Avainsana-arkisto: Ranska

Elokuvia: ranskalainen Näkemiin taivaassa ja venäläinen Rakkautta vailla

Katsoin huhtikuun alussa kaksi elokuvaa, joista toinen oli visuaalisesti näyttävä mutta nopeasti unohtuva ja toinen tietyllä tavalla vastenmielinen, mutta joka jäi pyörimään mielessä. Elokuvat ovat ranskalaisen Albert Dupontelin Näkemiin taivaassa ja venäläisen Andrei Zvjagintsevin Rakkautta vailla. Molemmat elokuvat ovat valmistuneet vuonna 2017.

Dupontelin elokuva perustuu Pierre Lemaitren romaaniin Au revoir là-haut, joka on ollut pitkään lukulistallani, mutta johon en ole vieläkään tarttunut. No, katsotaan ensin elokuva, ajattelin, mutta sen katsottuani en olekaan varma haluanko kirjan lukea. Tai ehkä minun pitäisikin tehdä juuri niin. Sillä vasta Ranskassa asuessani olen alkanut tajuta, miten järkyttävä ensimmäinen maailmansota, ensimmäinen moderni sota hirvittävine aseineen on ollut. Ja siihen Lemaitren/Dupontelin tarina vie lukijansa/katsojansa, sotilaan kautta, joka menettää pommituksessa leukansa ja yrittää peittää rujouttaan mitä mielikuvituksellisimmilla naamioilla.

Mutta vaikka elokuva on sinänsä hienosti ja näyttävästi toteutettu, tuntuu se jonkin muun kopiolta. Ranskassa tunnutaan ihastuneen Jean-Pierre Jeunet’n (Delicatessen, Amelie, Pitkät kihlajaiset) fantastiseen ja hiukan kellertävään kuvamaailmaan, josta moni muukin yrittää ammentaa sen sijaan että löytäisi oman elokuvallisen tyyliinsä. Toisaalta, kyllä tätä mieluummin katsoo kuin itseään toistavia ja ylikaupallistettuja hollywoodleffoja ylipalkattuine mutta kömpelöine näyttelijöineen. Mutta mitä elokuvasta jäi mieleen? Ne naamiot. Siinä kaikki.

Venäläinen Rakkautta vailla (Nelyubov) on täydellinen vastakohta ranskalaiselle värikylläisyydelle. Se piirtää kylmin sävyin kuvan nykyvenäläisestä arjesta aviokriiseineen ja jossa neuvostoperinnön on korvannut amerikkalaistyylinen kapitalismi. Symbolinomaisesti se näkyy arkkitehtuurissa: aviokriisiperhe asuu neuvostotyylisessä lähiökerrostalossa, naisen (rikas) rakastaja ultramodernissa luksustalossa, jossa on isot ikkunat ja sänky hallitsee huonetta. Mutta se, mistä tarina kertoo, on pieni poika riitelevien vanhempien keskellä, ei-toivottu lapsi, jota kukaan ei rakasta ja joka katoaa, jota etsitään, mutta jonka löytämistä toivovat tuntemattomat, eivät pojan omat läheiset.

Elokuva toi mieleeni Ang Leen Yhdysvaltoihin sijoitetun Jäämyrskyn (Ice Storm, 1994), jossa omiin (avioliiton ulkopuolisiin) suhdekuvioihinsa keskittyneet aikuiset unohtavat lapset ja tajuavat sokeutensa vasta sitten, kun yksi lapsista kuolee ulkona pakkasessa. Venäläinen versio on vielä hyytävämpi, sillä kukaan aikuisista ei havahdu edes lapsen kadottua, he vain huokaavat helpotuksesta ja kääntävät uuden sivun elämässään uusine kumppaneineen.

Zvjagintsev tuntuu halunneen alleviivata yhteiskunnan kylmyyttä äärimmäisyyksiin menevällä realismillaan, jossa rakastelukohtaukset ovat kuin pornoa ja kamera tunkeutuu vessassa käynteihin asti. Ja kuitenkin venäläinen yhteiskunta on erilainen kuin se ihannoitu amerikkalainen: mies joutuu valehtelemaan tulevasta avioerostaan työpaikalla, sillä se ei sovi perinteiseen moraalikäsitykseen eikä yhtiön imagoon. Eikä mistään voi puhua suoraan, sillä kehenkään ei voi luottaa. On puhuttava rivien välissä lounastauolla, jossa pelkkä haarukka (amerikkalaiseen tapaan? ei kai veitsen sivuuttaminen ruokailussa venäläinen tapa ole?) iskeytyy kilahtaen lautaseen seivästäessään suupaloja.

Elokuvaa katsoessani minua kylmäsi ja inhotti (ne panokohtaukset), mutta niin se on jäänyt pyörimään mielessäni. Tätäkö on venäläinen arki tänä päivänä? Nämäkö ovat kapitalistisen yhteiskunnan toiset kasvot? Olen keväällä lukenut Zinaida Lindénin novelleja, joissa neuvosto-Venäjällä kasvanut ihminen yrittää sopeutua suomalaiseen ja toisaalta japanilaiseen yhteiskuntaan, mutta kertooko Zvjagintsev siis siitä, millainen venäläisestä yhteiskunnasta on sosialismin jälkeen tullut? Mentiinkö ojasta allikkoon? En tiedä, jään miettimään, katsomaan, kuulostelemaan. Mielenkiintoni on herännyt.

Pieni huomio lopuksi: molempien elokuvien julisteet ovat taidokkaita ja kiinnittivät huomioni, ja kummankin elokuvan nimet on käännetty suomeksi. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota, sillä jostakin syystä angloamerikkalaisten elokuvien nimiä ei enää käännetä muille kielille, ei suomeksi, ei ranskaksi eikä muiksikaan kieliksi. Miksi, sen haluaisin tietää.

Jacques Prévert: Sanoja

Erään äärimmäisen tärkeä puheen
loppupuolella
suuri valtiomies kompastuttuaan
yhteen korulauseeseen
tulee päistikkaa alas
pallo hukassa suu ammollaan
haukkoo henkeään
hampaat pitkinä
niin että hänen rauhanomaisten lauseparsiensa
karies
kaivaa pintaan
sodan hermon
monimutkaisen kysymyksen rahasta.

(Puhe rauhan puolesta, s. 128)

Miten innostuinkaan, kun kuulin Jacques Prévertin (1900–1977) kulttikirjan Paroles – Sanoja – olevan vihdoin suomennettu! Joten kun vain suinkin kirjastoon pääsin, lainasin sen heti.

Koitan nyt olla todella rehellinen. Odotin tältä paljon, mutta tiesin (ja taidettiin se mainita loppusanoissakin) että kääntäminen olisi vaikeaa, sillä Prévert käytti paljon sanaleikkejä ja kielikuvia. Miten niiden kanssa sitten tultiin toimeen? No. Alkuun olin innoissani. Nämähän ovat aika absurdeja ja vinkeitä, ja kas, onhan siellä koetettu löytää niitä kielellisiä vastineitakin sanaleikeille. Mutta sitten lukuintoni alkoi laantua. Aloin lukea siksi, että tämä pitäisi lukea ja että se olisi osa yleissivistystä, ja se että tietäisin ja tuntisin Prévertin tuotantoa auttaisi minua ranskalaisuuden ymmärtämisessä. Kannoin siis kirjaa laukussani minne meninkin ja yritin lukea, mutta yhä useammin huomasin jättäväni sen väliin. Edes Brestin pommituksesta kertova Barbara, jota olen kuunnellut kymmeniä kertoja Yves Montandin laulamana, ei suomennoksena saanut sieluani väräjämään.

Kirjan on suomentanut Antti Nylén, joka on erikoistunut 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen, joten hän taatusti tuntee kielen ja kulttuurin nyanssit. En siis tiedä mikä on mennyt vikaan, vai onko vika vain minussa. Vai onko Prévert vain mahdoton kääntää, ja siksi se on aikoinaan jäänyt suomentamatta. En tiedä, mutta nämä suomennokset eivät soi. Ehkä tässä kohtaa olisi auttanut se, että alkuperäinen ja käännös olisivat olleet rinnakkain, jolloin ne olisivat tukeneet toinen toisiaan näin suomalaislukijan näkökulmasta katsottuna.

Luin minä kirjan kumminkin. Lainasin jopa uudestaan, kun kuukausi ei riittänyt. Merkinnän sain myös Le Monden 100 kirjan listaanikin.

Lisäys: Tässä vielä tuo upea Barbara Yves Montandin laulamana. Ohessa ovat myös alkuperäiset sanat; ne soivat jo sellaisenaan! Eikä Prèvert taatusti olisi käyttänyt sellaista sanaa kuin paska… (quelle connerie la guerre)

 

Jacques Prévert: Sanoja
aluperäinen ranskankielinen teos, Paroles, ilmestyi 1946
Sputnik, 2016
158 sivua
kirjastosta

Nathalie Sarraute: Tropismeja

Heitä tuntui kumpuavan kaikkialta, puhkeavan haaleaan kosteahkoon ilmaan. Heitä valui hitaasti ikään kuin heitä olisi tihkunut seinistä, aidatuista puista, penkeistä, likaisista jalkakäytävistä, aukioista.
He venyivät pitkinä tummina terttuina talojen kuolleiden julkisivujen välissä. Siellä täällä, liikkeiden näyteikkunain edessä he muodostivat taajempia liikkumattomia rykelmiä, aiheuttivat virranpyörteitä, kuin pieniä tukkeumia.

Ranskanvenäläinen Nathalie Sarraute (1900–1999) on minulle uusi, mutta hyvin mieluinen tuttavuus. Törmäsin hänen nimeensä Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -listalla, joka koostuu ranskalaisten nimeämistä 1900-luvun merkittävistä kirjoista. Tämä pieni kirja on siis tehnyt vaikutuksen ranskalaislukijoihin, siitä huolimatta, että alunperin kesti useita vuosia ennen kuin kirjailija löysi sille kustantajan. Aika helpottava ajatus: kustantaja ei sittenkään aina tiedä, mikä kirja tulee kestämään aikaa. Ja toisaalta: onko kirjankustantamisen merkitys todella pelkät myyntiluvut, sinä nimenomaisena vuonna kun kirja julkaistaan? Tällä hetkellä tämä on linjaus, mutta väärä linjaus se sittenkin on.

Näitä jäin miettimään lukiessani Nathalie Sarrauten pieniä kertomuksia, kuin siveltimenvetoja tai sivullisen katsojan huomioita. Näissä kertomuksissa, vain sivun tai puolentoista pituisissa, ei ihmisillä ole nimiä; suomenkielellä ei aina edes sukupuolta, sillä sana hän ei sitä määritä; niinpä ne ovat vapaita ajasta ja paikasta. Tai ainakin melkein, sillä toki aika ja paikka tulevat esiin muuten, mutta vain sivulauseessa. Silloin tällöin se tulee esiin ulkoasun kuvauksessa: kuminauhasolmukkeineen ja neliskulmaisine partoineen; ja itse asiassa myös paikannimissä: Häneltä ei voinut piilottaa Chartresin katedraalia; joskus myös viitattujen henkilöiden nimissä: tyttö tiesi, että hän oli ollut Félix Fauren ystävä ja että hän oli suudellut keisarinna Eugenien kättä. Niin, yhteiskuntaluokkakin tulee esiin, joka on hyvin porvarillinen, vaikka Sarraute sille ivaileekin.

Kerta kaikkiaan hurmaavia tekstejä. Luin ne aika lailla pötköön, sillä kirja olisi pian palautettava kirjastoon, mutta tämän kirjan kun saisi omakseen, voisi tarinoita lukea hissukseen, yhden siellä, toisen täällä. Sopivana hetkenä, aamukahvilla, sohvalla istuen, kahvilassa.

Toki näitä tarinoita voi akateemisemminkin analysoida, puhua uuden romaanin käsitteestä ja sellaisesta, mutta jätän sen muille. Kirjan alussa on suomentaja Leena Kirstinän selvitys asiasta, minkä lisäksi voi lukea vaikka Sarrauten sinänsä mielenkiintoisesta elämänkaaresta (joka oli aika pitkä!) Wikipediasta. Minä jätän senkin muille.

Hän ei hievahtanutkaan. Ja hänen ympärillään koko talo, katu tuntui rohkaisevan häntä, tuntui pitävän tätä liikkumattomuutta luonnollisena.

Nathalie Sarraute: Tropismeja
ranskankielinen alkuteos Tropismes, 1939
suomentanut Leena Kirstinä
Karisto, 1968
111 sivua
kirjastosta

Tammikuun kieli oli ranska

…ja nyt on aika katsoa, miten ensimmäinen haastekuukausi sujui.

On siis kyse Kuukauden kieli -haasteesta, joka alkoi ilokseni ranskalla. Ilokseni siksi, että kaikista maailman kirjallisuuskielistä koen ranskan läheisimmäksi (jos omaa äidinkieltä ei oteta lukuun). Mikäkö siinä kiehtoo? Monikin asia. Pidän tietyllä tavalla koukeroisesta ja lyyrisestä ilmaisusta, pidän sen eurooppalaisuudesta, aistillisuudesta, terävästä älykkyydestä ja silti inhimillisyydestä. Jos nyt yhden kielikunnan nyansseja voi yhteen niputtaa!

Mutta ehkä siinä on jotain perääkin, kuten jäin tuumimaan Anaïs Ninin kohdalla: hänhän kirjoitti pääosin englanniksi, mutta koska ranska oli hänen äidinkielensä, tapa nähdä, ajatella ja kirjoittaa puski niin voimakkaasti esiin, että hänen kirjoitustyyliään on kuvattu ”ranskalaiseksi englanniksi”. Ihmekö siis, että pidän Anaïs Ninistä!

No. Luin siis novelleja. Vähemmän kuin oli tarkoitus: pöydällä odottaa yhä Irène Némirovsky (joka oli siis ukrainalainen, mutta kirjoitti puolestaan ranskaksi) ja Anatole France, enkä ehtinyt rakasta Alphonse Daudetianikaan lukea, vaikka nappasinkin Kirjeitä myllyltäni -kokoelman tarkoitusta varten hyllystäni. No, ei se mitään. Eihän tässä mistään kilpailusta ole kyse, jatkan lukemista ja niputan ne yhteen vaikka vuoden lopussa.

Mutta ehdin minä kaksi ranskaksi alunperin kirjoitettua novellia kumminkin lukemaan. Ne olivat seuraavat:

Kaksi aikakautta, kaksi naista. Ja miten erilaiset näkökulmat! Oli aika kiehtovaa paitsi nautiskella heidän tarinoistaan, myös vertailla näitä kahta kirjoitustyyliä toisiinsa. 1800-luvun (saati sitten 1700-luvun, josta Sandin novelli kertoo) Ranska ja 2000-luvun Ranska ovat varsin erilaisia yhteiskuntia. Vai ovatko?

Luin minä itse asiassa muutakin ranskalaista. Olin jo päässyt hyvään vauhtiin hyllyäni lämmittäneen Victor Segalenin Maalauksia-kirjan kanssa, kun kävin isäni kanssa seuraavan puhelinkeskustelun:

Isä: No oletko sä jo lukenut sen?
Minä: Ai minkä?
Isä: No sen minkä sä lainasit.
Minä: Ai Muskettisoturit?
Isä: No sen juuri. Mä haluan sen jossain vaiheessa takaisinkin, hei.

Okei, okei. Lainakirjat pitää palauttaa ennemmin tai myöhemmin, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Siirsin siis kiltisti Maalaukset sivuun ja tartuin Muskettisotureihin. Ehkä se tarvitsikin pienen patistuksen, mutta mikäs siinä, kyllä noiden velikultien kanssa on illat hyvin sujuneet. Loppuun asti en vielä tosin ehtinyt kolmen niteen sarjaa saada, joten jatketaan.

Helmikuussa jatketaan japanin parissa. Sekin sopii, sillä se on ranskan ohella toinen lempikirjallisuusmaitani.

Luitko sinä jotakin alunperin ranskaksi kirjoitettua tammikuussa?

 

Anaïs Nin: The Mouse (novelli)

The grand blessé de guerre did not look at the Mouse as if she were a human being. Everything about him said clearly: you are only a servant, just a little servant, and like all of them you get into trouble, and it’s your own fault. Now he said out loud: ”All you servants make trouble for us doctors.”

Minulle ranskalaiskirjailija* Anaïs Nin (1903–1977) mieltyy nimenomaan eroottisten novellien (varsin tyylikkäiden sellaisten, mikäli oikein muistan) kirjoittajana, joten olin yllättynyt lukiessani häneltä aivan toisen tyyppistä, pikemminkin yhteiskunnallista tekstiä.

Netin uumenista löytämässäni novellissa The Mouse ei nimittäin ole mitään eroottista tai sensuellia. Vain lyhyt kuvaus tarinan päähenkilöstä viittaa mihinkään lihallisuuteen: ”The mouse was a small woman with thin legs, big breasts, and frightened eyes.” Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Pariisiin, jota leimaa voimakas luokkajako: on rikkaat ja on köyhät, on herrasväki ja on palvelusväki. Hiiri, se säikky (ja isorintainen) harmaa nainen, on siis piika, palvelustyttö, jota tarinan kertova emäntä haluaa auttaa. Hiiri on tottunut huonoon kohteluun, eikä uskalla emännältään ystävyyttä ja tasa-arvoista kohtelua vastaanottaa, hänen on vaikea uskoa sen olevan totta. Ja käy kuten käy, emännän poissa ollessa romanttisia haaveita elättelevä tyttö lankeaa, tulee raskaaksi ja yrittää päästä ongelmasta eroon omin neuvoin. Mitä muuta hän voisikaan tehdä?

Mutta se, mikä sai minut säpsähtämään, oli kertomuksen loppu, jossa toisen luokan kansalaisena kohdeltu palvelustyttö jää ilman hoitoa, siitä huolimatta että hän on vakavasti sairas ja että hänellä on jopa emäntänsä tukenaan. Yksikään sairaala ei ota häntä vastaan, sillä hänhän on vain pahainen palvelustyttö.

Niin, tähänkö meillä ollaan Suomessa matkalla? Porvarien ajamien sote-uudistusten ja muiden myötä? Takaisin viime vuosisadan vaihteeseen? Luokkayhteiskuntaan? Ajatuskin on hurja.

Lainaan vielä novellin loppupuolelta:

At the hospital they refused to take her in.

Who was the doctor taking care of her? None. Was she married? No. Who performed the abortion? Herself. This they doubted. They advised us to try another hospital. The Mouse was losing blood. The fever was consuming her. I took her to another hospital where they sat her on a bench. The Mouse kept a firm grasp of her little valise. They plied her with questions. Where did she come from? Where was the first place she worked in? The Mouse answered meekly. And after that? She could not remember the address. This held up the questionnaire for ten minutes. And before that? The Mouse answered again. She kept one hand over her stomach.

”This woman is losing blood,” I protested, ”Are all these questions necessary?”

Well, if she didn’t remember the third address, did she remember  where she had worked after that? And how long? The time was always two years. Why? asked the man at the desk. As if her not having stayed in the house for longer were surprising, suspicious. As if she were the culprit.

Mutta takaisin Anaïs Niniin. Merkitsin asteriskilla* hänen kansallisuutensa, sillä siihen voisikin tässä palata. Wikipedia määrittelee hänen kansalaisuutensa nimittäin kieliversion mukaan, mikä puolestaan kertoo eri maiden suhtautumisesta asiaan. Suomalaisten mielestä Anaïs Nin on ranskalainen, onhan hän Ranskassa syntynyt. Ranskalaisten mielestä ranskalais-kuubalais-amerikkalainen, sillä hän on kuubalaisvanhemmille Ranskassa syntynyt ja sittemmin lähtenyt Ranskasta. Amerikkalaisten mielestä taas se, joka on ottanut Yhdysvaltain kansalaisuuden, on amerikkalainen ja muu on historiaa. Mielenkiintoinen huomio, tämäkin!

Kuukauden kieli olisi tässä kuussa ranska, mutta merkintää ei tule, sillä novellin Nin on kirjoittanut englanniksi. Mitä hänen kirjoitustapaansa taas tulee, sitä kutsutaan ranskalaistyyliseksi englanniksi. Niin, ei se syntymäkansallisuus taida sittenkään kadota minnekään, vaikka maata vaihtaisikin (tiedän siitä jotain itsekin…).

 Sen sijaan Helmet-haasteeseen(i) tästä tulee merkintä kohtaan 17. Kirja Novelli käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Nipvet-blogin novellihaasteeseen tätä taas voisi suositella kohtaan teema.

Claire Castillon: Junarutiineja (novelli)

Palellun kuoliaaksi. En ymmärrä, miksi istumme vastakkain. Pyysin vierekkäiset paikat, en ryhmäpaikkoja. Otatko voileivän? Panin niihin oliiveja, Poupetten idea. Hänen poikansa panee voileipiin aina oliiveja, ne antavat makua mauttomallekin leivälle, ja mehukkuutta, poika on erinomainen kokki, vaikka onkin masentunut. Hän on oivallinen puutarhuri. Hän kunnioittaa perinteitä. Kloonaa ruusuja. Mitä sinä virnuilet? Ihan totta. Hän kloonaa ruusuja.

Parin sadan vuoden hyppy George Sandin Ranskasta Claire Castillonin (s. 1975) Ranskaan. Ensin tyylin ja kielen muutos tuntui järkyttävältä: kamala miten ne puhuvat. Tai se puhuu. Vanha vaimo miehelleen junassa. En minä tästä tykkää. Ihan hirveää, valittaa vaan koko ajan. Miksi kaiken pitää olla niin negatiivistakin? Kuka muka tuolla tavalla jäkättää miehelleen, non-stop.

Sitten annoin novellin olla. Ja luin siitä pätkän uudestaan. Ja vähän lisää. Tämä varmaan toimii ranskaksi paremmin, kun kielen nyanssit tulevat paremmin esiin. Vaikka onhan se itse asiassa aika hyvin suomennettu. Luenpa vähän lisää. Hahahahahahahahahhaha!!!!!!!!!

Olin päässyt Claire Castillonin maailmaan sisään. Nyt tajusin. Nyt näin tuon tilanteen. Iät ja ajat yhdessä eläneet mamman ja papan (tai naisen ja miehen) junassa, missä he saavat vastakkaiset paikat eivätkä vierekkäisiä, ja kuinka mamma puhua pälpättää tauotta ja pappa kenties eturauhasongelmineen tai vaimoaan hetkeksi paeten juoksee vessassa.

Menetkö taas vessaan? Onko vatsasi sekaisin? Minulla saattaa olla lääkettä laukussani, ota se alas, niin katson. Eikä. Et ole kunnossa. Nyt on jokin vinossa. Olet käynyt vessassa viisi kertaa kahden tunnin aikana, jokin on vialla. Olit kireä viime viikolla, se johtuu varmaan siitä.
Et kai istu pöntölle? Voi ei! Et kai suoraan pöntölle? Siihen renkaalle? Et kai istu renkaalle? Mitä hyssyttelet? Junat ovat likaisia. Pitää kyykkiä, ei saa koskaan istua. Tässä! Ota vähän omenasosetta, se löysentää vatsaa jos sinulla on ummetusta, sinun pitää kuntoilla, olet heikossa kunnossa.

Suurin osa netissä ilmaiseksi luettavista novelleista on vanhempia, mutta muutaman uudemmankin löysin. Mistäkö? No ylppäreiden tekstitaidon kokeista (onpas niidenkin nimi muuttunut), joista osa löytyy pdf-tiedostona netistä. Niiden joukosta, vuodelta 2014, löytyi tämä Lotta Toivasen suomentama pikkuinen novelli, lisää on luettavissa kokoelmasta Pieni sydän jaksaa rakastaa, sekä edellisestä Äidin pikku pyöveli -novellikokoelmasta. Vilkaisin molempien vastaanottoa suomalaisissa kirjablogeissa, ja niissä on vähän samaa vastahankaa kuin minullakin ensin, mutta kyllä minä ajattelin nuo vielä käsiini etsiä. Ehkä nämä Ranskan vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja tällainen musta huumori onkin alkanut vaivihkaa purra minuun?

Helmet 2018 -(novelli)haasteeseen tästä tuli merkintä kohtaan 13. Kirjassa Novellissa on vain yksi tai kaksi hahmoa.

George Sand: Markiisitar (novelli)

Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.

Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia, joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme, hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme, jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella varovaisuudella puron reunalla.

George Sand

Tämä pitkä lainaus oli kenties mieleenpainuvin kohta George Sandin (1804–1876) novellissa Markiisitar, jonka löysin suomennettuna Gutenberg-projektista. Se on tarina vanhenevasta, taivaallisen kauneutensa menettäneenä ja itserakkaana pidetystä 1700-luvun markiisittaresta, joka avaa sydäntään 1800-luvun nuorukaiselle. Että on hänkin rakastanut, kerran, platonisesti, mutta kiivaasti. Avioliittoon hän – kuten ei Sandkaan – uskonut.

Valitsin juuri tämän katkelman siksi, että (kuten selvästikin 1800-luvun ihmiselle) meidän aikaisillemme ihmisille näyttävät nuo 1700-luvun naiset silkkipuvuissaan ja puuteroiduissa hiuksissaan lähinnä eläviltä nukeilta, ja on vaikea ymmärtää, miksi he ovat aikoinaan pukeutuneet niin. Mutta ehkä 1800-luvulla elänyt Sand oli saanut siitä joltakulta juuri tällaisen kuvauksen. Ainakin minä aloin nähdä tämän aikakauden muodin ja koko sen seurapiiri- ja hovihuminan nyt aivan uudella tavalla.

George Sand noin muuten on kiehtonut minua pitkään, joten oli mukava löytää näin ensi alkuun häneltä (suomennettuna vielä!) novelli luettavaksi. Se on hänen varhaisempaa tuotantoaan, ilmestynyt alunperin 1832 (ja suomennettu 1910), ja siinä näkyy vielä hyvin chateaubriandilaiset vaikutukset. Mikä sinänsä ei ole mikään moite, tämän tyyppinen laveasti kuvaileva ja voimakkaasti tunteeseen menevä tapa kirjoittaa tuo hyvää vaihtelua nykyiseen lyhyeen, töksähtelevään ja kyyniseenkin kirjoitustyyliin, kun siihen vain pääsee kerran sisään.

Kuten tarinan markiisitar, joka rakastui tulenpalavasti näyttelijään (mutta vain näyttelijään, ei henkilöön) ja ylenkatsoi aikansa seurapiirien tapoja, koki George Sandkin olevansa väärässä ajassa. Hän erosi miehestään, muutti lapsinensa Pariisiin, ryhtyi kirjailijaksi ja otti sitä varten peitenimen. Oikealta nimeltään hän oli Amantine-Lucile-Aurore Dupin,  Dudevantin paronitar. Hänet tunnettiin myös tavastaan pukeutua välillä mieheksi sekä kuuluisista rakastajistaan.

George Sand on ranskalaisen kirjallisuuden suuria nimiä, joten häneen varmasti palaan jossakin vaiheessa. Ranskaksi noita kertomuksia olisi tarjolla runsaastikin, suomeksi netissä muutamia ja kirjastossa toki lisää (kunhan tajuavat säilyttää, eivätkä makuloi kaikkea vanhaa?).

George Sand: Markiisitar (La Marquise, 1832)
Alunperin ilmestynyt suomeksi kokoelmassa Kirjallisia pikkuhelmiä XXV, Arvi A. Karisto, 1910
suomentanut Timo Tuura
Gutenberg-projetki, 2016

Helmet 2018 -novellihaasteeseeni tein tästä merkinnän kohtaan 46. Kirjan Novellin nimessä on vain yksi sana, ja Nipvet-blogin novellihaasteeseen tätä voisi suositella kohtaan teema: avioliittokysymykset, platoninen rakkaus, menneen ajan pariisilaiset seurapiirit.