Avainsana-arkisto: kirjallisuuskeskustelu

Finlandia-palkinto kaukaa katsottuna

Olen seurannut tämän vuoden Finlandia-kirjallisuuskisaa etäältä. Fyysisesti etäältä, mutta internethän ei tunne rajoja (paitsi Ylen Areenan maarajoja), joten asian ei pitäisi olla ongelma?

Kummalliselta se kumminkin näyttää. Avasin koneen ja luin uutiset. Pääasiaksi on noussut kohu: Tuore Finlandia-voittaja kutsuu ruotsia taitamattomia junteiksi ja perus- eikun sinisuomalaiset vaativat anteeksipyyntöä!

On kahlattava uutisvirtaa taaksepäin löytääkseen tiedon voittajaneesta teoksesta. Kaunokirjallisuuden (siis romaanikirjallisuuden, muita kaunokirjallisuuden lajeja Finlandia ei tunnista) palkinto on tosiaan jaettu, muutko siis vielä odottavat? Ei, kirjablogeissa mainitaan, että lastenkirjallisuuden palkintokin on jaettu. Kas kas. Tietokirjallisuus, se tämän vuoden farssi (”Minäkö, toimittaja, uutistenlukija, jääväisin itseni? Pois se minusta!”), siis odottaa vielä? Ei, luen toisesta kirjablogista, että sekin on jaettu. Luojan kiitos se ei ole mennyt niljakkaan poliitikon omakehukirjalle, vaan toiselle elämäkerralle, huomattavasti kiinnostavammalle sellaiselle.

Olen joka tapauksessa hämmentynyt. Tämäkö on Finlandia-palkinnon tarkoitus vuonna 2017, Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna? Löytää se yksi pieni kohu, joka voittajan myötä voidaan synnyttää? Sitäkö toimittajat nykyään kyttäävät? Sensaatiota? Mitä ihmettä on tapahtunut journalismille? Onko sen tarkoitus tuottaa nykyään vain kohua, eripuraa ja toisiaan kyräileviä leirejä?

***   ***  ***

Vasta jälkikäteen tajuan, että kirjallisuus ei ole pääuutisia. Pääuutisia ovat brittiprinssin ojentama kuningattaren kirje meidän presidentillemme, Facebook, Kim Wallin ruumiinkappaleet, Pohjois-Korean ohjusuhka ja Trumpin twiitit. Olinpas minä hassu.

On kuitenkin toivoa: se löytyy Finlandia-voittajan (sen joka sanoi että se joka ei osaa ruotsia on juntti!!!!! Repikää siitä!!!!! Twiitatkaa, twiitatkaa nyt niin perkeleesti!!!!) aikaisemmasta haastattelusta:

– Ainoa järkevä mahdollisuus kehitykseen on ahnas tiedonnälkä. Tiede, taide, sivistys, kriittinen ja vapaa tiedonvälitys. Ne on ne keinot, joita meidän on käytettävä, jos haluamme yrittää kohti oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Kai me sinne yhä yritämme?

Sanonpahan kumminkin

Laitan lusikkani somesoppaan ja hämmennän viime päivinä vellonutta kritiikkikeskustelua omasta sivullisen näkökulmastani käsin:

  • kirjallisuuskritiikki ei ole lehdistä mystisesti katoamassa, sen vähentäminen on julkaisijoiden tietoinen päätös.
  • Miksi julkaisijat ovat tällaiseen ratkaisuun päätyneet, on kysymys, jonka ammattikriitikkojen pitäisi osoittaa julkaisijoille, mieluusti ihan julkisestikin, eikä vuodattaa pahaa oloaan (ja työn menettämisen pelkoaan) kirjabloggareiden niskaan.
  • Mikä on muuten todella suomalainen tapa: kritiikki osoitetaan alaspäin, ei ylöspäin.
  • Kuka on kriitikko, voidaan myös kysyä, kun jokainen alalla vähänkin ollut tietää että kriitikon paikalle asetetaan usein parikymppinen opiskelija, jolle lämäistään kirja käteen / lähetetään leffaan / näyttelyyn ja sanotaan että kirjotas tosta jotain. Ehkä siitä sitten oppii ja nousee vakavasti otettavaksi kriitikoksi, työhän opettaa, sanotaan.
  • Kirjabloggareita on nenää nyrpistäen kutsuttu suosittelijoiksi, ja ehkä näin onkin, mutta eivätkö myös kriitikot ole suosittelijoita? Hyvän kritiikin saanut kirja myy, huonon saanut ei. Tai päinvastoin.
  • Ja nenää nyrpistäen arvioivat toimittajat blogeja ylipäätään kymmenen vuotta sitten, kunnes tajusivat että katos perkele, tämä on nykypäivää, meidän täytyy hommata omat blogit. Onko enää mediaa, jolla ei ole omia blogeja?
  • Ja lopuksi: luen itse sekä ammattikriitikoiden arvioita että kirjablogiarvioita. Joskus en lue kumpiakaan, etenkin jos haluan lukea kirjan itse. Toki on tärkeää saada jostakin tietää, että kirja on julkaistu ja sitä on saatavilla… Tähänkin kohtaan osuvat kirjakritiikit ja -blogit. Luettuani kirjan etsin kritiikit ja katson, mitä kriitikko/bloggari on siitä miettinyt. Molemmat arviot ovat kiinnostavia, tosin eri tavalla. Edellinen (toivonmukaan) osaa sijoittaa teoksen kirjallisuuden kartalle yleisemmin, jälkimmäinen välittää lukijan henkilökohtaisen lukukokemuksen, johon voi yhtyä tai sitten ei.
Pätkä Murakamin kirjasta Dance, dance, dance. Ei ole suomennettu, vielä.