Kuukauden kieli -haasteen seitsemäs kohta lankesi afrikaansille, jota puhutaan ensisijaisesti Etelä-Afrikassa, mutta myös Namibiassa. Afrikaans kehittyi 1700-luvun puolivälissä Kapmaan alueella puhutusta hollanninmurteesta ja sitä käyttivät niin valkoiset kuin mustatkin.
Näin lunttailin Wikipediasta etsiskellessäni kirjallisuutta, joka olisi kirjoitettu alunperin afrikaansiksi. Tehtävä ei ollut helppo. Aivan ensimmäiseksi jouduin rajaamaan pois suuret afrikaansinkieliset romaanikirjailijat, kuten J.M. Coetzeen ja André Brinkin, sillä suomalainen kirjastoverkko on jälleen ulottumattomissani. Mutta ei se mitään, löytyyhän sitä netistä aina novelleja ja runoja, jotka on käännetty englanniksi, ajattelin. Toinen mutta: moni afrikaansinkielisistä kirjailijoista ja runoilijoista kirjoittaa myös englanniksi ja kääntää omaa tuotantoaan englanniksi, joten mistä tiedän, onko juuri se teksti, jonka aion lukea, kirjoitettu alunperin afrikaansiksi? Ah…
No, löysin minä kuitenkin jotakin. Ensin yritin lukea Etienne van Heerdenia (s. 1954), mutta valitsemassani tekstinpätkässä vilisi afrikaansin sanoja ja muutenkin se tuntui minusta sellaiselta kieputukselta vankien maailmassa, etten yksinkertaisesti pysynyt perässä. Seuraavaksi löysin Breyten Breytenbachin (s. 1939), jonka esseen Mandelasta (vai Mandelalle? En lukenut vielä) tallensin luettavaksi. Mutta millä kielellä se oli kirjoitettu? Ehkä sittenkin englanniksi. Breytenbach kiinnostaa siksikin, että hänhän oli rikollinen apartheidin lakien mukaan naituaan ei-valkoisen naisen ja asuu tätä nykyä Ranskassa.
Matkani eteläafrikkalaisten kirjailijoiden parissa siis jatkui, ja törmäsin uutiseen heinäkuun lopulta: runoilija ammuttu kuoliaaksi ryöstön yhteydessä, varkaat saivat saalikseen kannettavan tietokoneen ja useita matkapuhelimia. Krhmm. Oli karistettava kurkkua. Eteläafrikkalainen arki on niin kaukana omastani, koko se maailma tuntuu niin ahdistavalta. Ehkä pitäisi todellakin lukea maan kirjallisuutta saadakseen siitä jonkun käsityksen. Näkökulmaa mielellään molemmilta puolilta.
Lopulta löysin runoilijan, jonka tuotannosta pidin. Elisabeth Eybers (1915–2007) syntyi Transvaalin provinssissa Etelä-Afrikan pohjoisosassa, toimi journalistina ja voitti ensimmäisenä naisrunoilijana afrikaansinkielisen kirjallisuuden Herzog-palkinnon. Ja voittipa hän sen vielä toisenkin kerran. Myöhemmin Eybers muutti Amsterdamiin, missä hän vietti lopun elämänsä.
Elisabeth Eybersin runoja ei tietääkseni ole suomennettu, mutta englanniksi niitä löytyy netistä useampia. Niissä on kaunis, hiukan melankolinen, mutta samalla vahva sointu. Hän kirjoittaa kirjoittamisesta, ihmisyydestä ja tästä toisinaan niin kovin oudosta maailmasta, jonka eteen me laitamme kaltereita, ihan itse. Mutta on siellä myös huumoriakin: The last thing I said to myself when I died / was: don’t be so melodramatic.
Tässä muutama esimerkki:
Vaikka tulokseni afrikaansinkielisestä kirjallisuudesta ei ollut kummoinenkaan, avasi kierros silti silmiä. Olen pitkään halunnut lukea André Brinkiä ja enemmän J. M. Coetzeeta, mutta onhan maassa paljon muitakin kirjailijoita. Nadine Gordimeria minulla on jo odottamassakin, mutta hän kirjoitti englanniksi ja jäi siksi pois tästä katsauksesta.
Elokuun teemana on vietnamin kielellä alunperin kirjoitettu kirjallisuus. Tähän toivon löytäväni jotain ihan uutta! Pakkokin, sillä en muista lukeneeni koskaan mitään vietnamin kielellä kirjoitettua, vaikka olen maassa vieraillut ja sitä eri näkökulmista tarkastellut. Mielenkiintoista, mielenkiintoista…
Luitko sinä jotakin afrikaansiksi alunperin kirjoitettua?
Aukeamia 