Aihearkisto: muistelmat

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus

Jos jokin asia pitää nyt minua hengissä, niin se, että hän tuntuu haluavan minulta lisää uusia tekstejä. Minulla on siis ainakin yksi lukija, yksi ihminen. Ja enempää ei kirjailija kai tarvitse.

Jostain syystä Hannu Mäkelä on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa minua kirjailijana. Ei, en ollut lukenut häneltä muuta kuin lapsena Herra Huun (josta en pitänyt), vaikka kirjoja tältä Otavan entiseltä kustannustoimittajalta on ilmestynyt vino pino. Mielikuvani Mäkelästä oli vain jotenkin niin yrmy, vaikka hän naistenlehtien palstoilla tykkäsikin (?) esiintyä ainakin kolmannen vaimonsa kanssa. Heidän yhdessä kirjoittamansa taidekirja on jäänyt mieleeni, vaikka sitäkään en ole lukenut.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin Mäkelän Mutinaa-blogiin, jota yllätyksekseni luin mielelläni. Kun tajusin hänen käyneen Bretagnessa, Carnacin kiviriveillä Mika Waltarin innoittamana kiinnostukseni nosti jälleen päätään, ja luettuani tuon kohtauksen googlebooksista, ajattelin että no luetaan koko kirja sitten samantien. Sehän tosiaan on muistelusarjan viimeinen osa, mutta voi kai muistelmia toiseenkin suuntaan lukea, lopusta alkuun, ajattelin, ja ryhdyin tuumasta toimeen.

Kirja on pitkä. Siis mitä, eikö kustannustoimittaja osaa lyhentää, onko hän näin sokea omalle tekstilleen, ärtyilin alkuun. Kirjoitin muistiinpanoihini epäimartelevasti seuraavaa: ”paljon jaarittelua, sentimentaalista suomalaismachoilua, omahyväinen.” Luin tuossa vaiheessa nopeasti, liian nopeasti huomaan nyt, ja kun ärsytyskynnykseni oli noussut tarpeeksi korkealle, siirsin kirjan syrjään. Päätettyäni hidastaa omaa lukutapaani mieleni rauhottui ja kiinnostus Mäkelää kohtaan kurkisteli taas. Jatkoin. Nyt kirjoitin ylös seuraavaa: ”kun hän lakkaa ärisemästä, häntä lukee mielellään. Kuten Venetsia-kuvauksia sen jälkeen, kun hän kaupungista Casanovan myötä kiinnostuu.

Muistan – Vapaus alkaa tilanteesta, jossa nelikymppinen Mäkelä jättää kustannustoimittajan työnsä ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi. Vapaus tuottaa iloa ja ahdistusta, jälkimmäiseen auttaa työnteko, eikä suinkaan alkoholi, jonka Mäkeläkin huomaa. Se menee hänellä nimittäin örveltämiseksi, Venäjällä huorien kanssa makaamiseksi (mutta: Mäkelä ei koskaan käytä termiä ”harrastaa seksiä” vaan ”rakastaa”, minkä laitan ilolla merkille; seksin harrastaminen ilmestyi suomen kieleen median kautta 90-luvulla ja on minusta aina ollut epäonnistunut termi. Mitä harrastat? Neulomista. Lukemista. Tanssia. Seksiä.) ja jälkikäteen morkkikseksi.

Alkoholin hän kuitenkin lopulta jättää, mistä kiittävät kaikki. Niin kirjailija itse, kuin luultavasti hänen läheisensäkin sekä lukija. Alkoholin huuruisia juttuja ei kukaan jaksa kuunnella eikä myöskään lukea.

Se, mikä osoittautuukin kiehtovaksi, on Mäkelän sammumaton kiinnostus asioista ja innostus. Muuntautumiskyky. Hän jättää alkoholin, opettelee pelaamaan tennistä (80-luvun muoti-ilmiö), ajaa ajokortin, löytää mikrohistorian merkityksen (mitä tämäkin kirja pitkälle on), innostuu historiallisista henkilöistä kuten Eino Leinosta, L. Onervasta ja Casanovasta ja löytää heidän kauttaan uuden tavan kirjoittaa, ja alkaapa hän opetella italiaakin. Kaikki tämä siis yli neli-, viisi- ja kuusikymppisenä! Innostavaa, minusta ainakin. Onhan minullakin italian oppikirja tuossa vieressä.

Ja hän matkustaa. Eri puolilla Eurooppaa ennen kaikkea (ei koskaan Amerikkaan), ja jälleen tajuan kulkeneeni aivan samoissa maisemissa: Liguriassa, Ravennassa, Venetsiassa, Ranskassa tietenkin, Saksassa. Hän mainitsee Theresienstadtin ja kuinka kaupungin yllä yhä tuntuu pahuuden leijuvan ja minä tiedän tuon tunteen, olen siellä sattumalta pysähtynyt ja tuntenut tuon painostavan tunnelman, kuin mustan pilven kaupungin yllä, joka sai minut jatkamaan samantien matkaa ja vasta jälkikäteen tajuamaan sen olleen yksi keskitysleiripaikoista.

Niin, kuten huomaan, mitä pitemmälle luin, sitä enemmän innostuin. Mäkelällä on sana hallussaan ja sanottavaa, hän on elänyt hyvin mielenkiintoisen ja monipuolisen elämän, josta juttua toki riittää. Mielenkiintoisia tuttavuuksia, kustannus- ja kirja-alan väkeä ja anekdootteja, hullujakin juttuja. Vähän name droppailun makua välillä, mutta ehkä se kuuluu asiaan, ja Mäkelän sukupolvi on kai tottunut puhumaan ihmisistä koko nimellä, etenkin jos nämä ovat julkisuudessa tunnettuja henkilöitä. Mene ja tiedä.

Se, minkä kuitenkin koin erikoisena, on hänen tapansa puhua entisistä puolisoista. Pitkäaikainen elämänkumppani  esiintyy pääosin nimettömänä, kun taas kahta seuraavaa vaimoa hän kutsuu etunimi-sukunimi-muodossa. En tiedä mitä se on, etäisyyden ottoa, heidän työminänsä kunnioittamista vai piilotettua erovihaa. Ensimmäinen (tai siis toinen, oikeastaan kolmas) ero näyttää tapahtuneen vähittäisenä erilleen liukenemisena, kun taas toinen (tai siis kolmas, tai oikeastaan neljäs) on jättänyt selvästi jotakin hampaankoloon. Kirjoituksen hetkellä Mäkelä on löytänyt onnen, ja tämä nainen esiintyy etunimellään, jopa lempinimellään. Toki Mäkelä tätä teemaa pohtii, nimenomaan siitä näkökulmasta, minkä verran hänellä on oikeus muista ihmisistä kirjoittaa. Niinpä. Mihin vetää raja, se on se vaikein kysymys. Sille pitkäaikaiselle elämänkumppanille Mäkelä tuntuu kirjan lopussa kumartavan ja pyytävän samalla kaikkea anteeksi julkaisemalla hänestä iloisen ja hymyilevän kuvan ystäviensä keskellä. Hieno ele, minusta. Ja ehkä tämä kumppani on toivonutkin jäävänsä nimettömäksi. En ihmettelisi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli todella kiehtova kuvaus omasta ajastaan, Suomesta 80-luvulta 2000-luvulle sellaisena kuin sotien jälkeen syntynyt sukupolvi sen näki ja koki, kustannus- ja kirjamaailmasta ja lopulta yhden ihmisen elämästä. Meinasin ensin jatkaa heti sarjaa taaksepäin, mutta meninkin eteenpäin ja aloin lukea surukirjaa, jonka Mäkelä on kirjoittanut vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyyli, kirjoituksen sävy, on siinä hyvin toisenlainen.

Tässä vielä muutama sitaatti, jonka kirjasin ylös.

Vapaa kirjailijuus on alkuun uutta ja outoa:

Vapaa kirjailija. Vapaa tekemään töitä eli ei mitään.

Mutta kun kerään yhteen tosiasiat, käsitän, että olen toiminut oikein.

Yritän silti. Yritän ja yritän jos se oma ääni kuitenkin aukeaisi.

Ilman virkani antamaa asemaa olen suojaton ja saan iloisia iskuja, joiden laatu ja suuruus hämmästyttävät. Lohdutan itseäni sanomalla, että se kuuluu vain asiaan.

15-vuotisen apurahan saatuaan ja rahasta muutenkin:

Ikään kuin kuukausipalkka, jonka lisäksi saan tehdä vielä töitäkin niin paljon kuin sielu sietää ja kädet käyvät.

”Tästä alkaa todellinen kirjailijaelämä.” Ah, mikä lapsi olen. Alkaahan se, vaikka tapoja on kaikenlaisia.

Vapaus näköjään tarvitsee myös turvallisuutta eli rahaa tuekseen.

Vain raha takaa riippumattomuuden tässä yhteiskunnassa.

Ja kirjallisuudesta vielä (epäjärjestyksessä, kirjoittelin näitä ylös sinne tänne)

Jos kirjailijalla on minkäänlaista eettistä tehtävää, niin ehkä kuitenkin sentään tämä: hän on kansan, ei koskaan hallitsevan eliitin puolella.

Mikrohistoria on ihmisen historiaa, arjen historiaa. Tavallisten tallaajien huomiot kuvaavat joskus aikakautta paremmin kuin virallinen historiankirjoitus, joka edelleen usein katsoo asioita ylhäältäpäin, jopa arrogantisti von oben.

Outoa on se, miten joku pieni runo, jonka vain muutama ihminen tuntee ja lukee, elää kauemmin kuin moni hehkutettu ja kunnian kukkuloille juuri sinä vuonna nostettu eepos.

Uskon edelleen kirjallisuuteen, vaikka tätä uskoa koetellaan liki päivittäin, kun katsoo lehtien kulttuuriosastojen ja varsinkin television vastaavaa antia. Mutta sekin on osa samaa kuplaa, jota perustellaan sillä, että ihmisille annetaan, mitä he haluavat. Itse asiassa lukijoille ja katsojille annetaan sitä, mitä toimittaja haluaa. Hän taas pääsee arvioinnin vaivasta, kun ei enää näe sen suuremmin vaivaa.

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi, 2016
n. 477 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja

Sinä sanoit: ”En pelkää kuolemaa. En ole koskaan pelännyt.”
Minä sanoin: ”Minäpä pelkään. Kun kuolen, teidän on poltettava minut, en halua pimeään multaan.”

Minulla meinasi käydä köpelösti tämän kirjan kanssa. Luin sen kirjaston e-kirjana ja olin päässyt varmaan yli puolenvälin, kun yhtäkkiä välistä katosi kymmeniä sivuja. Kun e-kirjassa ei niitä sivunumeroita ole ja kun tämä kirja on hyvin fragmetaarinen, en asiaa ensin huomannut. Ihmettelin vaan, että kylläpä tämä menikin nopeasti ja olipa kirja todella kummallinen ja pinnallinen, teennäinen ja tekotaiteellinenkin, ja ihmettelin, missä se oli se koskettavuus, josta moni kirjabloggari oli maininnut. Että ihan itkeneetkin olivat. Jaa, minkä vuoksi, tuumin, kunnes tulin selanneeksi kirjaa vielä kerran ja totuus selvisi: bugi! Sen takia välistä oli kadonnut kirjan ydin, Carlin kuolema, huumeet, joiden vaikutuksen alla 25-vuotias nuorimies riisuu itsensä alasti ja hyppää ikkunasta murskautuen kirjaimellisesti palasiksi. Samoin puuttuivat kohtaukset sairaalasta, minne perhe ja ystäväpiiri kokoontuu, järkyttyneenä, hyvästelemään rakkaansa. Tapahtumat muuttavat kaikkien hänen  läheistensä elämän, äiti mukaanluettuna. Tai oikeastaan äidin elämän ennen kaikkea.

Sivujen, niiden kertomuksen kannalta oleellisimpien, katoaminen välistä oli oiva oppitunti kirjan dramaturgiasta ja rakenteesta: kun yksi osa puuttuu, muut eivät toimi, ja jos se varsinainen sydän puuttuu, lässähtää kokonaisuus kokonaan ja jäljellä oleva tekstin lukee aivan toisessa valossa. Pelkät kauniit lauseet eivät kosketa, jos kirjailija ei anna itsestään kaikkea, näytä itseään vereslihalla. Näin oli todella käydä, onneksi huomasin viime tingassa mitä oli tapahtunut ja luin puuttuvat sivut. Nyt minäkin itkin, äidin rinnalla.

Mutta miksi sitten kirja tuntui ensin teennäiseltä ja tekotaiteelliselta? Koska kirjoittaja, New Yorkissa jonkinlaista bling-bling-elämää viettävä eronnut ja uudestaan avioitunut tanskalainen runoilija-äiti suree hurmaavan poikansa poismenoa kaipaavin, mutta perin ihailevin ja runollisin sanamuodoin. Kuin Lemminkäisen äiti hän yrittää koota kadonnutta poikaansa kokoon päiväkirjamerkintöjen, pojan kirjoittamien runojen (joista äiti ei ole tiennyt) ja muistiinpanojen sekä sekalaisten muistojen myötä. Äiti on poikaansa kokoon kursiessaan neuvoton, hän ei ole tuntenutkaan lastaan, hän pelkää jo nyt unohtavansa tämän, vaikka toisaalta tietää ettei unohda, poika vain muuttaa muotoaan, asuu magnolian kukissa ja muissa perheenjäsenissä, heidän ilmeissään, olomuodossaan ja muistoissaan. Lopulta karvas totuus tulee ilmi (ja nämä sivut siis bugi ensin kadotti). Poika on ollut huumepäissään, psykoosissa, nappailtuaan sieniä, riisunut itsensä alasti ja hypännyt ikkunasta ja että ei, se ei ole onnettomuus, se ei ole tapaturma, se on omaehtoinen hyppy kuolemaan, joskin huumeiden vaikutuksen alla tapahtunut. Ja se hyppy rikkoo paljon, paljon enemmän kuin pojan oman ruumiin.

Se, mikä minua kiinnosti etenkin ensi alkuun, oli se, miten ihminen jollakin tavalla tietää tulevan kuolemansa, ennenaikaisenkin. Äiti näkee unta, jossa poika kaatuu ja satuttaa itsensä, ja hän herää unestaan ahdistuneena. Poika taas on, kuten äiti päiväkirjamerkinnöistään nyt huomaa, pienestä alkaen puhunut kuolemasta toisella tavalla kuin muut. Ikään kuin luonnollisena tapahtumana, ei pelottavana. Ja: pojan, vanhempiensa avioeron kahtia halkaiseman, menetyksen pelko, joka ilmenee vaikeina hyvästeinä lapsena ja jonkinlaisena haahuiluna elämässä.

Nämä ovat ne asiat, mitkä jäävät mieleeni äidin tuskan lisäksi, tai oikeastaan läheisten tuskan, sillä jokainen reagoi nuorukaisen kuolevan ruumiin vierellä eri tavoin. Äidin elämän pojan kuolema muuttaa. Ura ei enää merkitse mitään (hän sanoo). Seurapiiritapahtumat eivät merkitse mitään (hän oppii sanomaan ei). Tärkeysjärjestys muuttuu kokonaan.

Niin, onneksi huomasin lukea puuttuvat sivut. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, luen sen kerralla läpi kokonaisuutena. Jäi sen verran paljon mietittyttämään sekä teemansa, tyylinsä että sen dramaturgian kaaren vuoksi.

Tästä tulee muuten myös etukäteismerkintä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa on lokakuun kielenä tanska. Enpä olisi arvannut löytäväni siihen näin kiinnostavaa kirjaa ja vieläpä minulle tyystin tuntemattomalta kirjailijalta!

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on ottanut sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja
tanskankielinen alkuteos Har døden taget  noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog, 2017
suomentanut Kristiina Huttunen
S&S, 2018
n. 160 sivua
luettu kirjaston e-kirjana