Avainsana-arkisto: Ranska

Tammikuun kieli oli ranska

…ja nyt on aika katsoa, miten ensimmäinen haastekuukausi sujui.

On siis kyse Kuukauden kieli -haasteesta, joka alkoi ilokseni ranskalla. Ilokseni siksi, että kaikista maailman kirjallisuuskielistä koen ranskan läheisimmäksi (jos omaa äidinkieltä ei oteta lukuun). Mikäkö siinä kiehtoo? Monikin asia. Pidän tietyllä tavalla koukeroisesta ja lyyrisestä ilmaisusta, pidän sen eurooppalaisuudesta, aistillisuudesta, terävästä älykkyydestä ja silti inhimillisyydestä. Jos nyt yhden kielikunnan nyansseja voi yhteen niputtaa!

Mutta ehkä siinä on jotain perääkin, kuten jäin tuumimaan Anaïs Ninin kohdalla: hänhän kirjoitti pääosin englanniksi, mutta koska ranska oli hänen äidinkielensä, tapa nähdä, ajatella ja kirjoittaa puski niin voimakkaasti esiin, että hänen kirjoitustyyliään on kuvattu ”ranskalaiseksi englanniksi”. Ihmekö siis, että pidän Anaïs Ninistä!

No. Luin siis novelleja. Vähemmän kuin oli tarkoitus: pöydällä odottaa yhä Irène Némirovsky (joka oli siis ukrainalainen, mutta kirjoitti puolestaan ranskaksi) ja Anatole France, enkä ehtinyt rakasta Alphonse Daudetianikaan lukea, vaikka nappasinkin Kirjeitä myllyltäni -kokoelman tarkoitusta varten hyllystäni. No, ei se mitään. Eihän tässä mistään kilpailusta ole kyse, jatkan lukemista ja niputan ne yhteen vaikka vuoden lopussa.

Mutta ehdin minä kaksi ranskaksi alunperin kirjoitettua novellia kumminkin lukemaan. Ne olivat seuraavat:

Kaksi aikakautta, kaksi naista. Ja miten erilaiset näkökulmat! Oli aika kiehtovaa paitsi nautiskella heidän tarinoistaan, myös vertailla näitä kahta kirjoitustyyliä toisiinsa. 1800-luvun (saati sitten 1700-luvun, josta Sandin novelli kertoo) Ranska ja 2000-luvun Ranska ovat varsin erilaisia yhteiskuntia. Vai ovatko?

Luin minä itse asiassa muutakin ranskalaista. Olin jo päässyt hyvään vauhtiin hyllyäni lämmittäneen Victor Segalenin Maalauksia-kirjan kanssa, kun kävin isäni kanssa seuraavan puhelinkeskustelun:

Isä: No oletko sä jo lukenut sen?
Minä: Ai minkä?
Isä: No sen minkä sä lainasit.
Minä: Ai Muskettisoturit?
Isä: No sen juuri. Mä haluan sen jossain vaiheessa takaisinkin, hei.

Okei, okei. Lainakirjat pitää palauttaa ennemmin tai myöhemmin, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Siirsin siis kiltisti Maalaukset sivuun ja tartuin Muskettisotureihin. Ehkä se tarvitsikin pienen patistuksen, mutta mikäs siinä, kyllä noiden velikultien kanssa on illat hyvin sujuneet. Loppuun asti en vielä tosin ehtinyt kolmen niteen sarjaa saada, joten jatketaan.

Helmikuussa jatketaan japanin parissa. Sekin sopii, sillä se on ranskan ohella toinen lempikirjallisuusmaitani.

Luitko sinä jotakin alunperin ranskaksi kirjoitettua tammikuussa?

 

Anaïs Nin: The Mouse (novelli)

The grand blessé de guerre did not look at the Mouse as if she were a human being. Everything about him said clearly: you are only a servant, just a little servant, and like all of them you get into trouble, and it’s your own fault. Now he said out loud: ”All you servants make trouble for us doctors.”

Minulle ranskalaiskirjailija* Anaïs Nin (1903–1977) mieltyy nimenomaan eroottisten novellien (varsin tyylikkäiden sellaisten, mikäli oikein muistan) kirjoittajana, joten olin yllättynyt lukiessani häneltä aivan toisen tyyppistä, pikemminkin yhteiskunnallista tekstiä.

Netin uumenista löytämässäni novellissa The Mouse ei nimittäin ole mitään eroottista tai sensuellia. Vain lyhyt kuvaus tarinan päähenkilöstä viittaa mihinkään lihallisuuteen: ”The mouse was a small woman with thin legs, big breasts, and frightened eyes.” Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Pariisiin, jota leimaa voimakas luokkajako: on rikkaat ja on köyhät, on herrasväki ja on palvelusväki. Hiiri, se säikky (ja isorintainen) harmaa nainen, on siis piika, palvelustyttö, jota tarinan kertova emäntä haluaa auttaa. Hiiri on tottunut huonoon kohteluun, eikä uskalla emännältään ystävyyttä ja tasa-arvoista kohtelua vastaanottaa, hänen on vaikea uskoa sen olevan totta. Ja käy kuten käy, emännän poissa ollessa romanttisia haaveita elättelevä tyttö lankeaa, tulee raskaaksi ja yrittää päästä ongelmasta eroon omin neuvoin. Mitä muuta hän voisikaan tehdä?

Mutta se, mikä sai minut säpsähtämään, oli kertomuksen loppu, jossa toisen luokan kansalaisena kohdeltu palvelustyttö jää ilman hoitoa, siitä huolimatta että hän on vakavasti sairas ja että hänellä on jopa emäntänsä tukenaan. Yksikään sairaala ei ota häntä vastaan, sillä hänhän on vain pahainen palvelustyttö.

Niin, tähänkö meillä ollaan Suomessa matkalla? Porvarien ajamien sote-uudistusten ja muiden myötä? Takaisin viime vuosisadan vaihteeseen? Luokkayhteiskuntaan? Ajatuskin on hurja.

Lainaan vielä novellin loppupuolelta:

At the hospital they refused to take her in.

Who was the doctor taking care of her? None. Was she married? No. Who performed the abortion? Herself. This they doubted. They advised us to try another hospital. The Mouse was losing blood. The fever was consuming her. I took her to another hospital where they sat her on a bench. The Mouse kept a firm grasp of her little valise. They plied her with questions. Where did she come from? Where was the first place she worked in? The Mouse answered meekly. And after that? She could not remember the address. This held up the questionnaire for ten minutes. And before that? The Mouse answered again. She kept one hand over her stomach.

”This woman is losing blood,” I protested, ”Are all these questions necessary?”

Well, if she didn’t remember the third address, did she remember  where she had worked after that? And how long? The time was always two years. Why? asked the man at the desk. As if her not having stayed in the house for longer were surprising, suspicious. As if she were the culprit.

Mutta takaisin Anaïs Niniin. Merkitsin asteriskilla* hänen kansallisuutensa, sillä siihen voisikin tässä palata. Wikipedia määrittelee hänen kansalaisuutensa nimittäin kieliversion mukaan, mikä puolestaan kertoo eri maiden suhtautumisesta asiaan. Suomalaisten mielestä Anaïs Nin on ranskalainen, onhan hän Ranskassa syntynyt. Ranskalaisten mielestä ranskalais-kuubalais-amerikkalainen, sillä hän on kuubalaisvanhemmille Ranskassa syntynyt ja sittemmin lähtenyt Ranskasta. Amerikkalaisten mielestä taas se, joka on ottanut Yhdysvaltain kansalaisuuden, on amerikkalainen ja muu on historiaa. Mielenkiintoinen huomio, tämäkin!

Kuukauden kieli olisi tässä kuussa ranska, mutta merkintää ei tule, sillä novellin Nin on kirjoittanut englanniksi. Mitä hänen kirjoitustapaansa taas tulee, sitä kutsutaan ranskalaistyyliseksi englanniksi. Niin, ei se syntymäkansallisuus taida sittenkään kadota minnekään, vaikka maata vaihtaisikin (tiedän siitä jotain itsekin…).

 Sen sijaan Helmet-haasteeseen(i) tästä tulee merkintä kohtaan 17. Kirja Novelli käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Nipvet-blogin novellihaasteeseen tätä taas voisi suositella kohtaan teema.

Claire Castillon: Junarutiineja (novelli)

Palellun kuoliaaksi. En ymmärrä, miksi istumme vastakkain. Pyysin vierekkäiset paikat, en ryhmäpaikkoja. Otatko voileivän? Panin niihin oliiveja, Poupetten idea. Hänen poikansa panee voileipiin aina oliiveja, ne antavat makua mauttomallekin leivälle, ja mehukkuutta, poika on erinomainen kokki, vaikka onkin masentunut. Hän on oivallinen puutarhuri. Hän kunnioittaa perinteitä. Kloonaa ruusuja. Mitä sinä virnuilet? Ihan totta. Hän kloonaa ruusuja.

Parin sadan vuoden hyppy George Sandin Ranskasta Claire Castillonin (s. 1975) Ranskaan. Ensin tyylin ja kielen muutos tuntui järkyttävältä: kamala miten ne puhuvat. Tai se puhuu. Vanha vaimo miehelleen junassa. En minä tästä tykkää. Ihan hirveää, valittaa vaan koko ajan. Miksi kaiken pitää olla niin negatiivistakin? Kuka muka tuolla tavalla jäkättää miehelleen, non-stop.

Sitten annoin novellin olla. Ja luin siitä pätkän uudestaan. Ja vähän lisää. Tämä varmaan toimii ranskaksi paremmin, kun kielen nyanssit tulevat paremmin esiin. Vaikka onhan se itse asiassa aika hyvin suomennettu. Luenpa vähän lisää. Hahahahahahahahahhaha!!!!!!!!!

Olin päässyt Claire Castillonin maailmaan sisään. Nyt tajusin. Nyt näin tuon tilanteen. Iät ja ajat yhdessä eläneet mamman ja papan (tai naisen ja miehen) junassa, missä he saavat vastakkaiset paikat eivätkä vierekkäisiä, ja kuinka mamma puhua pälpättää tauotta ja pappa kenties eturauhasongelmineen tai vaimoaan hetkeksi paeten juoksee vessassa.

Menetkö taas vessaan? Onko vatsasi sekaisin? Minulla saattaa olla lääkettä laukussani, ota se alas, niin katson. Eikä. Et ole kunnossa. Nyt on jokin vinossa. Olet käynyt vessassa viisi kertaa kahden tunnin aikana, jokin on vialla. Olit kireä viime viikolla, se johtuu varmaan siitä.
Et kai istu pöntölle? Voi ei! Et kai suoraan pöntölle? Siihen renkaalle? Et kai istu renkaalle? Mitä hyssyttelet? Junat ovat likaisia. Pitää kyykkiä, ei saa koskaan istua. Tässä! Ota vähän omenasosetta, se löysentää vatsaa jos sinulla on ummetusta, sinun pitää kuntoilla, olet heikossa kunnossa.

Suurin osa netissä ilmaiseksi luettavista novelleista on vanhempia, mutta muutaman uudemmankin löysin. Mistäkö? No ylppäreiden tekstitaidon kokeista (onpas niidenkin nimi muuttunut), joista osa löytyy pdf-tiedostona netistä. Niiden joukosta, vuodelta 2014, löytyi tämä Lotta Toivasen suomentama pikkuinen novelli, lisää on luettavissa kokoelmasta Pieni sydän jaksaa rakastaa, sekä edellisestä Äidin pikku pyöveli -novellikokoelmasta. Vilkaisin molempien vastaanottoa suomalaisissa kirjablogeissa, ja niissä on vähän samaa vastahankaa kuin minullakin ensin, mutta kyllä minä ajattelin nuo vielä käsiini etsiä. Ehkä nämä Ranskan vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja tällainen musta huumori onkin alkanut vaivihkaa purra minuun?

Helmet 2018 -(novelli)haasteeseen tästä tuli merkintä kohtaan 13. Kirjassa Novellissa on vain yksi tai kaksi hahmoa.

George Sand: Markiisitar (novelli)

Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.

Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia, joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme, hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme, jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella varovaisuudella puron reunalla.

George Sand

Tämä pitkä lainaus oli kenties mieleenpainuvin kohta George Sandin (1804–1876) novellissa Markiisitar, jonka löysin suomennettuna Gutenberg-projektista. Se on tarina vanhenevasta, taivaallisen kauneutensa menettäneenä ja itserakkaana pidetystä 1700-luvun markiisittaresta, joka avaa sydäntään 1800-luvun nuorukaiselle. Että on hänkin rakastanut, kerran, platonisesti, mutta kiivaasti. Avioliittoon hän – kuten ei Sandkaan – uskonut.

Valitsin juuri tämän katkelman siksi, että (kuten selvästikin 1800-luvun ihmiselle) meidän aikaisillemme ihmisille näyttävät nuo 1700-luvun naiset silkkipuvuissaan ja puuteroiduissa hiuksissaan lähinnä eläviltä nukeilta, ja on vaikea ymmärtää, miksi he ovat aikoinaan pukeutuneet niin. Mutta ehkä 1800-luvulla elänyt Sand oli saanut siitä joltakulta juuri tällaisen kuvauksen. Ainakin minä aloin nähdä tämän aikakauden muodin ja koko sen seurapiiri- ja hovihuminan nyt aivan uudella tavalla.

George Sand noin muuten on kiehtonut minua pitkään, joten oli mukava löytää näin ensi alkuun häneltä (suomennettuna vielä!) novelli luettavaksi. Se on hänen varhaisempaa tuotantoaan, ilmestynyt alunperin 1832 (ja suomennettu 1910), ja siinä näkyy vielä hyvin chateaubriandilaiset vaikutukset. Mikä sinänsä ei ole mikään moite, tämän tyyppinen laveasti kuvaileva ja voimakkaasti tunteeseen menevä tapa kirjoittaa tuo hyvää vaihtelua nykyiseen lyhyeen, töksähtelevään ja kyyniseenkin kirjoitustyyliin, kun siihen vain pääsee kerran sisään.

Kuten tarinan markiisitar, joka rakastui tulenpalavasti näyttelijään (mutta vain näyttelijään, ei henkilöön) ja ylenkatsoi aikansa seurapiirien tapoja, koki George Sandkin olevansa väärässä ajassa. Hän erosi miehestään, muutti lapsinensa Pariisiin, ryhtyi kirjailijaksi ja otti sitä varten peitenimen. Oikealta nimeltään hän oli Amantine-Lucile-Aurore Dupin,  Dudevantin paronitar. Hänet tunnettiin myös tavastaan pukeutua välillä mieheksi sekä kuuluisista rakastajistaan.

George Sand on ranskalaisen kirjallisuuden suuria nimiä, joten häneen varmasti palaan jossakin vaiheessa. Ranskaksi noita kertomuksia olisi tarjolla runsaastikin, suomeksi netissä muutamia ja kirjastossa toki lisää (kunhan tajuavat säilyttää, eivätkä makuloi kaikkea vanhaa?).

George Sand: Markiisitar (La Marquise, 1832)
Alunperin ilmestynyt suomeksi kokoelmassa Kirjallisia pikkuhelmiä XXV, Arvi A. Karisto, 1910
suomentanut Timo Tuura
Gutenberg-projetki, 2016

Helmet 2018 -novellihaasteeseeni tein tästä merkinnän kohtaan 46. Kirjan Novellin nimessä on vain yksi sana, ja Nipvet-blogin novellihaasteeseen tätä voisi suositella kohtaan teema: avioliittokysymykset, platoninen rakkaus, menneen ajan pariisilaiset seurapiirit.

Emmanuel Carrère: Valhe

”Tuo mies on hirveän sairas, psykiatrit ovat hulluja kun ovat päästäneet hänet oikeuteen. Hän kontrolloi itseään koko ajan, kontrolloi kaikkea, ja pysyy juuri sillä tavalla kasassa. Mutta jos häntä ruvetaan kutittamaan sellaisista paikoista, joita hän ei pysty kontrolloimaan, hän repeää kaikkien nähden, ja siitä tulee karmaiseva kokemus, voitte uskoa.” (s. 43)

Luettuani syksyllä useamman kirjan englanniksi (ja kuunneltuani yhden ranskaksi) kaipasin omaa kieltäni. Niinpä pengoin taas kirjahyllyäni; olisi siellä jotain lukematontakin, mutta tartuin sittenkin jo luettuun kirjaan, joka jaksaa kiehtoa aiheellaan.

Emmanuel Carrèren Valhe kertoo nimittäin Ranskaa 1990-luvulla kuohuttaneesta perhemurhasta ja sen tekijästä, Jean-Claude Romandista, jonka koko elämä perustui valheelle. Kahdeksantoista vuoden ajan hän uskotteli lähipiirilleen olevansa paitsi lääkäri, myös tutkija WHO:ssa, joka kiersi maailmalla konferenseissa ja illasti tärkeiden ihmisten kanssa. Kun korttipakka alkoi hajota ja kaikki oli paljastua, mies tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa, yrittipä hän vielä kuristaa entisen rakastajattarensakin. Lopuksi Romand koitti tappaa itsensä nappaamalla vanhaksi menneitä lääkkeitä ja sytyttämällä talon palaamaan, mutta hän vitkutteli niin kauan, että oli jo jäteautojen kierroksen aika, joten pelastajat olivat nopeasti paikalla.

Kirjassaan Carrère haluaa ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Eikä pelkästään mikä johti näihin murhiin ja miten rikos käytännössä tapahtui, häntä kiinnosti mitä Romandin ”päässä liikkui niinä päivinä, jotka hänen luultiin viettävät työpaikallaan; joita hän ei viettänyt, kuten ensin luultiin, kauppaamalla aseita tai teollisuussalaisuuksia, vaan, kuten nyt uskottiin, kuljeksimalla metsissä.”

Ja nimenomaan tästä lähtökohdasta tarkasteltuna kirja on mielenkiintoinen. Carrère ei tuomitse ketään, päinvastoin. Rivien välistä paistaa myötätunto kaikkia tapahtumiin sekaantuneita kohtaan sekä inhimillinen suru. Hämmästyskin. Toisaalta kynään on tarttunut ammattilainen, joka pitää kaikkiin haastattelemiinsa sopivan etäisyyden. Hän on kohtelias, hän teitittelee. Eikä hän unohda, mikä on hänen oma motiivinsa ja tarkoituksensa jutussa.

Carrère piirtää Romandista kuvan, johon on helppo uskoa. Liian kiltti mies, joka sairastui mieleltään. Pelkurikin. Lapsuudenkodissa ei saanut valehdella, mutta asioista vaiettiin, eikä hermoheikkoa äitiä saanut häiritä ikävillä asioilla. Opiskeluaikoina Romand oli hyvä oppilas, mutta harmaa ja pelkääväinen; näitä kahta ominaisuutta hän yritti peitellä valheilla, jotka kaikki uskoivat. Lumipallo alkoi pyöriä. Hän jätti menemättä tenttiin, eikä lopulta koskaan valmistunut lääkäriksi, mutta sen sijaan, että hän olisi myöntänyt asian, hän jatkoi kertomalla yhä uusia tarinoita töistään, työmatkoistaan ja tutkimuksistaan. Kukaan ei epäillyt, sillä Romand oli taitava johdattelemaan puheenaiheen muuhun. Entä miten hän rahoitti lääkäriperheen ylellisen elämän? ”Sijoittamalla” eli käyttämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.

Mitä edemmäs kertomus ja Jean-Claude Romandin elämäntarina etenee, alkaa vaikuttaa että Romand lopulta antoi vain mennä. Hän oli yhä tarkka, ettei jäisi kiinni, mutta alkoi käyttää rahaa yhä leveäperäisemmin, vaikka tilit näyttivät tyhjää. Hän tiesi, että kaikki paljastuu, mutta hän ei kestänyt ajatusta vastata ihmisille, läheisilleen, joille oli valehdellut.

Mielenkiintoista kaikessa on se, että kukaan, ei todellakaan kukaan, epäillyt hänen tarinoitaan. Tai jos epäili, vain hetken, unohtaen seuraavassa hetkessä. Kukaan ei soittanut WHO:hon hänen työpaikalleen, kukaan ei pyytänyt kuittia tai asiakirjaa lainaamistaan rahoista. Kaikki luottivat häneen täysin, niin hänen puolisonsa kuin ystävänsä ja sukulaisensa. Hän oli niin kiltti, kaikki toistivat kuin yhdestä suusta.

Carrère seuraa myös oikeudenkäyntiä, jossa Romand lopulta tuomitaan elikautiseen tuomioon ja eristykseen. Käytännössä tuomio tarkoittaa, että hän olisi oikeutettu palaamaan yhteiskuntaan vuonna 2015.

Näin ei käsittääkseni ole kuitenkaan tapahtunut, yritin etsiä tietoa hänen vapauttamisestaan ja näyttäisi siltä, että hän on ja pysyy vankilassa. Missä, mielenkiintoista kyllä, hän on hyvin suosittu ja toimii vankien lääkärinä – ei tietenkään virallisesti, vaan epävirallisesti – ja työskentelee audiovisuaalisessa yksikössä. Nyt hänellä on jälleen uusi rooli, jonka myötä hän pysyy kasassa. Sattumallakin on osansa pelissä: Lastenmurhaajilla ei ole hyvä kaiku vankilamaailmassa, mutta eräs kovanaama muisti Romandin tämän ”lääkäriajoilta”: tuolloin hän oli  antanut kovanaamalle 200 frangia lounasta varten ja nyt kovanaama otti hänet siipiensä alle. Näin kerrottiin eräässä lehtijutussa, johon törmäsin.

Vielä pari huomiota kirjasta: Kirjan kanteen on kirjoitettu sana romaani, mutta jossain käytettiin sanaa dokumenttiromaani, mikä kuvaa kirjaa paremmin. Ja toisaalta molemmat osoittavat, miten vaikeaa kategorisoiminen toisinaan on. Kirjan alkuperäinen nimi, L’Adversaire, taas tarkoittaa (oikeudessa) vastaajaa, mutta ymmärrettävistä syistä suomennoksessa on päädytty Valheeseen. Erittäin hyvä ratkaisu, minun huomioni nimittäin kiinnittyi alunperin juuri kirjan nimeen. Harvinaista on myös se, että kirja on käännetty suomeksi samana vuonna kuin se on ilmestynyt. Hyvä Like!

Tässä vielä pari otetta kirjasta. Ensimmäinen on valheesta opiskeluaikana, toinen Carrèren pohdintoja Romandista ja siitä, miten ihmiset häntä uskoivat.

Omituisinta tunnustuksessa on, ettei mikään pakottanut häntä siihen. Tarina oli kahdeksantoista vuotta myöhemmin täysin toteen näyttämätön. Se oli sitä jos silloin, kun hän palattuaan yökerhoon kertoi sen ystävilleen. Sitä paitsi se ei pitänyt paikkaansa, ja juuri siksi, paradoksaalista kyllä, kenellekään ei tullut mieleenkään epäillä sitä.
Valehtelija yrittää yleensä olla uskottava: koska se mitä Jean-Claude kertoi ei ollut uskottavaa, se oli varmaan totta. (s. 54)

Kun hän astui kotinäyttämölleen, jokainen luuli hänen tulevan toiselta näyttämöltä, missä hänellä oli toinen rooli, sellaisen tärkeän henkilön rooli, joka juoksee ympäri maailmaa, käy tapaamassa ministereitä, syö päivällisiä virallisissa tilaisuuksissa. Jokainen luuli myös, että lähtiessään kotoa hän palaa taas tuohon toiseen osaan. Mutta hänellä ei ollut mitään toista näyttämöä, toista yleisöä jonka edessä esittää tuota toista roolia. Hän huomasi olevansa siinä maailmassa alasti. Hän palasi poissaoloon, tyhjyyteen ja olemattomuuteen, jotka eivät olleet sattumanvaraisia läpikulkupaikkoja vaan hänen elämänsä ainoita kokemuksia. En usko, että hän koskaan muuta kokikaan, ei edes ennen jakautumistaan. (s. 78)

 

Emmanuel Carrère: Valhe
alkuperäinen ranskankielinen teos, L’Adversaire, ilmestyi vuonna 2000
suomentanut Marja Haapio
Like, 2000
174 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (sairas mieleltään) ja kirjassa selvitetään rikos.

Albert Camus: L’Étranger (Sivullinen)

Aujourd’hui, maman est morte. Ou peut-être hier, je ne sais pas.

Näillä sanoilla alkaa Albert Camus’n kuuluisa pienoisromaani L’Étranger, suomeksi Sivullinen. Olen lukenut kirjan kertaalleen parikymppisenä opiskelijana, jolloin se teki lähtemättömän vaikutuksen. Se oli ennen kaikkea tunnelma, päähenkilö Meursaultin sivullisuus omasta elämästään ja sen tapahtumista, joka järisytti minua tuolloin.

Nyt tuosta lukukerrasta on kulunut parisenkymmentä vuotta ja tuntui, että olisi uudelleenlukemisen aika. Huomasin, että kirja löytyy YouTubesta Camus’n itsensä lukemana, mikä kuulosti kiinnostavalta, mutta omalle vielä hiukan vajavaiselle kielitaidolleni sopivammaksi osoittautui toinen, näyttelijä Michael Lonsdalen lukema ja tekstityksillä varustettu versio. Lonsdalen tarpeeksi hidasta ja selkeää lukutapaa kuuntelikin hyvin mielellään, ja se muistutti, miksi alunperin tähän kieleen ja kulttuuriin niin kovasti miellyin.

J’ai secoué la sueur et le soleil. Je compris que j’avais détruit l’equilibre du jour, le silence exceptionnel d’une plage où j’avais été heureux. Alors, j’ai tiré encore quatre fois sur un corps inert, où les balles s’enfonçaient sans qu’il y parût. Et c’était comme quatre coups bref que je frappais sur la porte du malheur.

Audiokirjalla on pituutta kolme tuntia ja kolmetoista minuuttia. Jaoin kuunteluni kolmeen osaan: ensimmäinen osa johdatteli Meursaultin elämään Algeriassa äidin kuoleman jälkeisinä päivinä ja kohtalokkaaseen arabimiehen tappoon, toinen osa käsitteli oikeudenkäyntiä ja kolmannessa osassa odotettiin sellissä kuolemantuomion täyteenpanoa. Etenkin viimeinen osa vaatisi kohdallani useamman kuuntelun tai uudelleen lukemisen, sillä tässä oltiin perimmäisten kysymysten äärellä, jotka liittyivät kuolemantuomion oikeutukseen ja pohdintoihin kuolemanjälkeisestä elämästä tai kaiken loppumisesta.

Jos parikymppisenä koin jollain tapaa samastuvani Meursaultiin, tai ainakin ymmärtäväni tuota olemisen tilaa (kaikki on yhdentekevää, merkityksetöntä, kaikki tapahtuu kuin sivusta seuraten, käsivarren mitan päässä itsestä), kiinnittyi huomioni tällä kertaa pikemminkin siihen, mitä tapahtui Meursaultin ulkopuolella: se, miten yhteisö (oikeuslaitos) tuomitsee hänet ei sen vuoksi mitä hän on tehnyt (tappanut miehen) vaan sen vuoksi mitä hän ei ole tehnyt (itkenyt äitinsä haudalla, uskonut Jumalaan). Oikeudenkäynti on tavallaan vain näytelmää, sillä ne, jotka tuntevat Meursaultin ja tapahtumaan johtaneet seikat (Marie, Masson, Raymond) puhuvat hänen puolestaan, kun taas ulkopuoliset (oikeusoppineet, journalistit, yleisö) näkevät asiat täysin toisella tavoin. Sattumaa ei ole ja kaikki on sattumaa. Välinpitämättömyys äidin haudalla on välinpitämättömyyttä elämän ja Jumalan edessä. Yksittäiset tapahtumat muodostavat kokonaisuuden, jonka sävy riippuu katsojan näkökulmasta. Kaikki on selitettävissä, eikä mikään ole selitettävissä, asiat vain tapahtuvat, kaikki liittyy kaikkeen.

Meursaultin yhdentekevä mutta jollakin tavoin itsestään selvä suhtautuminen elämään, onneen ja kuolemaan alkaa saada säröä vasta sellissä, kun hän joutuu kohtaamaan tietoisuuden omasta tulevasta kuolemastaan. Meursault, joka ei usko Jumalaan eikä siten kuolemanjälkeiseen elämään, saa tosin omansalaisen rauhan sellin ikkunasta avautuvasta maisemasta. Ihminen ei ole lopulta koskaan täysin onneton.

Pieni suuri kirja, joka tuskin jättää ketään kylmäksi saati  kysymyksiä ja henkilökohtaisia pohdintoja vaille.

Vielä yksi lisähuomio: Camus on kirjailijana hyvin hienovarainen tarkkailija, jolla on taito nostaa satunnainen sivuhenkilö jopa päähenkilöä mieleenpainuvammaksi. Rutossa (La Peste) se oli romaanikirjailija, joka ei saanut ensimmäistä lukua valmiiksi, koska ei ollut siihen koskaan tarpeeksi tyytyväinen. Sivullisessa se  taas on vanha Salamano, joka pieksee koiraansa mutta itkee sen perään kun se karkaa. Kuvaus on niin tarkka vivahteissaan, että on kuin tapahtumia katselisi vierestä,  surullisena päätään puistellen.

Albert Camus: L’Étranger
ilmestynyt alunperin vuonna 1942
Audiokirjan lukee Michel Lonsdale
3h13min29sec
Kuunneltu YouTubessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjablogissa kehuttu kirja (kukapa ei kehuisi) ja kirjan nimessä on tunne (voi kai sen niinkin ymmärtää?).

Syyskuussa katsotut leffat

Syyskuussa en lukenut yhtään kirjaa loppuun asti, sen sijaan katsoin kolme elokuvaa ja liudan dokkareita. Jälkimmäisistä en pitänyt lukua, mutta elokuvat herättivät ajatuksia, joten kirjoitan niistä lyhyesti.

Televisiosta katsomani ranskalaiskomedia Paulette (2012) ei ollut elokuvallisesti kummoinenkaan, mutta (tositapahtumiin perustuvan) tarinansa ja äärimmilleen kärjistettyjen hahmojensa ansiosta yllättävän hyvä komedia. Jopa niin, että hiukan harmittelen etteivät tällaiset eurooppalaistarinat pääse Suomeen levitykseen, olisi ihan ajankohtainen meilläkin.

Tarinan päähenkilö on pahamaineisessa pariisilaislähiössä asuva leskirouva Paulette (Bernadette Lafont), joka vihaa mamuja ja jonka tytär on mennyt naimaan afrikkalaistaustaisen poliisin ja tehnyt tämän kanssa vielä lapsen, jota isoäiti joutuu hoitamaan. Paulette on siis monesta syystä katkera: mies on kuollut, rahaa ei eläkeläisellä ole, lapsenlapsi on musta ja epäranskaa sönkkäävät huumekauppiaat tukkivat porraskäytävän. Kun ulosottomiehet hakevat maksamattomien laskujen vuoksi asunnosta lähes kaiken irtaimen, on Pauletten löydettävä jokin tapa ansaita rahaa. Ja miten se helpoiten onnistuu? No huumekaupalla tietenkin. Alkuun Paulette myy hashista ohikulkijoille, mutta huomattuaan miten vaarallista se on reviireistä tarkoilla alueilla, hän alkaa leipoa. Muttei mitään ihan tavallisia madeleineja.

Kuten hyvissä komedioissa yleensä, on Paulettessakin pinnan alla tummempi sävy. Se kertoo ranskalaisen yhteiskunnan hylkiöistä: näköalattomasta maailmasta, jossa postiosoite määrää tulevaisuuden suunnan, jossa maahanmuuttajista tulee rikollisia ja jossa eläkeläisillä ei ole varaa maksaa peruslaskuja. Kuten Paulette elokuvan lopulla toteaa: Miten kukaan ylipäänsä voi selvitä kuudellasadalla eurolla kuussa. Niin, ja eiväthän ne huumediileritkään yleensä rikastumaan pääse. Välikäsiä on useampi ja päältä kerman kuorii venäläismafia. Žai, žai, žai, žai!

Niin ikään telkkarissa esitetty, David Leanin ohjaama ja Katherine Hepburnin tähdittämä Summertime (1955) oli puolestaan kepeä Hollywood-komedia, joka herätti aivan toisenlaisia ajatuksia. Tarina on hyvin kliseinen: keski-ikäinen naimaton amerikkalaisnainen (Hepburn) matkustaa Venetsiaan lomamatkalle, tutustuu muihin amerikkalaisiin ja kokee lomaromanssin naimisissa olevan italialaismiehen kanssa. Kuvaukseltaan elokuva oli matkamainosmainen: näytettiin kuuluisia paikkoja, puhuttiin Muranon lasista, esiteltiin italialaista elämäntyyliä. Amerikkalaisyleisölle esitetään kaunis ja vanha Italia, jossa amerikkalaisturistit shoppaavat antiikkia ja taidetta ja juovat drinkkejä (mutta eivät syö mitään). Vaan yksi hauska piikki tähänkin leffaan mahtuu: pensionaatin italialaisomistajatar toteaa italialaisen ruoan olevan maailman parasta, ranskalaiset kun syövät vain kastikkeita ja amerikkalaiset puolestaan pillereitä.

Se, mikä teki elokuvasta mielenkiintoisen, on sen valmistumisajankohta verrattuna näkökulmaan. On kulunut vain kymmenen vuotta toisen maailmansodan loppumisesta, voittajavaltion kansalaiset matkustavat, shoppaavat ja sekstailevat (aika sievästi, tosin). Ero on valtava vain viisi vuotta myöhemmin valmistuneeseen, Luchino Viscontin ohjaamaan elokuvaan Rocco ja hänen veljensä, joka näyttää sodan jälkeisen köyhän Italian, raunioihin rakennetut modernit kerrostalot ja luokkaerot. Toisaalta ei ole vaikea arvata, kumpi elokuvista on jäänyt elämään ja kumpi unohtunut.

Kolmannen leffan katsoin videolta. Olen pitkään halunnut palata Coenin veljesten tuotannon pariin, ja aloitin The Big Lebowskista (1998). Kuten arvata saattaa, kyse on parodiasta ja aikalaiskritiikistä, jonka kohteena on Coenin veljesten kotimaa Yhdysvallat. Ja kukapa sen parodian paremmin taitaisi kuin maan omat kansalaiset. Kyytiä saavat Vietnamin sotaveteraanit, laiskanpulskeat entiset hipitkin, nykytaiteilijat, multimiljönäärit sekä tavalliset, alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat keilaavat pulliaiset.

Kritiikki osuu kielenkäyttöön (jatkuva kiroileminen, asioiden toistaminen neljään kertaan…), oman koulutustason korostamiseen hienovaraisilla piikityksillä ja kirjakielimäisellä puheenparrella, ainaiseen haluun päästä miljonääriksi keinolla millä hyvänsä sekä ikuiseen esittämiseen ja itsekorostukseen. Ne kuulostavat ikäviltä asioilta lueteltuna, mutta juuri niistä aineksista ovat Coenin veljekset onnistuneet jälleen luomaan erinomaisen komedian. Yleensä niin tylsä Jeff Bridges loistaa laiskana tyhjäntoimittajana, John Goodman on nappivalinta periamerikkalaiseksi aseilla asiat hoitavaksi, juutalaisuuteen avioliiton myötä kääntyneeksi Vietnamin sodan veteraaniksi ja Julianna Moore täydellinen feministi-taiteilijana. Kirsikkana kakun päällä on John Turturro hispanokeilaajana. Niin, se juoni sitten: se on kreisikomediaa parhaimmillaan: Multimiljönäärin nuori vaimo kaapataan ja hänestä vaaditut lunnaat kiinnostavat… niin, aivan kaikkia.