Katri Vala: Paluu

On kaupunginosamme tämä
vain köyhien ihmisten,
ei riittänyt vehmautta
ole tänne kaupungin puistojen.
Ne on toisella laidalla, siellä
missä talot on tyhjentyneet
näin kesäks, kun paremmat ihmiset
on maalle matkustaneet.

(runosta Kesä Sörnäisissä.)

Olen yrittänyt päästä uudelleen kiinni 101 kirjaa -haasteen pariin. Nyt kokeilin toisesta näkökulmasta: jätän romaanit, jotka eivät kohdallani e-kirjoina ja koneen ruudulta luettuina toimi ja siirryn runouden pariin. Ja huomasin, että tämä onnistuukin.

Saima Harmaja jäi kesken, liian pateettista minulle. Entä Katri Vala? Häneen kiinnitin totta puhuen huomiota, kun luin Vera Valan (jonka Italia-blogia luin vuosia sitten) lainanneen taiteilijasukunimensä runoilijalta. Näiden kahden Valan tyyli lienee (sanon näin, koska en ole nuorempaa Valaa muuten lukenut) täysin erilainen, mutta ehkä Katrissa on jotakin, mikä Veraa kiehtoo.

Näissä mietteissä lähdin siis lukemaan Katrin Valan Paluuta. Ja heti yllätys: Valan loppusoinnuttomat runot avautuivat silmieni edessä kuin olisin hypähtänyt Katrin viereen ja katsellut maailmaa hänen kanssaan. Aika ja paikka ovat eri, mutta ihminen on sama, eikä kirjoitetuissa lauseissa ole mustavalkokuvien etäännyttävää luonnetta. Joku sana kenties, jota ei enää käytetä, joku tyylimuoto. Mutta siinä kaikki, katselin maailmaa Katri Valan kanssa. Tosin olin hiukan kateellinenkin: hänen katselemansa taivas, pilvet, ovat luonnollisia, kun taas ne, mitä minä katson, niin usein keinotekoisia. Enkä puhu nyt virtuaalipilvistä.

Voimakkaimmillaan Valan runot olivat käsitellessään lapsen kuolemaa. Siitä minulla ei ole kokemusta, mutta menettämisen tuska ja sen pakollinen hyväksyminen olivat käsin kosketeltavissa. Jotkut luontorunot eivät tehneet minuun niin suurta vaikutusta, eivätkä loppusoinnulliset, jotka auttamatta kuulostavat vanhentuneilta – ja kuitenkin, se loppusoinnillien runonpätkä jonka valitsin tämän postauksen alkuun kumoaa kaikki nämä ajatukset. Katri Valassa on munaa, hän ei vain hempeile vaan sanoa täräyttää mitä ajattelee – ja kuitenkin niin elegantissa ja kauniissa muodossa:

Pakenimme viisauteemme
kuin tähtiseen erämaahan, sillä ylen julma oli maailma,
johon astuimme tuntemattomasta.
Siellä puuttui leipä työntekijältä
ja makaajan suu oli alati täynnä,
orjat surmasivat toisiansa
täyttääkseen herrainsa aarrekammioita.

(ensimmäinen kappale runosta Itämaitten viisaat )

Tämä on kirjoitettu 1930-luvulla, mutta yhtä lailla se kuvaa vuotta 2017. Ja seuraava, Ernst Stollerin* Jo näen sinut, uusi nuoriso, vain kiihdyttää: ”Ihmiset, köyhät ovat juhlanne! / Jazzit kirkuvat mielettömästä ajasta! / Elämäntuskanne / ajaa itsepaon autoja /[…] hauskaa-meil-on-humunne / ei vaimenna / hiljaa ritisevää kalvantaa / kolmen salaisen rotan: / Tyhjyys Pelko Yksinäisyys.”

Olen myyty. Yllätetty ja myyty. Etenkin kokoelman loppuosan runot, sodan mielettömyydestä ja epätasa-arvosta (nyt puhutaan luokkaeroista eikä sukupuolista, mihin nykytasa-arvokeskustelu on jumittautunut) kertovat runot lennättävät pistimiä niin, että haluaisin lainata melkein jokaista.

Luin kirjan siis e-kirjana, mutta… oi miten kaipasin kirjan sivuja ja niiden kääntelemistä, edestakaisin ja etsiskellen…

Katri Vala
Paluu
WSOY, 1934
110 sivua
e-kirjana Ylen 101-kirjaa hankkeessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa liikutaan luonnossa ja suomalaisesta naisesta kertova kirja

*kyseinen runo on nähtävästi Katrin Valan suomennos. Tätä e-kirjaversiossa ei mainita, mikä on pieni puute; vaikka muutaman runon alla vilahtelevat nimet Comtesse de Noailles, Heinrich Heine ja Ernst Stoller, niiden merkitystä ei selitetä; minä ehdin jo hetken luulla, että runot on vain omistettu näille tekijöille…

Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

Varjoni /
kulkee kanssani /
kuutamoisena yönä.

Olin jo pitkään halunnut palata Abbas Kiarostamin (1940–2016) runojen pariin. Kun kuulin runoilijan ja elokuvantekijän kuolemasta heinäkuun alussa, mieleni valtasi alakulo. Liian aikaisin, aivan liian aikaisin!

Suomeen palattuani lainasinkin ensi töikseni Abbas Kiarostamin teoksen Matkalla tuulen kanssa, sen saman, joka vuosia sitten teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jaakko Hämeen-Anttila on tehnyt upeaa työtä runojen suomentamisessa.

Kiarostamin lyhyet runot ovat kuin pieniä kuvia, välähtäviä ohikiitäviä tuokiokuvia, jotka hän maalaa lukijan silmien eteen. Pari kolme riviä, lopussa usein yllätys. Niitä voi ahmia tai niistä voi nauttia yksi kerrallaan. Tai sivu kerrallaan: monasti sama teema toistuu useammassa runossa.

Tyytyväinen hämähäkki /
katselee työnsä tuloksia /
mulperipuun ja kirsikan välissä.

Aurinko lähettää /
ensimmäiset kultaiset säteensä /
hämähäkin silkinhienoon kudelmaan.

Minua viehättää Kiarostamin runoudessa myös sen yleismaallisuus, kuvat voisivat olla melkein mistä maankolkasta tahansa: Iranista, Ranskasta, Japanista. Ehkei kuitenkaan Suomesta, sillä niissä toistuvat nunnat, kirsikankukat ja vuoret. Hämähäkkejä on toki meilläkin, samoin naisia, miehiä ja lapsia.

En ole nähnyt koskaan Kiarostamin elokuvia, harmi kyllä. Pitäisin varmasti niistäkin.

Ehkä kuitenkin jotain pientä kritiikkiäkin: Kiarostamin runous on kaunista, mutta siitä puuttuu sittenkin se pieni särmä, se elämän ruma puoli. Toisaalta, voi elämän näinkin nähdä ja näin kuvata.

Jään kaipaamaan Abbas Kiarostamia ja hänen (sana)taidettaan. Taidan palata siihen vielä monta kertaa uudestaan. (Ja kyllä, kiinnostukseni Irania kohtaan kasvaa samalla, maassa on paljon muutakin kuin fundamentalismia, kuten upeaa runoutta ja puutarhoja.)

Kylän lapset /
tähtäävät rohkeasti /
variksenpelätintä peltipäähän.

kiarostami_matkalla_tuulen_kanssa_sivu

Abbas Kiarostami
Matkalla tuulen kanssa
Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.
WSOY, 2008
82 sivua
Lainattu kirjastosta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtaan kirjassa on alle 150 sivua.

Kari Hotakainen: Finnhits

Tämä minun piti sanoa sinulle, Sirpa, jo Sorsan hallituskaudella: minä rakastan sinua. En niin kuin ne eteläeurooppalaiset miehet, vikkelästi ja päivittäin, minä rakastan pitkäkestoisesti, joskus tietysti vähän viiveellä. Minussa uinuvat herkät kielet. Äläkä sano nyt, että niin uinuvat.

hotakainen_finnhits Kari Hotakainen oli ensimmäinen tuntemani suomalainen, jonka näin sattumalta kadulla kotimaahan palattuani. En siis törmännyt vanhoihin tuttuihin tai koulukavereihin, vaan kirjailijaan.

Olin kirjannut jo aiemmin lukulistaani Hotakaisen Finnhits-mininovellikokoelman, ja tämä satunnainen törmäys sai minut marssimaan kirjastoon.

Finnhits on helppolukuinen kirja. Se koostuu seitsemästäkymmenestäneljästä mininovellista, jotka kuvaavat nopeilla siveltimenvedoilla pieniä tarinoita tavallisten suomalaisten elämästä. Tarinat ovat lakonisia ja kaiketi humoristisia, mutta valitettavasti minuun ei tämän tyyppinen huumori oikein iske. En nauranut ääneen, en edes hymyillyt.

Se on harmi, sillä Hotakaisen mininovelleissa on kyllä aihetta ja asiaa. Mutta jotenkin ne jäävät puolitiehen. Ne eivät naura tarpeeksi nykymaailmallemme (vaikka hedelmävaa’an kuvattomuus olikin oiva huomio, myös minä meinaan menettää hermoni niiden kanssa), eivätkä ne kirkasta Teboilin kahvion asiakkaan tai ladulla lykkivän pariskunnan sielunmaisemaakaan. Lopulta tarinat jäävät, ei nyt aivan kiiltokuvamaisiksi koska näistä puuttuu kiilto, vaan pelkiksi hiukan haljuiksi kuviksi. Sellaisiksi vanhoista mökille unohtuneista lehdistä napatuiksi kuviksi.

Tai ehkä Hotakaisen Suomi on minulle vaan vieras.

Olen aiemmin lukenut kaksi Hotakaista, ensimmäisestä eli Buster Keatonista en välittänyt lainkaan, mutta Juoksuhaudantie oli parempi, kuvasi ihan mielenkiintoisesti suomalaisen miehen kamppailua nyky-yhteiskunnassa.hotakainen_finnhits002

Kari Hotakainen
Finnhits
WSOY, 2007
104 sivua
Lainattu kirjastosta

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalaisesta miehestä kertova kirja ja kirjassa on alle 150 sivua.

Kuunnelma kansien välissä: Mika Waltarin Leikkaus

Kirjoitettu 11.3.2016, siirretty 7.4.2016

ÄÄNI: Syy ei ollut sinun. Sait vain ajan maljan ja paikan maljan. Sinun oli juotava niistä, tahdoit tai et. Syyt kietoivat sinut viiltävästi tuhansin hiuksenhienoin sitein. Hyvät ja pahat, viattomat ja julmat, lempeät ja armottomat syyt. Ei syyllisyys ollut sinun, Elisabeth. Syyllisyys oli ihmisen, ihmisen velka syntymäsi hetkestä asti. Elisabeth, eikö pimeys ole armeliaampi kuin valo, joka viilsi silmiäsi.

leikkaus

Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla paksuja. Ne voivat olla höyhenenkevyitä, yhdessä illassa luettavia, ja silti ne porautuvat mieleen, koskettavat jotakin syvintä itsessä. Vaikka vuodet vierivät, ihminen pysyy samana. Ja kuolemankaipuu, jota pyritään pitämään loitolla, kunnes on aika.

Tahmeasti edenneen Carpelanin jälkeen tartuin tuttuun, nopeasti luettavaan kirjaan. Pituutta sillä  on vähän ja sivuilla runsaasti ilmaa. Sen lukisi helposti yhtenä iltana, minulla meni kaksi, kun pääsin aloittamaan liian myöhään.

Kirja on Mika Waltarin kuunnelma Leikkaus, ilmestynyt alunperin vuonna 1952, tämä toinen painos vuonna 1997. Ostin kirjan muistaakseni poistomyynnistä, etusivulle olen kirjannut vuoden 2013. Luin sen samantien tuolloin, ja se on jäänyt mieleeni elävänä, kauniina mutta kaunistelemattomana teoksena. Ja sellaisena se avautui nytkin, uudestaan luettuna.

Leikkaus kertoo nimensä mukaisesti kirurgisesta leikkauksesta, joka tehdään yli viisikymppiselle naiselle, Elisabethille. Leikkauksen pitäisi mennä hyvin ja meneekin, mutta nukutuksen aikana nainen käy kaksinpuhelua kuolemanvietin kanssa.

ÄÄNI: Ihmisonni. Ei sellaista ole. Ei ollut edes poppelien alla. Vaan kaikki on vajanaista, kaikessa on tuskan pisara, koska synnyit ajan ja paikan kahleisiin. Yhäkö rakastat kahleitasi, Elisabeth?

ELISABETH: Vihasin niitä monta kertaa. Ei, ehkä en vihannut, mutta ikävöin vapautta ihmisen orjuuden sijaan.

ÄÄNI: Nyt sinulla on vapautesi, Elisabeth. Vapaus valita. Jännitätkö yhä vai uskallatko jo hellittää.

Kuoleman kynnyksellä muistot nousevat Elisabethin mieleen. Lapsuudesta, nuoruudesta, sota-ajasta, perhe-elämästä. Ei kronologisesti vaan edestakaisin hyppien. Koko tunteiden skaala kulkee elämänvaiheiden läpi: luottamus, toivo, pelko, pettymys, petos, himo, suru, rakkauskin. Rahavaikeudet ja sodanjälkeiset traumat repivät puolisoita, perhettä.

On oikeastaan aika mielenkiintoista lukea kuunnelmaa. Kirjailija on yhtäkkiä myös ohjaaja ja kapellimestari, joka tuo tarinaan äänimaailman, musiikin, ja samalla leikkii ajan ja tarinan tasoilla.

Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Se näkyy myös kielessä: herroitellaan ja rouvitellaan ja käytetään kolmatta persoonaa. Se on viehättävää. Paljon on samaa, paljon muuttunut. Vieläkö viisikymppistä naista pidettäisiin vanhempana rouvana? Turvauduttaisiinko Jumalaan, ainakaan ääneen? Muutakin on muuttunut. Kuka muistaa enää pommin ulinan? Pelon pommikoneiden alla?

ELISABETH: Hyvä Jumala, hyvä Jumala, armahda vielä tämän kerran, vaikka minä menisin, anna lasten elää, anna lasten elää, hyvä Jumala. (Pelottava jyrähdys, pommikoneen surina.) Anna sen pudota muualle, anna sen pudota muualle. (Pommin ulina.) Anna sen pudota muualle. Viereiseen taloon, vaikka viereiseen taloon, ei vain tänne. (Voimakkain jyrähdys.)

SEKAVIA ÄÄNIÄ: Luoja varjelkoon. – Ei, se meni ohi. – Satuttiko kukaan. – Naapurissa palaa. – Koko kaupunki palaa. – Hiljaa, hiljaa – kuunnelkaa – ei mitään hätää enää. – Se loittonee, se loittonee. (Loittonevaa jyrinää.)

ÄÄNI: Niin rukoilit, Elisabeth, kun hätä likisti sanat sydämestäsi. Kuin mato, jota polkaistaan, ja siitä likistyy muta. Mieluummin naapuriin kuin omaan taloosi, niin rukoilit, niin rehellinen olit – aivan kuin siinä olisi ollut eroa. Ihmisiä hekin olivat – myös naapurikellarissa istui Elisabeth likistäen lasta syliinsä kaikin voimin. Hyvin tiesit, mutta sittenkin rukoilit: muualle, muualle, ei tänne. Elisabeth, se oli rehellisin rukous. Koska olet ihminen, vain ihminen. […]

 

leikkaus_sivu

Ja sodan jälkeen, Elisabethin poika, humaltuneena äidilleen:

ERKKI: Äiti, en jaksa enää. En jaksa. Kun parhaat kaverit ovat kaatuneet ja minä turhaan jäin. Miksi minä jäin.  Ei siinä ole mitään järkeä. Ei missään ole mitään järkeä. Ei missään ole mitään järkeä enää.

(Musiikin siirto)

Kaunis kirja, hyvin kaunis. Sellainen, joka kestää lukemista, uudestaan ja uudestaan. Teatterista en liiemmin välitä, mutta radioteatterista ja kuunnelmista kylläkin pidän. Olisikin kiinnostavaa kuulla tämä radiosta nyt.

ÄÄNI: […] Missä olet nyt, Elisabeth, missä olet nyt?

ELISABETH: Maan alla. Multa painaa. Multa ahdistaa. Puunjuuret kietovat minua. Sitkeät puunjuuret vangitsevat ahneesti minut. Ne syöpyvät minuun. Ne syövät minua. En voi hievahtaa.

ÄÄNI: Eihän se ole totta. Ei mikään enää voi vangita sinua. Liikahda vain, niin liikut läpi mullan ja multa väistyy lävitsesi kevyesti kuin ilma.

ELISABETH: Tiedän, se on vanha kriikunapuu. Se oli kuivunut. Sahasin sen poikki, mutta se pisteli sormiani. Se eli. Kuivanakin se eli. Sen juuret kietovat minua. Se tahtoo kostaa. Miksi kukaan ei sanonut, että puissakin on henki.

ÄÄNI: Avaa silmäsi, irtaudu, liiku, ole, Elisabeth. Mikään ei pidätä sinua.

 

Mika Waltari
Leikkaus
Kuunnelma on kirjoitettu 1951 Yleisradiolle, joka vietti silloin 25-vuotisjuhliaan. 1. painos 1952, toinen painos 1997.
WSOY, 87 s.
Ostettu poistomyynnistä

Helmetin 2016 lukuhaasteessa tästä saisi merkin seuraaviin kohtiin: näytelmä (joskin kuunnelma), kirjassa joku kuolee, kirjassa on alle 150 sivua.