Neliraajahalvaus on mietittänyt minua aina. Siis se, miten ihminen sellaisessa tilanteessa selviää, miten hänen elämänsä muuttuu, miten siinä tilassa eletään. Joten kun huomasin, että telinevoimistelija Jari Mönkkösen (s. 1974) elämäntarinasta oli tehty kirja, kiinnostuin heti. Kuuntelin sen nyt äänikirjana, lukijana toimi Jari Nissinen, joka onnistui minusta tässä roolissa hyvin.
Mönkkönen teki upean uran telinevoimistelijana, voitti Suomen mestaruuden 29 kertaa ja kerran Euroopan mestaruuskilpailuissa hopeaa. Katsoinkin kuuntelun lomassa videotallenteita hänen uraltaan, ja huikeaahan se on. Todella huikeaa. Samoin ne muutamat taltioinnit pikku-Jarin ensimmäisistä voimisteluesiintymisistä, määrätietoinen kaveri jo tuolloin. Hän kuulemma aloitti vasta 12-vuotiaana telinevoimistelun, ja tällainen sivustaseuraajakin tajuaa, että on aika harvinaista päätyä lajin huipulle ilman, että on aloittanut vaahtosammuttimen kokoisena. Heh, tällä kertaa vertaus on sattumalta osuva, sillä vaahtosammuttimet tulivat Mönkköselle myöhemmin tutuiksi, sillä urheilu-uransa jälkeen hänestä tuli palomies.
Mönkkönen oli 42-vuotias, kun hän heitti viimeisen, kohtalokkaan volttinsa. Hän tuli suoraan päälleen, kuului vain napsaus niskassa ja mies oli kaulasta alaspäin halvaantunut. Aikamoinen elämänmuutos paitsi urheilulliselle miehelle, myös hänen perheelleen: niin ikään urheilulliselle vaimolle ja heidän kolmelle lapselleen.
Kirja käy läpi Mönkkösen elämänkaaren lapsuudesta urheilu-uraan ja perheen perustamiseen, palomiehen ammattiin, vammautumiseen, selviytymiseen ja edelleen uuden elämän aloittamiseen. Mikään vaihe ei mene kuin ruusuilla tanssien, mutta sellaista kukaan tuskin odottaakaan – ei Mönkkönen itsekään. Hän on hyvin avoin näissä muistelmissa, samoin ihmiset hänen ympärillään, joiden äänistä koko kuva yhdessä muodostuu. Oikeastaan ainoat tärkeät henkilöt, jotka jäävät vain muiden kuvailemiksi, ovat Mönkkösen isä, joka kuolee ennen poikansa vammautumista, sekä lapset, joita on kai pidetty liian nuorina kertomaan omista kokemuksistaan. Niin tärkeitä he ovat kuitenkin Mönkköselle – heidän (ja vaimonsa) vuoksi hän ylipäänsä jaksaa ja haluaa elää – että olisi heillekin voinut antaa äänen edes ihan pikkuisen.
Se, että kirjan kirjoittaja Mika Saukkonen on ammatiltaan urheilutoimittaja, tuo puolestaan hienolla tavalla ymmärtämystä paitsi lajiin, koko aiheeseen. Hän pysyttelee itse taustalla, mutta kertoo myös omat tunnelmansa ja aatoksensa. Kirjaprojekti kun muutti häntä itseäänkin ihmisenä, kuten hän toteaa ja mikä on helppo kuvitella.
Täytyy sanoa, että olin todella vaikuttunut kuunneltuani teoksen loppuun asti. Liikuttunut, hämmentynyt, vaikuttunut ja mietteliäs. Mikä teki minuun ehkä eniten vaikutuksen, oli koko Mönkkösen perheen yhteinen voima todella pahan vammautumisen kohdalla. Nostan hattua erityisesti Mönkkösen vaimolle, ja pyyhin kyllä kyyneleitä, kun luin miten kolme pientä lasta piirsi iskälle piirustuksia häntä piristääkseen, ja miten he ovat jatkaneet elämäänsä yhdessä, vaikka perheen isä onkin pyörätuolissa ja muiden avun varassa. Ja miten mietinkään, että alkoholi rikkoo perheet (Mönkkösen lapsuudenperheen myös), mutta onnettomuus hioo yhteen. Toki voi olla toisenlaisiakin kokemuksia, mutta tässä tapauksessa ainakin kirjan mukaan kävi näin.
Toinen asia, jota mietin paljon, ja joka tuli useamman kerran esiin, oli ajatus siitä, että ihminen jotenkin alitajuisesti tietää oman polkunsa ja kohtalonsa. Kun Mönkkönen makasi heti onnettomuuden jälkeen maassa halvaantuneena, olivat ensimmäiset sanat jotka hän sanoi vaimolleen, että hän oli aina mennyt tätä kohti, tätä hän oli hakenut. Ja miten hän oli koko uransa ajan pelännyt vakavaa vammautumista, tämän vahvistivat myös hänen vaimonsa, valmentajansa ja kilpakumppaninsa, ja huoannut helpotuksesta uran lopettaessaan, että selvisi sittenkin. Kunnes sitten tapahtui mitä tapahtui vuosia myöhemmin. Mielenkiintoista on myös se, että vain muutamaa päivää ennen onnettomuuttaan hän yhtäkkiä sai päähänsä lähettää lapsilleen postikortit, ihan vain heitä ilahduttaakseen. Hän valitsi kustakin valokuvan, printtasi ne, kirjoitti viestit ja laittoi kortit postiin. Ne saapuivat perille onnettomuuspäivänä, vaimo löysi ne postilaatikosta seuraavana päivänä. Ne olivat viimeiset viestit, jotka Jari Mönkkönen kirjoitti omin käsin.
Oikeastaan vasta kirjan lopulla päästään vähän filosofisempaan puoleen, eli Mönkkösen ajatuksiin ihmisyydestä vammautumisen jälkeen. Tästä olisin lukenut mieluusti enemmänkin, mutta ei liene yllättävää, että hän kertoo ettei pelkää kuolemaa. Se pelko on kadonnut. Sen sijaan hän on huomannut että ihminen tottuu moneen, ja että miten hänen omat silmänsä ovat avautuneet, ja miten hän toivoo myös lastensa oppineen kaiken tämän kautta näkemään ihmisten erilaisuuden. Minkä he varmasti ovatkin tehneet. Tietenkin mukana on ollut paljon tuskaa (myös fyysistä tuskaa, halvaus ei vie kipuja pois, päinvastoin) ja luopumista, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksiakin, mutta kaiken kaikkiaan hän sanoo arvostavansa nyt pieniä asioita elämässä. Puun näkemistä sairaalan ikkunasta, lasten piirustuksia, perheen ääniä. Vaimo puolestaan kertoi, miten kaikkein vaikeimpina aikoina hän kirjoitti ylös joka ilta kolme asiaa, jotka tekevät hänet onnelliseksi. Vaikka miten itketti ja tuntui raskaalta, hän kirjoitti ne ylös. Ja huomasi, että ne olivat sellaisia asioita, joista he kaikki saattoivat nauttia, kuten kaunis sää ja lasten ilo. Kun kaiken sen jälkeen, mitä Mönkkösen perhe on joutunut kokemaan, lukee tällaisen pienen asian, loksahtelevat sitä jotenkin asiat paikoilleen omassakin mielessä.
Millaista sitten on elää neliraajahalvaantuneena? Se jäi lopulta enemmän ulkokohtaiseksi. Tekniikka tulee avuksi, mikä on iso juttu. Mutta ei vain tekniikka, vaan ihmiset ympärillä. Koira, joka tykkää istua isäntänsä sylissä tuntikausia. Ja jota isäntä rapsuttaa. Miten? Leuallaan. En tiedä miksi, mutta tämä asia sai minut yhtäkkiä kykenemään jollain tapaa samastumaan Jari Mönkkösen tilanteeseen, kuvittelemaan, millaista elämä on silloin, kun keho ei liiku kaulasta alaspäin.
Jos ihan lopuksi pienen kritiikin sanan sanon itse teoksesta, on se valtava kiroilun määrä. Se ei edesauta mitään, se vain ärsyttää. Punakynä olisi saanut heilua jokaisen ”vitutuksen” ja superlatiivina käytetyn ”helvetin” kohdalla. Ehkä siinä on haettu autenttisuutta, mutta siinä tapauksessa olisi voinut kirjoittaa jokaisen ”tota”, ”öö” ja ”niinku” -lausahdukset myös. Kiroilu voi tekstissä joskus toimia, mutta vain joskus, ja sopivasti annosteltuna. Noin muuten esimerkiksi näkökulmien ja äänessä olevien henkilöiden vaihtelu ei häirinnyt, joskin toistoakin tuli, välillä mietin että hetkinen, eikös tämä jo käyty läpi, onko tässä kyseessä audiokirjan tekninen ongelma vai mikä, mutta toistoa se vain oli. Kaiken kaikkiaan silti todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos.
…ja näin korona-aikaan en voinut olla miettimättä sitäkään, millainen olisi ollut Mönkkösen tarina jos onnettomuus olisi tapahtunut korona-aikaan. Kun perhe ei olisi päässyt häntä tukemaan, ei vierailemaan hänen luonaan. Toki neliraajahalvaantuneena hän kuuluu erityiseen riskiryhmään, kuten hän itsekin sanoi, hän tietää lopulta todennäköisesti kuolevansa keuhkokuumeeseen kun kroppa pettää. Mutta ilman perhettä, ilman ihmisiä ympärillä… Niin, mitä se elämä on? Sitä minusta meidän pitäisi myös miettiä juuri tällä hetkellä. Samoin kuin hoivapalvelujen tilannetta. Kuten Mönkkönen kokemuksestaan sanoo, sivistysvaltio mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia, kuten sairaita, vammautuneita ja vanhoja.
Joo’o. Olen vaikuttunut. Liikuttunut, vaikuttunut ja mietteissäni. Ja se on yksinomaan hyvä asia.
Mika Saukkonen: Viimeinen voltti – Jari Mönkkösen tarina
Äänikirjan luki Jari Nissinen
Docendo, 2019
Aukeamia 