10 odotetuinta ja unohtunutta kirjaa eli hyllynlämmittäjät 2017

Luin muutamasta blogista listoja kirjoista, jotka on aikoinaan innolla hankkinut mutta sitten tyystin unohtanut. Oi, näitä löytyy myös minulta, joten päätin samantien tehdä oman listani.

Suurin osa näistä kirjoista on hankittu 10–20 vuotta sitten, mutta ne odottavat yhä omaa hetkeäkään. Jokaista olen kuitenkin aloittanut ja jokaisen haluan vielä lukea. Pari niistä onkin jo lähtenyt käyntiin, yhtä odotan kovasti, kunhan vain olen saanut tällä hetkellä lukemani luettua. Kaikelle on aikansa, niille kirjahyllyn unohtuneille kirjoillekin…

Tässä siis listani hyllyni lämmittäjistä vuonna 2017:

    1. Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia

Ranskalainen ruokakirjallisuuden klassikko, jonka lukemista todella odotin hankkiessani kirjan vuosia sitten. Kiireessä lukemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, mutta tänä vuonna olen aloittanut uudestaan, nyt aperokirjana eli luen sitä aperitiivin aikaan. Aika lennokasta tekstiä, mutta sen verran krumeluuria, että väsyneenä lukemisesta ei tule mitään.

    2. Göran Tunström: Kimmellys

Ystäväni ylisti Tunströmin Talvimatkaa Intiaan sekä Jouluoratoriota, joten nappasin alelaarista samaisen kirjailijan tuotantoa olevan Kimmellyksen. Siitä on kohta 20 vuotta aikaa, enkä ole päässyt edes puoliväliin. Yritän uudestaan jotta saisin luovutettua kirjan eteenpäin. –> Luettu! Ja hyväksi osoittautui, oli vain odottanut oikeaa aikaa…

    3. Jun’ichirō Tanizaki: Childhood years – a memoir

Tanizaki on yksi suosikeistani, ja 1800-luvun ajankuva Tokiosta kiinnostaa. Kirja on kuitenkin tavattoman pientä pränttiä ja sivut avautuvat huonosti, joten en ole päässyt sen kanssa muutamaakaan kymmentä sivua eteenpäin. Silti se tuntuu koko ajan kutsuvan luokseen. On kutsunut kohta viisitoista vuotta. Joko olisi aika?

    4. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko mikä klassikko, mutta en pääse tarinaan mukaan. On kuitenkin luettava, jo yleissivistyksen vuoksi. (Eikä se ole edes niin pitkä!)

    5. Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Jostain syystä odotin tältä kirjalta paljon. Enkö sitten lukenut takaliepeen tekstiä vai miksi siihen tartuin? Tsaarin sortotoimia, ensimmäistä maailmansotaa, kansalaissotaa ja 1900-luvun alun elämää Suomen saaristossa. En pääse mukaan ollenkaan. En silti luovu kirjasta, haluan lukea sen. -> Onneksi en luopunut, sillä tästä minä aloitin: kirja on todella mielenkiintoinen, kun alkuun vaan pääsee!

    6. Isabel Allende: Henkien talo

Maagista realismia. Odotin, mutta kaksi kertaa olen kirjaan tarttunut, enkä ole eteenpäin päässyt. Silti se jotenkin pysyttelee mielessä. Ehkä jo siksikin, että Isabel Allende on läheistä sukua Chilen entiselle presidentille Salvador Allendelle.

    7. Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Tämän kirjan selkämystä olen katsellut äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen kerran yritin lukea 15-vuotiaana, mutta 1800-luvun ranskalainen tyyli ei oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Mutta tarinan alku on jäänyt mieleen. On siis päästävä sen kanssa eteenpäin. Luulen, että se  alkaa sittenkin viemään mukaansa. Ja onhan se ajankuvaa Pariisista.

    8. Victor Hugo: Kurjat I ja II

Tämäkin on ikuisuusprojekti, mutta vuoden alussa aloin päästä jyvälle. Hugohan on kuin onkin nero! Ja Kurjat kuvaa tilannetta, johon nykymaailma on menossa takaisin, ellei jo siellä ole. Tähän palaan uudestaan ja luen sitä pikkuhiljaa eteenpäin. Todella voimakkaita kokemuksia, joten luen aina välillä jotain muuta.

    9. Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

Kirja edesmenneen isoäitini hyllystä. On mielenkiintoista tutustua läheiseen ihmiseen sen kautta, mitä hän on lukenut. Ja tarjolla pitäisi olla poliittista aikalaiskritiikkiäkin, tällä kertaa Guatemalasta. Olen aloittanut, mutten vielä päässyt eteenpäin. Tältä kirjalta odotan kuitenkin paljon.

    10. Haruki Murakami: The Wind-Up Chronicle

Hankin tämänkin kirjan noin viisitoista vuotta sitten, mutten päässyt alkua pidemmälle. Nyttemmin olen löytänyt Murakamin nerouden ja sormeni suorastaan syyhyävät kirjan pariin. Lukulistalla se on syksyllä.

Haruki Murakami: Hear the Wind Sing

Why do you read books?” he asked.
”Why do you drink beer? I replied without glancing in his direction, taking alternate mouthfuls of pickled herring and green salad.

murakami_hearthewindsing

Hear the wind sing on Haruki Murakamin esikoisteos ja sellaisena mielenkiintoinen. Tämän 29-vuotias jazzbaaria Tokiossa pyörittänyt Murakami kirjoitti saatuaan baseball-matsissa oivalluksen että voisi kirjoittaa romaanin. Käsikirjoituksen – ainoan kappaleensa – hän lähetti kirjoituskilpailuun ja omien sanojen mukaansa oli varma että voittaa – ja voittikin. Jos ei olisi voittanut, hän tuskin olisi jatkanut kirjoittamista, kertoo kirjailija esipuheessa.

On aina mielenkiintoista nähdä, mistä kenenkin ura on saanut alkunsa. Hear the wind sing on melko lyhyt tarina, siinä ei ole oikeastaan päätä eikä häntää eikä kummoistakaan juonta, ja tarinankerrontakin on vielä aika hiomatonta. Totta puhuen, en erityisesti innostunut. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja, en olisi ainakaan kovin hanakasti tarttunut seuraavaan.

Murakami sanoo saaneensa paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta, ja esikoisteoksessa se on mielestäni selvästi nähtävissä. En oikein osaa pukea sitä sanoiksi, mutta siinä on sellaista väsyttävää nokkeluutta, tunkkaisuutta, pätemisentarvetta ja kyynisyyttä, jonka koen luotaantyöntäväksi. Mutta kyllä sieltä sen Murakamin kuitenkin löytää. Lauserakenteet, amerikkalaisen populaarimusiikin, ruoanlaiton ja syömisen, seksin, tämän päivän (tai oikeastaan 70-luvun) Japanin. Ja viittaukset kirjallisuuteen.

The chill of the air conditioning met me when I backed my way as usual through the heavy door f J’s Bar, the stale aroma of cigarettes, whiskey, French fries, unwashed armpits, and bad plumbing all neatly layered like a Baumkuchen. (s. 39)

”’California girls’… The Beach Boys… any luck?
”Come to think of it, about five years ago a girl in my high school lent me that record.” (s.50)

Half a month after my third girlfriend killed herself, I was reading Jules Michelet’s La Sorcière. A great book. (s. 77)

Kirja alkaa Murakamin omilla alkusanoilla, The Birth of My Kitchen-Table Fiction, jossa hän kertoo miten hänestä tuli kirjailija. Olin kuullut nuo kertomukset jo monta kertaa, ja ne tulivat mainittua tuossa ylläkin: eli jazzbaari, baseball-matsi, kirjoituskilpailu. Mutta oli mielenkiintoista lukea ne hänen itsensä kertomana.

Lisäksi Murakami kertoo,  miten hän löysi oman kirjoitustyylinsä. Ensin hän kirjoitti käsin japaniksi, mutta piti lopputulosta liian ”kirjallisuusmaisena”. Joten hän otti esiin kirjoituskoneen ja kokeili kääntää ensimmäiset lauseet englanniksi. Vajavaisella kielitaidolla lauseista tuli väistämättä yksinkertaisia ja lyhyitä, ja ne hän käänsi nyt japaniksi. ”The result was a rough, uncultivated type of prose”, kuten hän itse toteaa. Tätä hän lähti kuitenkin viemään eteenpäin ja löysi vähitellen oikean rytmin. Tyylin, jollaista ei oltu japanilaisessa kirjallisuudessa vielä nähty.

Tässä vielä pari kuvaa kirjan sivuilta. Tyyli on vielä aika kokeilevaa, ja toisaalta juuri se sai minut kiinnostumaan.

murakami_hearthewindsing001 murakami_hearthewindsing002 murakami_hearthewindsing003

Haruki Murakami
Hear the wind sing (alkuperäinen japaninkielinen teos Kaze no uta o kike, 1979)
Penguin Random House, 2015
Kääntänyt englanniksi Ted Goosen
152 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Luin kirjan syksyllä, joten merkinnät menevät vielä HelMet 2016 -lukuhaasteeseen. Sain tästä merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai

Personally, I think marriage is extraordinarily interesting. What could be more interesting than that? (Kawai, s. 81)

murakami_kawai

Luen mielelläni esseitä, kirjeitä ja haastettalukirjoja. Joten kun sain käsiini Haruki Murakamin ja psykologi Hayao Kawain eräänä viikonloppuna käytyyn keskusteluun perustuvan kirjan, ostin sen heti omakseni.

Kirja on ilmestynyt japaniksi jo vuonna 1996, mutta englanniksi se käännettiin vasta tänä vuonna – siis 20 vuotta myöhemmin. Kustantajana toimii sveitsiläinen Daimon. Miksikö näin? Ehkä siksi, että professori Hayao Kawai tunnetaan siellä suunnalla jungilaisena psykologina. Kawai kuoli vuonna 2007.

Keskustelu käydään siis ennen vuotta 1996, pian Koben maanjäristyksen jälkeen, ja se nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi. Muuten Murakami ja Kawai puhuvat paljon japanilaisuudesta ja länsimaalaisuudesta – josta erotetaan vielä eurooppalaisuus ja amerikkalaisuus. Molemmat ovat asuneet sekä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, joten heillä on vertailupohjaa. He tapasivat ensi kertaa Yhdysvalloissa ja ystävystyivät heti, ikäerosta huolimatta. Murakami on syntynyt vuonna 1949, Kawai 1928.

Minua kiinnosti tietenkin enemmän Murakamin pohdiskelut kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kielen merkityksestä ja kääntämisen problematiikasta kuin Kawain psykologiset analyysit ja teoriat hiekkalaatikkoterapiasta. Mutta yhdessä ne olivat kieltämättä kiehtovia. Tämä on pieni suuri kirja, sellainen, johon voi palata varmasti monta kertaa uudestaan.

(Ja mikä on mielenkiintoista, huomaan nyt juuri Kawain pohdintojen jääneen pyörimään mielessäni – ehkä osittain myös siksi, että Murakami tavallaan aika paljon haastattelee Kawaita, johdattelee keskustelua kysymyksillään.)

Kawailta tärkeimmäksi anniksi minulle nousi pohdinnat avioliitosta. Hän ei pidä avioeroa huonona ratkaisuna, jos puolisot ovat ajautuneet erilleen ja jos heillä on täysin erilaiset odotukset liitolta. Mutta muuten hän pitää avioliittoa, etenkin pitkää avioliittoa, jossa puolisot vaikeuksista huolimatta kykenevät ”kaivamaan yhdessä kaivoa”, kaikkein kiinnostavimpana asiana. Murakami, joka on ollut vaimonsa kanssa naimisissa nuoresta miehestä lähtien, oli samoilla linjoilla.

Ja tämä on minusta mielenkiintoista.

Samoin he miettivät amerikkalaista seksuaalispainotteista ja individualismiin nojautuvaa avioliittokäsitystä ja kuinka se eroaa japanilaisesta. Kun amerikkalainen malli tuodaan (esim.) Aasiaan, missä egon sijaan merkittävämpi on perhe ja ryhmä, joudutaan helposti törmäyskurssille, mikä näkyy esimerkiksi Koreassa korkeina avioerolukuina.

Kuulostaa kumman tutulta.

Myös Murakamin kirjat nousevat keskustelussa usein esille, ennen kaikkea The Wind-Up Bird Cronicle, jota en ole vielä lukenut, mutta joka odottaa luettavien pinossa. Siihen tartun ensi vuonna, varmasti! Myös Aumista (lahkosta, joka muistetaan sariinihyökkäyksestä Tokion metroon 1995) keskustellaan paljon.

Tässä vielä katkelma amerikkalaisen ja japanilaisen ajattelutavan eroista ja Murakamin kirjojen käännösten vastaanottamisesta:

Murakami: My books have been translated into English and I sometimes discuss them with American students, but I have the feeling that the translations don’t quite match up. On the other hand, the students are impressed and interested in unexpected things. Asian readers, though, are usually pretty similar to Japanese readers.

Kawai: Even if they read the books in English?

Murakami: Yes, regardless of whether they read them in English or Chinese or Korean. (s. 50–51)

Ja amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajattelun eroista:

Americans put great stock in the Western-Style ego, so there is a strong reliance in one’s own intentions and ideas. […]
In Europe, things are a bit different. Europe has a  longer history and Europeans have experienced all kinds of odd things. (Kawai, s. 98)

Ja vielä sodasta, kirjailijan merkityksestä ja japanilaisesta mielenlaadusta:

Murakami: But the pen is virtually powerless against the dynamic violence of the state. For example, a writer can’t effectively do anything to resist war.

Kawai: Even so, you have to try. You have no choice but to do everything you can.

Murakami: But the Japanese society is more emotional than logical.

Kawai: That’s certainly true.

Murakami: Does that make easier to operate?

Kawai: Yes, if you can manage the situation. (s. 146)

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai
(alkuperäinen japaninkielinen teos Murakami Haruki, Kawai Hayo ni ai ni iku, 1996)
Englanniksi japanin kielestä kääntänyt Christopher Stephens
2016, Daimon Verlag
154 sivua

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma, et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Haruki Murakami: After the quake

“Strange and mysterious things, though, aren’t they – earthquakes? We take it for granted that the earth beneath our feet is solid and stationery. (s. 68)

murakami_afterthequake
Olin jostain lukenut / kuullut, että Fitzgeraldin The Great Gatsby (eli Kultahattu) olisi japanilaiselle Haruki Murakamille kuin Raamattu. Joten luettuani Gatsbyn nappasin hyllystäni seuraavaksi Murakamin. Olin lukenut kirjan puoliväliin joskus vuosia sitten, nyt aloitin alusta.

After the quake koostuu kuudesta erillisestä novellista, jotka kietoutuvat tavalla tai toisella Koben maanjäristykseen vuonna 1995. Se oli harvinaisen voimakas järistys, tappoi tuhansia ihmisiä ja jätti kaupungin raunioiksi.

Novellit eivät kuitenkaan sijoitu Koben kaupunkiin vaan kertovat muista satunnaisista ihmisistä, joihin jättijäristys tavalla tai toisella vaikuttaa. Maanjäristys nostaa erilaisia tunteita pintaan: lapsi pelkää uutisia nähtyään maanjäristysmiestä, satutettu nainen toivoo miehen jääneen sortuneen rakennuksen alle, maanjäristyksen tuoma epävarmuus saa empijän empimään entisestään. Ja sitten on Super Sammakko, jonka tehtävänä on estää Tokiota uhkaava suurjäristys.

Omiksi suosikeiksini nousivat novellit Thailand ja Honey Pie. Hienoa, monitasoista kerrontaa.

Tässä muutama nosto:

Yes she thought, he lived in Kobe. I hope he was crushed to death by something big and heavy. Or swallowed up by the liquefied earth. It’s everything I’ve wanted for him all these years. (Thailand, s. 68)

“You said before that you have come here to save Tokyo from destruction?
“That is what I said.”
“What kind of destruction?”
“Earthquake,” Frog said with utmost gravity. (Super-Frog Saves Tokyo, s. 85)

What was left for him to decide? And so he went on wondering. And not deciding. And then the earthquake struck.
[…] TV news filled with images of whole city blocks of collapsed buildings and black clouds of smoke. It looked like the aftermath of an air raid. (Honey Pie, s. 124)

Koben maanjäristys lienee järkyttäneen naapurikaupunki Kiotosta kotoisin olevaa Murakamia, sillä aihe nousee usein esiin hänen tuotannossaan. Näin olen ollut panevinani merkille.

Toinen, mikä nousee usein esiin, on Pohjoismaat. Tällä kertaa yhdessä tarinassa nousi esiin Norja ja Lappi. Tosin taiteellisella vapaudella, sillä tässä Lapissa asuu myös jääkarhuja. No, mieleni teki kyllä tarttua seuraavaksi Hämeenlinnaan sijoittuvaan Värittömän miehen vaelluksiin!

“My Norwegian employer was actually from Lapland,” he said.
[…] I remember asking my employer, ’Then what do polar bears exist for?’ ’Yes exactly,’ he said with a big smile. ’Then what do we exist for, Nimit?’
(s. 79–80)

Entä se yhteys Fitzgeraldiin? Tämä kirja ei ollut ehkä paras vertailukohde, mutta en minä sitä yhtäläisyyttä muutenkaan kauhean hyvin löydä, paitsi nykymaailman ja vaatetuksen yksityiskohtaisesta kuvaamisesta. Ajatus on kuitenkin kiinnostava.

Haruki Murakami
After the quake (Alkuperäinen japaninkielinen teos Kami no kodomo-tachi wa mina odoru, 2000)
Kääntänyt japanista englantiin Jay Rubin
Vintage, 2003
132 sivua
Ostettu ulkomailta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjassa on alle 150 sivua.

Haruki Murakami: 1Q84 (ja mitä siitä ajattelin)

“Miten tiedät onnettomuudesta,  vaikket kuuntele liikennetiedotuksia? Aomame kysyi.
“Ei niihin voi luottaa”, kuljettaja sanoi hieman ontosti. “Puolet niistä on valetta. Tielaitos julkaisee vain omiin tarkoituksiinsa sopivia tiedotteita. Jos haluaa tietää mitä todella tapahtui, kannattaa katsoa omin silmin ja arvioida se.” (s. 14)

“Vielä yksi asia”, kuljettaja sanoi. “Muista, että kaikki ei ole siltä miltä näyttää.” (s.17)

1Q84

Sain jokin aika sitten luettua Haruki Murakamin yli tuhatsivuisen teoksen 1Q84 loppuun. Sen jälkeen onkin täytynyt miettiä. Kirja herätti ja herättää edelleen paljon ajatuksia, minkä vuoksi en meinaa saada tätä postausta ikinä julkaistua… No, tässä niistä muutama.

Kuten kirjan nimi jo vihjaa, 1Q84 on Murakamin vastine George Orwellin teokselle Vuonna 1984. Se on sanaleikki: japaniksi q-kirjain ja numero 9 luetaan samalla tavalla, kyū. Toisaalta nimi viittaa IQ’hun, eli ÄÖ’hön. Älykkyysosamäärä 84 ei ole kovin suuri, mutta ainakin sen verran meillä kaikilla pitäisi olla. Nimi kiteyttää myös kirjan teeman:

Q niin kuin question mark. Maailma, johon sisältyy epäilys. (s. 154)

Murakamin maalaamassa fantasiamaisessa maailmassa on kaksi tasoa: suurin osa ihmisistä elää vuodessa 1984 (siis sinä vuonna, johon Orwell sijoitti tarinansa) mutta ne, jotka näkevät taivaalla kaksi kuuta (ts. tietävät jotakin mitä muut ihmiset eivät tiedä) ovat siirtyneet vuoteen 1Q84. Se on Aomamen keksimä nimi, yhtä hyvin se voisi olla kissojen kaupunki, jonne Tengo eksyy. Tai jokin muu. Koodi on joka tapauksessa kaksi kuuta. Ja kun siihen todellisuuteen on kerran joutunut, ei paluuta ole. Ainakaan kokonaan.

Kirjan punaisena lankana toimii Aomamen ja Tengon likipitäen naiivi, mutta sellaisena jopa rohkea rakkaustarina. Tyttö ja poika ovat kohdanneet luokkahuoneessa, pitäneet toisiaan kädestä, koskettaneet toinen toisensa sydäntä. Vaikka elämä on vienyt heidät erilleen, he eivät ole unohtaneet toisiaan. Sattuma, johdatus tai tahto tuo heidät uudestaan yhteen. Toisaalta Murakami kirjoittaa hyvinkin paljon seksistä ja kuvaa hahmojaan piinallisen tarkkaan päästä varpaisiin ja muistaen mainita kunkin vaatekappaleen merkin. Alkuun se puuduttaa, sitten sitä alkaa lukea kritiikkinä meidän ajallemme, jossa ulkonäkö ja seksi on ylikorostunut. 1980-luku puolestaan tarkoitti Japanissa ennennäkemätöntä kuplataloutta, jolloin rahalle ja ulkoisille seikoille annettiin hyvinkin paljon painoarvoa.

Mutta se, mistä 1Q84 varsinaisesti kertoo, on pikkuväki. Se on George Orwellin Isoveljen vastine. Isoveli olisi vuonna 1984 liian selvä nähtäväksi, siksi on syntynyt pikkuväki, joka punoo ilmasta ja kuolleiden hiuksista ilmakoteloita, nostattaa myrskyjä ja aiheuttaa ihmisten katoamisia.

Professori tuijotti käsiään hetken, nosti sitten katseensa ja sanoi: “George Orwell esitteli diktaattori Isoveljen romaanissaan Vuonna 1984, niin kuin varmasti tiedät. Tarina oli tietysti allegoria stalinismista. Sen jälkeen Isoveljestä on tullut yhteiskunnallinen symboli. Se oli Orwellilta suuri oivallus. Mutta nyt kun on oikeasti vuosi 1984, Isoveli on liian tunnettu ja liian ilmeinen. Jos Isoveli ilmestyisi eteemme nyt, häntä voisi osoittaa sormella ja sanoa: ‘Varokaa! Tuo on Isoveli!’ Tässä todellisessa maailmassa Isoveli on käynyt tarpeettomaksi. Sen sijaan kuvaan on astunut tämä niin sanottu pikkuväki. Kiinnostava kielellinen vastakohta, eikö?”
Professori katsoi Tengoa suoraan silmiin hymyn häivä kasvoillaan.
‘Pikkuväkiset ovat näkymättömiä olentoja. Emme pysty sanomaan, ovatko he hyviä vai pahoja tai ovatko he edes lihaa ja verta. Mutta vaikuttaa siltä, että he kaivavat päättäväisesti maata jalkojemme alta.” (s. 320)

Jos Isoveli oli allegoria stalinismista, minkä allegoria pikkuväki on? Siihen Murakami ei anna suoraa vastausta. Se on lukijan itsensä löydettävä.

Toinen tärkeäksi nouseva teema on uskonto ja uskonnolliset kultit. Murakami ei moralisoi eikä tuomitse, mutta pohtii kyllä erityisesti kulttien valtaa ja valtarakenteita. 1Q84:ssa kuvattu Sakigake on selvästi saanut vaikutteita Aum Shinrikyo- eli Korkein Totuus -lahkolta, jota Murakami on tutkinut aikaisemmassa tuotannossaan. Tokion metron sariinihyökkäyksen uhreista ja tekijöistä kertova haastattelukirja Underground on mielenkiintoista luettavaa, suosittelen. Sakigaken sokeutuva, alamaisiltaan piilossa pysyttelevä mutta omaa haaremiaan pitävä kookasrakenteinen johtaja saa kasvot, jotka muistuttavat hyvin paljon Aum Shinrikyon johtajan Shōkō Asaharan kasvoja. Sattumaa tai ei, Asahara perusti Aum Shinrikyota edeltäneen ryhmittymän juurikin vuonna 1984. Kuten Sakigake, myös oikea Aum Shinrikyo veti puoleensa älykkäitä, korkeakoulutettuja ihmisiä, jotka halusivat pois vastenmielisenä kokemastaan nykymaailmasta ja sen sijaan elää yksinkertaisesti ja uskonnolleen omistautuneina. Valitettavasti sekä todellisuudessa että kirjassa lahko lähtee väärään suuntaan. Siitä tulee eristäytynyt, väkivaltainen ja vaarallinen.

1Q84 leikittelee myös metafiktiolla. Se kertoo Ilmakotelo-kirjan kirjoittamisesta, mutta oikeastaan 1Q84 on Ilmakotelo. Kirjassa suurin osa ihmisistä lukee bestselleriksi noussutta Ilmakoteloa nuoren tytön fantasiakertomuksena ja samoin suurin osa lukee bestseller 1Q84:ää fantasiakirjana. Eriskummallisia tapahtumia Murakami toki tuokin lukijan eteen, kuten sukupuoliyhteyden kautta tapahtuvia käytäviä, ajatusten lukemista, dōtan ja mazan, koomassa makaava isän joka käy koputtelemassa ovia NHK:n virkamiespuku päällään ja lopulta neitsytsikiämisen. Ilmakotelon kirjoittanut Fuka-Eri vakuutti kirjan olevan totta, ei fantasiaa. Entä, jos 1Q84:ää lukisikin eräänlaisena tositarinana? Ei tietenkään sellaisenaan, vaan rivien välistä, symbolien ja allegorioiden kautta? On lauseiden mukainen tarina ja sitten on varsinainen kertomus sen takana. Ehkäpä Murakami jopa kehottaa siihen, omalla epäsuoralla tavallaan:

Fuka-Erin maailmassa ei sanottu mitään suoraan. Asiat piti yhdistää vihjeiden ja arvoitusten, aukkojen ja muunnelmien perusteella, niin kuin merirosvokartassa joka näyttää tien aarrekätkölle.

Tai ehkä olen täysin väärässä. Kuten Tengon kuolemaisillaan oleva isä, joka haluaa viedä salaisuutensa (tai oman kokemuksensa, kuinka vaan) mukanaan hautaan, toteaa:

Jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa. (s. 549)

Lopuksi musiikkia. Leoš Janáčekin Sinfonietta toistuu kirjan sivuilla niin usein, että lopulta se on etsittävä netin uumenista ja kuunneltava. Mikä merkitys Sinfonietalla sitten on? En tiedä, mutta väkisinkin tulevat mieleen fasismin ja nationalismin teemat. Samat asiat nostavat päätään niin lännessä kuin Japanissakin tällä hetkellä. Tosin Japanissa fasismista syytetään nimenomaan hallitusta… Meidän oma Sibeliuksemmekin saa näkyvyyttä, kun vastenmielinen etsivä Ushikawa kuuntelee viulukonserttoa kylpyammeessa lilluessaan ja miettiessään asioita.

Fasismiin saattaa viitata myös Tengon tästä maailmasta hiljalleen poistuvalle isälleen ääneen lukema novelli kissakaupungista, joka on kirjoitettu 1930-luvun Saksassa. Asiaa ei sen kummemmin selitetä, mutta kuten isä toteaa omasta elämästään:

“Kun syntyy tyhjiö, se pitää aina täyttää jollakin. Niin kaikki tekevät.” (s. 549)

 

Haruki Murakami
1Q84 (osat 1–3)
Japaninkielinen alkuteos 1Q84 ilmestyi kolmena osana vuosina 2009 ja 2010
Suomentanut englannin kielestä Aleksi Milonoff
Tammi 2013, 1224 s.
Ostettu nettikirjakaupan tarjouksesta

Helmetin 2016 lukuhaasteessa 1Q84:lla voisi piirtää rastin seuraaviin kohtiin: kirjassa rakastutaan, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjassa on yli 500 sivua, kirjassa on myrsky, kirjassa joku kuolee.