Voi kai kesken jääneistäkin kirjoista kirjoittaa? Syitä kun jättää kirja kesken on niin monia: joskus sitä päättää paneutua aiheeseen myöhemmin paremmalla ajalla, joskus kirjan aihe tai tyyli ei vain iske. Tällä kertaa kesken jäi kolme hyvin erilaista matkakirjaa. Niistä seuraavaksi lyhyesti.
Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa
Onko tämä puutarhakirja vai matkakirja? Vaikea sanoa, sillä oikeastaan se on molempia; kirjastossa se oli matkakirjahyllyssä Irlannin kohdalla. Teemana on kuitenkin puutarhat, joihin Tuuri johdattelee lukijansa todella kiehtovasti ja asiantuntevasti. Värikuvia kirjassa ei ole, vain mustavalkoisia piirustuksia. Ensin ihmettelin ratkaisua, mutta sitten totesin että voihan sen näinkin tehdä. Halvemmaksikin tulee, lienee kustantaja ajatellut… No, onneksi Tuuri taitaa kuvailun taidon, joten lopulta luin kirjaa kertomuksena (ja kävin kyllä kurkkimassa netistä kuvia, upeita paikkoja, kerta kaikkiaan).
Luin pitkälti sata sivua, mutta lopulta jätin kirjan kesken, koska ajattelin että tämä olisi kiva olla omana, jolloin voisin tehdä muistiinpanoja ja tutkiskella kasveja ja puutarhoja tarkemmin. Eli kirjastolaina toimi tällä kertaa ostosinnoittajana. Tähän kirjaan palaan varmasti uudestaan paremmalla ajalla.
Kirsi Piha: Medicien naapurissa
Italia on alkanut kiehtoa minua viime aikoina, ja muistin Kirsi Pihan kirjoittaneen pienen kirjan omista Italia-kokemuksistaan. Pidän Pihan pirteästä olemuksesta ja mieleeni on jäänyt myös hänen Hesarissa aikoinaan luotsaamansa lukupiiri, joka oli yllättävän mielenkiintoinen. Miinusta on minun silmissäni kokoomuslaisuus, mutta ei anneta sen nyt häiritä.
Medicien naapurissa kertoo Kirsi Pihan, hänen (silloisen) miehensä ja tyttärensä kokemuksista vanhan italialaisen talon omistajina ja asukkaina. Luvut ovat lyhyitä, espressokupillisen pituisia, kuten Piha hauskasti toteaa. Ensi alkuun ne ihastuttivatkin kepeydellään, mutta sitten jokin alkoi tökkiä. Jokin? Mikä jokin? Se sittenkin liian pinnallinen ja kliseinen kuva, jonka kirja Italiasta loi? Pääsin sivulle 32 ja yritin myöhemmin lukea lisää… mutta ei. Kun ei vaan ei. Plussaa kuitenkin lukujen kolumnimaisuudesta ja Pihan ottamista, seepiasävyisistä valokuvista.
Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät – puoli vuotta Shanghaissa
Tero Tähtinen oli minulle vieras nimi, mutta ajatus Kiinaan, teehen ja kiinalaiseen kirjallisuuteen liittyvistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kuulosti hyvältä. Pidin myös kirjan fyysisestä olemuksesta: melko paksuna ja neliömäisenä kirjana se oli mukavan taipuisa ja painoltaan kevyt sujauttaa olkalaukkuunkin. Mutta valitettavasti positiiviset kokemukset loppuivat siihen. Päiväkirjamerkinnät olivat välillä liiankin tarkkoja, lukijaa tuskin kiinnostaa kauppareissut, aamiaispuurot, teekupin tarkat hinnat, yms.
Sitäkin suurempi ongelma oli Tähtisen asenne, joka oli kummallinen yhdistelmä ylimielisyyttä että kritiikitöntä ihailua. Eikä minua Kiinasta kiinnostuneena lukijana kiinnosta pätkääkään kirjoittajan vegaanius, päinvastoin, on vaikea kuvitella miten pääsisi Kiinan kaltaisen kulinaristisen kulttuurin sisään syömättä heidän tarjoamaansa ruokaa. Kun jo kieltäytyminen ruoasta on tavattoman epäkohteliasta, saati sitten tofun ronkkeloiminen lihapalojen seasta…
Tämä oli todella harmi, sillä puhuessaan kiinalaisesta runoudesta ja kiinan kielestä Tähtinen oli kuin toinen henkilö. Kolmisenkymmenen sivun jälkeen totesin että taidan jatkossa lukea mieluummin hänen kääntämiään teoksia ja toivon, ettei ruokavalio tuota siihen ylimääräistä sivumakua.
Aukeamia 