”Pojat, huomenna te joudutte rintamalle. Te tiedätte että me olemme täällä siirtääksemme Suomen rajan Äänisjärvelle ja Syvärin joelle.”
Bruno, vierustoverini, katsoi minuun pieni hymynkare suupielissään. ”Emmekö me tulleetkaan sorrettujen avuksi?” hän kuiskasi.
Olen löytänyt ääninovellit. Ne ovat juuri sopivan pituisia vaatteita silittäessä: aloitan pisimmästä ja jatkan vaatekasan hupenemista arvioiden lyhyemmillä. Ikävänä pitämäni puuha, se silittäminen siis, käy jouten, ja samalla pääsen hiukan sivistämäänkin itseäni. Tai ainakin lentämään ajassa taaksepäin…
Tällä kertaa kuuntelin Uuno Kailaan (1901–1933) kolme novellia: Bruuno on kuollut (37 min), Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle (17 min) ja Sokeat (8 min). Kertomukset julkaistiin vuonna 1936 ilmestyneessä kokoelmassa nimeltä Novelleja, ja Ylen Areenasta ne löytyvät Esko Salervon lukemina. Ja, miten mainiota, nämä kuuluvat hyvin myös kotimaan fyysisten rajojen toisella puolen.
Hiukan nolostellen joudun myöntämään, etten ole Kailaan tuotantoon ennen tarttunut. Mielikuvissani se on ollut jotakin vanhahtavaa ja paatoksellista, täynnä kielellisiä muotoja, joita kukaan ei enää käytä. Mutta jälleen pääsen toteamaan, että väärässäpä olin. Uuno Kailaan novellit kertovat 1920- ja -30-lukujen Suomesta, mutta ne eivät ole vanhenneet lainkaan. Oli kuin olisin ollut Kailaan vieressä ja katsellut tuttuja ja silti hiukan toisenlaisia maisemia, ihmisiä, elämäntarinoita. Minua kiehtoi myös hänen terävä havainnointinsa ja toisinaan myös yllättävän pistävä kielensä.
Novelleissaan Kailas johdattaa lukijaa / kuuntelijaa taidokkaasti ja eläväisesti ja vetäisee sitten langat yhteen ja päättää tarinansa tyylikkäästi. Jokainen näistä tarinoista tuntui kertovan hyvin suoraan Kailaan omista kokemuksista.
Bruuno on kuollut onkin sitä: se kertoo nuorten miesten sotaretkestä Aunukselle vuonna 1919 (mikä ihme Suomea on vaivannut, kun se aina havittelee lisämaata idästä?) ja Uunon tunnontuskista hänen suuresti ihailemansa Bruunon (oikean elämän Bruno Schildt) saatua surmansa. Olihan se Uuno itse, joka oli Bruunon tälle sotaretkelle houkutellut. Hetkittäin Uunon varaukseton ihastus salskeaan, reippaaseen ja oikeudenmukaiseen Bruunoon tuo väkisinkin mieleen (yksipuolisen) miesrakkauden, vaikka tuolloin sellaista ei liiemmin ääneen sanottukaan. Kailaan kuvaukset sodankäynnistä ovat nekin tarkkoja, mutteivät millään muotoa puuduttavia.
Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle on puolestaan kertomus koulukaveruksista, jotka tapaavat vuosien päästä. Nyt ”Lepakkona” tunnettu kampurajalkainen ja sauvojen kanssa kävellyt Asko kulkeekin kahdella jalalla, kiitos onnistuneen leikkauksen. Mutta tämä on joutunut huomaamaan, että hänen ongelmansa ei ollutkaan jalat, vaan sielu, katkeroitunut ja vihainen sielu.
Sokeat on puolestaan hyvin lyhyt tuokiokuvaus junamatkasta, jonka myötä Kailas pääsee näpäyttämään luokkayhteiskuntaa. Rikas rouvashenkilö valittelee matkustajatovereilleen surkeaa kohtaloaan kun täytyy veroja maksaa, eikä torpparitkaan tee yhtikäs mitään. Hänen surkuttelunsa näyttävät entistä tahdittomammilta, kun junaan astuu isäntämies kahden sokeutuneen työläisen kanssa.
Tässä vielä näyte Kailaan kuvailutyylistä:
Käännyin tarkastelemaan matkatovereitani. Pieni vaunu oli väkeä täynnä. Vanhoja vaimoja myttyineen ja avuttomine, ikään kuin lapsellisine ilmeineen, vantteria työmiehiä saappaissaan ja arkipukimissaan uurteisin, juroin kasvoin. Totisia maalaisisäntiä puhelemassa kunnallisistaan. Ja tietysti oli mukana kikatteleva tyttö, punainen makeispussi kädessään ja pari julkean näköistä nuorukaista seuralaisinaan. Lisäksi joku unelias herrasmies, joka haukotteli lehtensä takana, sekä laiha neiti, jolla oli ilottomat kasvot, ja joka luki ilmeisestikin hyvin arvokasta kirjaa.
Osallistun näillä novelleilla Nipvet-blogin Novellihaasteeseen. Peukutan novellia Bruuno oli kuollut kohtaan tapahtumapaikka: Tässä ollaan ylitetty Suomen raja ja ollaan Äänisjärvellä sodassa punaista venäläistä vastaan. Kuvaus on mielenkiintoista.
Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle osuu puolestaan kohtaan sävy. Se on tässä novellissa aika tumma, jokseenkin surullinen ja jopa päähenkilönsä kautta vihainen.
Sokeat solahtaa kohtaan henkilöhahmo, rikas rouva on kuvattu aika herkullisesti, ja hänen tilanneen voi kuvitella… no vaikka aika monen nykypoliitikon! (”Ai kuka muka tienaa alle kakstobaa, no ei todellakaa kukaan!”)
Aukeamia 