Avainsana-arkisto: hyllynlämmittäjät

Vuoden 2018 hyllynlämmittäjät

Hyllynlämmittäjien listaaminen viime toukokuussa kannatti: kirjasin tuolloin ylös kymmenen kirjaa, jotka olen aikoinaan hankkinut suurella innostuksella, mutta joita en syystä tai toisesta ollutkaan lukenut. Vuoden loppuun mennessä olin kuin olinkin lukenut niistä kuusi ja yksi on puolivälissä. Ja jokainen niistä osoittautui hyväksi!

Koska listan kirjoista on edelleen kolme ja puoli lukematta, kirjaan tälle vuodelle vain seitsemän uutta. Kymmenen yhteensä riittää hyvin. Rästissä olevien (Brillat-Savarinin Maun fysiologia, Tanizakin Childhood years, Wilden Dorian Grayn muotokuva ja Hugon Kurjat I & II) lisäksi koitan tänä vuonna patistaa itseni seuraavien kirjojen pariin:

  1. Victor Segalen: Maalauksia

Ihastuin aikoinaan kirjan kanteen, minkä lisäksi takakansiteksti vei mukanaan. Bretagnesta kotoisin oleva Segalen yhdistää idän ja lännen, taiteen ja kirjallisuuden. Jorge Luis Borgesin mukaan Segalenin tuotannon lukee alle kuukaudessa, mutta ymmärtämiseen menee loppuelämä. Kirja minulle! uskoin ja tein kaupat. Mutta, mutta… lukemiseen ei mennytkään kuukausi, siihen meinaa mennä se loppuelämä. Vai? Pääsisinkö kirjan imuun nyt? Aion yrittää.

2. Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin

Olin lukenut suurella ihastuksella Rilken teoksen Kirjeitä nuorelle runoilijalle, kun sain lahjaksi hänen kirjansa Hiljainen taiteen sisin. Miten hän, lahjan antaja siis, osasikin arvata? Ja kuitenkin tämä kirja osoittautui edellistä vaikeammaksi, se ei avautunutkaan. Joten – on aika yrittää uudestaan.

3. George Orwell: Burmese Days

Löytö divarista. Kiinnostava, kuten Orwellin teokset aina, mutta jokin hankaa. Ollaan siis brittien hallitsemassa Burmassa, missä takakansitekstin mukaan yhdistyvät englantilaisten teeskentely ja paikallisten korruptio. Eikö jo tämän pitäisi herättää kiinnostus?

4. Vladimir Nabokov: Nabokov’s Dozen

Orwellin lisäksi Nabokov on nimi, jolta voi odottaa kiinnostavaa tekstiä. Nämä ovat novelleja, joista ensimmäisen jo luinkin, sijoittui 1800-luvulle. Präntti on vain toivottoman pientä ja kansi… kammottava. Tämän lukemiseen pitäisi saada lisäpotkua myös novellihaasteeksi muokkaamani Helmet 2018 -lukuhaasteen myötä.

5. Susan Sontag: Against Interpretation and Other Essays

Susan Sontag oli amerikkalainen kirjailija ja esseisti, joka kirjoitti paljon valokuvasta ja elokuvasta. Ajatus siitä, että joku kyseenalaistaa tulkitsemisen, on mielenkiintoinen. Vaan niin se kirja odottaa hyllyssä lukemista.

6. Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä

Hemingway ei totta vie kuulu lempikirjailijoihin, mutta hän arvosti suuresti härkätaistelua ja tiesi siitä paljon, minkä vuoksi halusin lukea tämän kirjan. Olen puolivälissä. Se on asiantunteva, mutta… No, en ole fani. Hemingwayn, siis. Yritän kuitenkin saada kirjan loppuun.

7. Bo Carpelan: Alkutuuli

Tämän kanssa turhautumisesta olen kirjoittanutkin. Kun postaus kerran nousi vuoden 2017 kymmenen luetuimman joukkoon, ajattelin että no luetaan sitten. Ehkä pääsen jonkun kynnyksen yli ja pääsen yhden lempikirjailijani matkaan mukaan.

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open.
”What is that?”
”The bird that winds the spring,” I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeak.” (s. 62)

Tänä vuonna olen lukenut kaksi järisyttävää kirjaa. Toinen on Haruki Murakamin Dance, dance, dance ja toinen saman tekijän The Wind-Up Bird Chronicle*. Kumpaakaan ei ole valitettavasti vielä suomeksi saatavilla, joten luin ne englanniksi.

The Wind-Up Bird Chronicle on odottanut hyllyssäni vuodesta 2001. Ostin sen pitkää matkaa silmällä pitäen, mutta sitten tapahtui asioita, joiden takia matka peruuntui ja elämäni otti uuden suunnan. Yritin muutamaan otteeseen tarttua kirjaan, ja vaikka Murakamin teksti tietyllä tavalla veti puoleensa, sen amerikkalaismainen tyyli (siltä se ensin vaikutti) synnytti minussa torjuntareaktion. Kesti yli viisitoista vuotta, että pääsin sen yli – ja onneksi pääsin, sillä sitten aloin päästä kirjaan sisään. Toki tieto siitä, että Murakami tuo mukaan Mantšukuon nukkevaltion ja toisen maailmansodan loppuvaiheet tästä näkökulmasta kannusti jatkamaan, onhan se jotakin, mistä vain vähän tiedän. Kirjaa sivusivat myös Murakami ja psykologi Hayao Kawai keskustelukirjassaan, mikä myös herätti kiinnostukseni.

Mutta kirja oli jotakin aivan muuta kuin odotin tai oletin. Jotakin aivan muuta, kuin mitä olin häneltä tähän mennessä lukenut. Hän luo jälleen kudelman, jossa kaikki linkittyy kaikkeen. Mukana on Murakamille tyypillistä aikalaiskritiikkiä tv:n ja median vaikutuksesta sekä kapitalistisesta yhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea kirja käsittelee ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Toisin sanoen lihallisena, fyysisesti tuntevana ja samalla mentaalisena olentona, jonka mieli jatkaa siitä, mihin fyysinen ei yllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Murakami tuo ihmisen fyysisyyden kirjaimellisesti iholle asti. Se on pakottavaa tunnetta lantiossa, joka helpottuu laukeamisella. Se on hikeä käsissä, jotka pitelevät baseball-mailaa, josta on tullut tappoväline. Se on tuskaista kuolemaa ihoa nyljettäessä, sen seuraamista katseella ja pahoinvointia sen edessä. Ja siihen kaikkeen liittyy myös mieli. Se mieli, ajatuksen voima, joka tuntee katseen itsessään, joka tietää miten joku pyytää apua ilman sanoja, ja joka pystyy hirvittäviin rikoksiin ja toisaalta tuhoamaan toisen pelastaakseen muut.

Se on myös kertomus piilovaikuttamisesta, ihmisten manipuloinnista, niin yksilön kuin laajempien massojenkin.

Niin, se tarina. Keskiössä on varsin tavallinen kolmikymppinen mies, Toru Okada, joka on ottanut loparit asianajotoimistosta ja keskittyy kodin hoitamiseen ennen kuin alkaa taas etsiä töitä tosissaan. Vaimo on töissä terveyslehden toimituksessa, ja hänen palkkansa riittää toistaiseksi molempien elättämiseen. Näin sivumennen sanoen erittäin harvinainen järjestelmä japanilaisittain, yleensä se on päinvastoin. Kun pariskunnan kissa katoaa, rauhallinen elämä alkaa saada uusia piirteitä. Toru Okada tapaa 17-vuotiaan tytön tyhjillään olevan, kirouksen alla olevana talon pihalla ja he ystävystyvät. Samoin hän ystävystyy Mantšukuossa palvelleen luutnantti Mamiyan kanssa, joka valottaa sodan mielettömyyttä Japanin miehittämällä alueella ja sittemmin Siperian vankileirillä. Sitten katoaa Okadan vaimo. Tämän veli, Noboru Wataya, on noussut median rakastamaksi julkkispoliitikoksi, ja juuri hän kieltää Toru Okadaa yrittämästä ottaa yhteyttä vaimoonsa ja painostaa häntä avioeroon. Okada ei usko vaimoaan tai tämän veljeä, jota hän hän inhoaa syvästi, ja kyetäkseen ymmärtämään mistä kaikessa on kyse, hän laskeutuu kirotun talon pihalla olevaan tyhjään kaivoon, jonka pimeydessä hän pystyy irrottautumaan fyysisistä häiriötekijöistä ja näkemään asiat selvemmin.

The Wind-Up Bird Chronicle on kirja, josta voisi kirjoittaa vaikka tutkielman, pieni blogikirjoitus on vain raapaisu siihen kaikkeen. Kirjassa on paljon samaa kuin Dance, dance, dancessa ja toisaalta 1Q84:ssa, kuten kuu, vuosi 1984 ja jopa yksi hahmokin, niljakas Ushikawa… Tässä vielä muutama katkelma; muistiinmerkintöjä tästä kirjasta oli yllättävän vaikea tehdä, se on niin monipolvinen kokonaisuus.

Soon the mass media began introduce [Noboru Wataya] as a ”hero for the age.” Two expressions he had coined, ”sexual economics” and ”excretory economics,” became the year’s buzzwords. Newspapers and magazines carried feature sections on him as one of the intellectuals of the new age. I couldn’t believe that anyone who wrote these articles understood what Noboru Wataya was saying in his book. I had my doubts they had even opened it. But such things were no concern to them. Noboru Wataya was young and single and smart enough to write a book that nobody could understand.
It made him famous. (s. 74)

Before dawn, in the bottom of the well, I had a dream. But it was not a dream. It was some kind of something that happened to take the form of a dream. (s. 241)

My body stopped fuctioning, as if a plug had been pulled. A perfect nothingness came over me. (s.250)

Taking the veterinarian with him, the lieutenant went to stand  somewhat apart from the soldiers. ”You’d better watch this,” he said. ”This is another way to die.”
[…] Of course, you can train all you want, but finally what you’re stabbing is a straw doll, not a live human being. It doesn’t bleed or scream or spill its guts on the ground. These soldiers have never actually killed a human being that way. And neither have I.” (s. 516)

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
(japaninkielinen alkuteos Nejimaki-dori kuronikuru, 1997)
Random House, 1998
kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
607 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Yomiuri-kirjallisuuspalkinto).

Isabel Allende: Henkien talo

– Minä kiroan sinut, Esteban! Férula huusi. – Sinä tulet olemaan aina yksin, sinun ruumiisi ja sielusi kutistuvat, ja sinä kuolet kuin koira! (s. 141)

Hyllynlämmittäjien purkaminen on edennyt kohdallani viidenteen kirjaan. Tartuin Isabel Allenden Henkien taloon vähän sellaisella ”no katsotaan nyt mitä tästä tulee” -ajatuksella. Kirjan nimi ja kansi nostattivat lähinnä ennakkoluuloja, eikä pieni printti auttanut innostumista, aikaisemmilla yrityksillä en ollut päässyt alkua pitemmälle. Jokin kirjassa on silti vetänyt puoleensa, sillä kaikesta huolimatta kirja on pysynyt hyllyssä liki kymmenen vuotta.

Nyt, kirjan luettuani, voin vain todeta miten väärässä olin ollut. Kirjahan on todella mielenkiintoinen ja vaatii varmasti myös toisen lukukerran. Tällä kertaa luin sen vain tarinana, ensi kertaa varten aion tutustua Chilen ja vähän yleisemminkin Etelä-Amerikan lähihistoriaan. Sillä siitä Henkien talo kertoo: Eteläamerikkalaisen yhteiskunnan murroksesta 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle. Se kertoo kahden kerroksen väestä, rikkaista maanomistajista ja talonpojista, sosialismin noususta ja maareformeista ja lopulta sotilasvallankaappauksesta ja diktatuurista, jonka raakuutta edes periporvarit eivät osanneet arvata.

Tarina kerrotaan erään suvun henkilöiden kautta. Pääosassa on Esteban Trueba, hyvästä perheestä tullut poika, jonka isä on hassannut suvun omaisuuden, ja joka nostaa rappiolle joutuneen Las Tres Maríasin sukutilan kukoistavaksi mallitilaksi työllä, rahalla ja ankaruudella, mutta jota vaivaa lapsuudesta asti pahansisuisuus ja raivokohtaukset, minkä vuoksi häntä kunnioitetaan, mutta samalla vihataan. Toisena punaisena lankana kulkevat perheen naisten tarinat: kauniin Rosan, jonka Esteban menettää ennen kuin ehtii saadakaan, henkimaailman kanssa hyvin toimeentulevan Claran, Estebanin ja Claran tyttären Blancan ja lopulta Alban, Blancan tyttären ja isoisänsä lempilapsenlapsen. Juuri naistensa kautta Esteban joutuu kohtaamaan talonpoikaisluokan edustajat yhdenvertaisina ihmisinä, kun sekä tytär että tyttärentytär rakastuvat senaattori Trueban poliittisiin vastustajiin, sosialistimusikanttiin ja sissitaistelijaan.

– Jaahas! Kaikenlaista typeryyttä sitä voikin päästää suustaan laulamalla, [Trueba] murahti. – Opettelisit mieluummin rakkauslauluja!
– Minä pidän enemmän tällaisista, isäntä. Yhtenäisyydessä on voimaa, niin kuin isä José Dulce Maríalla on tapana sanoa. Jos kerran kanat pystyvät yhdistymään kettua vastaan, mikseivät myös ihmiset? (s. 163)

Politiikka kulkee tarinassa kuitenkin taustalla, kuten ihmiselämässä yleensäkin. Sen sijaan keskipisteessä ovat ihmiset hyvine ja huonoine puolineen. Ennen kaikkea Allende kuvaa porvariston elämää: Trueban naiset ovat etuoikeutettuja, heillä on aikaa ja toisaalta myös herkkyyttä kuunnella henkiä, neuloa villavaatteita köyhille ja järjestää juhlia – ja kokea jännittävää rakkautta ja toisaalta rakentaa siltoja siihen toiseen maailmaan, joka elää hyvin toisenlaista arkea saman tilan mailla. Esteban Trueba taas on menneen maailman patruuna: hän toisaalta tekee hyvää kohottaessaan alustalaistensa elintasoa rakennuttamalla kouluja, parantamalla heidän asuinolojaan ja ruokkiessaan ja vaatettaessaan nämä. Toisaalta hän kokee olevansa alustalaisten yläpuolella, raiskaa nuoria palvelustyttöjä ja pieksee pojan, joka villitsee talonpoikia sosialismiopeillaan. Nämä kaksi maailmaa yhdistyvät tuhoisasti Esteban Trueban äpärässä, Esteban Garcíassa, hänen nöyryytyksen, epäoikeudenmukaisuuden ja vihan tunteissaan, jotka pääsevät valloilleen sotilassaappaissa.

[…] tilanherrat seurasivat vaalitoimitusta ja lahjoivat poliisin varmuuden vuoksi etukäteen. Juhlien jälkeen talonpojat lastattiin vankkureille ja vietiin äänestämään tarkan silmänpidon alla. Naurettiin ja laskettiin leikkiä, sillä tämän ainoan kerran isännät kohtelivat alaisiaan tuttavallisesti: veikkonen sinne ja kuomanen tänne, ja luota vain meikäläiseen, kyllä isäntä hoitaa, noin sitä pitää, sinulla pitää kaveri olla vähän sitä isänmaallisuutta, katsos liberaalit ja radikaalit ovat täysiä paskoja, ja kommarit, ne on ateisteja, huoranpenikoita jotka syövät lapsia. (s. 79)

Se, mistä pidin Allenden tekstissä, oli tietty ajattomuus. Vaikka aikakaudet ovatkin läsnä, jäävät ne rivien väliin ja teknologian kehitykseen. Ensin kartanoon ei tule edes vettä, ja kun se saadaan, se lirisee ja on likaista. Radiosta seurataan kaukaisen Euroopan sotatapahtumia, ja jokunen sekopää ryhtyy Etelä-Amerikassakin kulkemaan käsi ojossa. Sosialismi nousee ja porvarien yllätykseksi voittaa, mutta ”pohjoisen poikien” eli CIA:n avulla presidentti murhataan, vaikka lehdissä väitetäänkin tämän tehneen itsemurhan. Sitten alkaa diktatuuri. Vaikka nimiä ei mainita, tässä kohtaa ei voi enää olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Salvador Allendeen, Isabel Allenden isän serkkuun, ja Augusto Pinochetiin. Ollaan siis päästy 1970-luvulle.

Tavallaan ajattomuutta on myös kulkeminen menneessä ja tulevassa sekä parhaillaan tapahtuvassa ajassa, eri henkilöiden näkökulmissa ja ulkopuolisen kertojan käyttämisessä. Nämä toimivat yhdessä hienosti.

Vielä yksi huomio: Isabel Allenden tarinassa on myös fyysisempi puoli. Hän kirjoittaa rakastavaisten lempimisestä hyvin kiehtovasti, mutta yhtä lailla väkivallasta, raivokohtauksista ja ”turvallisuuspalvelun” suorittamista kidutuksista.

Henkien taloa tunnutaan markkinoitavan naisten romaanina, mutta minusta se ei ole ollenkaan sellainen. Päinvastoin, se on hyvin yleismaailmallinen. En voi välttyä ajattelemasta, miten kirjaa olisi markkinoitu, jos sen kannessa lukisi Isabel Allenden sijaan vaikka vain I. Allende? Sillä kirja herätti paljon ajatuksia. Niin yhteiskuntamalleista kuin demokratian vaihtumisesta diktatuuriin. Eikä tässäkään kirjassa amerikkalaisia kovin kauniisti kuvata, he esiintyvät kieroina ja rahanhimoisina kauppiaina ja puoskareina ja – nyt jo rivien välissä – maan politiikkaan sekautujina, jotka käyttävät kaikki keinot taistellessaan kommunismia vastaan. Kuulostaako tutulta? Nyt kommunismin paikalle on saatu terrorismi.

P.S. Huomaan tarkastelleeni kirjaa erityisesti yhteiskunnalliselta ja poliittiselta kannalta – aihe mikä näyttää tällä hetkellä kiinnostavan minua suuresti – mutta nautin kyllä myös siitä myös sukukronikkana ja monivivahteisen elämän kuvaajana. Hmm… mielenkiintoista!

 

Isabel Allende: Henkien talo
espanjankielinen alkuteos La casa de los espiritus, 1982
kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1985 (tämä kolmas painos 2007)
436 sivua.

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sukutarina, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (Kirjasammon täky).

Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

On viheliäistä ja sen vuoksi myös surullista, jos sotilas on olemassa vain pitääkseen vallassa roistojen, vehkeilijöiden ja maanpettureiden joukkiota; parempi on sittenkin kuolla nälkään maanpaossa. Millä oikeudella sotilas pakotetaan olemaan uskollinen hallitukselle, joka itse luopuu aatteista, pettää koko maailmaa ja omaa kansaansa?

Hyllynlämmittäjieni joukossa oli yksi erityisen mielenkiintoinen kirja. Tosin en tiennyt siitä mitään, sen harmaassa selkämyksessä vain luki suurin kultaisin kirjaimin Nobel, ja sen vieressä pienellä Miguel Angel Asturias ja kirjan nimi: Herra presidentti. Kirja on edesmenneen isoäitini hyllystä, olen tainnut napata sen itselleni hänen jäämistöstään. Siinä kaikki mitä tiesin. Presidenttiin viittaava nimi tosin vihjasi, että tämä on politiikkaa. Eikä mitä tahansa politiikkaa.

Kirja alkaa kuvauksella, jossa hullu tappaa häntä pylväikössä piinanneen miehen ja sen jälkeen hullun harhaisesta paosta. Ehdin lukea nämä ensimmäiset parikymmentä sivua muutamaan otteeseen, kunnes päätin nyt vihdoin jatkaa eteenpäin. Asturiasin kieli ja kertomistapa ei nimittäin ole maailman helpoimpia. Se on sekoitus unimaailmaa ja runoutta, raakuutta ja rakkautta, ahdistusta ja valoa. Mutta kun sen syövereihin astuu, ei ole pääsyä enää pois, tarina sulkee sisäänsä.

Herra presidentti on kertomus diktatuurista jossakin eteläamerikkalaisessa valtiossa. Se on kertomus siitä, millaista on elää ja kuolla ja kadota maassa, jossa valtaa pitää nimeämättömäksi jäävä presidentti armeijan ja salaisen poliisin avulla. Se kertoo siitä, miten naapurit vakoilevat toinen toisiaan, miten presidenttiä mielistelemällä päästään omalla urallaan etenemään ja toisaalta, millaisiin vaikeuksiin joutuu, jos presidentti niin päättää. Se on kertomus ”ylidemokratiasta”, jossa presidentti valitaan vaaleilla, joissa ei ole vaihtoehtoa äänestää ketään muuta, sillä Presidentti on Hyvä. Mutta se on myös kertomus rakkaudesta. Sattumasta ja uskosta. Ja se on kertomus siitä, miten se usko murennetaan.

Herra presidenttiä lukiessa joutui pidättelemään henkeä, joutui vertaamaan eteläamerikkalaisessa diktatuurissa elämistä tutumpiin maihin. Me emme ehkä elä diktatuurissa, luojan kiitos, mutta moni, kovin moni asia kuulosti tutulta:

Joiltakin puuttuivat välttämättömimmätkin elämän edellytykset, ja heidän oli tehtävä ankarasti työtä saadakseen jokapäiväisen leipänsä. Toiset taas ansaitsivat enemmän kuin tarpeeksi etuoikeutetuissa laiskanviroissaan: presidentin ystävät esimerkiksi; kiinteistöjen (neljän-, viidenkymmenen talon) omistajat; koronkiskurit, jota kuukaudessa ottivat voittoa yhdeksän, yhdeksän ja puoli, jopa kymmenenkin prosenttia; virkamiehet, jotka hoitivat seitsemää, kahdeksaa julkista tointa; toimiluvilla, eläkkeillä ja ammatinvalinnalla keinottelijat, peliluolien omistajat, kukkotappeluijen järjestäjät, intiaanien riistäjät, viinanpolttajat, porttoloiden, baarien ja lahjottujen sanomalehtien omistajat. (s. 21)

Ja oi, miten presidentti olisikaan rakastanut somea, googlea, Facebookia, älypuhelimia ja muita vempeleitä! Ei olisi edes tarvinnut tukeutua naapureihin tai sairaalassa viereisissä sängyissä makaaviin potilaisiin, kansalaisiin, jotka raportoisivat presidentille mitä muut tekevät, sanovat ja ajattelevat. Tutulta kuulostavat myös murhat, joista syytetään omaa vihamiestä, sekä media, joka kirjoittaa mitä hallitus käskee. Yhtä lailla tutulta kuulostaa bloggauksen alussa oleva sitaatti. Miten valtaan päässeet poliitikot rakastavatkaan ympäröidä itsensä armeijalla: kenraaleilla, majureilla ja sotilailla.

Luin kirjan tarinana, sillä sen taustat olivat minulle tuntemattomat. Vilkuilin kuitenkin vähän Wikipediaan. Siellä kerrotaan Miguel Angel Asturiasin (1899–1974) olevan kotoisin Guatemalasta ja Herra presidentin kertovan etäännytetysti diktaattori Manuel Estrada Cabrerista, jota Asturias vastusti näkyvästi. Asturias opiskeli 20-luvulla Pariisissa, missä hän sai vaikutteita surrealisteilta, ja oli kiinnostunut oman maansa alkuperäisväestöstä; hän mm. käänsi espanjaksi mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen. Guatemalasta Asturias joutui lähtemään maanpakoon CIA:n operoiman vallankaappauksen jälkeen. Herra presidenttiä hän alkoi kirjoittaa jo vuonna 1922 ja sai sen valmiiksi 1933, mutta kirja joutui odottaamaan kolmetoista vuotta, ennen kuin se pääsi guatemalalaisen sensuurin läpi.

Miguel Angel Asturias: Herra Presidentti
espanjankielinen alkuteos El señor presidente, 1946
englanninkielestä suomentanut Pirkko Lokka, suomennoksen alkuteokseen verraten tarkistanut ja runot suomentanut Pentti Saaritsa
WSOY, 1976
363 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Täysihoitolan etusivu on erääseen pieneen puutarhaan päin, siten että Neuve-Sainte-Geneviève-kadun puolella on talon oikeanpuoleinen pääty. Pitkin tämän etusivun edustaa, talon ja puutarhan välillä, on pienillä kivillä kivetty kuuden jalan levyinen tie ja sen edessä hiekoitettu käytävä, jota reunustavat suurissa sinisissä ja valkoisissa fajanssiruukuissa olevat kurjenpolvet, laakerit ja granaattipuut. Tähän käytävään tullaan sivuportista, jonka yläpuolella olevaan kylttiin on kirjoitettu: Maison Vauquer ja sen alle: Täysihoitola mies- ja naispuolisille porvareille ja muille. (s. 16)

Olen katsellut Honoré de Balzacin romaanin Ukko Goriot punaista selkämystä äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Lukioikäisenä yritin sitä lukeakin, mutta pääsin vain parikymmentä sivua eteenpäin. Kirja jäi kuitenkin ”häiritsemään”. Tiedättehän, sillä lailla että kiinnostus oli selvästi herännyt ja muistin (tosin hiukan väärin) alkuasetelman (köynnösruusun täyshoitolan sisäänkäynnissä) ja vannoin palaavani kirjan pariin.

Meni pari vuosikymmentä, kunnes otin Goriotin* mukaani matkalukemiseksi. Ja nyt oli tullut sen aika.

”Hän rakastaa teitä jo, tuo teidän pikku paronittarenne, de Rastignac.”
”Hänhän on rutiköyhä!” huomautti Eugène hämmästyneenä.
”Siinähän se niksi juuri on! Vielä pari sanaa”, lausui Vautrin, ”ja juoni on selvä.”
(s. 143)

Tarina kertoo herra Goriotista, hänen kahdesta tyttärestään ja pariisilaisista hienostopiireistä 1800-luvun alussa, ei montaakaan vuosikymmentä Ranskan vallankumouksen jälkeen. Se kertoo ajasta, jolloin raha ratkaisi, sekä se, kuuluiko piireihin ja kenet tunsi. Avioliitotkin nähtiin lähinnä liiketaloudellisena toimena, rakkausjutut kuuluivat pikemminkin syrjähyppyihin.

Päähenkilö Eugène de Rastignac on köyhään maalaisaateliin kuuluva nuorimies, joka saapuu opiskelemaan Pariisiin ja asettuu halpaan, leskirouva Vauquerin ylläpitämään täyshoitolaan, jonka asukkaat edustavat yhteiskuntaa pienoismuodossa. Täyshoitolassa asuu myös ukko Goriot, kuusikymmentäkahdeksanvuotias tyttäriään palvova ja rahansa menettänyt mies, joka on kaikkien pilkan kohteena, mutta johon – ja jonka toiseen tyttäreen – Rastignac vähitellen mieltyy.

Balzac, joka Rastignacin lailla oli köyhistä oloista kotoisin ja humaltunut pariisilaisista varakkaista piireistä (vaan toisin kuin luomansa hahmo, Balzac ei ollut aatelinen, hän lisäsi itse nimeensä etuliitteen de…), kuvaa tuon ajan Pariisia ja sen laskelmoivia ihmisiä armottomasti. Alkuun tarina kieppuu kaiken hienouden ja kauneuden ympärillä, jonka kimallus loistaa sitä voimakkaammin, mitä surkeammin on köyhien elämän laita, mutta vähitellen ihmisluonnon itsekkyys, turhamaisuus ja julmuus alkavat tulla ilmi. Ja toisaalta: kun yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole, jotenkin on ihmisen selviydyttävä. Isän rakkaus tyttäriään kohtaan ei sen sijaan haihdu, kohtelivat he tätä miten hyvänsä.

Ukko Goriot kestää aikaa, joten se jää hyllynlämmittäjä– ja konmarihaasteissani edelleen hyllyyn – ei tosin enää lämmittäjäksi vaan jälleen uudelleen luettavaksi. Ja klassikko kun on, osallistun tällä klassikkohaasteeseen.

Vielä yksi, henkilökohtainen, huomio. Äitini on kirjoittanut etulehdelle omistuskirjoituksen ja vuosiluvun. On aika kutkuttavaa ajatella, että tätä hän luki kun minä olin kaksivuotias ja äiti joko viimeisillään raskaana tai vastasyntyneen pikkuvauvan – siskoni – tuore äiti. Ja toisaalta ukko Goriot on saman ikäinen kuin oma isäni nyt… Pari sataa vuotta on välissä, mutta onko isyys pohjimmiltaan miksikään muuttunut?

*käytän tätä taivutusmuotoa, kun se kirjassakin niin on, vaikka minun korvalleni Goriot’n kuulostaisi paremmalta.

 

Honoré de Balzac: Ukko Goriot
ranskankielinen alkuteos Le Père Goriot, 1835
suomentanut Eino Voionmaa 1927, kielellisesti uudistanut Riitta Raikamo
WSOY, 1970
350 sivua
lainattu perheenjäsenen kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Göran Tunström: Kimmellys

– Etköhän sinä hieman liioittele, isä.
– Kyllä, poikani, minä liioittelen. (s.40)

Kylläpä oli kirja. Luin hetki sitten viimeiset sivut ja suljin kannet käsivarret kananlihalla. Kirja, joka on odottanut hyllyssäni parisenkymmentä vuotta lukemista. Kirja, jota olen kaksi kertaa aloittanut lukemaan ja jonka olin kummallakin kerralla jättänyt kesken. Se siis odotti vain aikaansa, ja se oli tullut nyt.

Kirjasin toukokuussa hyllynlämmittäjiäni eli kirjoja, jotka olin suurin odotuksin hankkinut mutta jotka olivat syystä tai toisesta jääneet hyllyyn odottamaan, ja yksi niistä oli Göran Tunströmin Kimmellys. Olin ostanut sen alelaarista, niteitä oli siellä niin paljon että vaikutti siltä, ettei kukaan ollut ostanut sitä oikeaan hintaan. Muistan vieläkin hinnan, se oli liimattu kanteen punaisella alepallukalla: kaksi markkaa.

Kirjan kansi on tavattoman ruma, se ei innosta lukemaan ollenkaan. Islanti, jalkapallo, isä ja poika, Pariisi. Hmm. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta Tunströmin nimi on jäänyt mieleen Jouluoratoriosta ja Matkasta Intiaan. Olenko lukenut niitä? Ehkä, ehkä en, en muista. Ehkeivät ne olleet tehneet niin suurta vaikutusta, tai ehkä se oli vain ystäväni, joka niitä kehui ja siksi tartuin alelaarin Kimmellykseen.

Nyt otin kirjan matkalukemiseksi. Vajaa kolmesataa sivua, suhteellisen isoa pränttiä, osa luvuista lyhyitä. Nyt sen lukisin ja sitten laittaisin eteenpäin. Näin olin päättänyt. Mutta mitä kävi? Alkuvaikeuksien jälkeen aloin sittenkin päästä tarinaan sisään, sitten kirjaa oli yhä vaikeampi laskea kädestä. Ja mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän kirjaan rakastuin.

Tarina kertoo isästä, kuuluisasta radiopersoonasta, joka on menettänyt poikansa äidin varhain ja joka kaikesta esittämisestään huolimatta on aika yksinäinen mies ja toisaalta rakastava isä. Ja pojasta, joka jää vahvan isäpersoonan varjoon ja irrottautuu tästä lähtemällä Pariisiin. Mutta isän ja pojan välillä oleva side ei kuitenkaan katkea: isä pitää siitä huolen toisaalta kirjeitä kirjoittamalla, ja poika… niin, veri on vettä sakeampaa, kaikesta huolimatta. Ja on siellä se ranskalaiselle suurlähettiläälle menetetty jalkapallokin, joka toimii kertomuksen läpi kulkevana punaisena lankana.

Kertomuksen aikajana on pitkä: se alkaa pojan siittämisestä ja päättyy isän kuolemaan. Jostain syystä minun on vaikea hahmottaa isän ikääntymistä, vaikka poika, kertojahahmo, selvästikin aikuistuu tarinan edetessä. Ehkä isä ei vanhenekaan, vaikka keho tekeekin toisin. Tunströmin kirjoitustyylikin tulee tutuksi: hän sekoittaa tarinaan filosofeja, vieraita kieliä (englantia, latinaa, ranskaa, saksaa, islantia), paikan nimiä, historiaa, ajankohtaisia faktoja. On mielenkiintoista lukea islannin kalaviennistä ja toisaalta todeta, ettei mikään ole muuttunut parissakymmenessä vuodessa, edelleen bretagnelaiset kalastajat pistävät (pakaste)kalaa tuoville ulkomaille vastaan ja Ranskan hallituksen on myönnyttävä ja tyynnyteltävä omia kansalaisiaan ulkosuhteiden kustannuksella, sillä, kuten islantilainen toteaa: ”–… pieni maa, eihän meitä näy edes heidän sääkartoissaan.” (s. 245)

Nyt olen ongelman edessä: mitä tehdä kirjalle? Olin päättänyt laittaa sen eteenpäin, viedä johonkin kirjankierrätyspisteeseen tai divariin, mutta nyt? Kirjassa on jotakin, joka koskettaa minua läheltä, jotakin, jonka vuoksi voin täyttää Helmet-haasteen kohdan kolmetoista.

Olin tullut hakemaan häntä kotilomalle, aikaa oli kulunut, halusin kaikesta huolimatta viettää hänen syntymäpäiväänsä, huolimatta hänen parantumattomasta itsekeskeisyydestään, joka oli tehnyt jokaisesta käynnistä ylen piinallisen. Minun elämässäni tapahtui, mutta hän ei jaksanut, ei ehkä uskaltanut tietää siitä mitään. (s. 160)

No, tämä oli tällä kertaa tällainen hyvin nopeasti kirjoitettu tajunnanvirtabloggaus, ehkä sekava, ehkä ei, en tiedä. Vaikutuksen kirja joka tapauksessa teki, ja yllätti.

 

Göran Tunström
Kimmellys (Skimmer, 1996)
kääntänyt Arto Häilä
Gummerrus, 1997
286 sivua
Omasta kirjahyllystä (ostettu alennuksesta vuosia sitten).

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja, joka kertoo sinusta.

Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Aaron muutti suuntaa ylös tuuleen, tullakseen valulaivaa vastaan, ettei ainakaan osuisi sen keulan eteen. Ei niistä tiedä, mimmoiset kiireet niillä on, ajavat vaikka yli, jos niikseen sattuu. Sanottiin kyllä, etteivät ne ihmisten yli saa ajaa, mutta sattuu sitä vahinkojakin. Ja onkareitten isännät ja kapteenit olivat niin suuria herroja, että voisivat tehdä mitä rookasi huvittamaan. Niinhän asia oli muutenkin, herroille oli luvallista moni semmoinen, joka ei rahvaalle käynyt laatuun. Eiväthän he muuten herroja olisikaan. (s.14)

Kaikille kirjoille on aikansa, näin olen saanut taas todeta. Olin ostanut Tapio Koivukarin Luodetuulen maan lähtiessäni ensimmäisen kerran pitemmäksi aikaa Ranskaan, mutta 1900-luvun alun raumalaisen saaristoelämän kuvaus ei ottanut tuolloin lainkaan tuulta purjeisiinsa, jos tällainen kielikuva sallitaan. Kaikki Ranskassa oli uutta, janosin saada tietää lisää. Rauma, minulle muutenkin vieras alue, tuntui todella kaukaiselta. Vikaostos? mietin ja lykkäsin kirjan takaisin hyllyyn.

Nyt on kulunut aikaa, vierähtänyt vuosia. Olen oppinut Ranskasta, sen historiasta ja arjesta paljon. Ja mitä enemmän opin, sitä kiinnostuneemmaksi tulen oman maani historiasta ja siitä, miten sekin omalla tavallaan nivoutuu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Jokin aika sitten kirjasin ylös hyllynlämmittäjiäni eli kirjahyllyyn unohtuneita ja lukemista odottavia kirjoja, ja kas, se, johon ensimmäiseksi tartuin, oli Koivukarin Luodetuulen maa.

Pienten alkuvaikeuksien yli päästyäni aloin kuin aloinkin päästä mukaan Aaronin ja Fiinan ja heidän jälkeläistensä elämään Kuuskajaskarissa, lähiluodoilla ja Rauman haminassa. Koivukari piirtää hienoilla vedoilla kokonaiskuvaa 1900-luvun alun vaiheikkaista vuosista luotojen asukkaiden, luotsien, merimiesten ja muiden pienten ihmisten kokemusten kautta: on nälkävuosia, on Oolannin sotaa, on brittejä jotka tulevat pommittamaan Raumaa, on sorto- eli venäläistämisvuosia, on toiveita itsenäisyydestä ja sitten se itsenäisyyskin, josta tulee tieto pienellä viiveellä saaristoon, mutta tulee kumminkin. Ja lopulta sisällissota, jota käydään porvareiden ja kauan sorrettujen työläisten välillä. Voiton vievät porvarit, mutteivät yksin: he tarvitsevat apua Saksasta asti, ammattisotilaiden apua. Rauma on ehkä vain pieni satamakaupunki kaukana Suomen länsirannikolla, mutta osansa sekin on saanut maailmanhistorian näyttämömä.

Ehkä se juuri oli se, mikä minua tarinassa eniten kiehtoi. Että Suomi ja Rauma esiintyykin kansainvälisenä paikkana, jossa on puhuttu suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa sujuvasti sekaisin. On ollut kiinalaisia linnoitusrakentajia ja belgialaisia lasitehtailijoita. Japanin sota on kaikkien huulilla kun mietitään, lähetetäänkö meiltäkin sinne poikia tapatettavaksi. Laivoilla vietiin voita ja munia engelsmanneille, puuta Ruotsiin. Merimiehet – ja heidän laivakokkinaan ollut Aaronin ja Fiinan tytär Sofia – kulkivat pitkiä matkoja Cardiffiin, Baskimaahan ja aina Amerikkaan saakka. Ja toivat tuliaisina tarinoita ja kahvia, nisujauhoja ja komeita kankaita. Ja sitten, kun ensimmäinen maailmansota alkaa, on Rauman satama kauttakulkupaikka niin itään kuin länteenkin:

Parin viikon kuluttua junat kulkivat päivittäin Raumalta Pietariin tuoden ihmisjoukkoja, joiden kaltaisia ei täälä oltu ennen nähty. Aatelisia, diplomaatteja, liikemiehiä, upseereita, lehtimiehiä, miehiä ja naisia, lapsiakin joukossa, mukana aivan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta olivat olleet kaukana kotoa sodan alkaessa, ihmisiä jos ei nyt kaikista kansanheimoista ja kielistä niin melkein ainakin. Lierihattuisia ja itsevarmoja amerikkalaisia, tweedpukuisia englantilaisia, vilkkaasti elehtiviä fransmanneja ja spanjuureja menossa länteen. Päättäväisesti askeltavia saksalaisia ja itävaltalaisia sekä kaikkia niitä kansanheimoja, joita heidän valtansa alle kuului: puolalaisia, tsekkejä, unkarilaisia, kroaatteja, kaikki menossa Rauman ja Ruotsin kautta kotiin. Ja toisesta suunnasta tulossa kaikkia Äiti Venäjän lapsia ja vielä kaukaisemman idän kansallisuuksia, suomalaisia, venäläisiä, puolalaisia, baltteja, ukrainalaisia, turkmeeneja, uzbekkeja, tataareja, kazaheja, burjaatteja, baskiireja, gruusialaisia, armenialaisia, kiinalaisia, mantsurialaisia, japanilaisia, ja luoja heistä kaikista lukua pitäköön. (s. 210)

Sota on mieletöntä, mutta niin on köyhyyskin. Kenties juuri vaskisepän ja entisen miliisipäällikön Tobias Grönroosin suulla Koivukari pohdiskelee omia mietteitään: ”Miksei järki ja hyvyys voisi vallita omalla voimallaan, miksi aina täytyy uhata, sortaa ja tappaa? Jos keväisessä maakellarissa perunaidullakin on tarpeeksi vaistoa kurottaakseen kohti valoa, miksi se on ihmiselle niin vaikeaa?” (s. 308)

Mielenkiintoinen, paljon ajatuksia herättävä kirja. Taidan tarttua Koivukarin teoksiin vastakin – tai hänen suomentamiinsa islantilaisiin kirjoihin, niistä Koivukarin nimi on itse asiassa alunperin mieleeni jäänytkin.

 

Tapio Koivukari
Luodetuulen maa
Johnny Kniga, 2002
336 sivua
Ostettu kirjakaupasta vuosia sitten.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis,  Suomen historiasta kertova kirja ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.