Avainsana-arkisto: Ranska

Keväällä katsottuja elokuvia: 2 x uutta mustavalkoista

Keväällä katsottujen elokuvien purkaminen jatkuu vielä kahdella postauksella. Ensin mustavalkoista: kukapa olisi uskonut, että mustavalkoinen ilmaisu tulee takaisin! No, ehkä aika moni, mutta kiehtovaa tämä kumminkin on.

Ensin katsoin Michel Hazanaviciuksen mustavalkoisen modernin mykkäelokuvan The Artist (2011), joka ranskalaisuudestaan huolimatta kertoo Hollywoodin mykkäelokuvan kukoistuksesta ja kuolemasta, ääni tulee tilalle ja mykkäelokuvan suurtähti joutuu myöntämään uransa olevan ohi (tai ainakin melkein).

The Artist näyttää, että elokuva toimii yhä hollywoodilaisen mykkäelokuvan maneereilla ja tarinalla. Hyvää ja taiten tehtyä viihdettä – mutta siinä kaikki. Jean ”wanna-be-george-clooney” Dujardin on nappivalinta päärooliin, hänet voi hyvin kuvitella pienen koiran kanssa esiintyväksi mykkäelokuvahurmuriksi, ja toki roolinsa hyvin hoitaakin. Tekniikka, kaikki pelaa. Nauroinkin. Mutta jokin puuttuu. Jokin, joka puhuttelisi katsojaa. (Ja ehkä se lopulta on liian amerikkalainen ranskalaiselokuvaksi, nimeä myöten?)

 

Toinen mustavalkoelokuva tulee Puolasta. Pawel Pawlikowskin Cold War (Zimna wojna, 2018) sijoittuu nimensä mukaisesti kylmän sodan aikaan. Tämä on kuvauksellisesti elokuvaa parhaimmillaan: tarkkaan mietittyjä kuvakulmia ja kameran käyttöä, ja mustavalkoisuuden tuomat kontrastit sopivat sekä teemaan että tarinaan erinomaisesti. Myös kertomus ahdistavasta kommunistivaltiosta pois halajavista rakastavaisista on kaunis ja surumielinen.

Jokin jää tästäkin elokuvasta silti vielä uupumaan, jokin roso, jokin voima, joka saisi sen jäämään paremmin mieleen. Mutta kyllä tämän uudestaan katsoisi, ehkäpä se avautuisi silloin paremmin. Teema, perinteiset puolalaislaulut ja musiikkiesiintymiset, olivat myös hieno lisä. (Traileri muuten on hitaampi kuin itse elokuva, tai hitaus toimii elokuvassa paremmin kuin trailerissa. No, tällä kuitenkin mennään.)

 

Tästäpä tuli lyhyt postaus. Ehkä syy on juuri se, että kumpikaan elokuvista ei antanut erityisen paljon ajateltavaa, ei hyvässä eikä pahassa. Molemmat toimivat omalla tavallaan, mutta Cold Warista pidin ehdottomasti enemmän.

Oletko sinä nähnyt jomman kumman näistä elokuvista? Herättikö ne sinussa enemmän ajatuksia?

Ai niin, unohdin mainita: Helmet-elokuvahaasteeseen näistä tuli luonnollisesti merkinnät kohtiin 22. Mustavalkoinen elokuva ja 31. Mykkäelokuva.

Costa-Gavras: Z – hän elää!

Kun hyvä elokuva osuu kohdalle, eihän sitä voi jättää väliin. Kävin siis katsomassa Costa-Gavrasin poliittisen trillerin Z – hän elää! Elokuva pohjaa tositapahtumiin: vasemmistolainen ja pasifistinen lääkäri-poliitikko murhataan keskellä väkijoukkoa, eikä paikalla oleva poliisirivistö hievahdakaan. Päinvastoin, se antaa kaiken tapahtua, sillä sillä on määräykset, kuten vähitellen alkaa käydä ilmi: poliitikon murhan takana ovat korkea-arvoiset santarmit ja heidän takanaan äärioikeistolainen poliitikko.

Costa-Gavrasin elokuvan merkitys on poliittisen salamurhan (salaliiton) hierarkian purkaminen. Kuka tilaa, kuka suojelee ketä, kuka tekee likaisen työn ja miten totuutta yritetään peitellä. Ei mitään uutta taivaan alla, kuten ei siinäkään, miten oikeus toimii: likaisen työn tekijät eli ne köyhät työläiset ja pikkurikolliset tuomitaan pitkiin vankeusrangaistuksiin, kun taas korkea-arvoiset poliisiviranomaiset ja poliitikot eivät koskaan joudu tuomiolle, sillä yllättäen todistajat kuolevat yksi toisensa jälkeen: he tekevät itsemurhan, jäävät junan alle, heidät tapetaan epäselvissä olosuhteissa tai joutuvat onnettomuuteen. Ja kas, kun ei ole todistajia, ei ole oikeudenkäyntiäkään. Nuori ja suoraselkäinen tutkintotuomari puolestaan menettää asemansa ja ammattinsa, kun ei kuuntele vanhempia ja viisaampia kollegoitaan, joiden mukaan on parempi jättää koko aihe hyvissä ajoin. Juttuun kun on sekaantunut liian korkea-arvoisia henkilöitä…

Elokuva toimii pitkälti dialogin kautta, joten jos ranskan kieli ei ole hallussa, on paras olla hyvät tekstitykset (toisaalta puhe on hyvin selvää, joten kieliharjoittelustakin menee hyvin). Muuten 60-luvun hailakat värit ja kuvaustyyli miellyttää silmää, musiikki on erinomaista ja rooleihin on löydetty todella mainiot kasvot. Isoimpina niminä Yves Montand murhattuna poliitikkona ja Jean-Louis Trintignan nuorena tutkintotuomarina.

Alla oleva traileri kertoo melkein koko juonen, eli esimakua ainakin saa. Englanninkieliset tekstitykset saa päälle asetuksista.

Helmet-elokuvahaasteeseen tämä menee kohtaan 8. Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Elokuva palkittiin mm. Cannesissa ja se sai myös parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Missä muuten ovat suomalaiset poliittiset trillerit?

Keltaliivien talvesta ja miten siitä kerrotaan

Mielenilmaus tämäkin.

”Siis mitä se sanoi? 50 000? Yle kirjoitti 5000. Niinkö se oli? Mun on pakko tarkistaa.”

Tämä yksipuolinen keskustelu käytiin eilen illalla uutisia katsoessa. Pääaihe Ranskassa oli tietenkin  keltaliivien, gilets jaunes, lauantaiset mielenosoitukset eri puolilla maata. Yli 50 000 ihmistä oli jälleen, jo kolmantenatoista lauantaina, kaduilla. Suurin osa mielenosoituksista on rauhanomaisia joskin vihaisia, mutta uutisiin päätyvät lähinnä autojen (luksus- ja poliisiautojen) polttamiset ja liikehuoneistojen ikkunoiden rikkomiset. Tällä kertaa uutisoitiin myös presidentti Macronin lähipiiriin kuuluvan poliitikon Bretagnessa sijaitsevan loma-asunnon polttamisesta, josta Macron ja ko. poliitikko tuohtuilivat Twitterissä. Kohottelin kulmiani. Twitterissä? Sekö on nykyään virallinen tiedotuskanava? Eivät he uskaltaneet edes median, kansasta nyt puhumattakaan,  eteen tulla asiasta puhumaan?

Mutta takaisin siihen mielenosoittajien lukumäärään. Avasin Ylen pääsivun. Siellä kerrotaan keltaliivien mielenosoitusten jatkuvan ja että pidätyksiä on tehty, alaotsikossa muistutetaan, kuten Suomessa aina, että ”keltaliivien mielenosoitus on koonnut aiempaa vähemmän osallistujia.” Ensimmäinen mielikuvan luonti. Sitten juttu jatkaa kertomalla, että ”Pariisissa on tänään järjestetty keltaliivi-liikkeen mielenosoitus. Siihen osallistui arvioiden mukaan aiempaa vähemmän ihmisiä, joitakin tuhansia.” Kas näin. Toinen mielikuvan luonti, toistamalla jo sanottu ja vähättelemällä osallistujien määrää. Lisäksi toimittaja jättää kokonaan mainitsematta, että nämä mielenosoitukset eivät suinkaan rajoitu Pariisin keskustaan, vaan niitä järjestetään kaikkialla Ranskassa. Siis koko heksagonissa, isoissa kaupungeissa ja ihan pikkupikkukylissä, jopa ihan vaan – ja siis hyvin usein  – liikenneympyröissä.

Vertailun vuoksi: Figaro kirjoittaa omassa uutisessaan seuraavasti: Selon le ministère de l’Intérieur, ils étaient environ 51.400 à manifester à travers le pays, dont 4000 à Paris. Eli suomeksi: Sisäministeriön mukaan eri puolilla maata oli 51.400 mielenosoittajaa, joista 4000 Pariisissa. Näistä luvuista Yle nappasi ne ”jotkut tuhannet” ja unohti nätisti loput.

Yle ei siis valehtele suoraan, se vain antaa, täysin tietoisesti, väärän mielikuvan. Normaalissa kanssakäynnissä sitäkin tosin pidettäisiin valehteluna. Vastuullista journalismia, anyone?

Ei Yle toki ainoana tällaista harhaanjohtavaa uutisointia Suomessa harjoita, esimerkiksi Hesari tekee aivan samaa. Keltaliivien mielenosoitukset alkoivat viime vuoden marraskuussa, jolloin olin itse muualla. Joulukuussa luin Hesarista, että ”puoleen päivään mennessä Pariisin xx-kaupunginosaan oli saapunut vain 800 mielenosoittajaa”.* Jaa että noinkohan ne ranskalaiset ovat leppyneet, epäilin jo tuolloin ja siirryin ranskalaisten lehtien sivuille. Tuona päivänä mielenosoittajia oli Ranskassa yli 60 000. Hesari ei koskaan päivittänyt uutistaan, se puhui vain siitä, mitä oli jollain Punavuoren kokoisella alueella Pariisissa tapahtunut. Mielikuva oli luotu, ja oma äitinikin jo naureskeli, että eikös ne ole jo ohi ne mielenosoitukset, ja jouduin vastaamaan että äitikulta, tämä on vasta alkua.

Niin. Eivät kaikki edes ole osoittamassa mieltään kaduilla. Ei kaikissa kaupungeissa mielenosoituksia joka viikonloppu järjestetä, mutta silti aihe on kaikkien huulilla. Autojen etu- ja takaikkunoilla on keltaisia liivejä osoituksena kannatuksesta ja kannustuksesta. Seiniin on kirjoitettu iskulauseita, kuten Macron dégage eli häivy Macron ja Ni Macron, ni peine eli ei Macronia eikä ahdinkoa. Liikenneympyrässä kasvava puu on puettu keltaiseen liiviin, moottoritiellä olevat peltipoliisit on poltettu ja/tai huputettu (ja siitä huolimatta kukaan ei aja ylinopeutta; ne kamerat ovat lähinnä vain rahastusta varten kuten Suomessakin. Valehtelevatkin vielä, tiedän, koska on kokemusta, mutta millä todistat?).

Keltaliivien 11. näytös suorana lähetyksenä tv:ssä. Le roi Macron fait son show nous on lutte – Kuningas Macron tekee showtaan, me taistelemme. Gilets jaunes = revolution mondiale contre la finance. Niin, he osoittavat mieltään vesisateessakin ja tulevat paikalle rullatuolissa, mutta presidentti ei heitä ota vastaan. Ei. Heitä on vastassa aseistetut poliisit, oman maan kansalaiset.

Seuraan tilannetta sivullisena ja ulkopuolisena. Katson uutisia eri kanavilta ja kirjaan ylös mielenosoittajien kylttien tekstejä. Poimin sieltä mm. maininnat roi Macronista eli kuningas Macronista, keltaliivien maailmanlaajuisesta vallankumouksesta  rahoitusalaa vastaan, suuren debatin olevan pelkkää bluffausta ja median olevan hallituksen propagandaa. Ylipäätään ranskalaisten luottamus mediaan on tämän ”kriisin” aikana pudonnut jonnekin kolmenkymmenen prosentin tienoille. En ihmettele.

Mielenosoituksissa on myös paljon symbolisia piirteitä. Kuningas Macron on joutunut giljotiiniin ja menettänyt (pahvi)päänsä. Mielenosoittajien rauhanomainen ihmisketju oli suunniteltu ulottuvan nimenomaan Versaillesin palatsiin. Ketju tosin katkeili kovasti, yhtenä syynä se, että paikalliset viranomaiset kielsivät mielenosoitukset vedoten mm. myöhäiseen ilmoitusaikaan. Marie-Antoinetten kuuluisa lausahdus ”syökööt briossia” on väänetty muotoihin ”käyttäkööt biopolttoainetta” ja ”ajakoot hybridiautolla”. Ja ei, toisin kuin suomalaismediat väittävät, ranskalaiset eivät ryhtyneet osoittamaan mieltään vain polttoaineiden hinnan nousemisen vuoksi. Se oli vain se viimeinen niitti, joka katkaisi kamelin selän ja sai tavalliset ihmiset kaduille keltaiset huomioliivit yllään.

Minullakin on keltainen liivi. Se tuli jokunen vuosi sitten pakolliseksi varusteeksi jokaiseen autoon, samoin kuin kertakäyttöinen alkomittari, sakot rapsahtaa, jos ei ole. Edes tätä eivät ole suomalaismediat osanneet kertoa. Tai no, yhtä lukuun ottamatta: ”valemediaksi” (vrt. yllä mainitut) leimatussa Vastavalkeassa olleessa  jutussa tämäkin asia tuotiin esiin. Surullinen on maamme valtamedian tila. No, surullinen se on toki täällä Ranskassakin… (Ei, käytin väärää adjektiivia. Häpeällinen olisi oikea ilmaisu.)

Eroa Macron, GJ eli gilets jaunes, keltaliivit

P.S. Luksusvaatebrändien mannekiinina esiintyvä rouva Macron näyttää muuten kadonneen kokonaan. Pakeniko hän jo?

* Tämä juttu löytyikin netistä vielä, tarkalleen ottaen siinä sanottiin: ”Puoleen päivään mennessä noin 800 keltaliiviä osallistui pieniin mielenosoituksiin ympäri Pariisia.” Kuulostaa todella vähäiseltä määrältä, sinne tänne ripoteltuna joku 800 hörhöä…

Sarjakuvahaasteen (lyhykäinen) koonti

Hurja Hassu Lukija -blogissa käynnistyi vuoden alussa sarjakuvahaaste, joka päättyy nyt marraskuun lopulla. Ensin ajattelin, että tämä jää minulta tällä kertaa väliin, mutta kesällä innostuinkin lukemaan sarjakuvia e-kirjoina ja sitten menin ja ostin pari albumia ihan perinteisenä printtinäkin (vaikka lopulta ehdin lukea niistä vain toisen, olivat niin paksuja ja ranskaksi, seliseli…). Saldoni jäi vaatimattomaksi, mutta ajattelin siitä huolimatta listata lukemani albumit, hyviä kun olivat jokainen.

Nämä seuraavat albumit ehdin lukea kevään ja kesän aikana:

Hugo Pratt: Corto Maltese etelämerellä eli Suolaisen meren balladi. Corto Maltese on eurooppalaisen sarjakuvan kulttikamaa, mutta suomennoksia niistä näyttää tulleen vasta 80-luvulta alkaen ja senkin jälkeen hyvin vähitellen. Jäivät siis lapsuudessa lukematta ja sitten kokonaan. Nyt pääsin korjaamaan tämän puutteen ja aloitin tuosta Suolaisen meren balladista. Aivan ensimmäiseksi yllätyin todella kauniista ja maalauksellisesta piirrostyylistä. Olisin voinut vain katsella kuvia. Itse tarina ei vetänyt ihan samalla tavalla puoleensa, juoni oli aika ennalta arvattava ja hahmot, etenkin naiset, kliseisiä. Eipä silti, voisin minä Corto Maltesen pariin jatkossakin palata. Niin, ja sain samalla uuden merkinnän hitaasti etenevään Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -haastelistaanikin. Bloggaus jäi tekemättä, kun palautin albumin ja unohdin ottaa kuvia.

Étienne Davodeau: Lulu Anew. Kirjaston englanninkielisten e-sarjisten joukosta löysin omani, ranskalaisen Étienne Davodeaun kaksi sarjakuvaa. Ihastuin ikihyväksi ensin Luluun, sen hyvin kauniiseen piirrostyyliin ja myös tarinaan. Tällaista haluan lukea enemmänkin.

(Valitettavasti e-kirjaston 117 sarjiksen joukosta en löytänyt mitään muuta mielenkiintoista luettavaa. Ei sukkahousumiehiä minulle, kiitos, eikä isosilmäisiä mangahahmoja. Yritin jotain amerikkalaista sotajuttuakin, mutta amerikkalainen kertomatapa ja piirrostyyli ei vaan nappaa vaikka miten yrittäisin.)

Étienne Davodeau: The Initiates: A comic artist and a wine artisan exchange jobs. Jatkoin Lulun jälkeen Davodeaun dokkarimaisemmalla albumilla, jossa Davodeau ja viinintekijä tutustuttavat toisensa omaan ammattiinsa. Aivan kerta kaikkiaan mahtava albumi ja konsepti! Luin tämänkin e-kirjana ja englanniksi käännettynä, mutta kävin hypistelemässä sarjista ranskalaisessa kirjakaupassa. Ai kun teki mieli ostaa omaksi… Mutta luulen, että palaan Davodeauhon kyllä toisten sarjisten myötä. Ranskan lähihistoriaakin oli tarjolla, se (veritahra hörökorvaisen de Gaullen rinnassa) kiinnosti kovasti. Suomennettuna ei ole vielä valitettavasti yhtään mitään, mutta toivottavasti tulevaisuudessa kyllä. (Heh, minusta tuli kertaheitolla täysverinen fani, kuten rivien välistä voinee lukea…)

Jirô Taniguchi: Le journal de mon père. Davodeau luetteli valtavat määrät sarjakuvantekijöitä tuossa edellä mainitussa albumissaan, mutta ei yhtään japanilaista. Olen kuitenkin varma, että hän on saanut vaikutteita Jirô Taniguchilta(kin), joka on Ranskassa hyvin suosittu. Joten nyt päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, opiskella ranskaa ja tutustua samalla Taniguchiin. Ostin kaksi albumia, ja maksoin niistä hulppeat viisikymppiä, mitä en yleensä koskaan tee. En katunut. Taniguchi on todella kiehtova sarjakuvantekijä. Sekä tarina että kuvat tekivät vaikutuksen, tarina oli surullinen, itkeä pillitin kuin pikkutyttö (taisin olla kesällä aika väsynytkin, on ollut monivaiheinen vuosi takana). Bloggaamaan en ole ehtinyt, mutta palaan aiheeseen varmasti vielä. Ainakin siinä vaiheessa, kun luen sen toisen albumin, joka on paksumpi kuin tämä. Järkäleitä molemmat. Taniguchiltakaan ei ole suomennettu vielä mitään, toivottavasti tämä puute jossain vaiheessa korjataan.

Näiden lisäksi luin kaksi netistä löytämääni suomalaista sarjakuvanovellia Helmet-haastetta varten. Ne olivat ihan kivoja, mutteivät jättäneet sen kummempaa muistijälkeä, joten ei niistä sen enempää.

Eli summa summarum, saldoni oli neljä paksua sarjakuva-albumia + 2 sarjakuvanovellia, eli näillä vaatimattomilla tuloksilla pääsin haasteessa Jaska Jokuseksi (3-5 luettua sarjakuvaa) tai Fingerporiksi (6-8 luettua sarjakuvaa), mutta taidan pitäytyä ihan vaan jaskana.

Kiitän haasteesta ja vastaanotan seuraavankin, jos tälle jatkoa tulee!

Lyhykäisiä: Ostereita ja ruisleipää, Mon Amour & Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Ajattelin kokeilla yhdistelmämuistiinmerkintöjen tekemistä – arvioiksi saati kritiikeiksi en näitä kirjoitelmiani kutsu, sillä nämä ovat vain omia, joskin julkisia lukumuistiinpanojani.

Ensimmäisen kirjoista luin jo keväällä, toisen kesällä ja kolmannen lopettelin eilen. Yhteistä niille ovat suomalaisen ja ulkomaisen yhtäläisyydet ja erot. Muuten ne ovatkin teemoiltaan aika erilaisia. Ruokaa, rakkautta ja matkoja.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta.

Olin tutkiskellut tätä kirjaa netissä jo kauan, ja päästyäni kotikirjastoon  tilasin sen heti luettavakseni. Odotin komeaa kirjaa täynnä kuvia, karttoja ja tekstiä, ja yllätykseni oli suuri, kun minua oli odottamassa pieni, miltei kämmenen kokoinen, mustavalkoinen kirjanen, joka muistutti kopiokoneella tehtyä kerhojulkaisua. Se on sääli, sillä sisällöllisesti kirja on todella mielenkiintoinen ja materiaalia olisi ollut hienoksi kirjaksi – toinen tekijöistä on kaiken lisäksi tunnettu journalisti, olen nautinnolla lukenut Jean-Pierre Frigon Ranska-aiheisia artikkeleita suomalaisista sanomalehdistä. Mitä voidaan siis päätellä? Että kustantajalla on mennyt pupu pöksyyn, eikä ole uskaltanut tehdä kunnollista kirjaa – kun eihän se myy? En tiedä, mutta tämä minulle tuli mieleen. (Hyvät arviot se aikoinaan kyllä sai, joten kiinnostusta olisi varmasti ollut…)

No, unohdetaan ulkoasu ja keskitytään aiheeseen. Luin kirjan eräänä migreenipäivänä, aloitin, enkä malttanut laskea ollenkaan käsistä. Se kertoo siis ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Jean-Pierre Frigo on ranskalainen, tarkemmin ottaen pariisilainen, jonka juuret ovat Burgundian lihapatojen ja italialaisen keittiön suunnalla. Eija Limnell puolestaan on suomalainen, ja hän tuo mukanaan karjalaisen keittiön omat lihapadat ja piirakat. Ranskalainen keittiö on kuuluisa, ja pariskunta vie lukijan eri puolille maata (mm. Bretagneen, mistä nuo osterit) ja pohtii samalla ruoan ja ruokailun vivahteita ja tärkeyttä elämässä. Suomalainen ruoka jää väistämättä statistin osaan, mutta kyllä meiltäkin kaikkea mielenkiintoista löytyy. Niin, ja tiesitkö että saa sitä ruisleipää Ranskastakin? Sitä tarjotaan perinteisesti ostereiden kanssa!

Tämä on kirjoja, jotka haluaisin omaan kirjahyllyyni, todella mainio pikku teos, jonka lukuisia reseptejä tekisi mieli kokeilla. Divarista metsästämään, siis.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta
Nemo, 2007
131 sivua
kirjastosta

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger on tuttu paitsi toimittajana, myös suositun Chez Héléna -blogin kirjoittajana. Koska periaatteessa kaikki ranskalainen kiinnostaa, höristelin korviani kun kuulin, että hän on kirjoittanut ensin suomalaisäitinä olemisesta Ranskassa ja sitten ranskalais(-suomalais)esta parisuhteesta. Mamma-asioista en ole kovin kiinnostunut, joten tartuin toiseen.

Liikanen-Renger tuntee hyvin nykyjournalismin trendit, ja sitä mallia noudattaa tämäkin kirja. Toimittaja-kirjailija panee itsensä (ja perheensä) likoon ja etäännyttää sitten aihettaan yleisemmäksi haastattelemalla muita ja läjäyttämällä sekaan reippaasti tutkimustietoa ja tilastoja. Hmm. Täytyy myöntää, etten ole oikein tällaisen tyylin ystävä.  Oli kuin olisin lukenut yli kaksisataasivuiseksi venytettyä naistenlehtiartikkelia. Eikä toisaalta mikään tapa lukukokemusta paremmin kuin tilastot… Koska Liikanen-Rengerillä oli kuitenkin mielenkiintoista sanottavaa, loikin epäkiinnostavan yli ja pysähdyin niihin kohtiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Mikä se sitten oli? Avioliitto ja miten se toimii. Suomessa erotaan helposti, ja Ranskassakin helpommin kuin aiemmin. Rivien välistä olin lukevinani, että L-R todella haluaa pitää tämän toisen liittonsa – perheensä – kasassa ja välttää ne sudenkuopat, joihin moni on pudonnut. Hän on sanoissaan hyvin varovainen, ja jättää siis omat mielipiteensä taustalle, mutta pohtii niitä kuitenkin muiden näkökulmien kautta. Esiin nousee asioita, kuten itsestään huolehtiminen, toisen huomioiminen, armollisuus itseään kohtaan ja muuta sellaista. Hyviä pointteja. Itse asiassa paljon hyviä pointteja, joita olisi kotimaassakin ihan hyvä pohtia. Tein muistiinpanoja, mutta sen mieleenpainuvin jäi kirjaamatta. Se, missä ranskalainen nainen näpäyttää pohjoismaisia naisia heidän ylimielisestä suhtautumisestaan, mitä tulee parisuhteen ”oikeaoppisuuteen”, ikään kuin vain skandinaavinen käsitys ”tasa-arvoisesta” parisuhteesta olisi ainoa oikea. Touché.

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena, 2018
240 sivua
luettu e-kirjastolainana

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta

Terhi Rannelan matkanpäiväkirjamerkintöihin perustuvan kirjan lopettelin myöhään eilen illalla, eli yhtä yötä pidempään en ole sitä ehtinyt sulatella. Idea on minusta mainio: Rannela kokoaa yksien kansien väliin monia erilaisia matkoja, kirjoittaa niistä lyhyehköjä, kolumnimaisia tekstejä. Osa niistä onkin julkaistu alunperin lehtijuttuina, osa on enemmän tai vähemmän suoraan matkapäiväkirjan sivuilta.

Jostain syystä lukukokemus jäi kuitenkin kohdallani vaisuksi. Ehkä kyse oli matkakohteista, ehkä (hyvin) erilaisista kiinnostuksenkohteista, ehkä matkustamisen tavasta, ehkä yksinkertaisesti kirjoitustyylistä, mutta yhtä kaikki, en kokenut pääseväni matkaan mukaan. En lentänyt, vaikka mieleni näihin eri maihin ja maisemiin kirjoittajan mukana kulkikin.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi jäivätkin kirjailijan pohdinnat omasta kirjoittamisestaan ja miten se seuraa myös matkoille, joko kirjoina, kesken olevana tekstinä tai ideoina ja inspiraationa, joita kirjoittaja tai kirjailija automaattisesti poimii mukaansa. Olen aiemmin lukenut Rannelan työpäiväkirjaa liittyen hänen romaaniinsa Frau, ja tällaisen päiväkirjan kirjoittaminen oli minusta mainio idea, lainasin sitä omaan työhönikin. Kenties siksi odotin tältä matkapäiväkirjalta enemmän. Ehkä se olisi juurikin se asiaproosa, josta Rannela itsekin mainitsi hiukan innostuneensa haastatellessaan Haapsalun ruotsalaisrouvia? Jään siis kuulostelemaan.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Luin kirjan e-kirjana, joten fyysisestä kirjasta en tiedä. Kansi on kaunis, siinä on selvästi haettu muistikirjan oloa ja lainattu ne harvinaiset mustat joutsenetkin (minun on pakko kertoa, että on niitä mustia joutsenia Euroopassakin, yhtä musta-valkoista pariskuntaa seurasin pari talvea Etelä-Ranskassa), mutta tähän kirjaan olisin kyllä kaivannut jotakin vähän nykyaikaisempaa ilmettä. Jopa valokuvaa. Vinjetit kunkin luvun alussa olivat kiva idea, mutta miksi teekannusta kurkistaa teepussin naru? Se on vähän sama, kuin jos viiniä tarjoaisi muovimukista tai sacherkakkua paperilautaselta…

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
sivua
Karisto, 2018
luettu e-kirjastolainana

Étienne Davodeau: The Initiates: A Comic Artist and a Wine Artisan Exchange Jobs (sarjakuva)

– Here’s something that counts: Feeling the devotion and pleasure felt by the guy who made the wine… Or the book.
– Absolutely.

Joo’o, täytyy myöntää että minusta tuli fani. Ensin Lulu ja sitten The Initiates. Étienne Davodeau johdattelee tarinoitaan käsittämättömän hienolla ja hienostuneella tavalla, siinä on ranskalaista älykästä ja charmikasta piikikkyyttä yhdistettynä inhimillisyyteen ja tiedonhaluun. Jota tukee vielä kaunis kädenjälki, jossa yhdistyy akvarelli ja kynänjälki.

Jos Lulu toi mieleeni elokuvallisuuden ja japanilaisvaikutteet, on The Initiatesissa vastaavasti valokuvauksellisuutta. Tällä kertaa (kustannussyistä?) paletti on mustavalkoinen, mutta kaikkine harmaan sävyineen, ja ruudut pääosin neliskanttisia. Mutta se, miten Davodeau käyttää tuota neliötä, miten hän sijoittaa niihin kuvansa, on kiehtovaa. Se noudattaa hienosti valokuvan kerrontatapoja kuvakulmineen ja leikkauksineen. Enkä tarkoita nyt niitä valokuvia, joissa joku seisoo keskellä ruutua ja katsoo kameraan. Ei, en ollenkaan…

The Initiates on kertomuksenakin aivan toisenlainen kuin fiktiivinen Lulu. Tämä on reportaasi ja dokkari sarjakuvan muodossa. Idea on mainio: sarjakuvapiirtäjä ja viinintekijä tutustuvat toistensa työhön ja maailmaan yhden vuoden aikana. Kumpikaan ei tiedä toisensa maailmasta yhtikäs mitään. Niinpä Davodeau pääsee leikkaamaan viiniköynnöksiä, kääntämään maata ja maistelemaan viinejä sekä vierailemaan eri puolilla maata viinitiloilla ja -kellareissa. Vastaavasti viininviljelijä Richard Leroy pääsee lukemaan sarjakuvia ja vierailemaan sarjakuvafestareilla ja sarjakuvapiirtäjien luona. Ja siinä samalla tällainen samanlainen mistään-mitään-tietämätön lukija pääsee tutustumaan molempiin aiheisiin. Mainiota!

Albumi on pitkä, miltei kolmesataasivuinen, mutta se on jaettu sopivasti lukuihin. Jossain vaiheessa (kun kahden viikon kirjastolainan eräpäivä alkoi lähestyä) tarina tuntui liiankin pitkältä, mutta lopulta oli jopa sääli hyvästellä nämä kaksi toverusta, olisin jatkanut pitempäänkin. Kirjasin ylös sarjakuvia, joita haluan lukea ja opin viininviljelystä. Ja ranskalaisuudesta. Väittelyistä, joissa ei kaivauduta omiin poteroihin vaan otetaan yhteen, perustellaan ja paiskataan lopulta kättä.

–We got vines to prune.
– Yep.

Kiinnostavaa oli sekin, että Leroyn viinit ovat luomua, itse asiassa jopa biodynaamisia, mutta leimoja hän ei kaipaa pullojensa kylkeen. Hän haluaa vain tehdä kaikkein parasta viiniä, ja tämä on kokeilujen tulos. Miksi sitten ei luomuleimaa? Koska hän haluaa ihmisten ostavan viinin siksi, että he pitävät siitä, ei ideologisista syistä. Minusta tämä ajatus oli mielenkiintoinen. Samoin kuin se, että Leroy ei suinkaan tule vanhasta viininviljelijäsuvusta, vaan on alunperin pankkiiri. Näitä uranvaihtojuttuja kuulee Ranskassa paljon. Ja nimenomaan niin päin, että palataan takaisin kulttuurisille juurille.

The Initiates on sarjakuva, josta voisi kirjoittaa paljon. Se kuvaa ihmisiä ja ilmiöitä sekä viini- että sarjakuvapiireissä todella tarkasti. Ehkä se on vähän kiltimpi sarjisväelle, kun taas viinipuolella etenkin amerikkalaiset showmiehet saavat arvoisensa kohtelun. Eivät nämä kaksi kulttuuria oikein kohtaa, vaikka miten yritettäisiin.

Mutta kiehtova matka tämä oli! Opin paljon sarjakuvista sekä viinistä. Jälkimmäiset nimet menivät minulta kyllä ohi, mutta sarjakuvanimiä kirjoitin ylös. On paljon, paljon mielenkiintoista. Ranskahan on aina ollut vahva sarjakuvamaa.

Lainasin tämän kirjastosta e-kirjana, toimii siten erinomaisesti.

Étienne Davodeau: The Initiates: A Comic Artist and a Wine Artisan Exchange Jobs
alkuperäinen ranskankielinen teos Les Ignorants, Résit d’un initiation croisée, 2011
kääntänyt englanniksi Joe Johnson
NBM Comics Lit, 2013
278 sivua

Étienne Davodeau: Lulu Anew (sarjakuva)

So there she was, alone on the beach.
Maybe it’s stupid, but it’s new for her, this solitude, this indepence.

Silmäillessäni Helmetin E-kirjaston englanninkielisten digisarjakuvien (suhteellisen suppeaa) valikoimaa  kiinnittyi huomioni ranskalaisen Étienne Davodeaun (s. 1965) albumiin Lulu Anew (Lulu Femme Nue). Se erottui joukosta rauhallisen kauniilla ulkoasullaan, ja arvelin, että tämä voisi olla minua varten.

Mutta se, mitä en arvannut oli, etten meinannut malttaa lopettaa lukemista ollenkaan. Aloitin illalla ja jatkoin aamulla, en vain voinut pitää siitä näppejäni irti. Yllätyin tästä itsekin.

Pidin hyvin paljon Davodeaun piirustustyylistä, joka yhdistää akvarellia ja kynän jälkeä. Hän vaihtelee ruutujen kokoa ja muotoa, ja niiden sisällä kuvakulmia miltei elokuvalliseen tapaan. Se toimii. Epäilemättä hän on saanut vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta, ei niinkään mangasta vaan realistisemmasta gekigasta. Ja etenkin Jirō Taniguchilta, luulen, hän oli hyvin suosittu Ranskassa, olen joskus silmäillyt hänen tuotantoaan, enkä voinut olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Davodeaun kanssa. Mutta joka tapauksessa ruuduissa oli paljon japanilaista: etualalla olevia esteitä, katulamppuja, jotka katkoivat pitkulaisen ruudun kolmeen osaan. Kun siihen yhdistää hyvin ranskalaisen maiseman ja tietyt kunnianosoitukset esimerkiksi belgialaiselle sarjakuvalle (Tintti, se oli Tintti, ja Asterix, voin vaikka vannoa…!) , on lopputulos varsin kiehtova.

Minua viehätti myös Davodeaun kuvasto. Hän kuvaa tämän hetken ranskalaista katukuvaa (ja muuttumattomia merimaisemia) sellaisenaan, paikoin hyvin masentavina (missäpä eivät olisi kaupunkien laidalla olevat shoppailualueet masentavia), mutta siitä huolimatta kauniisti kuvattuna, tarkkaan harkitulla väripaletilla.

Oli hauska poimia tuttuja asioita: puiston penkit, betoniset pylväät, arkkitehtuuri… Kaunis ja ruma yhdessä, vierekkäin. Samoin hän kuvaa hienosti, muutamilla kynänvedoilla ranskalaisen kansanluonteen, heidän tyypilliset ilmeensä, asentonsa, tilanteet. Se kaikki sai minut hymyilemään. Tämän albumin voisin hankkia itselleni, muistoksi tästä ajasta.

Mutta se, mikä minua eniten kosketti, oli tarina. Lulu Anew kertoo keski-ikäisestä, päälle nelikymppisestä perheenäidistä, joka on totaalisen väsynyt elämäänsä alkoholistimiehen ja kolmen lapsen äitinä, joka ei yrityksistään huolimatta saa edes töitä. Pieleen menneen työhaastattelun jälkeen hän vain lähtee pois. Hetkeksi pois, kaikesta. Hän ajautuu yhä kauemmas, hän tapaa ihmisiä, jotka saavat hänet taas elämään, jotka kuuntelevat hänen tarinansa, hänen tylsän ja tavallisen tarinansa. Hän on hetken vapaa. Kuin ajopuu. Kunnes on aika palata.

Hieno tarina. Ja hieno toteutus. Taidan etsiä hänen muutkin albuminsa käsiini.

Pieni huomio vielä OverDrivestä, jolla tämän luin. Se toimi mainiosti (pienistä hetkittäisistä bugeista huolimatta) ja alkuperäistä albumia kunnioittaen. Välillä tarkastelin ruutuja hyvinkin läheltä, niin kaunis oli akvarellin sävymaailma, välillä etäännytin takaisin kokonaiseksi aukeamaksi. Järjestelmänä OverDrive toimii paljon paremmin kuin suomalaisen puolen Ellibs, joka on minusta vähän vanhanaikainen ja epäkäytännöllinen (sarjakuvia en ole sillä edes yrittänyt lukea, koska selaimessa lukeminen ei onnistu, ja lataamiseen tarvitsee sovelluksen tai taas jonkun uuden tilin – ei kiitos). Toistaiseksi olen joka tapauksessa todennut sarjakuvien ja runojen sopivan minulle e-kirjoina, muita en ole tähän mennessä jaksanut pitemmälle siinä formaatissa lukea.

J.K. Huomasin nyt, että tästä on tehnyt myös elokuva (Ranska, 2013). Katsoin trailerin ja sen mukaan näytti, että elokuva seuraa kyllä tarinaa, mutta on kadottanut sen sielun. Ei se niin helppoa ole…

Étienne Davodeau: Lulu Anew
ilmestynyt alunperin ranskaksi kahdessa osassa vuosina 2008 ja 2010
kääntänyt englanniksi Joe Johnson
Nantier-Beall-Minoustchine Publishing, 2015
lainattu kirjastosta e-kirjana