Avainsana-arkisto: WSOY

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Mä koen että sä hylkäsit ja mä en pääse siitä yli.

Laura Mannisen esikoisteos Kaikki anteeksi oli jäänyt mieleeni blogikirjoituksista ja jo(i)stakin lehtijutu(i)sta. Tiesin siis pääpiirteittäin mistä on kyse: Manninen on ollut väkivaltaisessa suhteessa, päässyt siitä yli ja kirjoittanut kokemastaan kirjan. Romaani se ei siis perinteisessä mielessä ole, sillä tarina perustuu tositapahtumiin, mutta ei se suora dokumenttikaan ole, sillä päähenkilöä lukuunottamatta nimet on muutettu, kertomus kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon, eikä muutenkaan kaikki ole ihan yksi yhteen totta (tosin kun jälkikäteen kuuntelin kirjailijan haastattelua jäi epäselväksi, mikä kohta ei ollut totta.) Oikeastaan kyseessä on varoitus, kuten Manninen itsekin useampaan otteeseen toteaa. Ettei kukaan muu joutuisi käymään vastaavaa läpi, että puhumattomuuden kierre lopetettaisiin nyt.

Emmin aikani tarttuako kirjaan vai ei, mutta koska Manninen ja myös tarinan Mikko ovat omaa ikäpolveani ja koska minua on viime aikoina alkanut kiinnostaa miten minun ikäiseni suomalaiset elämänsä näkevät ja kokevat ja miten siitä kirjoitetaan, varasin e-kirjan kirjastosta; se saapui sunnuntaiaamuna ja luinkin sen melkein yhdeltä istumalta, mitä nyt välillä lounasta söin.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, tapahtumat etenevät omalla painollaan ja lukija tietää jo alussa, mihin tullaan: hurmaavalla Mikolla on pimeä puolensa, jota Laura tulee pakenemaan turvakotiin. Miten tässä näin kävi, on kysymys, johon haetaan vastauksia.

Olen nyt ehtinyt sulatella lukemaani liki viikon verran, ja huomaan, että tarinasta on jäänyt mieleen oikeastaan ihan eri asiat, kuin mitä se painottaa. Ruusukimppuja tuovan ja runoja rustailevan unelmamiehen paljastuminen väkivaltaiseksi ja hyväksikäyttäväksi lurjukseksi järkyttää tarinan kertojaa, se on ihan selvä. Mutta lukijana minua jää kiinnostamaan ne taustalla olevat asiat. On epäsuhtainen pariskunta: kympin tyttö, kunnollinen kaikin puolin, kultturelli helsinkiläinen, joka ei halua lapsia vaan keskittyä omaan elämäänsä (taustalla vanhempien avioero, joka ei ole ollut lapselle helppo). Ja liehakoiva pohjalaismies, jolla on kulissit pystyssä ja niiden takana koko elämä sekaisin. Nämä kaksi yrittävät aloittaa unelmien uusperhearjen ensin niin, että ollaan vuoroviikot Helsingissä ja Seinäjoella, kunnes päätetään kaikki, mukaanlukien Mikon entinen vaimo (!!) muuttaakin Helsinkiin. Lasten ehdoilla näes, ja Mikon ja uuden puolison myös. Löytyy unelmien muumitalo puutarhoineen, saunoineen ja porealtaineen (!!), ja vaikka ollaan vuokralla, voin vain kuvitella, minkälaista vuokraa tällaisesta talosta saa suhteellisen viehättävällä ja rauhallisella alueella maksaa. Mutta kaikille on omat huoneet, vuoroviikoiksikin.

En voinut olla pohtimatta, että missä määrin ihmisen – tässä siis Mikon – maailmankuva horjuu, kun kaiken täytyy olla niin pirun hienoa. On oltava talot, pelit ja vehkeet, vaimo, lapset ja uudet puolisot, porealtaat, kotistudiot, ruusukimput, kaikki. Rahaa ei ole, Mikko velkaantuu, hän häpeää ja kokee huonommuutta naisten edessä, jotka tuntuvat klaaraavan homman ja katsovan häntä alaspäin ja pitävän raha-asiatkin kunnossa, hänen päänsä menee sekaisin, ja hän turvautuu nyrkkiin. Hän tajuaa luhistuvansa ja lähtee jopa terapiaan, mutta viiden käynnin jälkeen sekin maksaa, samoin lääkkeet. Kaikki maksaa. Aivan kaikki. Joten hän tekee töitä, hullun lailla töitä, ja ahdistuu, sairastuu. Ei ole helppo suomalaisen miehen osa nykymaailmassa. Kun vielä tämäkin:

Tiesin, ettei Mikosta olisi viikonloppuisäksi. Se, mikä oli omassa lapsuudessani ollut se tavallinen järjestely, oli nykyaikaiselle eroisälle yksi kipeimmistä peloista: että äiti onnistuisi etäännyttämään lapset isästään.

Niin, halusin lukea kertomuksia nyky-Suomesta ja tietyllä tavalla juuri sitä sain. Ei, en millään muotoa väheksy naisen kokemaa väkivaltaa tai puolustele Mikon tekemisiä. Tietenkään. Mutta jostakin se kumpuaa ja sitä minä mietin. Samoin sitä, millaisia ihmisiä kasvaa niistä lapsista, joita heitellään äitien ja isien välillä reput selässä viikonloppuisin tai vuoroviikoin, kun jo edellinen sukupolvi on näin sekaisin. Laura puhuu voikukka- ja orkidealapsista. Toiset selviävät, puskevat asvaltin läpi ja kukkivat kaikista vaikeuksista huolimatta, toiset kääntyvät sisäänpäin, pitävät kokemuksensa sisällään kunnes ne purkautuvat ulos tavalla tai toisella. Ei sillä, että ihmisen osa olisi koskaan ollut helppo, mutta silti.

Manninen kertoo kirjoittaneensa tarinansa juna- ja bussimatkoilla, nopeasti, kuin saadakseen sen vain ulos itsestään. Mikon osuudet on lisätty myöhemmin. Se näkyy. Se oma tarina tulee luontevasti, siksi sitä on nopea lukea. Mikon osuudet kuulostavat lisätyiltä, ne ovat keinotekoisia, ne kuulostavat vain satutetun naisen vihaisilta kuvitelmilta siitä, mitä se mies on ajatellut sekopäisyyksissään. Eivät ne sinne Mikon sisimpään pääse. Samoin epilogi on kirjoitettu jälkikäteen ja on minusta turha. Se kuuluisi johonkin ihan toisenlaiseen tekstilajiin, ei romaaniin. Romaanin kuuluu antaa lukijan itsensä tehdä johtopäätökset, antaa hänen itsensä pohdiskella asioita – niin kuin Mannisen kirja toki tekeekin, kuten tästäkin postauksesta näkee.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi
WSOY, 2018
183 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Arto Paasilinna: Kultainen nousukas

 – Minulla olis aatos.
Kulkukauppias istuutui laukkunsa kannelle. Hän katsoi vetoavasti Akseliin.
– Perustetaan yhtiö.

Kylläpä oli virkistävää lukea suomalaista kirjallisuutta, jossa ei ollut häivääkään nykyisistä teemoista: ei ilmastonmuutosta, ei feminismiä, ei minkään valtakunnan moralisointia tai poliittista korrektiutta! Ei sinne päinkään! Arto Paasilinna kirjoittaa pilke silmäkulmassa, sinänsä kyllä kauniisti ja mojovasti ja ketään säästelemättä, ja sitä kuuluisaa arjen rosoisuuttakin löytyy lähinnä henkilöhahmojen puheenparresta  (”Tänne et tule sen Seijas tyköä munias liottelemaan”), vaikka juoppoja, köyhiä ja muita yhteiskunnan runtelemia ihmiskohtaloita toki tähänkin tarinaan mahtuu. Ai miten jäin kaipaamaan Paasilinnaa, kunnon satiiria tarvitsisi tämä meidänkin aikamme!

No. Asiaan. Arto Paasilinnan Kultainen nousukas on satiiri sodanjälkeisestä Suomesta. Lempeä sellainen, mutta satiiri kumminkin. Akseli Korpela on äpärä, kuolleena syntynyt mutta äkäisen kätilön läimäyksestä vironnut poikalapsi, joka kasvaa itaran lestadiolaispariskunnan tykönä Lapin Sallassa. Mikä hauskinta, Akseli Korpelan syntymä sattuu samalle vuodelle kuin kirjailijankin. Itseironiaa? No, Akseli-poika oppii taistelemaan oman onnensa ja menestyksensä puolesta, hän on ahkera, idearikas, laskee kaiken – aivan kaiken – rahassa, siis täydellinen liikemies (tai bisnesmies, kuten nykyanglismien mukaisesti sanottaisiin), vaikka täysi-ikäisyyteen on vielä matkaa. Ja koska näin on, hän hankkii itselleen holhoojan, riskin kalakauppiaan ja sotalesken Siirin, joka opettaa pojan myös miehen tavoille siinä vaiheessa, kun pojasta alkaa tulla mies. Mutta siinä välissä Akseli ehtii myös perustaa yhtiön jos toisenkin, tienata rahaa valokuvaliikkeellä, sahalla, kalankuljetuksella, vuokranantajana ja niin edelleen. Nuoren miehen kohtaloksi käy unelmien nainen, ja sanonta ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” käy toteen.

Paasilinnan henkilöhahmot ovat karrikoituja ja vikoja täynnä, mutta samalla heistä surkeimmilla on myös hyvä sydän. Niin on Akselillakin, vaikka sitä on välillä vaikea huomata.

Silloin Akseli itki ensimmäisen kerran maailmalle lähtönsä jälkeen. Hän lähetti vaatimattoman rukouksen Jumalan suuntaan Seitovirran puolesta, ettei taivaassa oltaisi kulkukauppiaale tarpeettoman ankaria, vaan annettaisiin hänen sielulleen rauha – siitäkin huolimatta että Seitovirralle varmaankin oli kertynyt yhtä ja toista sovitettavaa vaiheikkaan maallisen vaelluksen aikana. (s. 79)

Ällisteltyään Helsingin menoa muutaman päivää Akselin alkoi tehdä mieli Siirin siikaa. Oli ikävä itse Siiriäkin, mielessä häilyi naisen leveä takamus, jota pojalla oli tapana varkain katsella kun holhooja luuttusi studion lattiaa pylly pystyssä. (s. 99)

Mutta mihin se satiiri sitten oikein osuu? Tapahtumat sijoittuvat pääosin 40-luvulta 60-luvulle, aikaan, jolloin Suomi nousi sodanjälkeisestä köyhyydestä hyvinvointiin. Eikä se nousu mitenkään kauniisti tapahtunut, siinä on laskelmointia, hyvää matikkapäätä, paljon riskinottoa, aimo annos ahneutta ja hyvän mittaamista rahassa ja mammonassa. Näille minä nauroin, mutta toisaalta se ihmisten aitous puutteineen ja vikoineen, voi miten jäin sitä kaiholla kaipaamaan tässä meidän nykyisessä teeskentelyn aikakaudessamme.

Pikkuisen Paasilinnan satiirin terä tosin taittuu loppua kohti. Pariisin matka menee luettelomaiseksi ja loppu onnelliseksi – vaikka toisaalta ehkä siinä on se jutun juju, onnea ei ole mammona, vaan tekemisen into. Vai? Voisiko sen lukea toisin? Että ihminen ei koskaan opi eikä ikinä muutu…

Kaiken kaikkiaan mainio pikku kirja. Tätä postaustakin kirjoittaessani hymynkare hiipii jatkuvasti huulilleni, niin olivat mainiot tämän Akselin erinäiset edesottamukset. Kertaalleen ehdin jo päättää ryhtyä lukemaan kaikki Arto Paasilinnan kirjat, tekeväni siitä oikein  haasteen ja kaikkea, mutta sitten muistin että ai niin, ne on kirjoina siellä kirjastossa, ei näitä vanhoja ole e-kirjoina, joten haasteeni tulee olemaan hidas. Mutta onneksi on aikaa. Ja kirjat on parhaita kirjoina. Mikäs tässä kiire on, elämää on takana mutta niin on edessäkin!

Arto Paasilinna: Kultainen nousukas
WSOY, 1982
198 sivua
ostettu kirjakaupan alelaarista

** Vuonna 1989 tämän pokkarin olisi saanut 19 markalla, joka nykyvaluutassa olisi 5,20 euroa. Minä ostin kirjan Akateemisen kirjakaupan poistolaarista tänä keväänä kolmella eurolla. Oli se hinta siis vähän mennyt alas varastossa tai jossain lojuttuaan, ja oli se jonkun kolhunkin vuosien varrella saanut…

Toiviainen & Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Selailin tässä eräänä iltana kirjaston vapaana olevia e-kirjoja ja törmäsin Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen toimittamaan teokseen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Mikäs siinä. Kirjoittajien pohdiskelut omasta kirjoittamisestaan ovat aina mielenkiintoista luettavaa.

Tähän kirjaan on valikoitunut kirjoittajia laidasta laitaan. Niin laidasta laitaan, että vähän ihmettelin onko tässä lähdetty henkilö edellä kirjoittamisen sijaan… Mukana on yksi kirjailija, muttei yhtään runoilijaa tai novellistia, sen sijaan ääneen pääsee maahanmuuttajapoliitikko, mainosnainen, teatteriohjaaja, lauluntekijä, räppääjärunoilija (okei, oli siellä sitten runoilijakin, tosin kävi ilmi että räppäristä runoilijan kouli kustantaja – onko sillä lopputuloksen suhteen merkitystä, en tiedä, hämmästyinpä vain että näinkö se nykyään menee), stand up -koomikko, tubettajakolmikko, toimittaja, bloggaaja ja pari elokuvantekijää.

Ja jos on haastateltujen joukko kirjava, niin sitä on myös teoksen tyyli, joka vaihtelee Salmen puhekielisestä hypetyksestä Toiviaisen hyvinkin sujuvaan kirjoitustyyliin, jossa henkilön pohdinnat kirjoittamisesta nousevat tärkeämmäksi kuin henkilö henkilönä. Jälkimmäisistä osuuksista pidin kovasti, nämä tekstit olivat kiinnostavia ja innostavia.

Aivan kaikkia tekstejä en jaksanut lukea loppuun asti tekstin tyylin tai haastatellun itsensä vuoksi. Mutta sitten oli toisaalta ne, joita luki todella kiinnostuneena. Kuten Emmi Itäranta, jonka työskentelymetodit ovat juuri niin pedantteja ja määrätietoisia kuin voi kuvitella, ja jonka ajatusmaailma lupaa paljon:

Olen kiinnostunut vallankäytöstä ja valtarakenteista yhteiskunnassa . […] jos informaation ja tiedon saatavuus otetaan ihmisiltä pois, heitä on helpompi hallita

Näinhän se on. Aion varmasti palata Itärantaan vastakin.

Miltei päinvastainen henkilönä ja kirjoittajana metodiensa puolesta tuntuu olevan laulunkirjoittaja Samuli Putro, jonka tuotantoa tunnen huonosti, mutta josta nyt kiinnostuin hyvinkin paljon. Hän pohdiskelee mm. näin:

”Jossakin kohtaa teosten sisällöllisyys ja elämä menevät samaksi mytyksi ja vasta aikojen päästä voi tutkia, mikä se elämän ja yksilöllisyyden viesti on.

[…] ammattinahan laulunkirjoittaja on huono, mutta intohimona hyvä.”

Bloggaaja-toimittaja Eeva Kolun tekstin kohdalla löysin yllättäen paljonkin saman suuntaista ajattelua kirjoittamisesta, siitäkin huolimatta, etten varsinaisesti kuulu hänen lukijakuntaansa. Mutta esimerkiksi tämä oli minusta mainio toteamus:

”Pidän paljon välimerkkien käytöstä: pisteistä, ajatusviivoista ja sulkumerkeistä. Näen ne ikään kuin eri ilmeinä.”

Näin se on! Vaikka kirjoittamisoppaat ja ties mitkä editorit miten sanoisivat, että kolmea pistettä ei saa käyttää ja huutomerkkiä ehkä kerran elämässä. Höpsis pöpsis, sellaista sääntöä ei ole, kuten ei sellaistakaan, että tärkein välimerkki on piste. Ei, välimerkit ovat kirjoituksen suola, liika pisteiden käyttö tekee teksistä tökkivän.

Kiinnostavia oli myös (krhm, tähti)toimittaja Reetta Rädyn pohdinnat kirjoittamisesta toimittajan näkökulmasta, vaikken jaakaan hänen innostustaan amerikkalaisen journalismin suhteen. Onneksi Räty on huomannut että muutakin näkökulmaa voi hankkia ja on ryhtynyt mm. opiskelemaan arabiaa. Tätä toivoisi näkevänsä suomalaisessa journalismissa enemmänkin, ettei kaikki olisi aina sitä angloamerikkalaista kopioimista. Maailma on niin laaja, ja niin ovat tulkinnatkin siitä.

Yksi asia nousi useamman kirjoittajan kohdalla esiin: joutilaisuus luovuuden lähteenä. Kirjoittaminen vaatii aikaa, tyhjiä hetkiä, oivalluksia, ja myös aikaa kirjoittamisen ja editoinnin välillä, unohdusta, joka näyttää tekstin uudesta näkökulmasta. Totta. Kaikella ei ole, ei voi olla, kiire.

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
221 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Maanantaiaamu klo 7.23. Kirjani ovat minun osani ihmisten välisestä vuoropuhelusta.

Loppuvuoden lukusuunnitelmistani kirjoittaessani olin kokonaan unohtanut varanneeni kirjastosta Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Kun se hiukan yllättäen saapui, tartuin siihen heti, enkä meinnannut millään malttaa lopettaa. Kolmessa illassa olin kirjan lukenut.

Toisin sanoen, pidin lukemastani. En tiennyt varsinaisesti mitä odottaa, nimi Kuolinsiivous viittasi, no, kuolinsiivoukseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan päiväkirjamerkinnöistä ja vanhuuden pohtimisesta. Ajatusten siivoamisesta? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että Kilpi palaa muutamaan otteeseen kommentoimaan vuosien takaisia pohdintojaan tyyliin ”mitä minä oikein olen ajatellut”.

Kirja ja sen merkinnät on jaettu kuukausien ja päivämäärien mukaan, vain vuodet vaihtuvat. Ensin vuosilukujen painottaminen tuntui minusta turhalta, mutta vähitellen aloin ymmärtää niiden tarkoituksen. Jäinpä lopulta jopa laskemaan, minkä ikäinen Eeva Kilpi on milloinkin ja minkäkin ajatuksen, tunnelman aikoihin ollut, ja peilaamaan hänen ajatuksiaan ja tuntojaan omiin vanhempiini sekä isoäitiini, joka oli vain muutamia vuosia Kilpeä vanhempi ja jakoi saman kaipuun kotiin takaisin Karjalaan. Niin, Eeva Kilvestä etsin aina isoäitiäni, yritän löytää hänen tarinansa, tuntonsa ja kohtalonsa ikätoverin kirjoituksista. Äänensäkin, joka siellä täällä tulee esiin. Karjalaiset rakastivat sanontoja, niitä tulee esiin runsaasti Kilven tekstissä  ja muistuttaa isoäitini lisäksi isoisotädistäni. Se kieli, ne lorut ja runot, viisaudet ja sananparret!

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjaa rytmittävät runot. Jokainen kuukausi alkaa runolla, mutta runoja on myös merkintöjen sisällä. Samoin ytimekkäitä mietelmiä. Kirjoitin joitakin ylös, lopulta luin vain. Tämä on kirja, jonka mielelläni ottaisin omakseni, sujauttaisin kirjahyllyyni ja tutkailisin silloin tällöin, miettiessäni vanhuutta ja omia, jo katkeilevia juuriani. Karjala menetettiin, juu, ja sitä kaipaavat ne, jotka sinne syntyivät, mutta me, jotka olemme karjalaisia vain sielultamme, olemmeko me sittenkin vapaampia, kuin taivaan linnut, jotka tulevat ja menevät, tekevät pesänsä minne hyväksi katsovat, ja jatkavat taas matkaansa? Me emme kaipaa kuten isovanhempamme, vaan säilytämme sitä kaikkea sydämissämme.

Tässä muutama sitaatti. Huomaan, etten ole sittenkään kirjoittanut ylös päivämäärää, vain vuoden. Sääkirjaukset jostain syystä viehättävät minua kovasti, samoin erilaiset pohdinnat. Maailmanpolitiikka on sittenkin kaukana tavallisesta ihmisestä, ja Eeva Kilven kohdalla jäin miettimään hänen (meidän kaikkien) suhdettaan etenkin äitiin, joka nousee esiin usein, useammin kuin hänen oma äitiytensä, joka vaikuttaa olleen hankalampi. Tai ainakin toisenlainen. (Kilpi ei ole itsekään tainnut olla maailman helpoin läheinen, varsin voimakas ja epäsovinnainen persoona näistä muistiinmerkinnöistäkin nousee esiin.) Mieleeni jäi myös hänen mainintansa entisestä puolisostaan ja se, miten hän hiukan katuu eroaan. Ja sitten, jälkiviisaana, toteaa: turha toivo.

[…] Johtuukohan se siitä, että me karjalaiset ja sodan kokeneet ihmiset, evakot ja veteraanit, entiset sotalapset ja tavalla tai toisella invalidisoituneet  alamme nyt poistua tästä maailmasta? Jäljelle jäävät kaikentietävät rikkiviisaat selittelijät, historian uudelleenkirjoittajat, näköalattomat teoretisoijat ja maailma heidän käsiinsä. (2005)

Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa. (1984)

Perjantai klo 22. Suomalainen miesproosa on suoraan sanottuna tylsää. Eivät ole  päässeet vieläkään irti sodanjälkeisen modernismin puujaloista, mieskirjailijaparat. (2003)

Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin. (2002)

Jos oli ahdistavaa tuo äärivasemmiston, taistolaisuuden vaihe, stalinismi, niin kyllä on kalseaa tämä markkinatalouden valtakausikin, rahan valta, ihmisten eriarvoistuminen, äärimmäinen köyhyys ja rikkauden kasautuminen rikkaille, häikäilemättömyys. (2002)

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
WSOY, 2012 (e-kirja 2017)
117 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Juha Vakkuri: Jos puut puhuisivat

Jos puut ajattelisivat,
niiden täytyisi olla epätoivoisia.
Jos puut puhuisivat,
historia kirjoitettaisiin uudestaan.

Nappasin äitini kirjahyllystä Juha Vakkurin (s. 1946) esikoisrunokirjan Jos puut puhuisivat. Teoksen nimi oli kaunis ja toi mieleeni Nazim Hikmetin runoteoksen Puut kasvavat vielä. Mutta miten erilaisia nämä kaksi teosta olivatkaan! Eivät ehkä kuin yö ja päivä, mutta juuri niin erilaisia kuin Suomi ja Turkki ovat, sananvapauksineen ja muutenkin.

Vakkurin runokokoelmassa mieleeni painui erityisesti tuo yllä oleva runo, joka aloittaa teoksen ja on antanut sille nimensäkin. Se on kaunis, ja niin totta. Niin totta, että halusin kirjata sen ylös ja samalla tehdä tämän pienen merkinnänkin.

Valitettavasti muuten Vakkurin runot eivät tehneet minuun kovin suurta vaikutusta. Niissä oli kyllä ajatusta, mutta ne olivat pikemminkin mietelmiä kuin runoja. Runoina ne eivät – minun korviini – soineet, vaikka niissä olikin sanomaa ja pohdintaa. Sikälikin ne resonoivat kyllä Hikmetin kanssa… mutta jokin jäi puuttumaan. Keveys, soljuvuus, rytmi… jokin, joka olisi saanut runot puhuttelemaan minua paremmin.

Vakkurin teos on julkaistu vuonna 1979 ja se on ollut ajankohtainen tuohon aikaan. Runoissa puhutaan Iranin shaahista, neutronipommeista ja Charlien enkeleistä. Ja toisaalta ajattomista asioista, kuten (negatiivisista) tunteista –vihasta ja kateudesta– sekä kuolemasta ja lapsista. Kauniita, kiehtoviakin ajatuksia, mutta ehkä sittenkin pikemminkin ajatelmia ja ajankuvia. Aikaa ne kestävät kyllä. Sukellan mielessäni 70-luvulle ja yritän nähdä seuraavan kuvan:

Tummansinistä taivasta vasten
lepattaa puolitangossa siniristilippu;
hiljaisen kadun, jalkakäytävän, nurmikon poikki
ajaa oranssisella pyörällä
verryttelypukuinen poika,
maailmassa johon ei kuulu kuolemaa.

Juha Vakkuri: Jos puut puhuisivat
WSOY, 1979
65 sivua
lainattu perheenjäseneltä

Yasmina Khadra: Attentaatti

”Puhutaanpa vielä vaimostanne, tohtori Ja’fari.
”Olette väärillä jäljillä. Vaimollani ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta häntä syytätte. Hän oli siinä ravintolassa sattumalta aivan kuten kaikki muutkin. Siham ei mielellään laita ruokaa tultuaan matkoilta. Hän oli poikennut syömään jotakin. Asia on niin yksinkertainen. Olen elänyt hänen kanssaan viisitoista vuotta ja tiedän kaikki hänen salaisuutensa. Olen oppinut tuntemaan hänet, ja jos hän olisi salannut minulta jotakin, olisin kyllä jossain vaiheessa huomannut sen. (s. 37)

En tiedä mistä Yasmina Khadran nimi oli jäänyt mieleeni, mutta kun selailin Akateemisen kirjakaupan (laajaa) poistokirjojen valikoimaa, tartuin hänen teokseensa Attentaatti. Kolme euroa. Ei paha, mutta onko tämä se suunta, johon haluamme Akateemisen menevän, nurisin mielessäni. Kävi kuitenkin niin, että juuri sieltä, poistokirjojen seasta, tein todellisen löydön.

Otin Attentaatin matkalukemiseksi. Se oli sellaiseksi oikein sopiva niin kooltaan, painoltaan kuin pituudeltaankin: 223 sivuun mahtuu kokonainen tarina, eikä siinä todellakaan ole yhtään ylimääräistä sanaa, kuten takakannen mainoslauseessa todetaan. Kiinnostusta lisää se, että kirjailijanimi Yasmine Khadra on pseudonyymi; sen takaa löytyy Algerian armeijan entinen upseeri Muhammed Moulessehoul, joka käytti vaimonsa etunimiä välttääkseen sensuurin ja selvitäkseen kirjailijana Algerian sisällissodasta (kertoo meille Wikipedia).

Attentaatti kertoo arabitaustaisesta israelilaiskirurgista Amin Ja’farista, joka on omistanut elämänsä muiden auttamiseen ja hengissä pitämiseen. Hän on joutunut taistelemaan saavuttaakseen asemansa ja valinnut aseekseen sopeutumisen: jännitteet ja ennakkoluulot ovat tiukassa maassa, jossa juopa kahden kansan välillä on syvä. Kun Ja’farin vaimo kuolee itsemurhaiskussa ja osoittautuu sen päätekijäksi, miehen elämä murenee hetkessä. Hän lähtee etsimään syitä ja syyllisiä, jotka muuttivat hänen vaimonsa lapsia tappavaksi terroristiksi. Matka vie hänet Betlehemiin, Nasaretiin ja lopulta Jeniniin

Luin kirjan jo huhtikuussa, mutten ehtinyt siitä postaamaan. Se on kuitenkin jäänyt pyörimään mieleen ja luen kirjan varmasti vielä uudestaan. Kertomus valottaa hyvin mielenkiintoisella tavalla niitä syitä ja seuraamuksia, joista me kaukana Suomessakin luemme pintapuolisia uutisia. Meille ne ovat vain otsikoita: terrori-isku torilla, niin ja niin monta kuollutta; Israelin armeija kostanut, niin ja niin monta kuollutta. Mutta kaikilla niillä on tarina ja tarinan toinen puoli, se, mikä on lähtöisin epäoikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, alistamisesta ja riistämisestä sekä arvostamisen puutteen nostamasta toivottomuuden tunteesta ja edelleen vihasta.

”Mutta ne tuhovat talon!
”Mitä väliä on yhdellä talolla, kun on menettänyt kokonaisen maan, hän huokaisee.
Sotilaat ajavat traktorin alas kuljetuslavalta. Osa heistä pitää loitolla naapureita, joita ilmestyy paikalle. Fatin auttaa suvun vanhinta ahtautumaan pyörätuoliin ja työntää hänet turvaan pihalle. Najat ei halua ottaa mitään mukaansa. Tavarat kuuluvat taloon, hän selittää. Niin kuin ennen, jolloin vallasherrat haudattiin tavaroineen.

Khadra ei sinänsä asetu kummankaan osapuolen puolelle, ei ole yhtä hyvää ja yhtä pahaa, vaan molemmissa on molempia. Sen sijaan hän tarkastelee konfliktia ja sen syitä varsin suoraan ja kiertelemättä. Eikä kosto ole vastaus mihinkään, sillä ei vihan ja pelon kierrettä katkaista, lienee hänen sanomansa. Ihan mielenkiintoista, kun kirjoittaja on ammattisotilas.

Vaikka Attentaatti ei ehkä olekaan niin sanottua suurta kirjallisuutta, se on kuitenkin teos, joka jää pyörimään mieleen, joka avaa silmiä. Ja kirjoittaa Khadra myös hienoja helmiä tekstinsä joukkoon, kuten Amin Ja’farin isän toteamus pojalleen:

Jos lähdet siitä, että perivihollisesi on se, joka yrittää kylvää vihaa sydämeesi, sinulla on jo puolet onnesta hallussasi. Toisen puolen saat kun ojennat kätesi ja poimit sen. Ja muista tämä: ei ole mitään, yhtikäs mitään tärkeämpää kuin sinun elämäsi. Eikä sinun elämäsi ole muiden elämää tärkeämpi. (s. 88)

Vielä yksi merkintä: Attentaatista löytyy yksi hienoimmista kuoleman kuvauksista, jonka olen lukenut.

Yasmina Khadra: Attentaatti
ranskankielinen alkuteos L’attentat (2005)
suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2008
223 sivua
oma ostos (poistolaarista)

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

”Miksi sinun isäsi käyttäytyi niin?
Ian puristi minua kädestä ja olin uneksinut siitä niin kauan, mutta nyt vedin käteni pois.
”Mistä helvetistä minä tiedän. (s. 41)

Elina Hirvosen vuonna 2005 ilmestynyt esikoisromaani Että hän muistaisi saman on jäänyt mieleeni paitsi kauniin keltaisesta kannestaan, myös ajalleen tyypillisestä epämääräisestä nimestä. En ole tällaisten keskeneräisten lauseotsakkeiden suuri ystävä. Että siis mitä? Mitä ennen ettää oli? Lauseen pätkä löytyy pläräämällä kirjaa loppupuolelta, ja vaikka sille kirjan nimenä on toki perustelunsa, jäin miettimään mikä on ollut teoksen työnimi.

Kiinnostuin joka tapauksessa kirjasta nyt uudestaan, kun se tuli vastaan hyvänä tarjouksena. Sellaisena, johon tarttuu voidakseen lukea jotakin, mistä ei oikein tiedä mitä odottaa. Takakannen esittelytekstissä minua alkoi kiinnostaa kirjan ajakohtaisuus (Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset) ja se, kuinka sodat ylipäänsä ovat vaikuttaneet sukupolvesta toiseen mielissämme, niin suomalaisten kuin amerikkalaistenkin.

Lähtökohta onkin kiinnostava, ja juuri tuohon teemaan olisin toivonut Hirvosen pureutuvan. Mutta pääpaino oli sittenkin päähenkilö-Annan ja hänen mielisairaan veljensä (hoiva)suhteessa. Annan miesystävä, amerikkalainen Ian perheineen ja sotatraumoineen jää ohuemmaksi hahmoksi. Harmi sinänsä, sillä tämä on aihe jota toivoisi kirjallisuudessa käsiteltävän, vaikka ehkä se pitäisikin olla amerikkalainen joka sen tekee.

Luin kirjan nopeasti, yhdessä päivässä. Vaikka Hirvonen kuljettaakin tarinaansa ihan sujuvasti, jäävät erilaiset epäkohdat häiritsemään. Kuten se, miten viisivuotias Anna muistaa pienintäkin yksityiskohtaa myöten isänsä kaahailut ja veljen pieksemisen, mutta jotka eivät kuitenkaan myöhemmin näytä jääneen vaivaamaan muita kuin veljeä, jonka mieli järkkyy. Pienempiäkin epätarkkuuksia löytyy, esimerkiksi sushin leikkaaminen (miten sushia leikataan?) ja jumalan ja allahin kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella, kun kuitenkin tarkoitetaan kristittyjen Jumalaa ja muslimien Allahia. Erisnimiä siis, eikä yleistyksiä. Ehkä pienillä kirjaimilla on haettu jotain uskonnon vähättelyä, mutta kun puhutaan kristitystä papista, niin ei hänelle Jumala ole mikä tahansa jumala.

Ajankohtaisine teemoineen, yliopistojuttuineen ja amerikkalais-suomalaisine liittoineen Että hän muistaisi saman toi mieleeni Jussi Valtosen vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneen tiiliskiviromaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Hirvosen kunniaksi luettakoon kirjan pituus eli lyhyys; Valtosen kirja oli jäädä moneen kertaan kesken, mutta tämän luin, vaikkei se(kään) sen kummempaa vaikutusta tehnyt. Molempia kirjoja vaivaa kaikkien ajankohtaisten ongelmien tunkeminen yhteen tarinaan: tässä koulukiusaus, perheväkivalta, uskontotraumat, päihdeongelmat, kiltin tytön syndroomat, sodat lähellä ja kaukana, post-traumaattiset oireet, jne. jne. niin, että lopulta koko vyyhti jätti etäiseksi.

Nämä näkökulmat näyttävät kuitenkin purevan Finlandia-raatiin: Hirvosen kirja kun pääsi aikanaan ehdokkaaksi, Valtosen puolestaan voitti palkinnon.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain, 2005 (WSOY, 2014)
158 sivua
ostettu nettikirjakaupasta