Avainsana-arkisto: Ranska

Syyskuussa katsotut leffat

Syyskuussa en lukenut yhtään kirjaa loppuun asti, sen sijaan katsoin kolme elokuvaa ja liudan dokkareita. Jälkimmäisistä en pitänyt lukua, mutta elokuvat herättivät ajatuksia, joten kirjoitan niistä lyhyesti.

Televisiosta katsomani ranskalaiskomedia Paulette (2012) ei ollut elokuvallisesti kummoinenkaan, mutta (tositapahtumiin perustuvan) tarinansa ja äärimmilleen kärjistettyjen hahmojensa ansiosta yllättävän hyvä komedia. Jopa niin, että hiukan harmittelen etteivät tällaiset eurooppalaistarinat pääse Suomeen levitykseen, olisi ihan ajankohtainen meilläkin.

Tarinan päähenkilö on pahamaineisessa pariisilaislähiössä asuva leskirouva Paulette (Bernadette Lafont), joka vihaa mamuja ja jonka tytär on mennyt naimaan afrikkalaistaustaisen poliisin ja tehnyt tämän kanssa vielä lapsen, jota isoäiti joutuu hoitamaan. Paulette on siis monesta syystä katkera: mies on kuollut, rahaa ei eläkeläisellä ole, lapsenlapsi on musta ja epäranskaa sönkkäävät huumekauppiaat tukkivat porraskäytävän. Kun ulosottomiehet hakevat maksamattomien laskujen vuoksi asunnosta lähes kaiken irtaimen, on Pauletten löydettävä jokin tapa ansaita rahaa. Ja miten se helpoiten onnistuu? No huumekaupalla tietenkin. Alkuun Paulette myy hashista ohikulkijoille, mutta huomattuaan miten vaarallista se on reviireistä tarkoilla alueilla, hän alkaa leipoa. Muttei mitään ihan tavallisia madeleineja.

Kuten hyvissä komedioissa yleensä, on Paulettessakin pinnan alla tummempi sävy. Se kertoo ranskalaisen yhteiskunnan hylkiöistä: näköalattomasta maailmasta, jossa postiosoite määrää tulevaisuuden suunnan, jossa maahanmuuttajista tulee rikollisia ja jossa eläkeläisillä ei ole varaa maksaa peruslaskuja. Kuten Paulette elokuvan lopulla toteaa: Miten kukaan ylipäänsä voi selvitä kuudellasadalla eurolla kuussa. Niin, ja eiväthän ne huumediileritkään yleensä rikastumaan pääse. Välikäsiä on useampi ja päältä kerman kuorii venäläismafia. Žai, žai, žai, žai!

Niin ikään telkkarissa esitetty, David Leanin ohjaama ja Katherine Hepburnin tähdittämä Summertime (1955) oli puolestaan kepeä Hollywood-komedia, joka herätti aivan toisenlaisia ajatuksia. Tarina on hyvin kliseinen: keski-ikäinen naimaton amerikkalaisnainen (Hepburn) matkustaa Venetsiaan lomamatkalle, tutustuu muihin amerikkalaisiin ja kokee lomaromanssin naimisissa olevan italialaismiehen kanssa. Kuvaukseltaan elokuva oli matkamainosmainen: näytettiin kuuluisia paikkoja, puhuttiin Muranon lasista, esiteltiin italialaista elämäntyyliä. Amerikkalaisyleisölle esitetään kaunis ja vanha Italia, jossa amerikkalaisturistit shoppaavat antiikkia ja taidetta ja juovat drinkkejä (mutta eivät syö mitään). Vaan yksi hauska piikki tähänkin leffaan mahtuu: pensionaatin italialaisomistajatar toteaa italialaisen ruoan olevan maailman parasta, ranskalaiset kun syövät vain kastikkeita ja amerikkalaiset puolestaan pillereitä.

Se, mikä teki elokuvasta mielenkiintoisen, on sen valmistumisajankohta verrattuna näkökulmaan. On kulunut vain kymmenen vuotta toisen maailmansodan loppumisesta, voittajavaltion kansalaiset matkustavat, shoppaavat ja sekstailevat (aika sievästi, tosin). Ero on valtava vain viisi vuotta myöhemmin valmistuneeseen, Luchino Viscontin ohjaamaan elokuvaan Rocco ja hänen veljensä, joka näyttää sodan jälkeisen köyhän Italian, raunioihin rakennetut modernit kerrostalot ja luokkaerot. Toisaalta ei ole vaikea arvata, kumpi elokuvista on jäänyt elämään ja kumpi unohtunut.

Kolmannen leffan katsoin videolta. Olen pitkään halunnut palata Coenin veljesten tuotannon pariin, ja aloitin The Big Lebowskista (1998). Kuten arvata saattaa, kyse on parodiasta ja aikalaiskritiikistä, jonka kohteena on Coenin veljesten kotimaa Yhdysvallat. Ja kukapa sen parodian paremmin taitaisi kuin maan omat kansalaiset. Kyytiä saavat Vietnamin sotaveteraanit, laiskanpulskeat entiset hipitkin, nykytaiteilijat, multimiljönäärit sekä tavalliset, alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat keilaavat pulliaiset.

Kritiikki osuu kielenkäyttöön (jatkuva kiroileminen, asioiden toistaminen neljään kertaan…), oman koulutustason korostamiseen hienovaraisilla piikityksillä ja kirjakielimäisellä puheenparrella, ainaiseen haluun päästä miljonääriksi keinolla millä hyvänsä sekä ikuiseen esittämiseen ja itsekorostukseen. Ne kuulostavat ikäviltä asioilta lueteltuna, mutta juuri niistä aineksista ovat Coenin veljekset onnistuneet jälleen luomaan erinomaisen komedian. Yleensä niin tylsä Jeff Bridges loistaa laiskana tyhjäntoimittajana, John Goodman on nappivalinta periamerikkalaiseksi aseilla asiat hoitavaksi, juutalaisuuteen avioliiton myötä kääntyneeksi Vietnamin sodan veteraaniksi ja Julianna Moore täydellinen feministi-taiteilijana. Kirsikkana kakun päällä on John Turturro hispanokeilaajana. Niin, se juoni sitten: se on kreisikomediaa parhaimmillaan: Multimiljönäärin nuori vaimo kaapataan ja hänestä vaaditut lunnaat kiinnostavat… niin, aivan kaikkia.

Taskuun mahtuva tietokirja Haussmannista

Sanooko nimi Georges-Eugène Haussmann mitään? Tai haussmannilainen tyyli? Jos sanoo, olet kiinnostunut a) Ranskasta, b) arkkitehtuurista tai c) molemmista.

Minulle nimi Haussmann on jäänyt mieleen parikymppisenä lukemastani pikkujutusta Hesarissa. Se kertoi Pariisin haussmannilaisista rakennuksista ja kuinka niiden ylimpien kerrosten ”palvelija-asunnot” olivat nyt todella chic. Todellisuudessa nämä asunnot ovat pieniä, talvella kylmiä ja kesällä kuumia, mutta kaupungin yli avautuvat näkymät, ne ovat komeat. Jostain syystä (orastava rakkaus Ranskaan? haave muuttaa Pariisiin?) termi hausmannilainen arkkitehtuuri jäi pyörimään mieleeni.

Vähitellen Haussmannin nimi alkoi tulla tutummaksi, siihen törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen. Se oli tämä herrasmies, joka Napoleon III:n aikana suunnitteli näyttävät bulevardit ja arkkitehtonisen tyylin, jonka me nykyään miellämme pariisilaiseksi. Huis, hais, keskiaikaiset korttelit! 1800-luvulla Pariisissa puhalsivat uudet tuulet, ja entisestä haisevasta kaupungista muokattiin Georges-Eugène Haussmannin visioilla ja Napoleon III:n vahtivan silmän alla valon kaupunki.

Vaikka Ranskassa voidaan tehdä niinkin radikaaleja muutoksia, kuten 1800-luvun rakennusbuumin aikaan tehtiin, rakastavat ranskalaiset historiaa, tietoa ja oppimista. Se näkyy paitsi museoiden ja infotaulujen määrässä, myös tietokirjoina. Ei ole harvinaista, että jopa moottoritien levähdyspaikan myymälässä on riveittäin kirjoja ja niistä suurin osa historiaa: haluatko tietää orjakaupasta Ranskassa? Tässä, olkaa hyvä. Tai konjakin valmistuksesta? Löytyy. Vapaamuurareista? Oi, sillä on pitkä ja monipolvinen historia. Keskiaikaisista lääkeyrteistä? Kanaaleista, linnoista, puutarhoista, kauniista kylistä? Ihan mistä tahansa Ranskan alueesta? Sano vain, tietokirja aiheesta on tehty. Eivätkä ne ole mitään huitaisten tehtyjä läpysköitä, vaan tyylikkäitä ja informatiivisia, pehmytkantisia ja kiiltäväpaperisia runsaasti kuvitettuja kirjoja.

Tämän postauksen, jolla osallistun siis Tietokirjaviikon kunniaksi lanseerattuun tietokirjahaasteeseen, kirjanen kuuluu historiallisia henkilöitä esittelevään sarjaan, ostin sen vuosia sitten pariisilaisen kirjakaupan alennusmyynnistä. Se on juuri sopivan kokoinen tietopaketti, mahtuu povitaskuun tai käsilaukkuun. Ei vaadi akkua eikä laturia, joten voi lukea missä vain ja milloin vain, kunhan valoa riittää. Kevytkin se on, 160 grammaa, sillä kirja on pehmytkantinen.

93 sivuun on saatu mahdutettua Georges-Eugène Haussmannin (1809–1891) koko elämäntarina ja samalla iso pala Ranskan historiaa. Ennen Pariisin jättiurakkaa Haussmann ehti kiertää eri puolilla Ranskaa suunnittelemassa kyliä ja pikkukaupunkeja, rakentamassa siltoja ja kohentamassa viemäriverkostoja. Aina ei ollut mukava muuttaa, mutta valtion virkamies ei valita, sillä kaikella on tarkoituksensa ja pikkukaupungeista saatuja kokemuksia voi jalostaa myöhemmin isompiin projekteihin. Haussmannin elämäkertakertomuksen lisäksi kirjassa on runsaasti kuvia ja karttoja sekä pieniä anekdootteja niin aikalaistapahtumista, sukulaissuhteista kuin rakennushankkeistakin.

Koska kirja on ranskaksi, luen sitä pikku hiljaa ja vähän kerrallaan. Jos se olisi omalla äidinkielellä, sen hotkaisi varmasti nopeasti, mutta aina siihen voi palata. Olisikin hauska nähdä tällaisia historiatietoiskuja Suomessakin, ja nimenomaan pieninä, edullisina kirjoina. Ei mitään pompöösejä kirjajärkäleitä, vaan simppeleitä tietoa lisääviä teoksia, joita lukisi vaikka sitten junassa tai bussissa someselailun sijaan.

Tältä pikkukirja näyttää sisältä: vasemmalla sivulla on lisätietoa ja pieniä anedootteja, Haussmannin elämäntarina kulkee oikealla sivulla valkoisella pohjalla. Oikean sivun reunassa on aikajana, josta helposti näkee missä nyt mennään.

Monique Rauzy: Georges-Eugène Haussmann
Hatier, 2002
93 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimessä on erisnimi ja elämäkerta tai muistelmateos.

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävä. (s. 1)

Asturiasin Herra presidentti oli sen verran järisyttävä lukukokemus, että sen jälkeen oli vaikea tarttua mihinkään. Kaipasin jotakin kevyttä ja lyhyttä välipalaa. Kävin läpi hyllyni kirjat ja tartuin Françoise Saganin kulttikirjaan Tervetuloa, ikävä. Se sopi tähän kohtaan täydellisesti. Edellisestä lukukerrastakin oli kulunut useampi vuosi.

Sagan kirjoitti esikoisteoksensa 18-vuotiaana, ja se aiheuttikin 1950-luvun maailmassa melkoisen skandaalin. Tarina kertoo rikkaasta porvarisperheestä, joka vuokraa  linnan Ranskan Rivieralla pariksi kuukaudeksi kesällä. Ei siinä vielä mitään, mutta perhe koostuu nelikymppisestä leski-isästä Raymondista ja tämän lolitamaisesta tyttärestä Cecilestä, jotka viettävät varsin vapaata elämää, jossa ajatteleminen ei ole tärkeimmällä sijalla, vaan rannalla loikominen ja juhliminen. Isän naiset vaihtuvat tiuhaan ja tytärkin saa tahollaan maistaa esiaviollista seksiä. Mutta sitten tulee kohtalokas Anne kuvioihin. Hän haluaa napata miehen ja ryhtyä tyttärelle tiukaksi äitipuoleksi ja tuoda porvarillista järjestystä perheeseen. Cecile näkee vaaran ja ryhtyy toimiin Annen eliminoimiseksi. Hän onnistuu aikeissaan paremmin kuin uskaltaa arvatakaan.

Saganin teksti ja tarinan kuljettaminen toimii todella hyvin. Jos jää ajattelemaan hänen ikäänsä, tuntuu hän likipitäen pikkuvanhalta – joskaan ei perinteisessä merkityksessä. Jälkikäteen voi sanoa, että tarinasta löytyy hän itse: alkoholi, vaihtuvat partnerit, nopeat autot, kuoleman uhkaaminen, ylellinen jetset-elämä.

Ja sitten on se toinen puoli, minkä Sagan taitaa hämmästyttävän hyvin ikäisekseen: ihmis- ja erityisesti ihmissuhteiden miltei kylmän tarkka ja kaunistelemattomaton kuvaus. Hän kuvaa myös erinomaisesti uusperheen roolien ongelmallisuutta: isä ja tytär ovat yhtä, he ovat samanlaisia, he ajattelevat ja elävät samalla tavalla. Anne, isän rakastajatar ja äitipuolikokelas, on erilainen, hän on tunkeutuja, hän yrittää muuttaa isän ja tyttären ja tunkea heidän väliinsä, mikä saa Cecilen vaihtamaan mielipidettään: ensin hän on ihaillut Annea, sitten hän näkee tämän uhkana.

Mielenkiintoista. Saisiko nykyään kirjoittaa näin? Olisiko se tämän päivän skandaali, kuten esiaviollinen seksi ja epämääräiset suhteet olivat 1950-luvulla?

Sagan ohittaa myös Annen kuoleman kevyesti. Juuri niin kevyesti kuin kevytmieliset ihmiset saattaisivat tehdä. Se mikä oli, oli, nyt on nyt. Elämästä on nautittava nyt.

En ole Saganin muita kirjoja lukenut, pitäisi varmastikin. Onko niissä tätä samaa ihmiskuvausta? Pari näytelmää odottaa hyllyssä lukemista, ehkä niistä voisi aloittaa.

Skandaaleista vielä. Kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 1954 ja koska kohu kävi niin kuumana, piti suomennos saada mahdollisimman pian – ja saatiinkin, heti seuraavana vuonna. Se on meillä melkoisen harvinaista. Ranskan taitoisia kääntäjiä ei kuitenkaan ollut saatavilla (!!), joten puikkoihin astui legendaarinen Lea Karvonen. Hän on siis salanimi, jonka varjossa kääntäjinä toimi useita uransa alussa olevia naiskirjailijoita, jotka eivät syystä tai toisesta halunneet nimeään mainittavan. Tervetuloa ikävän käänsi Eeva Joenpelto, mutta koska hän ei osannut ranskaa, hän käänsi kirjan ruotsinnoksesta. Tämä oli 1950-luvulla noloa. Olisipa se nykyäänkin, sillä kyllähän kirjat mieluiten alkuperäiskielestä kääntää pitäisi…

Entä miksi kirjan nimi on Tervetuloa ikävä eikä esimerkiksi suorempi käännös Päivää, ikävä tai Terve, ikävä? En tiedä. Ruotsinnos oli vielä kaukaa haetumpi. Ehkä se suomennos kuulosti vain runollisemmalta?

 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
ranskankielinen alkuteos Bonjour Tristesse, 1954
suomentanut Lea Karvonen
Tammi, 2001, 6. painos (ensimmäinen suomennettu painos ilmestyi 1955)
131 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirjan nimessä on tunne ja kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Jeanne Moreau

Tämä laulu kuului eilen kaikkialla. Ikoninen näyttelijätär Jeanne Moreau oli kuollut 89-vuotiaana kotonaan, mikä sai ranskalaiset muistelemaan – aikakautta, joka Jeanne Moreaun kanssa nyt katoaa. Ei sellaisia elokuvia enää näe, tuhahti yksi piikkinä nykyelokuvalle, Olen nähnyt kaikki hänen elokuvansa, teatterissa, sanoi toinen. Une femme libre, Moreausta sanotaan, sillä hän oli edellä aikaansa, villi, rohkea, voimakas. Feministi? Ei, ei hän feministi ollut, ei hän tarvinnut ismejä eikä takajoukkoja elääkseen kuten halusi.

Moreaun kuolema oli koko päivän pääuutinen. Uutiset alkoivat hänen kuvillaan ja päättyivät niihin. Radiossa oli erityisohjelma, jonne ihmiset saivat soittaa ja kertoa, mitä Moreau oli heille merkinnyt. Television keskusteluohjelmissakin puhuttiin Moreausta. TV1 esitti – myöhään illalla – Moreaun muistoksi ja kunniaksi yhden hänen elokuvistaan, kun taas ranskalais-saksalainen kulttuuri- ja ajankohtaiskanava Arte reagoi heti ja muutti ohjelmistoaan: ensin nähtiin Luis Buñuelin Kamarineidon päiväkirja vuodelta 1964 ja sen perään François Truffaut’n upea Jules ja  Jim vuodelta 1962.

Niin, vaikka en ole ranskalainen enkä tätä aikakautta itse elänyt, niin kyllä minunkin silmäni kostuivat uutisen kuultuani ja pysähdyin kesken ruoanlaiton, istuin pöydän ääreen ja katselin kuvia Jeanne Moreaun elämän varrelta. Kaunis, vaikkei klassisen kaunis nainen, hänen äänensä, hänen älynsä. Ja miten hienosti hän kantoi ikäänsä, ei turvautunut kauneusleikkauksiin, ei valkaissut hampaitaan. Mikä pilke hänen silmissään! Mikä kaiken kattava huumori.

Katsoin illalla Kamarineidon päiväkirjan nyt toistamiseen. Onhan se totta, ettei tällaista elokuvaa enää näe, ei sellaisia enää tehdä.

Suomalaismedia sentään huomasi Moreaun kuolleen, mutta kas kun ei ollut amerikkalainen, niin siitä mainittiin melkoisen lyhyesti ja uutisen annettiin kadota virran mukana. Miten minua tympäiseekään kotimaani amerikkalaistuminen…

Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Täysihoitolan etusivu on erääseen pieneen puutarhaan päin, siten että Neuve-Sainte-Geneviève-kadun puolella on talon oikeanpuoleinen pääty. Pitkin tämän etusivun edustaa, talon ja puutarhan välillä, on pienillä kivillä kivetty kuuden jalan levyinen tie ja sen edessä hiekoitettu käytävä, jota reunustavat suurissa sinisissä ja valkoisissa fajanssiruukuissa olevat kurjenpolvet, laakerit ja granaattipuut. Tähän käytävään tullaan sivuportista, jonka yläpuolella olevaan kylttiin on kirjoitettu: Maison Vauquer ja sen alle: Täysihoitola mies- ja naispuolisille porvareille ja muille. (s. 16)

Olen katsellut Honoré de Balzacin romaanin Ukko Goriot punaista selkämystä äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Lukioikäisenä yritin sitä lukeakin, mutta pääsin vain parikymmentä sivua eteenpäin. Kirja jäi kuitenkin ”häiritsemään”. Tiedättehän, sillä lailla että kiinnostus oli selvästi herännyt ja muistin (tosin hiukan väärin) alkuasetelman (köynnösruusun täyshoitolan sisäänkäynnissä) ja vannoin palaavani kirjan pariin.

Meni pari vuosikymmentä, kunnes otin Goriotin* mukaani matkalukemiseksi. Ja nyt oli tullut sen aika.

”Hän rakastaa teitä jo, tuo teidän pikku paronittarenne, de Rastignac.”
”Hänhän on rutiköyhä!” huomautti Eugène hämmästyneenä.
”Siinähän se niksi juuri on! Vielä pari sanaa”, lausui Vautrin, ”ja juoni on selvä.”
(s. 143)

Tarina kertoo herra Goriotista, hänen kahdesta tyttärestään ja pariisilaisista hienostopiireistä 1800-luvun alussa, ei montaakaan vuosikymmentä Ranskan vallankumouksen jälkeen. Se kertoo ajasta, jolloin raha ratkaisi, sekä se, kuuluiko piireihin ja kenet tunsi. Avioliitotkin nähtiin lähinnä liiketaloudellisena toimena, rakkausjutut kuuluivat pikemminkin syrjähyppyihin.

Päähenkilö Eugène de Rastignac on köyhään maalaisaateliin kuuluva nuorimies, joka saapuu opiskelemaan Pariisiin ja asettuu halpaan, leskirouva Vauquerin ylläpitämään täyshoitolaan, jonka asukkaat edustavat yhteiskuntaa pienoismuodossa. Täyshoitolassa asuu myös ukko Goriot, kuusikymmentäkahdeksanvuotias tyttäriään palvova ja rahansa menettänyt mies, joka on kaikkien pilkan kohteena, mutta johon – ja jonka toiseen tyttäreen – Rastignac vähitellen mieltyy.

Balzac, joka Rastignacin lailla oli köyhistä oloista kotoisin ja humaltunut pariisilaisista varakkaista piireistä (vaan toisin kuin luomansa hahmo, Balzac ei ollut aatelinen, hän lisäsi itse nimeensä etuliitteen de…), kuvaa tuon ajan Pariisia ja sen laskelmoivia ihmisiä armottomasti. Alkuun tarina kieppuu kaiken hienouden ja kauneuden ympärillä, jonka kimallus loistaa sitä voimakkaammin, mitä surkeammin on köyhien elämän laita, mutta vähitellen ihmisluonnon itsekkyys, turhamaisuus ja julmuus alkavat tulla ilmi. Ja toisaalta: kun yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole, jotenkin on ihmisen selviydyttävä. Isän rakkaus tyttäriään kohtaan ei sen sijaan haihdu, kohtelivat he tätä miten hyvänsä.

Ukko Goriot kestää aikaa, joten se jää hyllynlämmittäjä– ja konmarihaasteissani edelleen hyllyyn – ei tosin enää lämmittäjäksi vaan jälleen uudelleen luettavaksi. Ja klassikko kun on, osallistun tällä klassikkohaasteeseen.

Vielä yksi, henkilökohtainen, huomio. Äitini on kirjoittanut etulehdelle omistuskirjoituksen ja vuosiluvun. On aika kutkuttavaa ajatella, että tätä hän luki kun minä olin kaksivuotias ja äiti joko viimeisillään raskaana tai vastasyntyneen pikkuvauvan – siskoni – tuore äiti. Ja toisaalta ukko Goriot on saman ikäinen kuin oma isäni nyt… Pari sataa vuotta on välissä, mutta onko isyys pohjimmiltaan miksikään muuttunut?

*käytän tätä taivutusmuotoa, kun se kirjassakin niin on, vaikka minun korvalleni Goriot’n kuulostaisi paremmalta.

 

Honoré de Balzac: Ukko Goriot
ranskankielinen alkuteos Le Père Goriot, 1835
suomentanut Eino Voionmaa 1927, kielellisesti uudistanut Riitta Raikamo
WSOY, 1970
350 sivua
lainattu perheenjäsenen kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Ei ihan tavallinen junamatka eli ranskalaisdokkari Suomesta

Samaan aikaan kun kotimaassa seurattiin silmä tarkkana Putinin Suomen vierailua ja penättiin että sanoiko se meille onneksi olkoon vai ei ja mitä se sanoi amerikkalaisista EU:sta ja mitä meistä noin muuten (ei muuten tainnut sanoa mitään Suomessa olevista amerikkalaissotilaista, tai jos sanoi, suomalaismedia itsesensuroi), seurattiin sen sijaan ranskalaisilla kotisohvilla herra Philippe Gouglerin junamatkaa talvisessa Suomenmaassa. Sama kai se, kuka siellä Pohjolassa käy!

Tai no, tällä kertaa ranskalaisdokkari vei voiton. Des trains pas comme les autres eli ei mitään ihan tavallisia juniaa on tv-ohjelma, joka vie eri puolille maailmaa junamatkojen kautta. Ei ehkä maailman uniikein idea, mutta aina yhtä kiehtova. Eilen oli siis Suomen vuoro. Ranskalaisille Suomi on eksoottinen, luminen satumaa poroineen ja jäätyvine merineen. Ja tämä oli toki teemana tälläkin kertaa.

Mutta mitä muita huomioita ranskalaiset Suomesta tekivät?

Koitan tiivistää. Helsinki on kaunis ja hiljainen kaupunki, jonka arkkitehtuurissa näkee Venäjän läheisyyden ja yhteisen historian (fakta ja kohteliaisuus, ranskalaiset arvostavat venäläistä kulttuuria korkeammalle kuin me) – ja itäisen maantieteellisen sijainnin huomaa myös rautatieasemalla, jossa suomalaisten paikannimien joukosta pomppaa esiin Saint Petersburg, jonne on tosiaa parin tunnin junamatka. Eksoottista sekin.

Suomen kieli ihastuttaa suuresti, se on niin erilainen kuin mikään muu kieli. Se eristää ja samalla se tekee Suomesta erityisen. Suomalaiset ovat hyvin ylpeitä kielestään, toteaa Philippe Gougler, ja minun tekee mieleni sanoa että Philippe kiltti, kerro nämä huomiosi Finnairille!! Ja Fazerille!! ja Nokialle!! ja mainosmiehille!!!!! Ja suomalaisille poliitikoille!!! Pian, pian, ennen kuin on liian myöhäistä!!! Ei englanti ole meidän kielemme, ei edes se meidän skandinaavienglantimme, kuten nytkin huomasi. Se on vain kommunikointiväline, ei sillä meidän ajatuksiamme, arvomaailmojamme tai tunteitamme ilmaista (eihän siinä ole edes meidän sanojamme).

Hauska oli myös huomata, että ranskalaisille tietyt ”vaikeat” äänteet ovat helppoja, heiltä kun löytyy samat. Hei, ei, kyllä, aucun problème !

Mutta nyt suuntana on pohjoinen ja Lappi, La Laponie, ranskalaisten unelma. Ja siltä se tosiaan näyttää. Aavalta, satumaiselta. On kuin olisi joulupukin maassa, mutta tämä on totta. Porot juoksevat perässä melkein kesyinä, tietäessään saavansa pian särvintä. Mutta paijata ne eivät anna. Poromies on kuin ranskalainen puhuessaan intohimosta ammattiinsa joka on paitsi elinkeino, myös elämäntapa, ja tämän pieni, suloinen kuusivuotias tyttärenpoika heittää lassoa ja kertoo silmät loistaen, miten hänestä tulee vielä isoisän veroinen poronhoitaja.

Matka jatkuu Rovaniemeltä Kemiin, missä käydään katsomassa lumenluojia (junaradan siis) ja jäänmurtajia ja vedessä kelluvia taiwanilaisia, ja sitten palataankin takaisin Helsinkiin. Lopuksi mennään katsomaan metallimessua Töölönaukion kirkkoon, mikä oli vähän ikävä lopetus muuten mielenkiintoiselle retkelle. Moshaaminen kirkossa? Ah… suomalaista? No, ehkä, mutta… oi, säästäkää minut siltä.

Mutta miten ulkosuomalainen sitten kotimaataan katseli? Näin kun se esitetään… kun ihmiset ovat hymyileviä, nauravia, juttelevaisia… Niin, hiukan haikeanahan sitä katsoo. Helsingin kadut, iki-ihana rautatieasema, lumi, kylmät Helsingin iltaiset tyhjät pimeät kellertävävaloiset kadut, kylmyys, joka hohkaa kaduista ja kivitalojen seinistä ja saa kävelijät vaappumaan tönkköinä tai kipittämään pikavauhtia… Ja se kieli, se kaunis, hassu, vivahteikas, rikas, suloinen suomen kieli. Minun kotimaani. Suomen kieli.

Ja seuraavaksi juna veikin sitten jonnekin ihan muualle, Indonesiaan tai Chileen, en enää seurannut minne.

P.S. Huvituin suuresti lukiessani Ilta-Sanomista, kuinka ”koko maailma” seuraa Putinin Suomen vierailua, ja todisteena väitteelle oli lainauksia amerikkalaisesta, britannialaisesta ja ruotsalaisesta lehdestä. Täällä Ranskassa seurattiin ehkä Putinin sanomisia amerikkalaispakotteiden vuoksi, löysin etsimisen jälkeen yhden lauseen jossa mainittiin Suomi: Vladimir Poutine a fini par commenter le vote de la Chambre des représentants américaine à l’occasion d’une visite en Finlande. (RFI) No, hyvä on, mainittiin jutun lopussa vielä Savonlinna, Niinistö ja Suomen 100-vuotisjuhla, ei niitä unohdettu. Tämä on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, miten vääristynyt on Sanomien käsitys ”koko maailmasta”. Ei, toimittajat hyvät, maailma ei ole UK-USA, maailmaan mahtuu paljon muitakin näkemyksiä ja arvoja kuin angloamerikkalainen.

François-René de Chateaubriand: René

I listened to his melancholy songs, which reminded me that in every country the natural human singing voice is sad, even when it expresses happiness. Our heart is an unfinished instrument, a lyre lacking some of its strings, on which we are forced to render the accents of joy in a tone dedicated to sighs.

François-René de Chateaubriand tunnetaan erityisesti mammuttiteoksestaan Muistoja haudan takaa. Mutta on hän kirjoittanut toki paljon muutakin. Jos ei halua heti käydä tiiliskiven kimppuun, kannattaa aloittaa niistä huomattavan paljon lyhyemmistä tarinoista.

Niin ajattelin ja latasin netistä ilmaiseksi Renén vuodelta 1802. Pienoisromaani tai pitkä novelli, mihin rajan sitten vetääkään, on myös suomennettu, mutta tämä ilmaisversio on englanniksi.

Olin jotenkin varautunut, että René kertoisi Chateaubriandin kokemasta ja näkemästä Amerikassa ”jalojen villien” luona, mutta itse asiassa teoksesta löytyy lähtökohdat siihen pääteokseen eli niihin muistoihin haudan takaa. En tosin ole sitä lukenut, mutta näin olen ymmärtänyt ja itsekseni päätellyt. Nuori René on nimittäin selvästikin François-Renén alterego, kuten nimikin jo vihjaa: Ranskan vallankumouksen terroria ja toisaalta melankolista elämään väsymistään Amerikkaan pakeneva ylhäinen nuorimies, joka Amerikassa ei niinkään katsele ympärilleen ja kerro, mitä näkee, vaan palaa puun juurella tarinoidessaan rakkaisiin, vaikeisiin ja haikeisiin muistoihin. Lapsuuteen vanhassa ranskalaisessa linnassa (”[…] the paternal chateau, situated amongst forests, beside a like, in a remote province” löytyy Combourgista Bretagnesta ja kuuluu edelleen Chateaubriandin suvun omistukseen), ihaniin päiviin sisaren kanssa, isäsuhteen vaikeuteen, Euroopan turneeseen, siskon yllättävään päätökseen vetäytyä luostariin. Selvästi taustalla on surullinen rakkaussuhde tai -huoli, mutta päätös pysyy.

Tyyliltään René edustaa ranskalaista romantiikkaa, tottahan toki, pidetäänhän Chateaubriandia tyylisuunnan isänä. Nykylukijalle kieli voi tuntua koukeroiselta ja tuon ajan ihminen kovin dramaattiselta ja pateettiselta sanan varsinaisessa merkityksessä – ja toisaalta se näyttää, miten kamalan vähän ihminen on muuttunut. Vaatetus, teknologia ja arkkitehtuuri ovat eri, mutta ihmisluonto pysyy samana. Mitä nyt nykyään uskonto(j)a on muodikasta vähätellä ja katsoa nenänvartta pitkin, kun taas 1700- ja 1800-lukujen taitteessa usko ja kirkko olivat vahvalla sijalla ihmisen elämässä. Ja yllättäen juuri siihen liittyvät kuvaukset ovat Renén voimakkainta ja kiehtovinta antia. Ehkäpä me olemme menettäneet jotakin ihmisyydestämme palvoessamme vain aivoja ja sähkökäyriä ja unohtaessamme sen jonkun muun?

The priest finished his sermon, donned his vestments once more, and continued the rite. Amélie, supported by two young nuns, knelt on the highest step of the altar. I was summoned to fulfil the paternal role. At the sound of my nervous steps in the sanctuary, Amélie was ready to faint. I was placed next to the priest, in order to pass him the scissors. At that moment I again felt violent emotion; I was about to give vent to my frustration, when Amélie, summoning her courage once more, gave me a look so full of reproach and sorrow that I was dismayed. Religion triumphed. My sister profited from my confusion; she bowed her head bravely. Her beautiful tresses fell to the ground around her, beneath the sacred blades; a long muslin robe replaced her fashionable dress, without rendering her appearance less touching; her troubled brow was hidden by a linen band; and the mysterious veil, double symbol of virginity and religion, covered her shorn head. She had never seemed more beautiful. The gaze of the penitent was fixed on the dust of this world, yet her soul was in Heaven.

Pienoisromaanin voi ladata ilmaiseksi netistä myös ranskaksi (hahaa, pitäisikö seuraavaksi kokeilla?) tai lukea suomeksi, teoksen on kustantanut Faros-kustannus, ja kirjasta löytyy luemma myös kääntäjän alkusanat. Tämä vaihtoehto alkoi itse asiassa kiehtoa; kirja on varsin lyhyt ja kestää ehdottomasti useammankin lukemisen. Niin, tai sitten voi jatkaa eteenpäin ja lukea seuraavaksi Atalan.

1800-luvun tarina kohtaa 2010-luvun maailman, eli René netistä ladattuna, printattuna ja kahvilassa aperolla luettuna.

François-René de Chateaubriand
René
Alkuperäinen teos on ilmestynyt ranskaksi vuonna 1802
Kääntänyt englanniksi A. S. Kline, 2010
ladattu netistä ja printattu paperille.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.