Ei ihan tavallinen junamatka eli ranskalaisdokkari Suomesta

Samaan aikaan kun kotimaassa seurattiin silmä tarkkana Putinin Suomen vierailua ja penättiin että sanoiko se meille onneksi olkoon vai ei ja mitä se sanoi amerikkalaisista EU:sta ja mitä meistä noin muuten (ei muuten tainnut sanoa mitään Suomessa olevista amerikkalaissotilaista, tai jos sanoi, suomalaismedia itsesensuroi), seurattiin sen sijaan ranskalaisilla kotisohvilla herra Philippe Gouglerin junamatkaa talvisessa Suomenmaassa. Sama kai se, kuka siellä Pohjolassa käy!

Tai no, tällä kertaa ranskalaisdokkari vei voiton. Un train pas comme les autres eli ei mikään ihan tavallinen juna on tv-ohjelma, joka vie eri puolille maailmaa junamatkojen kautta. Ei ehkä maailman uniikein idea, mutta aina yhtä kiehtova. Eilen oli siis Suomen vuoro. Ranskalaisille Suomi on eksoottinen, luminen satumaa poroineen ja jäätyvine merineen. Ja tämä oli toki teemana tälläkin kertaa.

Mutta mitä muita huomioita ranskalaiset Suomesta tekivät?

Koitan tiivistää. Helsinki on kaunis ja hiljainen kaupunki, jonka arkkitehtuurissa näkee Venäjän läheisyyden ja yhteisen historian (fakta ja kohteliaisuus, ranskalaiset arvostavat venäläistä kulttuuria korkeammalle kuin me) – ja itäisen maantieteellisen sijainnin huomaa myös rautatieasemalla, jossa suomalaisten paikannimien joukosta pomppaa esiin Saint Petersburg, jonne on tosiaa parin tunnin junamatka. Eksoottista sekin.

Suomen kieli ihastuttaa suuresti, se on niin erilainen kuin mikään muu kieli. Se eristää ja samalla se tekee Suomesta erityisen. Suomalaiset ovat hyvin ylpeitä kielestään, toteaa Philippe Gougler, ja minun tekee mieleni sanoa että Philippe kiltti, kerro nämä huomiosi Finnairille!! Ja Fazerille!! ja Nokialle!! ja mainosmiehille!!!!! Ja suomalaisille poliitikoille!!! Pian, pian, ennen kuin on liian myöhäistä!!! Ei englanti ole meidän kielemme, ei edes se meidän skandinaavienglantimme, kuten nytkin huomasi. Se on vain kommunikointiväline, ei sillä meidän ajatuksiamme, arvomaailmojamme tai tunteitamme ilmaista (eihän siinä ole edes meidän sanojamme).

Hauska oli myös huomata, että ranskalaisille tietyt ”vaikeat” äänteet ovat helppoja, heiltä kun löytyy samat. Hei, ei, kyllä, aucun problème !

Mutta nyt suuntana on pohjoinen ja Lappi, La Laponie, ranskalaisten unelma. Ja siltä se tosiaan näyttää. Aavalta, satumaiselta. On kuin olisi joulupukin maassa, mutta tämä on totta. Porot juoksevat perässä melkein kesyinä, tietäessään saavansa pian särvintä. Mutta paijata ne eivät anna. Poromies on kuin ranskalainen puhuessaan intohimosta ammattiinsa joka on paitsi elinkeino, myös elämäntapa, ja tämän pieni, suloinen kuusivuotias tyttärenpoika heittää lassoa ja kertoo silmät loistaen, miten hänestä tulee vielä isoisän veroinen poronhoitaja.

Matka jatkuu Rovaniemeltä Kemiin, missä käydään katsomassa lumenluojia (junaradan siis) ja jäänmurtajia ja vedessä kelluvia taiwanilaisia, ja sitten palataankin takaisin Helsinkiin. Lopuksi mennään katsomaan metallimessua Töölönaukion kirkkoon, mikä oli vähän ikävä lopetus muuten mielenkiintoiselle retkelle. Moshaaminen kirkossa? Ah… suomalaista? No, ehkä, mutta… oi, säästäkää minut siltä.

Mutta miten ulkosuomalainen sitten kotimaataan katseli? Näin kun se esitetään… kun ihmiset ovat hymyileviä, nauravia, juttelevaisia… Niin, hiukan haikeanahan sitä katsoo. Helsingin kadut, iki-ihana rautatieasema, lumi, kylmät Helsingin iltaiset tyhjät pimeät kellertävävaloiset kadut, kylmyys, joka hohkaa kaduista ja kivitalojen seinistä ja saa kävelijät vaappumaan tönkköinä tai kipittämään pikavauhtia… Ja se kieli, se kaunis, hassu, vivahteikas, rikas, suloinen suomen kieli. Minun kotimaani. Suomen kieli.

Ja seuraavaksi juna veikin sitten jonnekin ihan muualle, Indonesiaan tai Chileen, en enää seurannut minne.

P.S. Huvituin suuresti lukiessani Ilta-Sanomista, kuinka ”koko maailma” seuraa Putinin Suomen vierailua, ja todisteena väitteelle oli lainauksia amerikkalaisesta, britannialaisesta ja ruotsalaisesta lehdestä. Täällä Ranskassa seurattiin ehkä Putinin sanomisia amerikkalaispakotteiden vuoksi, löysin etsimisen jälkeen yhden lauseen jossa mainittiin Suomi: Vladimir Poutine a fini par commenter le vote de la Chambre des représentants américaine à l’occasion d’une visite en Finlande. (RFI) No, hyvä on, mainittiin jutun lopussa vielä Savonlinna, Niinistö ja Suomen 100-vuotisjuhla, ei niitä unohdettu. Tämä on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, miten vääristynyt on Sanomien käsitys ”koko maailmasta”. Ei, toimittajat hyvät, maailma ei ole UK-USA, maailmaan mahtuu paljon muitakin näkemyksiä ja arvoja kuin angloamerikkalainen.

François-René de Chateaubriand: René

I listened to his melancholy songs, which reminded me that in every country the natural human singing voice is sad, even when it expresses happiness. Our heart is an unfinished instrument, a lyre lacking some of its strings, on which we are forced to render the accents of joy in a tone dedicated to sighs.

François-René de Chateaubriand tunnetaan erityisesti mammuttiteoksestaan Muistoja haudan takaa. Mutta on hän kirjoittanut toki paljon muutakin. Jos ei halua heti käydä tiiliskiven kimppuun, kannattaa aloittaa niistä huomattavan paljon lyhyemmistä tarinoista.

Niin ajattelin ja latasin netistä ilmaiseksi Renén vuodelta 1802. Pienoisromaani tai pitkä novelli, mihin rajan sitten vetääkään, on myös suomennettu, mutta tämä ilmaisversio on englanniksi.

Olin jotenkin varautunut, että René kertoisi Chateaubriandin kokemasta ja näkemästä Amerikassa ”jalojen villien” luona, mutta itse asiassa teoksesta löytyy lähtökohdat siihen pääteokseen eli niihin muistoihin haudan takaa. En tosin ole sitä lukenut, mutta näin olen ymmärtänyt ja itsekseni päätellyt. Nuori René on nimittäin selvästikin François-Renén alterego, kuten nimikin jo vihjaa: Ranskan vallankumouksen terroria ja toisaalta melankolista elämään väsymistään Amerikkaan pakeneva ylhäinen nuorimies, joka Amerikassa ei niinkään katsele ympärilleen ja kerro, mitä näkee, vaan palaa puun juurella tarinoidessaan rakkaisiin, vaikeisiin ja haikeisiin muistoihin. Lapsuuteen vanhassa ranskalaisessa linnassa (”[…] the paternal chateau, situated amongst forests, beside a like, in a remote province” löytyy Combourgista Bretagnesta ja kuuluu edelleen Chateaubriandin suvun omistukseen), ihaniin päiviin sisaren kanssa, isäsuhteen vaikeuteen, Euroopan turneeseen, siskon yllättävään päätökseen vetäytyä luostariin. Selvästi taustalla on surullinen rakkaussuhde tai -huoli, mutta päätös pysyy.

Tyyliltään René edustaa ranskalaista romantiikkaa, tottahan toki, pidetäänhän Chateaubriandia tyylisuunnan isänä. Nykylukijalle kieli voi tuntua koukeroiselta ja tuon ajan ihminen kovin dramaattiselta ja pateettiselta sanan varsinaisessa merkityksessä – ja toisaalta se näyttää, miten kamalan vähän ihminen on muuttunut. Vaatetus, teknologia ja arkkitehtuuri ovat eri, mutta ihmisluonto pysyy samana. Mitä nyt nykyään uskonto(j)a on muodikasta vähätellä ja katsoa nenänvartta pitkin, kun taas 1700- ja 1800-lukujen taitteessa usko ja kirkko olivat vahvalla sijalla ihmisen elämässä. Ja yllättäen juuri siihen liittyvät kuvaukset ovat Renén voimakkainta ja kiehtovinta antia. Ehkäpä me olemme menettäneet jotakin ihmisyydestämme palvoessamme vain aivoja ja sähkökäyriä ja unohtaessamme sen jonkun muun?

The priest finished his sermon, donned his vestments once more, and continued the rite. Amélie, supported by two young nuns, knelt on the highest step of the altar. I was summoned to fulfil the paternal role. At the sound of my nervous steps in the sanctuary, Amélie was ready to faint. I was placed next to the priest, in order to pass him the scissors. At that moment I again felt violent emotion; I was about to give vent to my frustration, when Amélie, summoning her courage once more, gave me a look so full of reproach and sorrow that I was dismayed. Religion triumphed. My sister profited from my confusion; she bowed her head bravely. Her beautiful tresses fell to the ground around her, beneath the sacred blades; a long muslin robe replaced her fashionable dress, without rendering her appearance less touching; her troubled brow was hidden by a linen band; and the mysterious veil, double symbol of virginity and religion, covered her shorn head. She had never seemed more beautiful. The gaze of the penitent was fixed on the dust of this world, yet her soul was in Heaven.

Pienoisromaanin voi ladata ilmaiseksi netistä myös ranskaksi (hahaa, pitäisikö seuraavaksi kokeilla?) tai lukea suomeksi, teoksen on kustantanut Faros-kustannus, ja kirjasta löytyy luemma myös kääntäjän alkusanat. Tämä vaihtoehto alkoi itse asiassa kiehtoa; kirja on varsin lyhyt ja kestää ehdottomasti useammankin lukemisen. Niin, tai sitten voi jatkaa eteenpäin ja lukea seuraavaksi Atalan.

1800-luvun tarina kohtaa 2010-luvun maailman, eli René netistä ladattuna, printattuna ja kahvilassa aperolla luettuna.

François-René de Chateaubriand
René
Alkuperäinen teos on ilmestynyt ranskaksi vuonna 1802
Kääntänyt englanniksi A. S. Kline, 2010
ladattu netistä ja printattu paperille.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Voltaire: Candide

Kehottakaa huviksenne jokaista matkustajaa kertomaan vaiheitansa. Jos löytyy yksi ainoa, joka ei ole usein kironnut elämäänsä, ei ole monesti otaksunut olevansa onnettomin kaikista ihmisistä, heittäkää minut mereen pää edellä. (s. 45)

voltaire_candide

Luin Voltairen Candiden toiseen otteeseen viime vuoden lopulla, mutten ehtinyt siitä bloggaamaan. Pari sitaattia olin kirjannut ylös, siinä kaikki. Mutta kirja on jäänyt pyörimään mieleeni, ja yllättäen aivan eri asiasta kuin mistä olin alun perin ajatellut kirjoittaa.

Nimittäin kuvaus Eldoradosta, unelmien yhteiskunnasta, jonka ei ole vuorten piilossa ollessaan tarvinnut ”pelätä Euroopan kansojen ryöstöretkistä” ja jossa ei ole ”munkkeja, jotka opettavat, väittelevät, hallitsevat, juonittelevat ja polttavat roviolla ihmisiä jotka eivät ole samaa mieltä kuin he”. Ei, sen sijaan Eldoradossa pukeudutaan hyvin, syödään, juodaan ja keskustellaan henkevästi, kuningasta ei pokkuroida vaan tämä syleilee vieraitaan rakastettavasti kuin vanhaa tuttua ja maalliset rikkaudet ovat kaikkien kansalaisten yhteisessä käytössä: suihkulähteet suihkuttavat puhdasta vettä, ruusuvettä ja likööriä, torien jalokivikiveykset uhoavat mausteneilikan ja kaneelin tuoksua. Parlamenttia, oikeuspalatsia ja vankiloita ei ole, sillä Eldoradossa ei käräjöidä koskaan.

Mutta ihminen on hauras, ja vaikka hän saisi kaiken, ei hän ole tyytyväinen. Candiden rakastettu Kunigunde ei nimittäin ole Eldoradossa, joten siellä ei ole mitään. Candiden palvelija Cacambo on poislähdöstä mielissään, sillä:

[…] ihminen näet haluaa liikkua maailmalla, olla olevinaan jotakin maanmiestensä silmissä ja kerskua siitä, mitä on nähnyt matkoillaan, ja sen vuoksi nämäkin kaksi onnellista päättivät luopua onnestansa ja pyytää Hänen Majesteetiltaan lupaa lähteä pois. (s. 71)

Tyhjin käsin vieraiden ei tarvitse lähteä, ja tämä on se lause, joka on erityisesti jäänyt mieleeni pyörimään:

– En ymmärrä, sanoi [Elodradon kuningas], – miksi te eurooppalaiset olette niin kovin mieltyneet keltaiseen soraamme, mutta ottakaa sitä niin paljon kuin haluatte ja olkoon se onneksenne. (s. 72)

Niinpä! Tuo on se asia, mitä aina ihmettelen. Miksi jokin kivilaatu on nostettu toisten yläpuolelle (vaikka toki kaunis silmiimme onkin), miksi sen vuoksi ollaan valmiita tappamaan ja vuodattamaan verta, miksi ihminen haluaa kerskailla materialla. Voltaire ei tietenkään anna, vaan Candide ja Cacambo menettävät kaiken ja ovat pian taas rutiköyhiä ja joutuvat sen sijaan orjakaleeriin.

Voltairen Candidesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja on hykerryttävä kuvitella, miten se – pirullisena, aikaansa kritisoiden ja sille nauraen – on otettu vastaan 1700-luvun Ranskassa. No, sehän tietenkin kiellettiin. Eikä vain Ranksassa, vaan myös Yhdysvalloissa, tuossa sananvapauden ja demokratian mallimaassa. Haha!

Sanotaan toki, että Candide on Voltairen vastaus Gottfried Wilhelm Leibnizin optimismiajattelulle, mutta kyllä se peilaa hienosti myös ranskalaista yhteiskuntaa ja meidänkin aikakauttamme.

Ja ihan lopuksi, miten kaikki sittenkin liittyvät kaikkeen ja kaikella on tarkoitus, miten hullu maailma ikinä olisikaan:

– Kaikki tapahtumat kytkeytyvät yhteen parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista. Jos näet teitä ei olisi neiti Kunigundeen kohdistuneen rakkautenne takia ajettu pois kauniista linnastanne ja jos ette olisi silloin saanut kovia potkuja takalistoonne, joe ette olisi joutunut inkvisition tuomittavaksi, jos ette olisi vaeltanut Amerikan halki jalkapatikassa, jos ette olisi antanut paronille kelpo miekaniskua, jos ette olisi menettänyt kaikkia Eldoradon hyvän maan lampaitanne, ette nyt söisi täällä hillottuja sitruunia ja pistasioita.
– Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme. (s. 135)

Voltaire
Candide (Candide, 1759)
Suomentanut ranskan kielestä J.A. Hollo
Tammi, 2001, 5. painos, ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1953
135 sivua
Omasta kirjahyllystä

Helmet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin 1700-luvulla kirjoitettu kirja, kirjassa rakastutaan, kirjassa on myrsky, jossain päin maailmaa kielletty kirja (Ranska, Yhdysvallat), kirjassa joku kuolee ja kirjassa on alle 150 sivua.

Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia

– Enää ei näy merkkejä mieltymyksestänne musiikkiin, mietiskelyyn, hyväntekeväisyyteen, yksinäisyyteen ja maaseutuun. Menestyminen vie ajatuksenne, nautinto pidättelee. Mutta onnen voi löytää vain tekemällä sitä mitä rakastaa sielunsa sisimmässä. (Violante eli seurapiirielämää, s. 36)

proust_paivallisvieras

Marcel Proustin Päivällisvieras ja muita kertomuksia on kirjan ensimmäiselle sivulle tekemäni merkinnän mukaisesti odottanut vuoroaan vuodesta 1999. En kuolemaksenikaan muista lukeneeni kirjaa, mutta mukana se siis kulkenut. Ja nyt tuli vihdoin sen aika.

Pikkuinen, 107 sivua käsittävä kirja koostuu neljästä novellista: Päivällisvieras, Violante eli seurapiirielämää, Baldassare Silvanden, Silvanian varakreivin kuolema ja Rouva de Breyvesin kaihoisa kuolema. Aivan ensimmäisestä en oikein saanut otetta, ehkä siksikin että olin aika väsynyt, mutta sitten pääsin Proustin kyytiin. Ja miten hän veikään! Eletään 1800-luvun loppua ja ollaan yläluokan hienostopiireissä, jotka molemmat ovat minulle luonnollisesti täysin vieraita maailmoja, ja silti: näin, mitä Proust kuvasi, elin hänen kuvailemiensa hahmojen kanssa.

Aika huikeaa, ottaen myös huomioon että Proust oli vain vähän päälle parikymppinen kirjoittaessaan nämä tarinat.

Välillä koitin päästä vuoteen 1894 ajattelemalla, että isoäitini äiti oli tuolloin kaksivuotias. Aika hauska ajatusleikki. Tuollaiseen maailmaan hän siis syntyi, joskaan ei tuohon maahan eikä tuohon yhteiskuntaluokkaan, mutta omalla tavallaan sain tällä tavalla kiinnitettyä ajan johonkin konkreettiseen. Että ei siitä sittenkään ihan niin kauan ole. Eivätkä ihmiset ole muuttuneet miksikään. Vain puhetapa, vaatetus, teknologia… Ihminen on ja pysyy samana. Hyvänä, pahana, itserakkaana, keimailevana, huikentelevaisena, juoruavana, surullisena, iloisena, ihastuneena, rakastuneena, rakastavana, teatraalisena, laskelmoivana, kiukkuisena, kipuilevana, nuorena, vanhana, kuolevana.

En lähde erittelemään jokaista novellia erikseen, olkoon tämä tällainen muistiinmerkintä tällä kertaa.

Baldassare siirrätytti vuoteensa avonaisten ikkunoiden äärelle. Lähtöä teki laiva, jota merimiehet aallonmurtajalta vetivät aavalle köysistä. Noin viidentoistakesäinen komea laivapoika kumartui laidan yli; hänen luuli joka aallossa tipahtavan veteen, mutta hän seisoi tanakasti vankoilla jaloillaan. Hän veti verkolla kaloja, ja hänen tuulen suolaamien huultensa välissä roikkui savuava piippu. Ja purjetta pullistava tuuli riensi vilvoittamaan Baldassaren poskia ja lennätti paperinpalaa huoneessa. (s. 75, Baldassare Silvanden, Silvanian varakreivin kuolema)

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö ja kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

Marcel Proust
Päivällisvieras ja muita kertomuksia
Ranskankieliset kertomukset ilmestyivät 1896 kokoelmassa Les Plaisirs et les Jours
Suomentanut Annikki Suni
Karisto, 1996
107 sivua
Omasta kirjahyllystä

Marcel Carné: Le quai des brumes

Tämähän menee vallan elokuviksi, mutta mainitsenpahan tämänkin… Klassikkoelokuvia restauroidaan nyt kiireen vilkkaa ja tällä kertaa vuorossa oli Marcel Carnén Le Quai des brumes (Ranska, 1938, suomeksi Sumujen laituri). Televisiossa se näytettiin eilen illalla, ja juutuin taas paikoilleni.

Le Havreen sijoittuvan elokuvan pääosissa ovat Jean Gabin ja vastikään keskuudestamme poistunut säihkysilmäinen Michèle Morgan. Pierre Mac Orlanin saman nimiseen romaaniin perustuvan tarinan muokkasi elokuvakäsikirjoitukseksi runoilija-käsikirjoittaja Jacques Prévert, ja sen tyylilajiksi ilmoitetaankin runollinen realismi.

Sitä Sumujen laituri toki onkin: runollista, surullista, kaihoa, suuria tunteita. Häpeää, rakkautta, vihaa, mustasukkaisuutta, äkkipikaisuutta. Taustana Le Havren sumuinen ja likainen satama, jonka mustat Etelä-Amerikkaan lähtevät linjalaivat antavat toivon paremmasta elämästä.

Elokuvaa katsoessani ajattelin monta kertaa, että tätä Ranskaa ei enää ole. Vaatetus, puheenparsi, tietty epätoivokin… se on kaikki muuttunut niin kovasti. Ja jonakin päivänä tätä meidän aikaamme ei ole, on jotain ihan muuta. Se on kummallinen tunne.

Katsoin Sumujen laiturin nyt toista tai kolmatta kertaa. Restaurointi on tehnyt terää kuvan laadulle, muttei poistanut sen omaperäistä tunnelmaa.

 

Elokuvissa: Dalida

Elämäkertaelokuvat ovat olleet viime aikoina hyvin suosittuja Ranskassa. Edith Piafista kertova La Môme oli suurmenestys, minkä jälkeen valkokankaille päätyi rakastettu runoilija-lauluntekijä-pahis Serge Gainsbourg ja nyt sitten tietenkin ihanan traaginen Dalida.

Aineksia hyvään tarinaan olisi tosiaan ollut. Dalida, oikealta nimeltään Iolanda Gigliotti, syntyi vuonna 1933 Kairossa italialaiseen perheeseen ja teki upean ja pitkän uran laulajana. Oma elämä olikin sitten traagisempi: miehet vaihtuivat vikkelään, moni heistä teki itsemurhan, ja oman käden kautta päättyi Dalidankin elämä. Elämän traagisuus kuuluu Dalidan lauluissa ja äänessä, joka koskettaa sydänjuuria myöten.

Mutta mitä siitä kaikesta on saatu elokuvaan? Lauluja, suudelmia ja kyyneliä. Elokuvan nimeksi olisi voitu laittaa Dalida ja miehet. Toki niitä miehiä Dalidan elämän varrella oli paljon, mutta kovin jäi köykäiseksi näiden suhteiden merkityksen käsittely, jopa sen suuren rakkauden, Luigi Tencon, joka päättyi itsemurhaan kesken laulukilpailun. Dalida löysi rakastettunsa kuolleena hotellihuoneesta ja muutaman viikon päästä yritti itsekin itsemurhaa.

Ah, mikä hukkaan heitetty mahdollisuus tämä elokuva! Loppujen lopuksi oli kuin olisi katsonut pitkitettyä musiikkivideota tai musiikkivideoiden kimaraa, johon ohjaaja (nainen) oli valinnut kaikki lempibiisinsä. Väliin sitten suudelmia ja kyyneliä, lähikuvina tietenkin. Huoh.

Rooleihin oli kyllä löydetty harvinaisen hyvin henkilöittensä näköiset näyttelijät. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole ainoa kriteeri elokuvan onnistumiselle. Elokuvahan on tarinan kertomista, ei pelkkiä lähikuvia kasvoista. Ja Dalidan elämäntarina on hyvä olla tiedossa jo ennen elokuvaan menemistä, sen verran poukkoileva ja sekava tämä kertomus on.

Lopuksi vielä Dalidan ja Alain Delonin yhdessä esittämä Parole, parole, joka on yksi omista suosikeistani, myös esityksenä:

Anna Gavalda: L’échappée belle

– Ô mon châtôôôô, c’est le plus  bôôôô des châtôôôôôôôôôô…

Simon chantait, Vincent riait et Lola souriait. Nous marchions tous les quatre au milieu  d’une chaussée fissurée d’herbes folles  à l’éntrée d’un petit village de l’Indre.

(Kömpelö käännös: – Oi mun linnaaaani, se on kaikkein kaaaaunein linnoistaaaaaaaa….

Simon lauloi, Vincent nauroi ja Lola hymyili. Me neljä kävelimme keskellä rikkaruohojen rikkomaa tietä kohti pientä indreläistä kylää.)gavalda_echappee_belle

Olen ollut vuoden alkuvaiheessa hyvin kiireinen ja iltaisin väsynyt, joten 101 kirjaa -haasteen e-kirjat jäivät auttamatta kesken (ei kiitos ruutuun tuijottelua enää päivän päätteeksi) ja sen sijaan nappasin kirjahyllystä Anna Gavaldan pienoisromaanin L’échappée belle (suomeksi käännetty nimellä Karkumatka).

Olin ostanut kirjan vuosia sitten kielenoppimistarkoituksessa: Gavalda kirjoittaa nykyranskaa ja nyky-Ranskasta ja tekstiä puhkovat pitkät keskustelut. Kirjan pituus, tai oikeastaan lyhyys, tuntui sekin tässä kohtaa sopivalta.

Muutama vuosi sitten en kuitenkaan tajunnut tekstistä mitään. Tarkistin sanoja lukiessani, sitten merkitsin sanoja tarkistaakseni ne jälkikäteen, mutta lukeminen ei edennyt.

Nyt jätin molemmat pois. Enhän lue englanniksikaan sanakirja toisessa kädessä vaan tarkistan myöhemmin ne sanat, jotka ovat jääneet häiritsemään. Ja kas: Gavaldan tarina alkoi viedä mukaansa. Yllätyksekseni vieras kielikään ei haitannut, vaikka olin väsynyt.

Kuten kirjailija kirjan takakannessa toteaa, ”Tällä pikku kirjalla ei ole muuta tarkoitusta kuin kutsua teidät osallistumaan tälle piknikille. Toisiaan rakastavien ihmisten joukkoon, ihmisten, jotka rakastavat elämää.”

Ja sellainen tarina tosiaan on. Kepeä, naisten välinen sanailu hetkittäin ärsyttävää, haikea, kaunis, rakastava. Toisiaan lopulta ymmärtävä. Joskus on väsyttävää olla niin aikuinen, on vaikea päästää irti, lähdettävä pienelle karkumatkalle, tarrauduttava muistoihin, oltava hetken niin kuin silloin kun oltiin pieniä, teinejä, nuoria. Kuka sen olon paremmin ymmärtäisi, kuin sisarukset?

Luin kirjan alkukielellä ja mieleni tekisi kurkistaa, miten se on suomennettu. Pidän nimittäin Gavaldan kirjoitustavasta. Hän sekoittaa kaunista runollista ranskaa nykykielen anglismeihin ja töksähtelevään puhetapaan, lataa sekaan brändejä ja merkkejä kuten nykyään tehdään ja leikittelee oikeinkirjoituksella, kuten yllä postauksen ensimmäisessä lainauksessa.

– Hé, Carine… dis un prix pour l’Exfoliant Double Générateur d’Azote à la vitamine B12 de chez Estée Lauder. (s. 9)

(– Hei, Carine… sano hinta Estée Lauderin B12-vitamiinia sisältävälle typpi-ihonkuorimistuplageneraattorille. [tai jotain sinnepäin])

Boum. Sept chatons d’un coup. C’est not’ Pop qui était content ! (s. 33)

(Paf. Seitsemän kissanpentua kerralla. Se oli meijän faija joka oli tyytyväinen!)

Des clins d’oeil, des souvenirs, des slow’s ratés en souvenir de soirées pourries, miousic wâse maille feurst love pour la belle Marianne […] (s. 91)

(Silmäniskut, muistot, epäonnistuneet hitaat jotka muistuttivat pilalle menneistä iltamista, mjuusik vos mai föörst lov  kauniille Mariannelle […])

Ongelmiakin varmasti on ollut. Jo kirjan nimi L’échappée belle sisältää ranskaksi sellaista ihanaa kepeyttä ja pientä suloista kapinaa, mitä pelkkä suomenkielinen simppeli karkumatka ei oikein tavoita.

Mutta ehkä siinä on se suomalaisen ja ranskalaisen ero, kaikki ei vain käänny. Eihän suomalainen puhu rakkaudestakaan niin höyhenenkeveästi ja samalla surumielisen lämpimästi. Kuinka usein me sanomme perheemme jäsenille että he ovat kauniita, että rakastamme heitä, niin syvästi kuin vain läheistä ihmistä voi rakastaa? Ei, me kerromme sen toisin, tai kuvittelemme että toinen tietää sen sanomattakin.

Grosse bouffée de tendresse pour ces trois-là et intuition que nous étions en train de vivre nos dernières tartines d’enfance…

(Voimakas tuulahdus hellyyttä noita kolmea kohtaan ja tunne kuinka elimme parhaillaan lapsuutemme viimeisiä rippeitä…)

Gavalda myös jaottelee tekstin paperilla kevyesti melko lyhyisiin kappaleisiin, mikä tuo kokonaisuuteen ilmaa. Se toi mieleeni ruudulle kirjoittamisen tyylin, missä kappaleiden välillä on oltava tilaa, muuten tekstiä ei jaksa lukea. Pidin siitä kovasti myös paperilla. Gavaldalla on oma kirjoitustapansa, joka tuo etäisesti mieleeni Marguerite Durasin, johon aikoinaan ihastuin juurikin hänen kirjoitustapansa vuoksi.

gavalda_echappee_belle_merkinnat

Ensin tein merkintöjä…

gavalda_echappee_belle_sivu

…ja sitten annoin vain mennä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis, kirjablogeissa kehuttu kirja, kirja jossa kukaan ei kuole, kirja kirjailijalta jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (olen lukenut Viiniä keittiössä ja aloittanut Kimpassa-kirjaa, josta en kuitenkaan innostunut), kirjassa mennään naimisiin, kirjan kannessa on eläin (koira) ja kirja jonka lukemista olet suunnitellut pitempään

Anna Gavalda
L’échappée belle
Le Dilettante, 2009
126 sivua
ostettu ulkomailta.