Saisinpa aina pysyä nuorena ja taulu vanhenisi! Siitä… siitä antaisin mitä hyvänsä! Koko maailmassa ei ole hintaa, jota en siitä maksaisi! Antaisin vaikka sieluni!
Ostin joskus vuosikymmen sitten matkalukemiseksi Oscar Wilden klassikkoteoksen Dorian Grayn muotokuva, mutten kuitenkaan lopulta tarttunut siihen. Totta puhuen, en ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa Wildeen henkilönä enkä liioin tähän kirjaan, ja lukuyritykseni ovat tyssänneet alkuunsa. Ajattelinpahan vain tuolloin, että tulisi tämäkin aukko kirjallisessa yleissivistyksessä täytettyä (ja onhan tuo kansi kieltämättä aika komea).
Tämän vuoden alussa kävin taas kerran läpi matkakirjahyllyni valikoimaa ja nappasin Dorian Grayn käteeni. Nyt, tai ei koskaan. Sitä paitsi tammikuun lopulla päättyisi klassikkohaaste, se saisi toimia sparraajanani.
Dorian Grayn muotokuva ei missään tapauksessa ole huono kirja. Se on hyvin kirjoitettu, tarinan kaari pysyy kasassa (joskin loppu on harmillisen ennalta arvattava) ja Wilde kätkee oivallisia piikkejä ja aikalaiskrititiikkiä tekstin sisään ja henkilöhahmojen dialogeihin. Viktoriaanisen ajan brittejä Dorian Gray taisi järkyttää melko suorilla viittauksillaan päähenkilöiden homoseksuaalisiin taipumuksiin, (turhankin) suoraan toimintaan tottuneelle nykylukijalle ne ovat oikeastaan aika herkullisella tavalla peitelty. Niin, kyllä lukija osaa lukea, vaikkei kaikkea näytettäisi ja kerrottaisikaan.
Wilden sanotaan saaneen vaikutteita aikansa ranskalaisesta kirjallisuudesta, mutta kyllähän tästä kaikki ranskalainen kepeys ja humoristisuus puuttuu täysin. Sävy on pikemminkin kylmä ja tuo mieleen teatterin, ja mielikuvaa vain vahvistaa se seikka, että Dorian Gray on Wilden ainoa romaani, muuten hän vaikutti pikemminkin teatterikirjailijana. Omakohtaisuutta teokseen tulee itse Dorian Grayn hahmon myötä, joka muistuttaa kovasti Wilden rakastettua, kauniskasvoista ja pilalle hemmoteltua Lord Alfred Douglasia, johon hän käsittääkseni tutustui vasta Dorian Grayn jälkeen. Mutta sinänsä tarinahan on melkein kuin ennuste!
Niin, se tarina. Se kertoo yläluokkaisesta brittiyhteisöstä, jossa taidemaalari ihastuu kuvankauniiseen Dorian Grayhin ja maalaa tästä upean muotokuvan, jonka edessä Dorian tajuaa oman kauneutensa, jonka hän ei halua koskaan katoavan – muuttukoon muotokuva, pysyköön hän itse ikuisesti nuorena ja kauniina! Ääneen lausutut sanat toteutuvat pelottavalla tavalla, ja Dorianin julmuuden, irstailujen ja pahuuden jättämät jäljet piirtyvät muotokuvaan, jonka hän piilottaa visusti muilta. No, jo tässä vaiheessa jokainen arvaa, miten siinä sitten käy.
Vaan tulipa vihdoin luettua. Voin hyvillä mielin sujauttaa kirjan takaisin hyllyyn, ja luullakseni se saa siellä myös pysyä, ties vaikka jonakin päivänä tarttuisin siihen uudestaan. Sillä ne tekstin sisään ujutetut toteamukset olivat oikeasti aika kiehtovia…
– Entä jos muutun rumaksi, vanhaksi ja ryppyiseksi? Miten minun silloin käy?
– Silloin, rakas Dorian, lordi Henry vastasi ja nousi seisomaan lähteäkseen, – silloin sinun täytyy taistella saavuttaaksesi voittoja. Nyt ne kannetaan valmiina jalkojesi juureen. Ei, sinun täytyy säilyttää ulkomuotosi. Elämme aikakaudella, joka lukee liikaa ollakseen viisas ja ajattelee liikaa ollakseen kaunis. Meillä ei ole varaa menettää sinua. Nyt sinun täytyy pukeutua ja ajaa kerhoon. Olemme myöhässä.
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
alkuperäinen englanninkielinen teos The Picture of Dorian Gray, 1891
suomentanut Kai Kaila
WSOY 1963, 7. painos 2007
omasta hyllystä
Luin 
Aukeamia 