Alfred Hitchcock: Rebecca

Artelta tulee aina silloin tällöin hyviä leffoja ja klassikoita. Tällä kertaa vuorossa oli Alfred Hitchcockin vuonna 1940 ilmestynyt Rebecca. En nähnyt leffaa ihan alusta, joten kuuluisat alkusanat, ”Last night I dreamt I went to Manderlay again”,  menivät valitettavasti ohi. Mutta onneksi on YouTube.

Rebecca oli Hitchcockin ensimmäinen Yhdysvalloissa ohjaama elokuva, joskin se on hyvin englantilainen näyttelijäkaarteineen kaikkineen. Aikoinaan tuli Hitchcockia katsottua enemmänkin, ja kyllähän hänen tyylinsä sieltä tunnistaa. Englantilaisuudenkin: kuka oli murhaaja -tyyppisestä asetelmasta tuli väkisinkin mieleen Agatha Christie, vaikkei paljastusta teekään salapoliisi, eikä sitä edes tehdä poliisille. Daphne du Maurierin alkuperäisessä tarinassa puhutaan murhasta, mutta Hollywoodiin ei rankaisematta jäävä murha käynyt, joten elokuvassa kuolema jää epäselväksi: oliko se murha, itsemurha vai sittenkin vain onnettomuus.

Mutta entä se psykologinen puoli? Sehän se mielenkiintoisempi tarina on. Leskimies Maxim (Laurence Olivier) tuo uuden nuorikkonsa (Joan Fontaine) Manderlayn linnaan, joka on täynnä muistoja edesmenneestä Rebecca-rouvasta. Uusi rouva kuvittelee kaikkien, ennen kaikkea puolisonsa vertaavan häntä kuvankauniiseen Rebeccaan, mikä on osittain vain hänen mielikuvitustaan ja huonoa itsetuntoaan. Sillä oikeasti Maxim rakastaakin häntä, eikä ole koskaan Rebeccaa rakastanutkaan. Eikä Rebeccakaan ole niin ihanainen nainen, kuin miksi hänet kuvaillaan. Agathachristiemäinen osuus alkaa, kun uponneen laivan hylystä löytynyt ruumis osoittautuu Rebecaksi ja käy ilmi, että hänen leskensä on vuosi sitten tunnistanut väärän naisen kuolleeksi naiseksi.

Ihan mukanaa illan viihdykettä. Jäin katsomaan loppuun, mutta siinä kaikki. Toisaalta, harvaa elokuvaa nykyään tulee televisiosta katsottua viittä minuuttia pitemmälle, joten kyllä klassikon siitäkin tunnistaa, että sen katsoo loppuun… vaikka sitten hampaita samalla pesten, mutta kykenemättä siitä huolimatta sulkemaan televisiota.