Göran Tunström: Kimmellys

– Etköhän sinä hieman liioittele, isä.
– Kyllä, poikani, minä liioittelen. (s.40)

Kylläpä oli kirja. Luin hetki sitten viimeiset sivut ja suljin kannet käsivarret kananlihalla. Kirja, joka on odottanut hyllyssäni parisenkymmentä vuotta lukemista. Kirja, jota olen kaksi kertaa aloittanut lukemaan ja jonka olin kummallakin kerralla jättänyt kesken. Se siis odotti vain aikaansa, ja se oli tullut nyt.

Kirjasin toukokuussa hyllynlämmittäjiäni eli kirjoja, jotka olin suurin odotuksin hankkinut mutta jotka olivat syystä tai toisesta jääneet hyllyyn odottamaan, ja yksi niistä oli Göran Tunströmin Kimmellys. Olin ostanut sen alelaarista, niteitä oli siellä niin paljon että vaikutti siltä, ettei kukaan ollut ostanut sitä oikeaan hintaan. Muistan vieläkin hinnan, se oli liimattu kanteen punaisella alepallukalla: kaksi markkaa.

Kirjan kansi on tavattoman ruma, se ei innosta lukemaan ollenkaan. Islanti, jalkapallo, isä ja poika, Pariisi. Hmm. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta Tunströmin nimi on jäänyt mieleen Jouluoratoriosta ja Matkasta Intiaan. Olenko lukenut niitä? Ehkä, ehkä en, en muista. Ehkeivät ne olleet tehneet niin suurta vaikutusta, tai ehkä se oli vain ystäväni, joka niitä kehui ja siksi tartuin alelaarin Kimmellykseen.

Nyt otin kirjan matkalukemiseksi. Vajaa kolmesataa sivua, suhteellisen isoa pränttiä, osa luvuista lyhyitä. Nyt sen lukisin ja sitten laittaisin eteenpäin. Näin olin päättänyt. Mutta mitä kävi? Alkuvaikeuksien jälkeen aloin sittenkin päästä tarinaan sisään, sitten kirjaa oli yhä vaikeampi laskea kädestä. Ja mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän kirjaan rakastuin.

Tarina kertoo isästä, kuuluisasta radiopersoonasta, joka on menettänyt poikansa äidin varhain ja joka kaikesta esittämisestään huolimatta on aika yksinäinen mies ja toisaalta rakastava isä. Ja pojasta, joka jää vahvan isäpersoonan varjoon ja irrottautuu tästä lähtemällä Pariisiin. Mutta isän ja pojan välillä oleva side ei kuitenkaan katkea: isä pitää siitä huolen toisaalta kirjeitä kirjoittamalla, ja poika… niin, veri on vettä sakeampaa, kaikesta huolimatta. Ja on siellä se ranskalaiselle suurlähettiläälle menetetty jalkapallokin, joka toimii kertomuksen läpi kulkevana punaisena lankana.

Kertomuksen aikajana on pitkä: se alkaa pojan siittämisestä ja päättyy isän kuolemaan. Jostain syystä minun on vaikea hahmottaa isän ikääntymistä, vaikka poika, kertojahahmo, selvästikin aikuistuu tarinan edetessä. Ehkä isä ei vanhenekaan, vaikka keho tekeekin toisin. Tunströmin kirjoitustyylikin tulee tutuksi: hän sekoittaa tarinaan filosofeja, vieraita kieliä (englantia, latinaa, ranskaa, saksaa, islantia), paikan nimiä, historiaa, ajankohtaisia faktoja. On mielenkiintoista lukea islannin kalaviennistä ja toisaalta todeta, ettei mikään ole muuttunut parissakymmenessä vuodessa, edelleen bretagnelaiset kalastajat pistävät (pakaste)kalaa tuoville ulkomaille vastaan ja Ranskan hallituksen on myönnyttävä ja tyynnyteltävä omia kansalaisiaan ulkosuhteiden kustannuksella, sillä, kuten islantilainen toteaa: ”–… pieni maa, eihän meitä näy edes heidän sääkartoissaan.” (s. 245)

Nyt olen ongelman edessä: mitä tehdä kirjalle? Olin päättänyt laittaa sen eteenpäin, viedä johonkin kirjankierrätyspisteeseen tai divariin, mutta nyt? Kirjassa on jotakin, joka koskettaa minua läheltä, jotakin, jonka vuoksi voin täyttää Helmet-haasteen kohdan kolmetoista.

Olin tullut hakemaan häntä kotilomalle, aikaa oli kulunut, halusin kaikesta huolimatta viettää hänen syntymäpäiväänsä, huolimatta hänen parantumattomasta itsekeskeisyydestään, joka oli tehnyt jokaisesta käynnistä ylen piinallisen. Minun elämässäni tapahtui, mutta hän ei jaksanut, ei ehkä uskaltanut tietää siitä mitään. (s. 160)

No, tämä oli tällä kertaa tällainen hyvin nopeasti kirjoitettu tajunnanvirtabloggaus, ehkä sekava, ehkä ei, en tiedä. Vaikutuksen kirja joka tapauksessa teki, ja yllätti.

 

Göran Tunström
Kimmellys (Skimmer, 1996)
kääntänyt Arto Häilä
Gummerrus, 1997
286 sivua
Omasta kirjahyllystä (ostettu alennuksesta vuosia sitten).

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja, joka kertoo sinusta.

Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Aaron muutti suuntaa ylös tuuleen, tullakseen valulaivaa vastaan, ettei ainakaan osuisi sen keulan eteen. Ei niistä tiedä, mimmoiset kiireet niillä on, ajavat vaikka yli, jos niikseen sattuu. Sanottiin kyllä, etteivät ne ihmisten yli saa ajaa, mutta sattuu sitä vahinkojakin. Ja onkareitten isännät ja kapteenit olivat niin suuria herroja, että voisivat tehdä mitä rookasi huvittamaan. Niinhän asia oli muutenkin, herroille oli luvallista moni semmoinen, joka ei rahvaalle käynyt laatuun. Eiväthän he muuten herroja olisikaan. (s.14)

Kaikille kirjoille on aikansa, näin olen saanut taas todeta. Olin ostanut Tapio Koivukarin Luodetuulen maan lähtiessäni ensimmäisen kerran pitemmäksi aikaa Ranskaan, mutta 1900-luvun alun raumalaisen saaristoelämän kuvaus ei ottanut tuolloin lainkaan tuulta purjeisiinsa, jos tällainen kielikuva sallitaan. Kaikki Ranskassa oli uutta, janosin saada tietää lisää. Rauma, minulle muutenkin vieras alue, tuntui todella kaukaiselta. Vikaostos? mietin ja lykkäsin kirjan takaisin hyllyyn.

Nyt on kulunut aikaa, vierähtänyt vuosia. Olen oppinut Ranskasta, sen historiasta ja arjesta paljon. Ja mitä enemmän opin, sitä kiinnostuneemmaksi tulen oman maani historiasta ja siitä, miten sekin omalla tavallaan nivoutuu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Jokin aika sitten kirjasin ylös hyllynlämmittäjiäni eli kirjahyllyyn unohtuneita ja lukemista odottavia kirjoja, ja kas, se, johon ensimmäiseksi tartuin, oli Koivukarin Luodetuulen maa.

Pienten alkuvaikeuksien yli päästyäni aloin kuin aloinkin päästä mukaan Aaronin ja Fiinan ja heidän jälkeläistensä elämään Kuuskajaskarissa, lähiluodoilla ja Rauman haminassa. Koivukari piirtää hienoilla vedoilla kokonaiskuvaa 1900-luvun alun vaiheikkaista vuosista luotojen asukkaiden, luotsien, merimiesten ja muiden pienten ihmisten kokemusten kautta: on nälkävuosia, on Oolannin sotaa, on brittejä jotka tulevat pommittamaan Raumaa, on sorto- eli venäläistämisvuosia, on toiveita itsenäisyydestä ja sitten se itsenäisyyskin, josta tulee tieto pienellä viiveellä saaristoon, mutta tulee kumminkin. Ja lopulta sisällissota, jota käydään porvareiden ja kauan sorrettujen työläisten välillä. Voiton vievät porvarit, mutteivät yksin: he tarvitsevat apua Saksasta asti, ammattisotilaiden apua. Rauma on ehkä vain pieni satamakaupunki kaukana Suomen länsirannikolla, mutta osansa sekin on saanut maailmanhistorian näyttämömä.

Ehkä se juuri oli se, mikä minua tarinassa eniten kiehtoi. Että Suomi ja Rauma esiintyykin kansainvälisenä paikkana, jossa on puhuttu suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa sujuvasti sekaisin. On ollut kiinalaisia linnoitusrakentajia ja belgialaisia lasitehtailijoita. Japanin sota on kaikkien huulilla kun mietitään, lähetetäänkö meiltäkin sinne poikia tapatettavaksi. Laivoilla vietiin voita ja munia engelsmanneille, puuta Ruotsiin. Merimiehet – ja heidän laivakokkinaan ollut Aaronin ja Fiinan tytär Sofia – kulkivat pitkiä matkoja Cardiffiin, Baskimaahan ja aina Amerikkaan saakka. Ja toivat tuliaisina tarinoita ja kahvia, nisujauhoja ja komeita kankaita. Ja sitten, kun ensimmäinen maailmansota alkaa, on Rauman satama kauttakulkupaikka niin itään kuin länteenkin:

Parin viikon kuluttua junat kulkivat päivittäin Raumalta Pietariin tuoden ihmisjoukkoja, joiden kaltaisia ei täälä oltu ennen nähty. Aatelisia, diplomaatteja, liikemiehiä, upseereita, lehtimiehiä, miehiä ja naisia, lapsiakin joukossa, mukana aivan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta olivat olleet kaukana kotoa sodan alkaessa, ihmisiä jos ei nyt kaikista kansanheimoista ja kielistä niin melkein ainakin. Lierihattuisia ja itsevarmoja amerikkalaisia, tweedpukuisia englantilaisia, vilkkaasti elehtiviä fransmanneja ja spanjuureja menossa länteen. Päättäväisesti askeltavia saksalaisia ja itävaltalaisia sekä kaikkia niitä kansanheimoja, joita heidän valtansa alle kuului: puolalaisia, tsekkejä, unkarilaisia, kroaatteja, kaikki menossa Rauman ja Ruotsin kautta kotiin. Ja toisesta suunnasta tulossa kaikkia Äiti Venäjän lapsia ja vielä kaukaisemman idän kansallisuuksia, suomalaisia, venäläisiä, puolalaisia, baltteja, ukrainalaisia, turkmeeneja, uzbekkeja, tataareja, kazaheja, burjaatteja, baskiireja, gruusialaisia, armenialaisia, kiinalaisia, mantsurialaisia, japanilaisia, ja luoja heistä kaikista lukua pitäköön. (s. 210)

Sota on mieletöntä, mutta niin on köyhyyskin. Kenties juuri vaskisepän ja entisen miliisipäällikön Tobias Grönroosin suulla Koivukari pohdiskelee omia mietteitään: ”Miksei järki ja hyvyys voisi vallita omalla voimallaan, miksi aina täytyy uhata, sortaa ja tappaa? Jos keväisessä maakellarissa perunaidullakin on tarpeeksi vaistoa kurottaakseen kohti valoa, miksi se on ihmiselle niin vaikeaa?” (s. 308)

Mielenkiintoinen, paljon ajatuksia herättävä kirja. Taidan tarttua Koivukarin teoksiin vastakin – tai hänen suomentamiinsa islantilaisiin kirjoihin, niistä Koivukarin nimi on itse asiassa alunperin mieleeni jäänytkin.

 

Tapio Koivukari
Luodetuulen maa
Johnny Kniga, 2002
336 sivua
Ostettu kirjakaupasta vuosia sitten.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis,  Suomen historiasta kertova kirja ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

10 odotetuinta ja unohtunutta kirjaa eli hyllynlämmittäjät 2017

Luin muutamasta blogista listoja kirjoista, jotka on aikoinaan innolla hankkinut mutta sitten tyystin unohtanut. Oi, näitä löytyy myös minulta, joten päätin samantien tehdä oman listani.

Suurin osa näistä kirjoista on hankittu 10–20 vuotta sitten, mutta ne odottavat yhä omaa hetkeäkään. Jokaista olen kuitenkin aloittanut ja jokaisen haluan vielä lukea. Pari niistä onkin jo lähtenyt käyntiin, yhtä odotan kovasti, kunhan vain olen saanut tällä hetkellä lukemani luettua. Kaikelle on aikansa, niille kirjahyllyn unohtuneille kirjoillekin…

Tässä siis listani hyllyni lämmittäjistä vuonna 2017:

    1. Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia

Ranskalainen ruokakirjallisuuden klassikko, jonka lukemista todella odotin hankkiessani kirjan vuosia sitten. Kiireessä lukemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, mutta tänä vuonna olen aloittanut uudestaan, nyt aperokirjana eli luen sitä aperitiivin aikaan. Aika lennokasta tekstiä, mutta sen verran krumeluuria, että väsyneenä lukemisesta ei tule mitään.

    2. Göran Tunström: Kimmellys

Ystäväni ylisti Tunströmin Talvimatkaa Intiaan sekä Jouluoratoriota, joten nappasin alelaarista samaisen kirjailijan tuotantoa olevan Kimmellyksen. Siitä on kohta 20 vuotta aikaa, enkä ole päässyt edes puoliväliin. Yritän uudestaan jotta saisin luovutettua kirjan eteenpäin. –> Luettu! Ja hyväksi osoittautui, oli vain odottanut oikeaa aikaa…

    3. Jun’ichirō Tanizaki: Childhood years – a memoir

Tanizaki on yksi suosikeistani, ja 1800-luvun ajankuva Tokiosta kiinnostaa. Kirja on kuitenkin tavattoman pientä pränttiä ja sivut avautuvat huonosti, joten en ole päässyt sen kanssa muutamaakaan kymmentä sivua eteenpäin. Silti se tuntuu koko ajan kutsuvan luokseen. On kutsunut kohta viisitoista vuotta. Joko olisi aika?

    4. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko mikä klassikko, mutta en pääse tarinaan mukaan. On kuitenkin luettava, jo yleissivistyksen vuoksi. (Eikä se ole edes niin pitkä!)

    5. Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Jostain syystä odotin tältä kirjalta paljon. Enkö sitten lukenut takaliepeen tekstiä vai miksi siihen tartuin? Tsaarin sortotoimia, ensimmäistä maailmansotaa, kansalaissotaa ja 1900-luvun alun elämää Suomen saaristossa. En pääse mukaan ollenkaan. En silti luovu kirjasta, haluan lukea sen. -> Onneksi en luopunut, sillä tästä minä aloitin: kirja on todella mielenkiintoinen, kun alkuun vaan pääsee!

    6. Isabel Allende: Henkien talo

Maagista realismia. Odotin, mutta kaksi kertaa olen kirjaan tarttunut, enkä ole eteenpäin päässyt. Silti se jotenkin pysyttelee mielessä. Ehkä jo siksikin, että Isabel Allende on läheistä sukua Chilen entiselle presidentille Salvador Allendelle.

    7. Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Tämän kirjan selkämystä olen katsellut äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen kerran yritin lukea 15-vuotiaana, mutta 1800-luvun ranskalainen tyyli ei oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Mutta tarinan alku on jäänyt mieleen. On siis päästävä sen kanssa eteenpäin. Luulen, että se  alkaa sittenkin viemään mukaansa. Ja onhan se ajankuvaa Pariisista.

    8. Victor Hugo: Kurjat I ja II

Tämäkin on ikuisuusprojekti, mutta vuoden alussa aloin päästä jyvälle. Hugohan on kuin onkin nero! Ja Kurjat kuvaa tilannetta, johon nykymaailma on menossa takaisin, ellei jo siellä ole. Tähän palaan uudestaan ja luen sitä pikkuhiljaa eteenpäin. Todella voimakkaita kokemuksia, joten luen aina välillä jotain muuta.

    9. Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

Kirja edesmenneen isoäitini hyllystä. On mielenkiintoista tutustua läheiseen ihmiseen sen kautta, mitä hän on lukenut. Ja tarjolla pitäisi olla poliittista aikalaiskritiikkiäkin, tällä kertaa Guatemalasta. Olen aloittanut, mutten vielä päässyt eteenpäin. Tältä kirjalta odotan kuitenkin paljon.

    10. Haruki Murakami: The Wind-Up Chronicle

Hankin tämänkin kirjan noin viisitoista vuotta sitten, mutten päässyt alkua pidemmälle. Nyttemmin olen löytänyt Murakamin nerouden ja sormeni suorastaan syyhyävät kirjan pariin. Lukulistalla se on syksyllä.