Avainsana-arkisto: Teräs

Mila Teräs: Jäljet

Minä elän silmilläni, katselemalla.

Mila Teräksen Helene Schjerfbeck -romaani Jäljet ei oikeastaan ollut lukulistallani. Eikös tämä ole jo tehty ja nähty, olin kirjasta lukiessani ajatellut, ja muistellut Rakel Liehun Helene-romaania vuosituhannen alusta. Olin Liehun kirjan lukenut pian sen ilmestyttyä ja vaikka siitä pidinkin, on se jo kirjana unohtunut. En ylipäätään ole ollut erityisen innostunut näistä minä-muotoisista kuvitteellista, mutta todellisista henkilöistä kertovista elämäkerroista. Eihän kukaan tiedä, millaista on ollut olla joku toinen, miksi siis väittää niin? Miksi kirjoittaa nimen kanssa, miksei kirjoita suoraan fiktiota jonkun elämäntarinaan pohjautuen (kuten W. Somerset Maugham Gauguinin kohdalla)?

Näitä mietin, ja kuitenkin tartuin Teräksen Jälkiin, kun se kirjaston e-kirjana eteen sattui. Sillä onhan Helene Schjerfbeckin elämäntarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että siitä aina mielellään lukee. Ja ehkä minua myös uteloitti, miten Teräs oman Helenensä on toteuttanut

Teräs johdattelee lukijansa Helene Schjerfbeckin elämään takaumien kautta. Vanha Helene istuu parantolassa Ruotsissa ja on siirtymässä ajasta iäisyyteen, hän puhelee nuoruuden ystävänsä Helena Westermarckin kanssa, joka on ilmestynyt hänen rinnalleen. Tarina etenee kuin (Hollywood-)elokuvassa: parantolasta hypätään lapsuuteen, palataan takaisin parantolaan, sitten Pariisiin, parantolaan, Bretagneen, parantolaan, jne. Itse elämäntarinaan ei tule uusia näkökulmia eikä kirjailija lähde viemään sitä omille poluilleen. Kaikki on tuttua, ainakin jos Schjerfbeckin elämä ja teokset ovat ennalta tuttuja.

Mielenkiintoisen kaaren kertomus kyllä tekee. Helene Schjerfbeckin elämään mahtui köyhyyttä, matkoja, menestystä ja kaksi sotaa. Menetystä monenlaista, mutta samalla tinkimätöntä rakkautta ja uskoa taiteeseen. Mihinkään feministiseen paatokseen Teräs ei luojan kiitos lähde, vaikka naistaiteilijoiden asema 1800-luvun lopussa ja Helena Westermarckin taistelu naisasialiikkeen puolesta tuleekin selväksi. Mutta se on vain sivujuonne, kuten onkin: merkittävää on Schjerfbeckin elämä ja taide, kuten näin jälkikäteen nähdään. Ja ne muutamat ihmiset, tällä kertaa miehiä, jotka sen merkityksen jo varhain ymmärsivät.

Mila Teräs kirjoittaa runollisesti ja hiukan teatraalisesti, minun makuuni turhankin runsain kielikuvin: yön pimeyttä verrataan luumumehuun ja aurinko  vuotaa lattialle kuin halkaistu hedelmä. Helenestä Teräs piirtää runotyttömäisen kuvan, romanttisen, surumielisen, omaa lasta kaipaavan ja rakkaudessa pettyvän. Hiukan liian kiiltokuvamaisen ja hiukan liian ihailevan. Mutta aiheensa hän kuitenkin tuntee, mikä teki lukemisesta mielenkiintoisen ja sai jatkamaan. Luvutkin ovat lyhyitä, kuin muutaman siveltimenvedon pituisia.

Kiinnostavinta antia olikin oikeastaan epilogi. Se, miten Teräs kertoo innostuneensa Helene Schjerfbeckistä taidenäyttelyssä ja ryhtyneensä kulkemaan tämän jalanjäljissä, elämään Helenen kanssa, Helenen kautta. Hän vieraili Pariisissa, Bretagnessa, St Ivesissä, Saltsjöbadenissa Ruotsissa ja tietenkin Suomessa eri paikoissa, missä Helene oli asunut ja työskennellyt. Pientä tarkkuutta olisin toivonut taiteilijanimiin: van Gogh kirjoitetaan isolla, Pissarro kahdella s:llä. Ja guashi kuulostaa guas-hilta, jos sitä ei kirjoiteta šš:illä (tai ihan vaan kaksoisässällä, kuten nykyään suositellaan). Lähdeluettelo on joka tapauksessa pitkä, ja vaikka romaaneissa yleensä lähdeluetteloita karsastan, tähän se sopi. On tietenkin väärin sanoa näin, mutta melkein olisin lukenut mieluummin koko tarinan tästä näkökulmasta, Mila Teräksen ja Helene Schjerfbeckin tarinana, eräänlaisena matkakertomuksena taiteilijan rinnalla, sillä se, jos mikä, on kiinnostavaa.

Mutta tämä oli Teräksen valinta. Hän sanoo kirjoittaneensa kirjallisen muotokuvan Helene Schjerfbeckistä, ja sitä se toki onkin.

– Mutta minä en hylännyt Helsinkiä sen vuoksi, että olisin kiinnostunut kansallisesta virtauksesta.
Tulin Hyvinkäälle, jotta olisin vapaa etsimään sitä, mitä sisälläni on, jotta voisin ylipäätään elää ihmisenä ja taiteilijana. Minä en halua seurata muiden tietä. Olkoon Kalevala kaikkien johtotähti, minua se ei ole koskaan sytyttänyt sen enempää kuin symbolismikaan.

Toisinaan Teräs kirjoittaa todella hienoja lauseita, kuten tämä viimeinen ote. Tässä hän muutamalla sanalla tekee näkyväksi, mikä on muotokuvan merkitys ja johon valokuva ei sittenkään pääse. Kiehtovaa!

Lyhyidenkin istuntojen aikana minun piti sanoa hänelle monta kertaa ”pysy paikoillasi”, jotta saatoin hakea sitä, mikä hänessä liikkui, mikä oli hänen elämänsä salaisuus, se, mikä vielä määräisi hänen tekonsa.

 

Mila Teräs: Jäljet
Karisto, 2017
285 sivua
luettu kirjaston e-kirjana