja tuntenut tuon painostavan tunnelman, kuin mustan pilven kaupungin yllä, joka sai minut jatkamaan samantien matkaa ja vasta jälkikäteen tajuamaan sen olleen yksi keskitysleiripaikoista.

Niin, kuten huomaan, mitä pitemmälle luin, sitä enemmän innostuin. Mäkelällä on sana hallussaan ja sanottavaa, hän on elänyt hyvin mielenkiintoisen ja monipuolisen elämän, josta juttua toki riittää. Mielenkiintoisia tuttavuuksia, kustannus- ja kirja-alan väkeä ja anekdootteja, hullujakin juttuja. Vähän name droppailun makua välillä, mutta ehkä se kuuluu asiaan, ja Mäkelän sukupolvi on kai tottunut puhumaan ihmisistä koko nimellä, etenkin jos nämä ovat julkisuudessa tunnettuja henkilöitä. Mene ja tiedä.

Se, minkä kuitenkin koin erikoisena, on hänen tapansa puhua entisistä puolisoista. Pitkäaikainen elämänkumppani  esiintyy pääosin nimettömänä, kun taas kahta seuraavaa vaimoa hän kutsuu etunimi-sukunimi-muodossa. En tiedä mitä se on, etäisyyden ottoa, heidän työminänsä kunnioittamista vai piilotettua erovihaa. Ensimmäinen (tai siis toinen, oikeastaan kolmas) ero näyttää tapahtuneen vähittäisenä erilleen liukenemisena, kun taas toinen (tai siis kolmas, tai oikeastaan neljäs) on jättänyt selvästi jotakin hampaankoloon. Kirjoituksen hetkellä Mäkelä on löytänyt onnen, ja tämä nainen esiintyy etunimellään, jopa lempinimellään. Toki Mäkelä tätä teemaa pohtii, nimenomaan siitä näkökulmasta, minkä verran hänellä on oikeus muista ihmisistä kirjoittaa. Niinpä. Mihin vetää raja, se on se vaikein kysymys. Sille pitkäaikaiselle elämänkumppanille Mäkelä tuntuu kirjan lopussa kumartavan ja pyytävän samalla kaikkea anteeksi julkaisemalla hänestä iloisen ja hymyilevän kuvan ystäviensä keskellä. Hieno ele, minusta. Ja ehkä tämä kumppani on toivonutkin jäävänsä nimettömäksi. En ihmettelisi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli todella kiehtova kuvaus omasta ajastaan, Suomesta 80-luvulta 2000-luvulle sellaisena kuin sotien jälkeen syntynyt sukupolvi sen näki ja koki, kustannus- ja kirjamaailmasta ja lopulta yhden ihmisen elämästä. Meinasin ensin jatkaa heti sarjaa taaksepäin, mutta meninkin eteenpäin ja aloin lukea surukirjaa, jonka Mäkelä on kirjoittanut vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyyli, kirjoituksen sävy, on siinä hyvin toisenlainen.

Tässä vielä muutama sitaatti, jonka kirjasin ylös.

Vapaa kirjailijuus on alkuun uutta ja outoa:

Vapaa kirjailija. Vapaa tekemään töitä eli ei mitään.

Mutta kun kerään yhteen tosiasiat, käsitän, että olen toiminut oikein.

Yritän silti. Yritän ja yritän jos se oma ääni kuitenkin aukeaisi.

Ilman virkani antamaa asemaa olen suojaton ja saan iloisia iskuja, joiden laatu ja suuruus hämmästyttävät. Lohdutan itseäni sanomalla, että se kuuluu vain asiaan.

15-vuotisen apurahan saatuaan ja rahasta muutenkin:

Ikään kuin kuukausipalkka, jonka lisäksi saan tehdä vielä töitäkin niin paljon kuin sielu sietää ja kädet käyvät.

”Tästä alkaa todellinen kirjailijaelämä.” Ah, mikä lapsi olen. Alkaahan se, vaikka tapoja on kaikenlaisia.

Vapaus näköjään tarvitsee myös turvallisuutta eli rahaa tuekseen.

Vain raha takaa riippumattomuuden tässä yhteiskunnassa.

Ja kirjallisuudesta vielä (epäjärjestyksessä, kirjoittelin näitä ylös sinne tänne)

Jos kirjailijalla on minkäänlaista eettistä tehtävää, niin ehkä kuitenkin sentään tämä: hän on kansan, ei koskaan hallitsevan eliitin puolella.

Mikrohistoria on ihmisen historiaa, arjen historiaa. Tavallisten tallaajien huomiot kuvaavat joskus aikakautta paremmin kuin virallinen historiankirjoitus, joka edelleen usein katsoo asioita ylhäältäpäin, jopa arrogantisti von oben.

Outoa on se, miten joku pieni runo, jonka vain muutama ihminen tuntee ja lukee, elää kauemmin kuin moni hehkutettu ja kunnian kukkuloille juuri sinä vuonna nostettu eepos.

Uskon edelleen kirjallisuuteen, vaikka tätä uskoa koetellaan liki päivittäin, kun katsoo lehtien kulttuuriosastojen ja varsinkin television vastaavaa antia. Mutta sekin on osa samaa kuplaa, jota perustellaan sillä, että ihmisille annetaan, mitä he haluavat. Itse asiassa lukijoille ja katsojille annetaan sitä, mitä toimittaja haluaa. Hän taas pääsee arvioinnin vaivasta, kun ei enää näe sen suuremmin vaivaa.

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi, 2016
n. 477 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja

Sinä sanoit: ”En pelkää kuolemaa. En ole koskaan pelännyt.”
Minä sanoin: ”Minäpä pelkään. Kun kuolen, teidän on poltettava minut, en halua pimeään multaan.”

Minulla meinasi käydä köpelösti tämän kirjan kanssa. Luin sen kirjaston e-kirjana ja olin päässyt varmaan yli puolenvälin, kun yhtäkkiä välistä katosi kymmeniä sivuja. Kun e-kirjassa ei niitä sivunumeroita ole ja kun tämä kirja on hyvin fragmetaarinen, en asiaa ensin huomannut. Ihmettelin vaan, että kylläpä tämä menikin nopeasti ja olipa kirja todella kummallinen ja pinnallinen, teennäinen ja tekotaiteellinenkin, ja ihmettelin, missä se oli se koskettavuus, josta moni kirjabloggari oli maininnut. Että ihan itkeneetkin olivat. Jaa, minkä vuoksi, tuumin, kunnes tulin selanneeksi kirjaa vielä kerran ja totuus selvisi: bugi! Sen takia välistä oli kadonnut kirjan ydin, Carlin kuolema, huumeet, joiden vaikutuksen alla 25-vuotias nuorimies riisuu itsensä alasti ja hyppää ikkunasta murskautuen kirjaimellisesti palasiksi. Samoin puuttuivat kohtaukset sairaalasta, minne perhe ja ystäväpiiri kokoontuu, järkyttyneenä, hyvästelemään rakkaansa. Tapahtumat muuttavat kaikkien hänen  läheistensä elämän, äiti mukaanluettuna. Tai oikeastaan äidin elämän ennen kaikkea.

Sivujen, niiden kertomuksen kannalta oleellisimpien, katoaminen välistä oli oiva oppitunti kirjan dramaturgiasta ja rakenteesta: kun yksi osa puuttuu, muut eivät toimi, ja jos se varsinainen sydän puuttuu, lässähtää kokonaisuus kokonaan ja jäljellä oleva tekstin lukee aivan toisessa valossa. Pelkät kauniit lauseet eivät kosketa, jos kirjailija ei anna itsestään kaikkea, näytä itseään vereslihalla. Näin oli todella käydä, onneksi huomasin viime tingassa mitä oli tapahtunut ja luin puuttuvat sivut. Nyt minäkin itkin, äidin rinnalla.

Mutta miksi sitten kirja tuntui ensin teennäiseltä ja tekotaiteelliselta? Koska kirjoittaja, New Yorkissa jonkinlaista bling-bling-elämää viettävä eronnut ja uudestaan avioitunut tanskalainen runoilija-äiti suree hurmaavan poikansa poismenoa kaipaavin, mutta perin ihailevin ja runollisin sanamuodoin. Kuin Lemminkäisen äiti hän yrittää koota kadonnutta poikaansa kokoon päiväkirjamerkintöjen, pojan kirjoittamien runojen (joista äiti ei ole tiennyt) ja muistiinpanojen sekä sekalaisten muistojen myötä. Äiti on poikaansa kokoon kursiessaan neuvoton, hän ei ole tuntenutkaan lastaan, hän pelkää jo nyt unohtavansa tämän, vaikka toisaalta tietää ettei unohda, poika vain muuttaa muotoaan, asuu magnolian kukissa ja muissa perheenjäsenissä, heidän ilmeissään, olomuodossaan ja muistoissaan. Lopulta karvas totuus tulee ilmi (ja nämä sivut siis bugi ensin kadotti). Poika on ollut huumepäissään, psykoosissa, nappailtuaan sieniä, riisunut itsensä alasti ja hypännyt ikkunasta ja että ei, se ei ole onnettomuus, se ei ole tapaturma, se on omaehtoinen hyppy kuolemaan, joskin huumeiden vaikutuksen alla tapahtunut. Ja se hyppy rikkoo paljon, paljon enemmän kuin pojan oman ruumiin.

Se, mikä minua kiinnosti etenkin ensi alkuun, oli se, miten ihminen jollakin tavalla tietää tulevan kuolemansa, ennenaikaisenkin. Äiti näkee unta, jossa poika kaatuu ja satuttaa itsensä, ja hän herää unestaan ahdistuneena. Poika taas on, kuten äiti päiväkirjamerkinnöistään nyt huomaa, pienestä alkaen puhunut kuolemasta toisella tavalla kuin muut. Ikään kuin luonnollisena tapahtumana, ei pelottavana. Ja: pojan, vanhempiensa avioeron kahtia halkaiseman, menetyksen pelko, joka ilmenee vaikeina hyvästeinä lapsena ja jonkinlaisena haahuiluna elämässä.

Nämä ovat ne asiat, mitkä jäävät mieleeni äidin tuskan lisäksi, tai oikeastaan läheisten tuskan, sillä jokainen reagoi nuorukaisen kuolevan ruumiin vierellä eri tavoin. Äidin elämän pojan kuolema muuttaa. Ura ei enää merkitse mitään (hän sanoo). Seurapiiritapahtumat eivät merkitse mitään (hän oppii sanomaan ei). Tärkeysjärjestys muuttuu kokonaan.

Niin, onneksi huomasin lukea puuttuvat sivut. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, luen sen kerralla läpi kokonaisuutena. Jäi sen verran paljon mietittyttämään sekä teemansa, tyylinsä että sen dramaturgian kaaren vuoksi.

Tästä tulee muuten myös etukäteismerkintä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa on lokakuun kielenä tanska. Enpä olisi arvannut löytäväni siihen näin kiinnostavaa kirjaa ja vieläpä minulle tyystin tuntemattomalta kirjailijalta!

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on ottanut sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja
tanskankielinen alkuteos Har døden taget  noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog, 2017
suomentanut Kristiina Huttunen
S&S, 2018
n. 160 sivua
luettu kirjaston e-kirjana