Avainsana-arkisto: Murakami

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on Music – Conversations

Ozawa: In Japan we talk about ma in Asian music – the importance of those pauses or empty spaces – but it’s there in Western music, too. You get a musician like Glenn Gould, and he’s doing exactly the same thing. (s. 20–21)

Myönnän heti alkuun, etten tiedä klassisesta musiikista juuri mitään. Kuuntelen sitä toki mielelläni, mutta harvoin osaan nimetä kuuleman perusteella säveltäjää tai edes kappaleen nimeä, vaikka melodian tuntisinkin.

Joten kun silmiini osui Haruki Murakamin ja kapellimestari Seiji Ozawan keskustelukirja Absolutely on Music*, ajattelin että tämä voisi toimia kannustimena oppia aiheesta enemmän. Ja toisaalta, Murakamin kirjathan ovat täynnä viitteitä musiikkin, ehkä nekin voisivat nyt avautua uudella tavalla.

Kunnianhimoinen ajatukseni oli kuunnella kappaleet sitä mukaa kun ne nousevat keskustelussa esiin, mutta niitä tulikin yksi toisensa perään ja toisaalta itse keskustelu (Murakami on erinomainen haastattelija ja pitkän ja kansainvälisen uran tehneellä Ozawalla paljon kerrottavaa) vei mennessään, joten siirryin suosiolla musiikin pariin vasta jälkikäteen. Käy se toki näinkin, sillä kuunneltavaa riittää.

Kirja koostuu kaikkiaan kuudesta vuonna 2011 tehdystä haastattelusta sekä lisämerkinnöistä. Pääosin teemat pysyttelevät musiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin ja Gustav Mahlerin parissa, mutta mukaan mahtuu myös kiehtovia anekdootteja musiikkimaailmasta sekä Murakamin pohdintoja musiikin merkityksestä kirjallisuudessa.

Ozawa:  […] [Maestro Karajan would] say, ”Listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument,” and the sound comes together. (29)

Ikäerostaan (Murakami on syntynyt vuonna 1949 ja Ozawa 1935) näillä kahdella miehellä on paljon yhteistä: he ovat molemmat kotoisin Japanista, joskin Ozawa on syntynyt Mantšukuossa, ja he ovat viettäneet suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Molemmat ovat alallaan menestyneitä – ja ahkeria: he heräävät jo neljältä aamulla ja ryhtyvät töihin, Murakami kirjoittamaan ja Ozawa lukemaan partituureja. Ja molemmat luonnollisesti rakastavat musiikkia.

Keskustelu herrojen kesken onkin toisiaan kunnioittavaa, innostunutta ja asiantuntevaa, ja niin siinä kävi, että tällainen täydellinen maallikokin alkoi katsoa ja kuunnella musiikkia uudella tavalla. Kapellimestarihan on muusikko myös, hänen instrumenttinsa on orkesteri. Kirjaa lukiessani aloinkin kiinnittää huomiota kuuntelemieni kappaleiden esittäjiin aivan uudella tavalla, en vain solisteihin vaan myös kapellimestariin ja orkesteriin itseensä. Niissäkin kun on – luonnollisesti – eroja. Ozawa on lisäksi varsin hurmaava ja samalla särmikäs herrasmies, mikä tulee esiin niin hänen tarinoinnissaan kuin konserttitaltioinneissaan, kuten tässä:

Omaan makuuni keskustelu keskittyi ehkä vähän liiankin paljon Yhdysvaltoihin, siitäkin huolimatta että Ozawa oli siellä pitkään kapellimestarina ja paikka tuttu myös Murakamille. Toisaalta oli mielenkiintoista tajuta, miten valtavan kansainvälinen klassisen musiikin maailma onkaan. Erojakin on, soitantatavassa, yleisössä, mieltymyksissä. Näistä Ozawa kertoilee varsin kiehtovasti, onhan hänellä kokemusta niin Amerikasta, Euroopasta kuin Aasiastakin.

Ja kun klassisesta musiikista kerran oli kyse, odotin koko ajan, nousisiko mukaan suomalaisnimiä. Murakami nosti esiin eestiläisen Paavo Järven ja sitten Sibeliuksen, mutta harmikseni saldo jäi siihen. Ozawan repertuaariin Sibelius ei oikeastaan kuulunut (lukuunottamatta mm. Viktoria Mullovan kanssa esitettyä viulukonserttoa, kuuntele täällä),  mutta hänen oppi-isänsä Herbert von Karajan olikin Sibeliuksen suuri ystävä ja käytti tämän sinfonioita myös opetuksessaan.

No, oppi(ni) jatkuu tästä. Kirja toimii hyvänä inspiraationa ja tiedonlähteenä klassisen musiikin maailmaan, nimiä ja kappaleita löytyy runsaasti. Murakami on koonnut omille sivuilleen Spotify-listan kappalaisesta, joista he keskustelevat, minkä lisäksi YouTubesta löytyy lisää. Niin, ja musiikkikaupoista, radiosta, mistä kaikkialta.

Lopuksi mielenkiintoinen pieni huomio: Murakamin kirjoissa ruoalla on iso rooli, ja yleensä se on länsimaista: keitetään pastaa, syödään salaattia ja voileipiä, juodaan olutta ja viskiä. Tässäkin kirjassa ruoka nousee esiin, sillä kun haastattelut tehtiin, oli Ozawa vakavasti sairas ja hänen piti syödä säännöllisesti. Mitäkö he söivät ja joivat? Vihreää teetä, riisikakkuja (oletan että mochiriisikakkuja), onigiri-riisipalloja ja papayaa. Viimeistä lukuun ottamatta siis erittäin japanilaisia herkkuja!

*Kirja löytyy myös Adlibriksen valikoimista, klikkaa tästä kauppaan.

Murakami kirjallisuudesta ja musiikista:

Murakami: No one ever taught me how to write, and I’ve never made a study of writing techniques. So how did I learn to write? From listening to music. And what’s the most important thing in writing? It’s rythm. It has to have an inner rhytmic feel that propels the reader forward. (s. 89)

Ozawa aasialaisen asemasta länsimaisessa musiikkiperinteessä:

Ozawa: […] We Japanese and other Asian people have our own special kind of sorrow. I think it comes from a slightly different place than Jewish sorrow or European sorrow. If you are willing to attempt to understand all of these mentalities, and make informed decisions after you do so, then the music will naturally open up for you.  Which is to say that when an Eastener performs music written by a Westener, it can have its own special meaning. I thing it’s well worth the effort.

[…] I want to think that there is plenty of room for us non-Europeans to cut our way inside. Professor Saito had some very helpful things to tell us in that regard. ”[…] when you go to other countries, you will be able to absorb their traditions. But traditions are not always good. There are both good traditions and bad traditions. You’ll have to learn to distinguish between the two, and when you go to those countries, you should absorb their good traditions. If you can do that, you will find there is a role for you as Japanese, as Asians.” (s. 186–187)

 

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on music
alkuperäinen japaninkielinen teos, Ozawa Seiji-san to ongaku ni tsuite, ilmestyi 2011
Vintage International, 2017 (1. englanninkielinen laitos Penguin Random House, 2016)
kääntänyt englanniksi Jay Rubin
293 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
ja vuoden 2017 uutuuskirja.

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open.
”What is that?”
”The bird that winds the spring,” I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeak.” (s. 62)

Tänä vuonna olen lukenut kaksi järisyttävää kirjaa. Toinen on Haruki Murakamin Dance, dance, dance ja toinen saman tekijän The Wind-Up Bird Chronicle*. Kumpaakaan ei ole valitettavasti vielä suomeksi saatavilla, joten luin ne englanniksi.

The Wind-Up Bird Chronicle on odottanut hyllyssäni vuodesta 2001. Ostin sen pitkää matkaa silmällä pitäen, mutta sitten tapahtui asioita, joiden takia matka peruuntui ja elämäni otti uuden suunnan. Yritin muutamaan otteeseen tarttua kirjaan, ja vaikka Murakamin teksti tietyllä tavalla veti puoleensa, sen amerikkalaismainen tyyli (siltä se ensin vaikutti) synnytti minussa torjuntareaktion. Kesti yli viisitoista vuotta, että pääsin sen yli – ja onneksi pääsin, sillä sitten aloin päästä kirjaan sisään. Toki tieto siitä, että Murakami tuo mukaan Mantšukuon nukkevaltion ja toisen maailmansodan loppuvaiheet tästä näkökulmasta kannusti jatkamaan, onhan se jotakin, mistä vain vähän tiedän. Kirjaa sivusivat myös Murakami ja psykologi Hayao Kawai keskustelukirjassaan, mikä myös herätti kiinnostukseni.

Mutta kirja oli jotakin aivan muuta kuin odotin tai oletin. Jotakin aivan muuta, kuin mitä olin häneltä tähän mennessä lukenut. Hän luo jälleen kudelman, jossa kaikki linkittyy kaikkeen. Mukana on Murakamille tyypillistä aikalaiskritiikkiä tv:n ja median vaikutuksesta sekä kapitalistisesta yhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea kirja käsittelee ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Toisin sanoen lihallisena, fyysisesti tuntevana ja samalla mentaalisena olentona, jonka mieli jatkaa siitä, mihin fyysinen ei yllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Murakami tuo ihmisen fyysisyyden kirjaimellisesti iholle asti. Se on pakottavaa tunnetta lantiossa, joka helpottuu laukeamisella. Se on hikeä käsissä, jotka pitelevät baseball-mailaa, josta on tullut tappoväline. Se on tuskaista kuolemaa ihoa nyljettäessä, sen seuraamista katseella ja pahoinvointia sen edessä. Ja siihen kaikkeen liittyy myös mieli. Se mieli, ajatuksen voima, joka tuntee katseen itsessään, joka tietää miten joku pyytää apua ilman sanoja, ja joka pystyy hirvittäviin rikoksiin ja toisaalta tuhoamaan toisen pelastaakseen muut.

Se on myös kertomus piilovaikuttamisesta, ihmisten manipuloinnista, niin yksilön kuin laajempien massojenkin.

Niin, se tarina. Keskiössä on varsin tavallinen kolmikymppinen mies, Toru Okada, joka on ottanut loparit asianajotoimistosta ja keskittyy kodin hoitamiseen ennen kuin alkaa taas etsiä töitä tosissaan. Vaimo on töissä terveyslehden toimituksessa, ja hänen palkkansa riittää toistaiseksi molempien elättämiseen. Näin sivumennen sanoen erittäin harvinainen järjestelmä japanilaisittain, yleensä se on päinvastoin. Kun pariskunnan kissa katoaa, rauhallinen elämä alkaa saada uusia piirteitä. Toru Okada tapaa 17-vuotiaan tytön tyhjillään olevan, kirouksen alla olevana talon pihalla ja he ystävystyvät. Samoin hän ystävystyy Mantšukuossa palvelleen luutnantti Mamiyan kanssa, joka valottaa sodan mielettömyyttä Japanin miehittämällä alueella ja sittemmin Siperian vankileirillä. Sitten katoaa Okadan vaimo. Tämän veli, Noboru Wataya, on noussut median rakastamaksi julkkispoliitikoksi, ja juuri hän kieltää Toru Okadaa yrittämästä ottaa yhteyttä vaimoonsa ja painostaa häntä avioeroon. Okada ei usko vaimoaan tai tämän veljeä, jota hän hän inhoaa syvästi, ja kyetäkseen ymmärtämään mistä kaikessa on kyse, hän laskeutuu kirotun talon pihalla olevaan tyhjään kaivoon, jonka pimeydessä hän pystyy irrottautumaan fyysisistä häiriötekijöistä ja näkemään asiat selvemmin.

The Wind-Up Bird Chronicle on kirja, josta voisi kirjoittaa vaikka tutkielman, pieni blogikirjoitus on vain raapaisu siihen kaikkeen. Kirjassa on paljon samaa kuin Dance, dance, dancessa ja toisaalta 1Q84:ssa, kuten kuu, vuosi 1984 ja jopa yksi hahmokin, niljakas Ushikawa… Tässä vielä muutama katkelma; muistiinmerkintöjä tästä kirjasta oli yllättävän vaikea tehdä, se on niin monipolvinen kokonaisuus.

Soon the mass media began introduce [Noboru Wataya] as a ”hero for the age.” Two expressions he had coined, ”sexual economics” and ”excretory economics,” became the year’s buzzwords. Newspapers and magazines carried feature sections on him as one of the intellectuals of the new age. I couldn’t believe that anyone who wrote these articles understood what Noboru Wataya was saying in his book. I had my doubts they had even opened it. But such things were no concern to them. Noboru Wataya was young and single and smart enough to write a book that nobody could understand.
It made him famous. (s. 74)

Before dawn, in the bottom of the well, I had a dream. But it was not a dream. It was some kind of something that happened to take the form of a dream. (s. 241)

My body stopped fuctioning, as if a plug had been pulled. A perfect nothingness came over me. (s.250)

Taking the veterinarian with him, the lieutenant went to stand  somewhat apart from the soldiers. ”You’d better watch this,” he said. ”This is another way to die.”
[…] Of course, you can train all you want, but finally what you’re stabbing is a straw doll, not a live human being. It doesn’t bleed or scream or spill its guts on the ground. These soldiers have never actually killed a human being that way. And neither have I.” (s. 516)

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle
(japaninkielinen alkuteos Nejimaki-dori kuronikuru, 1997)
Random House, 1998
kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
607 sivua
omasta kirjahyllystä

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Yomiuri-kirjallisuuspalkinto).

Haruki Murakami: Dance, dance, dance

After wasting so much pulp and ink myself, who was I to complain about waste? We live in an advanced capitalist society, after all. Waste is the name of the game, its greatest virtue. Politicians call it ’refinements in domestic consumption.’ I call it meaningless waste. A difference in opinion. Which doesn’t change the way we live. If I don’t like it, I can move to Bangladesh or Sudan.
I for one am not eager to live in Bangladesh or Sudan.
So I kept working. (s. 12)

Haruki Murakamin romaani Dance, dance, dance on kenties mieleenpainuvin tänä vuonna lukemistani kirjoista. Luin sen itse asiassa jo keväällä, mutten ehtinyt siitä tuolloin bloggaamaan. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja toiset asiat ovat nousseet pintaan ja toiset – kuten juoni – jääneet taustalle. Sillä se, mistä Murakami kertoo, on kapitalistinen yhteiskunta, missä raha, valta, bisnes, merkkituotteet ja media muodostavat piirileikin, johon jouduttuaan on jatkettava tanssimista, askel askeleelta, ajattelematta, kunnes piiri pyörii yhä vinhemmin ja vinhemmin…

Tarinan pääosassa on kolmikymppinen, ammatikseen ravintola-arvosteluja kirjoittava mies, joka lähtee etsimään kadonnutta rakastettuaan Kikiä Hokkaidolle. Nukkavieru hotelli Dolphin on muuttunut säihkyväksi, länsimaistyyliseksi Dauphiniksi, mutta toisinaan hissi pysähtyy näiden kahden maailman väliin, ja siellä asuu lammasmies, jota voisi kai alitajunnaksikin kutsua. Tarinan toinen teema kertoo Kikin murhasta, johon miehen lapsuudenaikainen ystävä, kauniskasvoinen Gotanda, josta on tullut kuuluisa näyttelijä, on sekoittunut. Gotanda vihaa ja halveksuu showbisnestä ja sen ympärillä vellovaa likaista peliä ja hypetystä, ja vuodattaa sen kaiken vanhalle ystävälleen:

”You won’t believe it, but I can. There’s a whole system. This place has this front as a party service, so they can make out these very legitimate receipts. Sex as ’business gifts and entertainment’. Amazing, huh?”

”Advanced capitalism,” I said. (s. 151)

”That’s my world. Azabu, European sports car, first-class. Stupid, meaningless, idiotic bullshit. How did all this… this… this total nonsense get started? Well, it’s very, very simple. You just repeat the message and repeat the message and repeat the message. You pound that baby in. Until everybody believes it. Like a mantra. Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu, BMW, Rolex, Azabu…

[…] I’m fed up with this life they have me living. I’m their life-size dress-up doll. Sewed together with loans and mortgages.” (s. 290)

Dance, dance, dance on kirja, joka vaatisi useamman lukukerran, jotta sen kaikista nyansseista saisi kiinni. Samalla se kertoo hyvin tarkkanäköisesti japanilaisesta yhteiskunnasta ja millainen siitä tuli 1980-luvun kuplatalouden aikana ja toisaalta myös myötä. Ei se kovin kaunista kuvaa siis kapitalistisesta maailmasta piirrä. Kuten Gotanda, joka on saanut kaiken materiaalisen, kaipaa lopulta vain yksinkertaista elämää: […] I can’t get what I really want.” / ”Like, for instance, love?” / ”Yeah, like, for instance, love. And tranquility. And a healthy family. And a simple life,” he ran down the list. […] ”Look at me, I had a world of possibilities, I had opportunities. But I’m now a puppet. I can get almost any woman I want. Yet the only woman I want…

Lopuksi vielä sananen Nobel-palkinnosta, jota Murakamille veikataan, mutta jota hän tuskin itse odottaa (ja näillä näkymin tuskin saakaan). Sivulla 299 on aika mielenkiintoinen kommentti aiheeseen: ”No, this is Nobel Prize material. Not something the common man can do.” / ”You’ll need a frock coat for the ceremony.” / ”I’ll buy it. Put it on my expense account.” / ”Sanctus tax deductum.” / ”I’ll be on the stage with the King of Sweden,” Gotanda went on. ”I’ll declare it for all the world to hear. Ladies and gentlemen, the only woman I want to sleep with is my wife! Waves of emotion. Storm clouds part; sun breaks through.”

Haruki Murakami: Dance, dance, dance (Alkuperäinen japaninkielinen teos Dansu, dansu, dansu, 1988)
Vintage Books, 1995
Kääntänyt englanniksi Alfred Birnbaum
393 sivua
Omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjassa selvitetään rikos, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, kirjan kannessa on eläin.

10 odotetuinta ja unohtunutta kirjaa eli hyllynlämmittäjät 2017

Luin muutamasta blogista listoja kirjoista, jotka on aikoinaan innolla hankkinut mutta sitten tyystin unohtanut. Oi, näitä löytyy myös minulta, joten päätin samantien tehdä oman listani.

Suurin osa näistä kirjoista on hankittu 10–20 vuotta sitten, mutta ne odottavat yhä omaa hetkeäkään. Jokaista olen kuitenkin aloittanut ja jokaisen haluan vielä lukea. Pari niistä onkin jo lähtenyt käyntiin, yhtä odotan kovasti, kunhan vain olen saanut tällä hetkellä lukemani luettua. Kaikelle on aikansa, niille kirjahyllyn unohtuneille kirjoillekin…

Tässä siis listani hyllyni lämmittäjistä vuonna 2017:

    1. Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia

Ranskalainen ruokakirjallisuuden klassikko, jonka lukemista todella odotin hankkiessani kirjan vuosia sitten. Kiireessä lukemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, mutta tänä vuonna olen aloittanut uudestaan, nyt aperokirjana eli luen sitä aperitiivin aikaan. Aika lennokasta tekstiä, mutta sen verran krumeluuria, että väsyneenä lukemisesta ei tule mitään.

    2. Göran Tunström: Kimmellys

Ystäväni ylisti Tunströmin Talvimatkaa Intiaan sekä Jouluoratoriota, joten nappasin alelaarista samaisen kirjailijan tuotantoa olevan Kimmellyksen. Siitä on kohta 20 vuotta aikaa, enkä ole päässyt edes puoliväliin. Yritän uudestaan jotta saisin luovutettua kirjan eteenpäin. –> Luettu! Ja hyväksi osoittautui, oli vain odottanut oikeaa aikaa…

    3. Jun’ichirō Tanizaki: Childhood years – a memoir

Tanizaki on yksi suosikeistani, ja 1800-luvun ajankuva Tokiosta kiinnostaa. Kirja on kuitenkin tavattoman pientä pränttiä ja sivut avautuvat huonosti, joten en ole päässyt sen kanssa muutamaakaan kymmentä sivua eteenpäin. Silti se tuntuu koko ajan kutsuvan luokseen. On kutsunut kohta viisitoista vuotta. Joko olisi aika?

    4. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko mikä klassikko, mutta en pääse tarinaan mukaan. On kuitenkin luettava, jo yleissivistyksen vuoksi. (Eikä se ole edes niin pitkä!)

    5. Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Jostain syystä odotin tältä kirjalta paljon. Enkö sitten lukenut takaliepeen tekstiä vai miksi siihen tartuin? Tsaarin sortotoimia, ensimmäistä maailmansotaa, kansalaissotaa ja 1900-luvun alun elämää Suomen saaristossa. En pääse mukaan ollenkaan. En silti luovu kirjasta, haluan lukea sen. -> Onneksi en luopunut, sillä tästä minä aloitin: kirja on todella mielenkiintoinen, kun alkuun vaan pääsee!

    6. Isabel Allende: Henkien talo

Maagista realismia. Odotin, mutta kaksi kertaa olen kirjaan tarttunut, enkä ole eteenpäin päässyt. Silti se jotenkin pysyttelee mielessä. Ehkä jo siksikin, että Isabel Allende on läheistä sukua Chilen entiselle presidentille Salvador Allendelle. –> Luettu. Kirja yllätti, niin tarinallaan kuin kerrontatavallaan. Erinomainen!

    7. Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Tämän kirjan selkämystä olen katsellut äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen kerran yritin lukea 15-vuotiaana, mutta 1800-luvun ranskalainen tyyli ei oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Mutta tarinan alku on jäänyt mieleen. On siis päästävä sen kanssa eteenpäin. Luulen, että se  alkaa sittenkin viemään mukaansa. Ja onhan se ajankuvaa Pariisista. –> Luettu ja hyväksi todettu. Itse asiassa todella hyväksi.

    8. Victor Hugo: Kurjat I ja II

Tämäkin on ikuisuusprojekti, mutta vuoden alussa aloin päästä jyvälle. Hugohan on kuin onkin nero! Ja Kurjat kuvaa tilannetta, johon nykymaailma on menossa takaisin, ellei jo siellä ole. Tähän palaan uudestaan ja luen sitä pikkuhiljaa eteenpäin. Todella voimakkaita kokemuksia, joten luen aina välillä jotain muuta.

    9. Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

Kirja edesmenneen isoäitini hyllystä. On mielenkiintoista tutustua läheiseen ihmiseen sen kautta, mitä hän on lukenut. Ja tarjolla pitäisi olla poliittista aikalaiskritiikkiäkin, tällä kertaa Guatemalasta. Olen aloittanut, mutten vielä päässyt eteenpäin. Tältä kirjalta odotan kuitenkin paljon. –> Ja kyllä kirja odotukset lunastikin! Todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos. Asturias on ehdottomasti Nobelinsa ansainnut.

    10. Haruki Murakami: The Wind-Up Chronicle

Hankin tämänkin kirjan noin viisitoista vuotta sitten, mutten päässyt alkua pidemmälle. Nyttemmin olen löytänyt Murakamin nerouden ja sormeni suorastaan syyhyävät kirjan pariin. Lukulistalla se on syksyllä. –> Luettu. Kirja, joka yllätti ja järistytti. Tämä jää mieleen (ja hyllyyn, uudelleen luettavaksi.)

Haruki Murakami: Hear the Wind Sing

Why do you read books?” he asked.
”Why do you drink beer? I replied without glancing in his direction, taking alternate mouthfuls of pickled herring and green salad.

murakami_hearthewindsing

Hear the wind sing on Haruki Murakamin esikoisteos ja sellaisena mielenkiintoinen. Tämän 29-vuotias jazzbaaria Tokiossa pyörittänyt Murakami kirjoitti saatuaan baseball-matsissa oivalluksen että voisi kirjoittaa romaanin. Käsikirjoituksen – ainoan kappaleensa – hän lähetti kirjoituskilpailuun ja omien sanojen mukaansa oli varma että voittaa – ja voittikin. Jos ei olisi voittanut, hän tuskin olisi jatkanut kirjoittamista, kertoo kirjailija esipuheessa.

On aina mielenkiintoista nähdä, mistä kenenkin ura on saanut alkunsa. Hear the wind sing on melko lyhyt tarina, siinä ei ole oikeastaan päätä eikä häntää eikä kummoistakaan juonta, ja tarinankerrontakin on vielä aika hiomatonta. Totta puhuen, en erityisesti innostunut. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja, en olisi ainakaan kovin hanakasti tarttunut seuraavaan.

Murakami sanoo saaneensa paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta, ja esikoisteoksessa se on mielestäni selvästi nähtävissä. En oikein osaa pukea sitä sanoiksi, mutta siinä on sellaista väsyttävää nokkeluutta, tunkkaisuutta, pätemisentarvetta ja kyynisyyttä, jonka koen luotaantyöntäväksi. Mutta kyllä sieltä sen Murakamin kuitenkin löytää. Lauserakenteet, amerikkalaisen populaarimusiikin, ruoanlaiton ja syömisen, seksin, tämän päivän (tai oikeastaan 70-luvun) Japanin. Ja viittaukset kirjallisuuteen.

The chill of the air conditioning met me when I backed my way as usual through the heavy door f J’s Bar, the stale aroma of cigarettes, whiskey, French fries, unwashed armpits, and bad plumbing all neatly layered like a Baumkuchen. (s. 39)

”’California girls’… The Beach Boys… any luck?
”Come to think of it, about five years ago a girl in my high school lent me that record.” (s.50)

Half a month after my third girlfriend killed herself, I was reading Jules Michelet’s La Sorcière. A great book. (s. 77)

Kirja alkaa Murakamin omilla alkusanoilla, The Birth of My Kitchen-Table Fiction, jossa hän kertoo miten hänestä tuli kirjailija. Olin kuullut nuo kertomukset jo monta kertaa, ja ne tulivat mainittua tuossa ylläkin: eli jazzbaari, baseball-matsi, kirjoituskilpailu. Mutta oli mielenkiintoista lukea ne hänen itsensä kertomana.

Lisäksi Murakami kertoo,  miten hän löysi oman kirjoitustyylinsä. Ensin hän kirjoitti käsin japaniksi, mutta piti lopputulosta liian ”kirjallisuusmaisena”. Joten hän otti esiin kirjoituskoneen ja kokeili kääntää ensimmäiset lauseet englanniksi. Vajavaisella kielitaidolla lauseista tuli väistämättä yksinkertaisia ja lyhyitä, ja ne hän käänsi nyt japaniksi. ”The result was a rough, uncultivated type of prose”, kuten hän itse toteaa. Tätä hän lähti kuitenkin viemään eteenpäin ja löysi vähitellen oikean rytmin. Tyylin, jollaista ei oltu japanilaisessa kirjallisuudessa vielä nähty.

Tässä vielä pari kuvaa kirjan sivuilta. Tyyli on vielä aika kokeilevaa, ja toisaalta juuri se sai minut kiinnostumaan.

murakami_hearthewindsing001 murakami_hearthewindsing002 murakami_hearthewindsing003

Haruki Murakami
Hear the wind sing (alkuperäinen japaninkielinen teos Kaze no uta o kike, 1979)
Penguin Random House, 2015
Kääntänyt englanniksi Ted Goosen
152 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Luin kirjan syksyllä, joten merkinnät menevät vielä HelMet 2016 -lukuhaasteeseen. Sain tästä merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai

Personally, I think marriage is extraordinarily interesting. What could be more interesting than that? (Kawai, s. 81)

murakami_kawai

Luen mielelläni esseitä, kirjeitä ja haastattelukirjoja. Joten kun sain käsiini kirjailija Haruki Murakamin ja psykologi Hayao Kawain eräänä viikonloppuna käytyyn keskusteluun perustuvan kirjan*, ostin sen heti omakseni.

Kirja on ilmestynyt japaniksi jo vuonna 1996, mutta englanniksi se käännettiin vasta tänä vuonna – siis 20 vuotta myöhemmin. Kustantajana toimii sveitsiläinen Daimon. Miksikö näin? Ehkä siksi, että professori Hayao Kawai tunnetaan siellä suunnalla jungilaisena psykologina. Hän kuoli vuonna 2007.

Keskustelu käydään siis ennen vuotta 1996, pian Koben maanjäristyksen jälkeen, ja se nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi. Muuten Murakami ja Kawai puhuvat paljon japanilaisuudesta ja länsimaalaisuudesta – josta erotetaan vielä eurooppalaisuus ja amerikkalaisuus. Molemmat ovat asuneet sekä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, joten heillä on vertailupohjaa. He tapasivat ensi kertaa Yhdysvalloissa ja ystävystyivät heti, ikäerosta huolimatta. Murakami on syntynyt vuonna 1949, Kawai 1928.

Minua kiinnosti tietenkin enemmän Murakamin pohdiskelut kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kielen merkityksestä ja kääntämisen problematiikasta kuin Kawain psykologiset analyysit ja teoriat hiekkalaatikkoterapiasta. Mutta yhdessä ne olivat kieltämättä kiehtovia. Tämä on pieni suuri kirja, sellainen, johon voi palata varmasti monta kertaa uudestaan.

(Ja mikä on mielenkiintoista, huomaan nyt juuri Kawain pohdintojen jääneen pyörimään mielessäni – ehkä osittain myös siksi, että Murakami tavallaan aika paljon haastattelee Kawaita, johdattelee keskustelua kysymyksillään.)

Kawailta tärkeimmäksi anniksi minulle nousi pohdinnat avioliitosta. Hän ei pidä avioeroa huonona ratkaisuna, jos puolisot ovat ajautuneet erilleen ja jos heillä on täysin erilaiset odotukset liitolta. Mutta muuten hän pitää avioliittoa, etenkin pitkää avioliittoa, jossa puolisot vaikeuksista huolimatta kykenevät ”kaivamaan yhdessä kaivoa”, kaikkein kiinnostavimpana asiana. Murakami, joka on ollut vaimonsa kanssa naimisissa nuoresta miehestä lähtien, oli samoilla linjoilla.

Ja tämä on minusta mielenkiintoista.

Samoin he miettivät amerikkalaista seksuaalispainotteista ja individualismiin nojautuvaa avioliittokäsitystä ja kuinka se eroaa japanilaisesta. Kun amerikkalainen malli tuodaan (esim.) Aasiaan, missä egon sijaan merkittävämpi on perhe ja ryhmä, joudutaan helposti törmäyskurssille, mikä näkyy tällä hetkellä esimerkiksi Koreassa korkeina avioerolukuina.

Kuulostaa kumman tutulta.

Myös Murakamin kirjat nousevat keskustelussa usein esille, ennen kaikkea The Wind-Up Bird Chronicle, jota en ole vielä lukenut, mutta joka odottaa luettavien pinossa. Siihen tartun ensi vuonna, varmasti! Myös Aum Shinrikyosta (lahkosta, joka muistetaan sariinihyökkäyksestä Tokion metroon 1995) keskustellaan paljon.

Tässä vielä katkelma amerikkalaisen ja japanilaisen ajattelutavan eroista ja Murakamin kirjojen käännösten vastaanottamisesta:

Murakami: My books have been translated into English and I sometimes discuss them with American students, but I have the feeling that the translations don’t quite match up. On the other hand, the students are impressed and interested in unexpected things. Asian readers, though, are usually pretty similar to Japanese readers.

Kawai: Even if they read the books in English?

Murakami: Yes, regardless of whether they read them in English or Chinese or Korean. (s. 50–51)

Ja amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajattelun eroista:

Americans put great stock in the Western-Style ego, so there is a strong reliance in one’s own intentions and ideas. […]
In Europe, things are a bit different. Europe has a  longer history and Europeans have experienced all kinds of odd things. (Kawai, s. 98)

Ja vielä sodasta, kirjailijan merkityksestä ja japanilaisesta mielenlaadusta:

Murakami: But the pen is virtually powerless against the dynamic violence of the state. For example, a writer can’t effectively do anything to resist war.

Kawai: Even so, you have to try. You have no choice but to do everything you can.

Murakami: But the Japanese society is more emotional than logical.

Kawai: That’s certainly true.

Murakami: Does that make easier to operate?

Kawai: Yes, if you can manage the situation. (s. 146)

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai
(alkuperäinen japaninkielinen teos Murakami Haruki, Kawai Hayo ni ai ni iku, 1996)
Englanniksi japanin kielestä kääntänyt Christopher Stephens
2016, Daimon Verlag
154 sivua

*Kirja löytyy myös Adlibriksen valikoimasta, klikkaa tästä kirjakauppaan.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma, et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Haruki Murakami: After the quake

“Strange and mysterious things, though, aren’t they – earthquakes? We take it for granted that the earth beneath our feet is solid and stationery. (s. 68)

murakami_afterthequake
Olin jostain lukenut / kuullut, että Fitzgeraldin The Great Gatsby (eli Kultahattu) olisi japanilaiselle Haruki Murakamille kuin Raamattu. Joten luettuani Gatsbyn nappasin hyllystäni seuraavaksi Murakamin. Olin lukenut kirjan puoliväliin joskus vuosia sitten, nyt aloitin alusta.

After the quake koostuu kuudesta erillisestä novellista, jotka kietoutuvat tavalla tai toisella Koben maanjäristykseen vuonna 1995. Se oli harvinaisen voimakas järistys, tappoi tuhansia ihmisiä ja jätti kaupungin raunioiksi.

Novellit eivät kuitenkaan sijoitu Koben kaupunkiin vaan kertovat muista satunnaisista ihmisistä, joihin jättijäristys tavalla tai toisella vaikuttaa. Maanjäristys nostaa erilaisia tunteita pintaan: lapsi pelkää uutisia nähtyään maanjäristysmiestä, satutettu nainen toivoo miehen jääneen sortuneen rakennuksen alle, maanjäristyksen tuoma epävarmuus saa empijän empimään entisestään. Ja sitten on Super Sammakko, jonka tehtävänä on estää Tokiota uhkaava suurjäristys.

Omiksi suosikeiksini nousivat novellit Thailand ja Honey Pie. Hienoa, monitasoista kerrontaa.

Tässä muutama nosto:

Yes she thought, he lived in Kobe. I hope he was crushed to death by something big and heavy. Or swallowed up by the liquefied earth. It’s everything I’ve wanted for him all these years. (Thailand, s. 68)

“You said before that you have come here to save Tokyo from destruction?
“That is what I said.”
“What kind of destruction?”
“Earthquake,” Frog said with utmost gravity. (Super-Frog Saves Tokyo, s. 85)

What was left for him to decide? And so he went on wondering. And not deciding. And then the earthquake struck.
[…] TV news filled with images of whole city blocks of collapsed buildings and black clouds of smoke. It looked like the aftermath of an air raid. (Honey Pie, s. 124)

Koben maanjäristys lienee järkyttäneen naapurikaupunki Kiotosta kotoisin olevaa Murakamia, sillä aihe nousee usein esiin hänen tuotannossaan. Näin olen ollut panevinani merkille.

Toinen, mikä nousee usein esiin, on Pohjoismaat. Tällä kertaa yhdessä tarinassa nousi esiin Norja ja Lappi. Tosin taiteellisella vapaudella, sillä tässä Lapissa asuu myös jääkarhuja. No, mieleni teki kyllä tarttua seuraavaksi Hämeenlinnaan sijoittuvaan Värittömän miehen vaelluksiin!

“My Norwegian employer was actually from Lapland,” he said.
[…] I remember asking my employer, ’Then what do polar bears exist for?’ ’Yes exactly,’ he said with a big smile. ’Then what do we exist for, Nimit?’
(s. 79–80)

Entä se yhteys Fitzgeraldiin? Tämä kirja ei ollut ehkä paras vertailukohde, mutta en minä sitä yhtäläisyyttä muutenkaan kauhean hyvin löydä, paitsi nykymaailman ja vaatetuksen yksityiskohtaisesta kuvaamisesta. Ajatus on kuitenkin kiinnostava.

Haruki Murakami
After the quake (Alkuperäinen japaninkielinen teos Kami no kodomo-tachi wa mina odoru, 2000)
Kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
Vintage, 2003
132 sivua
Ostettu ulkomailta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjassa on alle 150 sivua.