Luin Hiroshiman (ja Nagasakin) atomipommi-iskujen 75-vuotismuistojuhlan jälkimainingeissa kaksi aiheeseen liittyvää teosta: Editan Morrisin romaanin Hirošiman kukat ja Keiji Nakazawan omaelämäkerrallisen mangasarjakuvan Hiroshiman poika, osat 1 ja 2.
Itse asiassa sarja on huomattavasti pitempi, kaikkiaan kymmenosainen, mutta suomennettu siitä on vain kaksi ensimmäistä. Sääli sinänsä, sillä eihän selvinneiden elämä pommitukseen loppunut, siitä se vasta alkoi. Toisaalta on aika hienoa, että juuri Hiroshiman poika (Hadashi no Gen, suoraan käännettynä Paljasjalka-Gen, alkuperäinen sarja ilmestyi 1973–1985) oli ensimmäinen suomennettu manga, ja se saatiin meille vuonna 1985. Toista osaa, itse pommituksesta kertovaa, jouduttiin tosin odottamaan vuoteen 2006. Olisiko nyt vihdoin loppuosien aika? Kertomus ja sen aihehan eivät vanhene.
Hiroshiman poika on siis autofiktiivinen kertomus, joka perustuu Nakazawan omiin kokemuksiin. Itse asiassa tätä maailmanlaajuiseksi menestykseksi noussutta sarjakuvaa edelsi omaelämäkerrallinen Ore wa mita eli Minä näin, mutta tässä tarinassa Nakazawan alterego on Gen. Kertomus alkaa sodan loppuvaiheista, jolloin Japani on luhistumisen partaalla, mutta uskoa voittoon ylläpidetään armeijan ja lehdistön propagandalla. Genin isä on pasifisti ja yrittää saada muutkin ymmärtämään, että sotimalla ei mitään voiteta, tappaminen on väärin, samoin väärä nationalismi ja nationalistinen, sotapropagandan tuottama rasismi. Se kostautuu koko köyhälle perheelle, jota syrjitään ja pilkataan pettureiksi. Mutta isän mielestä perheen ei pidä taipua, eikä myöskään lasten muuttaa mieltään painostuksen edessä.
Vaikka lapsuus on ollut sodan aikaisessa Japanissa rankka, ruokaa ollut kasvaville lapsille vähän ja pelko aina läsnä – siitä huolimatta, että Hiroshima on säästynyt suuremmilta pommituksilta; Genin äiti tätä huolestuneena ihmettelee, pelkää että heitä odottaa jokin suurempi isku, pelko, joka osoittautuu sitten todeksi – mutta kaikesta huolimatta Gen pikkuveljineen ja sisaruksineen elää onnellista lasten elämää. Isä on ankara, mutta reilu ja rakastava, äiti, viimeisillään raskaana, perheen lämmin turva.
Sarjan ensimmäinen osa päättyy siihen, kun pommi putoaa, toinen alkaa siitä. Nakazawa kuvaa pommituksen kauhut tarkasti ja kiertelemättä. Paineaallon, tulen, ihmiset jotka kulkevat kuin haamut nahka irroneena roikkuen, ihmiset jotka kuolevat käsiin tai jotka ovat kuolleet seisaalleen tai pienokaistaan varjellen, sekä selvinneet, joiden vaatteet paineaalto on riistänyt, jotka ovat menneet mieleltään sekaisin ja jotka pian menettävät hiuksensa, alkavat saada läiskiä vartaloonsa ja kuolevat. Yhtä lailla hän kuvaa kiertelemättä ihmisluonnon epämiellyttäviäkin piirteitä, jotka tulevat katastrofissa esiin: itsekkyyttä ja ilkeyttä, mutta myös surua, epätoivoa sekä vilpitöntä auttamisen halua.
Gen selviää atomipommi-iskusta, häntä sattumalta suojelee koulun muuri, jonka eteen hän on pysähtynyt juttelemaan keski-ikäisen naisen kanssa, joka sen sijaan kuolee. Genin perhe on kotona, vain äiti säästyy, isä, sisko ja pikkuveli jäävät romahtaneen talon alle, eikä pieni koulupoika ja raskaana oleva äiti jaksa nostaa painavia kattoparruja heidän päältään. Ilkeä naapuri, jonka Gen sen sijaan pelastaa, ei tule auttamaan, ja niin loukussa jääneet palavat tulenlieskoihin. Järkytys käynnistää äidin synnytyksen, ja Gen joutuu auttamaan pikkusisarensa maailmaan, sillä kätilöitä ei ole missään, eikä myöskään vanhoja viisaita naisia. Jos oikein muistan, tarina jatkuu myöhemmin niin, ettei tämä pienokainen kuitenkaan selviä, äidiltä ei tule maitoa ja sekä äiti että lapsi ovat saanut aimo annoksen säteilyä. Mutta siihen eivät nämä kaksi osaa siis vielä yllä.
Hiroshiman poika oli rankasta ja järkyttävästäkin aiheestaan huolimatta todella mielenkiintoista luettavaa, oli vaikea laskea kirjaa kädestä. Lapsen näkökulma tuo tarinaan myös huumoria ja iloa, jonka pikkupojat kyllä löytävät sodankin jaloissa. Mutta yhtä lailla se näkyy kertomuksen suoruudessa, ja siinä vääryydessä, mitä sota on. Että miehet (ja nykyään myös naiset) kabineteissaan päättävät tappaa ja tuhota, kehittävät mitä hirveämpiä aseita ja pudottavat ne toisten ihmisten niskaan joutumatta katsomaan aiheuttamaansa hävitystä silmästä silmään, pelkäämättä oman nahkansa puolesta. Kertomuksen sävy on luonnollisesti sodanvastainen. Onko sellaista sodasta selvinnyttä ihmistä olemassakaan, joka ei olisi sodanvastainen?
Pidin enemmän ensimmäisen osan ulkoasusta, tekstaustyypistä ja myös suomennoksesta (vaikka molemmat on suomentanut sama henkilö, Kaija-Leena Ogihara, ehkä kyse on siis toimituksesta?). Toinen osa noudattaa japanilaista tyyliä sikäli, että kirja alkaa länsimaisesta näkökulmasta lopusta, eli sivuja käännellään ”väärään suuntaan”. Ensimmäisessä osassa kirja noudattaa meikäläistä suuntaa, mutta puhekuplat on tietenkin japanilaisessa järjestyksessä, mikä vaatii lukijalta pientä totuttelua ja joustavaa lukutapaa.
Tässä pieni näyte ensin ykkösosasta ja sitten kakkososasta:
Aukeamia 