Avainsana-arkisto: WSOY

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Uutiset maksoivat paljon, ja niitä tilasivat vain varakkaimmat.

[…]

Immi kuului valittuihin. Niihin, joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta.

Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet kiinnitti huomioni ilmestymisvuonnaan sekä kauniin kantensa että mielenkiintoisten teemojensa vuoksi. Ajattelin, että tämä voisi hyvinkin olla sitä, mitä kirjallisuudesta etsin.

Pettymykseni oli – ensi alkuun – valtava. Kaikki ne kullit, mällit ja jatkuva kiroileminen – esikoiskirjailijan näyttämisen haluako, ajattelin, mutta jouduin toteamaan, että ei se sitä ole, sillä ei tämä suinkaan esikoinen ole. Puikkosen teatteritaustastako se sitten tulee? Turkan aika on jättänyt ikävän (paska)tahran suomalaiseen teatteriin…

Kirja jäi kesken. En vaan jaksanut, vaikka ne teemat edelleen kiinnostivat. Ja kiinnostivat lopulta niin paljon, että kun huomasin kirjan olevan kirjastossa tarjolla myös äänikirjana ajattelin antaa sille uuden mahdollisuuden. Otin pinon silitettäviä vaatteita ja aloitin, ja jatkoin verhoja ommellessani, ja vielä illalla venytellessäni.

Sillä kyllä, kun pääsen yli  tuon turhan rumuuden, Puikkonen kirjoittaa ihmiselämästä mielenkiintoisesti rajoja ylittäen, niin maantieteellisiä rajoja, aikarajoja kuin eksistentiaalisiakin rajoja. Kaiken tämän nykyisen äärirealismin rinnalle asetettuna epätodellisuus (mikä on epätodellista? kuka sen määrittää?) tuo kertomukseen itse asiassa uutta syvyyttä.

En ryhdy purkamaan kertomusta enkä lukukokemusta sen kummemmin, lukuhetkestäkin (tai siis kuuntelu-) on kulunut jo tovi. Mutta jokin tässä kirjassa jäi soimaan mieleeni. Kirja jakautuu useampaan tarinaan, joissa henkilöt vaikuttavat toinen toisiinsa, vaikka vain ohimennen. Minua henkilökohtaisesti kosketti eniten tarina Berliinin muurin erottamasta perheestä, joka yrittää korjata tapahtuneen muurin murruttua, mikä ei tietenkään onnistu ihan noin vain. Ja huikein oli viimeinen, josta on myös yllä oleva katkelma.

Kaiken kaikkiaan naisten näkökulmasta kerrotut tarinat ovat mielenkiintoisia ja monisyisiä, mutta en voinut olla panematta merkille kirjan mieskuvaa. Miehet ovat vastenmielisiä, rasvaisia, raiskaajia ja väkivaltaisia, rumia suustaan. Hetken sitä miettii että eikö miehissä todella ole muuta…

Aivan lopussa kiitokset ja kirjalista ovat turhia. Jälkimmäinen luo paasaavan ja alleviivaavan olon, jota kirja ei tarvitse. Lukija osaa ajatella ilmankin, romaani riittää itsessään herättämään sen. Kirjan luki Jukka Pitkänen, joka lukee hyvin, ”paljon paremmin kuin se edellinen”, kuten kirjoitin muistikirjaani. Mutta johtuuko se lukijasta vai kirjasta, että sävy on jotenkin aggressiivinen?

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
5 tuntia 19 min
WSOY, 2016
Lainattu kirjastosta

Anja Snellman: Lähestyminen

Jokainen on hyvä jossain asiassa. Minä osaan katsella merta.

Luin Anja Snellmanin pienoisromaanin Lähestyminen eräänä vapaapäivänä. Miten ihana onkaan joskus keskittyä yhteen tarinaan yhtenä päivänä: aloittaa aamulla, käydä välillä uimassa, syödä lounasta, pohdiskella lukemaansa ja jatkaa. Lähestyminen oli sekä pituudeltaan, aiheeltaan että tyyliltään täydellinen vapaapäivän kirja.

Olin tainnut lukea Snellmanilta vain yhden teoksen tätä ennen, ja siitäkin on liki parikymmentä vuotta aikaa. Toki tunsin hänen uransa ja elämänsä käänteet pääpiirteittäin jo pelkistä lehtiotsikoista. Tiesin hänen olevan kotoisin Kalliosta, asuneen Kreetalla perheineen, eronneen ja sitten rakastuneen uudelleen, ja valmistuneen  psykoterapeutiksi jossain vaiheessa. Kun kirjan kannessa on kirjailijan kasvokuva ja päähenkilönä psykoterapeutti ja tapahtumapaikkoina Helsingin Kallio ja Kreeta, oli tietenkin mahdotonta olla vetämättä ainakin jonkinlaisia yhtäläisyysviivoja kirjailijaan itseensä. Mutta haittaako se?

Kirjoitin ensin ihastuksissani: ”Tämähän keinuu kuin leppeillä aalloilla olisi, kauniisti, tummilla vesillä, jota auringonsäteet lämmittävät. Se-pronominikaan ei häiritse nyt, se kuuluu puheenparteen, joka kaikessa rumuudessaan on kirjoitettu kauniiseen muotoon.

Sillä näin se alkaa. Kertomuksessa limittyy kaksi tarinaa ja kaksi maailmaa: psykoterapeutin keskiluokkainen ja Ile Zorbas Ojasen huumehöyryinen maailma. Nämä kaksi tapaavat terapeutin huoneessa ja he löytävät yhteyden Kreetasta: siellä terapeutti viettää lomiaan perheensä kanssa, joka hajoaa, ja siellä, jossakin siellä on Ile Zorbas Ojanen saanut alkunsa, kukaan vain ei tiedä kuka hänen isänsä on, joku vitun homotarjoilija kai. Pieni poika on mennyt rikki jo lapsuudessa ja hänen koikkelehtivan elämänsä päätösnäytös nähdään heti kirjan ensisivuilla.

Mutta se, miten Snellman kertomustaan kertoo, on oikeastaan aika lumoava. Surumielinenkin, mutta ei raskas. Psykoterapeutti katselee omaa elämäänsä taaksepäin katsoessaan luurangonlaihaa ja likaista Zorbasia, hän löytää hetkittäin kiintopisteitä tästä ja tämä tarttuu niihin, muttei luota kehenkään ja lipsuu taas otteesta. Näiden kahden maailman välistä kuilua alleviivaa myös terapeutin ikkunasta avautuva näkymä telakalle, jossa valmistuu maailman merille ja lopulta Karibialle suuntaava luksusristeilijä sekä Titaniciksi nimetty huumeriippuvaisten korvaushoitokeskus. Sama meri, ja niin erilainen eri ihmisille.

Entä ne yhtäläisyydet? ”Onko se liikaa omasta elämästä, palasia, jotka on nidottu toisiinsa ja koristeltu kauniilla sanoilla? Luenko kertomusta vai A.S.:n elämän palapelitarinaa?” kirjoitin melko alkuvaiheessa muistilehtiööni, mutta totesin lopulta että ei, ei se sitä ole, tai ei vain sitä. Kuten Ebba Witt-Brattsrömin kohdalla, myös tämän kirjan kanssa kävi niin että ne ”oikeat” hahmot siellä taustalla liukenivat vähitellen pois, ne eivät ole oleellisia, vain tarina. Ja siihen minä upposin, se jäi minuun resonoimaan.

Ja hyvä niin. Sillä minun on tunnustettava, että Snellmanin ahkera esiintyminen mediassa on työntänyt minua poispäin hänen kirjoistaan. Minulle käy näin aika usein. On siis unohdettava lehtijutut, suljettava niiltä silmänsä ja keskityttävä kirjallisuuteen kirjallisuutena. Sillä sitähän minä lukea haluan, pikemminkin kuin kirjailijoista itsestään.

Anja Snellman: Lähestyminen
Otava, 2016
n. 143 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Mä koen että sä hylkäsit ja mä en pääse siitä yli.

Laura Mannisen esikoisteos Kaikki anteeksi oli jäänyt mieleeni blogikirjoituksista ja jo(i)stakin lehtijutu(i)sta. Tiesin siis pääpiirteittäin mistä on kyse: Manninen on ollut väkivaltaisessa suhteessa, päässyt siitä yli ja kirjoittanut kokemastaan kirjan. Romaani se ei siis perinteisessä mielessä ole, sillä tarina perustuu tositapahtumiin, mutta ei se suora dokumenttikaan ole, sillä päähenkilöä lukuunottamatta nimet on muutettu, kertomus kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon, eikä muutenkaan kaikki ole ihan yksi yhteen totta (tosin kun jälkikäteen kuuntelin kirjailijan haastattelua jäi epäselväksi, mikä kohta ei ollut totta.) Oikeastaan kyseessä on varoitus, kuten Manninen itsekin useampaan otteeseen toteaa. Ettei kukaan muu joutuisi käymään vastaavaa läpi, että puhumattomuuden kierre lopetettaisiin nyt.

Emmin aikani tarttuako kirjaan vai ei, mutta koska Manninen ja myös tarinan Mikko ovat omaa ikäpolveani ja koska minua on viime aikoina alkanut kiinnostaa miten minun ikäiseni suomalaiset elämänsä näkevät ja kokevat ja miten siitä kirjoitetaan, varasin e-kirjan kirjastosta; se saapui sunnuntaiaamuna ja luinkin sen melkein yhdeltä istumalta, mitä nyt välillä lounasta söin.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, tapahtumat etenevät omalla painollaan ja lukija tietää jo alussa, mihin tullaan: hurmaavalla Mikolla on pimeä puolensa, jota Laura tulee pakenemaan turvakotiin. Miten tässä näin kävi, on kysymys, johon haetaan vastauksia.

Olen nyt ehtinyt sulatella lukemaani liki viikon verran, ja huomaan, että tarinasta on jäänyt mieleen oikeastaan ihan eri asiat, kuin mitä se painottaa. Ruusukimppuja tuovan ja runoja rustailevan unelmamiehen paljastuminen väkivaltaiseksi ja hyväksikäyttäväksi lurjukseksi järkyttää tarinan kertojaa, se on ihan selvä. Mutta lukijana minua jää kiinnostamaan ne taustalla olevat asiat. On epäsuhtainen pariskunta: kympin tyttö, kunnollinen kaikin puolin, kultturelli helsinkiläinen, joka ei halua lapsia vaan keskittyä omaan elämäänsä (taustalla vanhempien avioero, joka ei ole ollut lapselle helppo). Ja liehakoiva pohjalaismies, jolla on kulissit pystyssä ja niiden takana koko elämä sekaisin. Nämä kaksi yrittävät aloittaa unelmien uusperhearjen ensin niin, että ollaan vuoroviikot Helsingissä ja Seinäjoella, kunnes päätetään kaikki, mukaanlukien Mikon entinen vaimo (!!) muuttaakin Helsinkiin. Lasten ehdoilla näes, ja Mikon ja uuden puolison myös. Löytyy unelmien muumitalo puutarhoineen, saunoineen ja porealtaineen (!!), ja vaikka ollaan vuokralla, voin vain kuvitella, minkälaista vuokraa tällaisesta talosta saa suhteellisen viehättävällä ja rauhallisella alueella maksaa. Mutta kaikille on omat huoneet, vuoroviikoiksikin.

En voinut olla pohtimatta, että missä määrin ihmisen – tässä siis Mikon – maailmankuva horjuu, kun kaiken täytyy olla niin pirun hienoa. On oltava talot, pelit ja vehkeet, vaimo, lapset ja uudet puolisot, porealtaat, kotistudiot, ruusukimput, kaikki. Rahaa ei ole, Mikko velkaantuu, hän häpeää ja kokee huonommuutta naisten edessä, jotka tuntuvat klaaraavan homman ja katsovan häntä alaspäin ja pitävän raha-asiatkin kunnossa, hänen päänsä menee sekaisin, ja hän turvautuu nyrkkiin. Hän tajuaa luhistuvansa ja lähtee jopa terapiaan, mutta viiden käynnin jälkeen sekin maksaa, samoin lääkkeet. Kaikki maksaa. Aivan kaikki. Joten hän tekee töitä, hullun lailla töitä, ja ahdistuu, sairastuu. Ei ole helppo suomalaisen miehen osa nykymaailmassa. Kun vielä tämäkin:

Tiesin, ettei Mikosta olisi viikonloppuisäksi. Se, mikä oli omassa lapsuudessani ollut se tavallinen järjestely, oli nykyaikaiselle eroisälle yksi kipeimmistä peloista: että äiti onnistuisi etäännyttämään lapset isästään.

Niin, halusin lukea kertomuksia nyky-Suomesta ja tietyllä tavalla juuri sitä sain. Ei, en millään muotoa väheksy naisen kokemaa väkivaltaa tai puolustele Mikon tekemisiä. Tietenkään. Mutta jostakin se kumpuaa ja sitä minä mietin. Samoin sitä, millaisia ihmisiä kasvaa niistä lapsista, joita heitellään äitien ja isien välillä reput selässä viikonloppuisin tai vuoroviikoin, kun jo edellinen sukupolvi on näin sekaisin. Laura puhuu voikukka- ja orkidealapsista. Toiset selviävät, puskevat asvaltin läpi ja kukkivat kaikista vaikeuksista huolimatta, toiset kääntyvät sisäänpäin, pitävät kokemuksensa sisällään kunnes ne purkautuvat ulos tavalla tai toisella. Ei sillä, että ihmisen osa olisi koskaan ollut helppo, mutta silti.

Manninen kertoo kirjoittaneensa tarinansa juna- ja bussimatkoilla, nopeasti, kuin saadakseen sen vain ulos itsestään. Mikon osuudet on lisätty myöhemmin. Se näkyy. Se oma tarina tulee luontevasti, siksi sitä on nopea lukea. Mikon osuudet kuulostavat lisätyiltä, ne ovat keinotekoisia, ne kuulostavat vain satutetun naisen vihaisilta kuvitelmilta siitä, mitä se mies on ajatellut sekopäisyyksissään. Eivät ne sinne Mikon sisimpään pääse. Samoin epilogi on kirjoitettu jälkikäteen ja on minusta turha. Se kuuluisi johonkin ihan toisenlaiseen tekstilajiin, ei romaaniin. Romaanin kuuluu antaa lukijan itsensä tehdä johtopäätökset, antaa hänen itsensä pohdiskella asioita – niin kuin Mannisen kirja toki tekeekin, kuten tästäkin postauksesta näkee.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi
WSOY, 2018
183 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Arto Paasilinna: Kultainen nousukas

 – Minulla olis aatos.
Kulkukauppias istuutui laukkunsa kannelle. Hän katsoi vetoavasti Akseliin.
– Perustetaan yhtiö.

Kylläpä oli virkistävää lukea suomalaista kirjallisuutta, jossa ei ollut häivääkään nykyisistä teemoista: ei ilmastonmuutosta, ei feminismiä, ei minkään valtakunnan moralisointia tai poliittista korrektiutta! Ei sinne päinkään! Arto Paasilinna kirjoittaa pilke silmäkulmassa, sinänsä kyllä kauniisti ja mojovasti ja ketään säästelemättä, ja sitä kuuluisaa arjen rosoisuuttakin löytyy lähinnä henkilöhahmojen puheenparresta  (”Tänne et tule sen Seijas tyköä munias liottelemaan”), vaikka juoppoja, köyhiä ja muita yhteiskunnan runtelemia ihmiskohtaloita toki tähänkin tarinaan mahtuu. Ai miten jäin kaipaamaan Paasilinnaa, kunnon satiiria tarvitsisi tämä meidänkin aikamme!

No. Asiaan. Arto Paasilinnan Kultainen nousukas on satiiri sodanjälkeisestä Suomesta. Lempeä sellainen, mutta satiiri kumminkin. Akseli Korpela on äpärä, kuolleena syntynyt mutta äkäisen kätilön läimäyksestä vironnut poikalapsi, joka kasvaa itaran lestadiolaispariskunnan tykönä Lapin Sallassa. Mikä hauskinta, Akseli Korpelan syntymä sattuu samalle vuodelle kuin kirjailijankin. Itseironiaa? No, Akseli-poika oppii taistelemaan oman onnensa ja menestyksensä puolesta, hän on ahkera, idearikas, laskee kaiken – aivan kaiken – rahassa, siis täydellinen liikemies (tai bisnesmies, kuten nykyanglismien mukaisesti sanottaisiin), vaikka täysi-ikäisyyteen on vielä matkaa. Ja koska näin on, hän hankkii itselleen holhoojan, riskin kalakauppiaan ja sotalesken Siirin, joka opettaa pojan myös miehen tavoille siinä vaiheessa, kun pojasta alkaa tulla mies. Mutta siinä välissä Akseli ehtii myös perustaa yhtiön jos toisenkin, tienata rahaa valokuvaliikkeellä, sahalla, kalankuljetuksella, vuokranantajana ja niin edelleen. Nuoren miehen kohtaloksi käy unelmien nainen, ja sanonta ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” käy toteen.

Paasilinnan henkilöhahmot ovat karrikoituja ja vikoja täynnä, mutta samalla heistä surkeimmilla on myös hyvä sydän. Niin on Akselillakin, vaikka sitä on välillä vaikea huomata.

Silloin Akseli itki ensimmäisen kerran maailmalle lähtönsä jälkeen. Hän lähetti vaatimattoman rukouksen Jumalan suuntaan Seitovirran puolesta, ettei taivaassa oltaisi kulkukauppiaale tarpeettoman ankaria, vaan annettaisiin hänen sielulleen rauha – siitäkin huolimatta että Seitovirralle varmaankin oli kertynyt yhtä ja toista sovitettavaa vaiheikkaan maallisen vaelluksen aikana. (s. 79)

Ällisteltyään Helsingin menoa muutaman päivää Akselin alkoi tehdä mieli Siirin siikaa. Oli ikävä itse Siiriäkin, mielessä häilyi naisen leveä takamus, jota pojalla oli tapana varkain katsella kun holhooja luuttusi studion lattiaa pylly pystyssä. (s. 99)

Mutta mihin se satiiri sitten oikein osuu? Tapahtumat sijoittuvat pääosin 40-luvulta 60-luvulle, aikaan, jolloin Suomi nousi sodanjälkeisestä köyhyydestä hyvinvointiin. Eikä se nousu mitenkään kauniisti tapahtunut, siinä on laskelmointia, hyvää matikkapäätä, paljon riskinottoa, aimo annos ahneutta ja hyvän mittaamista rahassa ja mammonassa. Näille minä nauroin, mutta toisaalta se ihmisten aitous puutteineen ja vikoineen, voi miten jäin sitä kaiholla kaipaamaan tässä meidän nykyisessä teeskentelyn aikakaudessamme.

Pikkuisen Paasilinnan satiirin terä tosin taittuu loppua kohti. Pariisin matka menee luettelomaiseksi ja loppu onnelliseksi – vaikka toisaalta ehkä siinä on se jutun juju, onnea ei ole mammona, vaan tekemisen into. Vai? Voisiko sen lukea toisin? Että ihminen ei koskaan opi eikä ikinä muutu…

Kaiken kaikkiaan mainio pikku kirja. Tätä postaustakin kirjoittaessani hymynkare hiipii jatkuvasti huulilleni, niin olivat mainiot tämän Akselin erinäiset edesottamukset. Kertaalleen ehdin jo päättää ryhtyä lukemaan kaikki Arto Paasilinnan kirjat, tekeväni siitä oikein  haasteen ja kaikkea, mutta sitten muistin että ai niin, ne on kirjoina siellä kirjastossa, ei näitä vanhoja ole e-kirjoina, joten haasteeni tulee olemaan hidas. Mutta onneksi on aikaa. Ja kirjat on parhaita kirjoina. Mikäs tässä kiire on, elämää on takana mutta niin on edessäkin!

Arto Paasilinna: Kultainen nousukas
WSOY, 1982
198 sivua
ostettu kirjakaupan alelaarista

** Vuonna 1989 tämän pokkarin olisi saanut 19 markalla, joka nykyvaluutassa olisi 5,20 euroa. Minä ostin kirjan Akateemisen kirjakaupan poistolaarista tänä keväänä kolmella eurolla. Oli se hinta siis vähän mennyt alas varastossa tai jossain lojuttuaan, ja oli se jonkun kolhunkin vuosien varrella saanut…

Toiviainen & Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Selailin tässä eräänä iltana kirjaston vapaana olevia e-kirjoja ja törmäsin Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen toimittamaan teokseen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Mikäs siinä. Kirjoittajien pohdiskelut omasta kirjoittamisestaan ovat aina mielenkiintoista luettavaa.

Tähän kirjaan on valikoitunut kirjoittajia laidasta laitaan. Niin laidasta laitaan, että vähän ihmettelin onko tässä lähdetty henkilö edellä kirjoittamisen sijaan… Mukana on yksi kirjailija, muttei yhtään runoilijaa tai novellistia, sen sijaan ääneen pääsee maahanmuuttajapoliitikko, mainosnainen, teatteriohjaaja, lauluntekijä, räppääjärunoilija (okei, oli siellä sitten runoilijakin, tosin kävi ilmi että räppäristä runoilijan kouli kustantaja – onko sillä lopputuloksen suhteen merkitystä, en tiedä, hämmästyinpä vain että näinkö se nykyään menee), stand up -koomikko, tubettajakolmikko, toimittaja, bloggaaja ja pari elokuvantekijää.

Ja jos on haastateltujen joukko kirjava, niin sitä on myös teoksen tyyli, joka vaihtelee Salmen puhekielisestä hypetyksestä Toiviaisen hyvinkin sujuvaan kirjoitustyyliin, jossa henkilön pohdinnat kirjoittamisesta nousevat tärkeämmäksi kuin henkilö henkilönä. Jälkimmäisistä osuuksista pidin kovasti, nämä tekstit olivat kiinnostavia ja innostavia.

Aivan kaikkia tekstejä en jaksanut lukea loppuun asti tekstin tyylin tai haastatellun itsensä vuoksi. Mutta sitten oli toisaalta ne, joita luki todella kiinnostuneena. Kuten Emmi Itäranta, jonka työskentelymetodit ovat juuri niin pedantteja ja määrätietoisia kuin voi kuvitella, ja jonka ajatusmaailma lupaa paljon:

Olen kiinnostunut vallankäytöstä ja valtarakenteista yhteiskunnassa . […] jos informaation ja tiedon saatavuus otetaan ihmisiltä pois, heitä on helpompi hallita

Näinhän se on. Aion varmasti palata Itärantaan vastakin.

Miltei päinvastainen henkilönä ja kirjoittajana metodiensa puolesta tuntuu olevan laulunkirjoittaja Samuli Putro, jonka tuotantoa tunnen huonosti, mutta josta nyt kiinnostuin hyvinkin paljon. Hän pohdiskelee mm. näin:

”Jossakin kohtaa teosten sisällöllisyys ja elämä menevät samaksi mytyksi ja vasta aikojen päästä voi tutkia, mikä se elämän ja yksilöllisyyden viesti on.

[…] ammattinahan laulunkirjoittaja on huono, mutta intohimona hyvä.”

Bloggaaja-toimittaja Eeva Kolun tekstin kohdalla löysin yllättäen paljonkin saman suuntaista ajattelua kirjoittamisesta, siitäkin huolimatta, etten varsinaisesti kuulu hänen lukijakuntaansa. Mutta esimerkiksi tämä oli minusta mainio toteamus:

”Pidän paljon välimerkkien käytöstä: pisteistä, ajatusviivoista ja sulkumerkeistä. Näen ne ikään kuin eri ilmeinä.”

Näin se on! Vaikka kirjoittamisoppaat ja ties mitkä editorit miten sanoisivat, että kolmea pistettä ei saa käyttää ja huutomerkkiä ehkä kerran elämässä. Höpsis pöpsis, sellaista sääntöä ei ole, kuten ei sellaistakaan, että tärkein välimerkki on piste. Ei, välimerkit ovat kirjoituksen suola, liika pisteiden käyttö tekee teksistä tökkivän.

Kiinnostavia oli myös (krhm, tähti)toimittaja Reetta Rädyn pohdinnat kirjoittamisesta toimittajan näkökulmasta, vaikken jaakaan hänen innostustaan amerikkalaisen journalismin suhteen. Onneksi Räty on huomannut että muutakin näkökulmaa voi hankkia ja on ryhtynyt mm. opiskelemaan arabiaa. Tätä toivoisi näkevänsä suomalaisessa journalismissa enemmänkin, ettei kaikki olisi aina sitä angloamerikkalaista kopioimista. Maailma on niin laaja, ja niin ovat tulkinnatkin siitä.

Yksi asia nousi useamman kirjoittajan kohdalla esiin: joutilaisuus luovuuden lähteenä. Kirjoittaminen vaatii aikaa, tyhjiä hetkiä, oivalluksia, ja myös aikaa kirjoittamisen ja editoinnin välillä, unohdusta, joka näyttää tekstin uudesta näkökulmasta. Totta. Kaikella ei ole, ei voi olla, kiire.

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
221 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Maanantaiaamu klo 7.23. Kirjani ovat minun osani ihmisten välisestä vuoropuhelusta.

Loppuvuoden lukusuunnitelmistani kirjoittaessani olin kokonaan unohtanut varanneeni kirjastosta Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Kun se hiukan yllättäen saapui, tartuin siihen heti, enkä meinnannut millään malttaa lopettaa. Kolmessa illassa olin kirjan lukenut.

Toisin sanoen, pidin lukemastani. En tiennyt varsinaisesti mitä odottaa, nimi Kuolinsiivous viittasi, no, kuolinsiivoukseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan päiväkirjamerkinnöistä ja vanhuuden pohtimisesta. Ajatusten siivoamisesta? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että Kilpi palaa muutamaan otteeseen kommentoimaan vuosien takaisia pohdintojaan tyyliin ”mitä minä oikein olen ajatellut”.

Kirja ja sen merkinnät on jaettu kuukausien ja päivämäärien mukaan, vain vuodet vaihtuvat. Ensin vuosilukujen painottaminen tuntui minusta turhalta, mutta vähitellen aloin ymmärtää niiden tarkoituksen. Jäinpä lopulta jopa laskemaan, minkä ikäinen Eeva Kilpi on milloinkin ja minkäkin ajatuksen, tunnelman aikoihin ollut, ja peilaamaan hänen ajatuksiaan ja tuntojaan omiin vanhempiini sekä isoäitiini, joka oli vain muutamia vuosia Kilpeä vanhempi ja jakoi saman kaipuun kotiin takaisin Karjalaan. Niin, Eeva Kilvestä etsin aina isoäitiäni, yritän löytää hänen tarinansa, tuntonsa ja kohtalonsa ikätoverin kirjoituksista. Äänensäkin, joka siellä täällä tulee esiin. Karjalaiset rakastivat sanontoja, niitä tulee esiin runsaasti Kilven tekstissä  ja muistuttaa isoäitini lisäksi isoisotädistäni. Se kieli, ne lorut ja runot, viisaudet ja sananparret!

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjaa rytmittävät runot. Jokainen kuukausi alkaa runolla, mutta runoja on myös merkintöjen sisällä. Samoin ytimekkäitä mietelmiä. Kirjoitin joitakin ylös, lopulta luin vain. Tämä on kirja, jonka mielelläni ottaisin omakseni, sujauttaisin kirjahyllyyni ja tutkailisin silloin tällöin, miettiessäni vanhuutta ja omia, jo katkeilevia juuriani. Karjala menetettiin, juu, ja sitä kaipaavat ne, jotka sinne syntyivät, mutta me, jotka olemme karjalaisia vain sielultamme, olemmeko me sittenkin vapaampia, kuin taivaan linnut, jotka tulevat ja menevät, tekevät pesänsä minne hyväksi katsovat, ja jatkavat taas matkaansa? Me emme kaipaa kuten isovanhempamme, vaan säilytämme sitä kaikkea sydämissämme.

Tässä muutama sitaatti. Huomaan, etten ole sittenkään kirjoittanut ylös päivämäärää, vain vuoden. Sääkirjaukset jostain syystä viehättävät minua kovasti, samoin erilaiset pohdinnat. Maailmanpolitiikka on sittenkin kaukana tavallisesta ihmisestä, ja Eeva Kilven kohdalla jäin miettimään hänen (meidän kaikkien) suhdettaan etenkin äitiin, joka nousee esiin usein, useammin kuin hänen oma äitiytensä, joka vaikuttaa olleen hankalampi. Tai ainakin toisenlainen. (Kilpi ei ole itsekään tainnut olla maailman helpoin läheinen, varsin voimakas ja epäsovinnainen persoona näistä muistiinmerkinnöistäkin nousee esiin.) Mieleeni jäi myös hänen mainintansa entisestä puolisostaan ja se, miten hän hiukan katuu eroaan. Ja sitten, jälkiviisaana, toteaa: turha toivo.

[…] Johtuukohan se siitä, että me karjalaiset ja sodan kokeneet ihmiset, evakot ja veteraanit, entiset sotalapset ja tavalla tai toisella invalidisoituneet  alamme nyt poistua tästä maailmasta? Jäljelle jäävät kaikentietävät rikkiviisaat selittelijät, historian uudelleenkirjoittajat, näköalattomat teoretisoijat ja maailma heidän käsiinsä. (2005)

Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa. (1984)

Perjantai klo 22. Suomalainen miesproosa on suoraan sanottuna tylsää. Eivät ole  päässeet vieläkään irti sodanjälkeisen modernismin puujaloista, mieskirjailijaparat. (2003)

Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin. (2002)

Jos oli ahdistavaa tuo äärivasemmiston, taistolaisuuden vaihe, stalinismi, niin kyllä on kalseaa tämä markkinatalouden valtakausikin, rahan valta, ihmisten eriarvoistuminen, äärimmäinen köyhyys ja rikkauden kasautuminen rikkaille, häikäilemättömyys. (2002)

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
WSOY, 2012 (e-kirja 2017)
117 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Juha Vakkuri: Jos puut puhuisivat

Jos puut ajattelisivat,
niiden täytyisi olla epätoivoisia.
Jos puut puhuisivat,
historia kirjoitettaisiin uudestaan.

Nappasin äitini kirjahyllystä Juha Vakkurin (s. 1946) esikoisrunokirjan Jos puut puhuisivat. Teoksen nimi oli kaunis ja toi mieleeni Nazim Hikmetin runoteoksen Puut kasvavat vielä. Mutta miten erilaisia nämä kaksi teosta olivatkaan! Eivät ehkä kuin yö ja päivä, mutta juuri niin erilaisia kuin Suomi ja Turkki ovat, sananvapauksineen ja muutenkin.

Vakkurin runokokoelmassa mieleeni painui erityisesti tuo yllä oleva runo, joka aloittaa teoksen ja on antanut sille nimensäkin. Se on kaunis, ja niin totta. Niin totta, että halusin kirjata sen ylös ja samalla tehdä tämän pienen merkinnänkin.

Valitettavasti muuten Vakkurin runot eivät tehneet minuun kovin suurta vaikutusta. Niissä oli kyllä ajatusta, mutta ne olivat pikemminkin mietelmiä kuin runoja. Runoina ne eivät – minun korviini – soineet, vaikka niissä olikin sanomaa ja pohdintaa. Sikälikin ne resonoivat kyllä Hikmetin kanssa… mutta jokin jäi puuttumaan. Keveys, soljuvuus, rytmi… jokin, joka olisi saanut runot puhuttelemaan minua paremmin.

Vakkurin teos on julkaistu vuonna 1979 ja se on ollut ajankohtainen tuohon aikaan. Runoissa puhutaan Iranin shaahista, neutronipommeista ja Charlien enkeleistä. Ja toisaalta ajattomista asioista, kuten (negatiivisista) tunteista –vihasta ja kateudesta– sekä kuolemasta ja lapsista. Kauniita, kiehtoviakin ajatuksia, mutta ehkä sittenkin pikemminkin ajatelmia ja ajankuvia. Aikaa ne kestävät kyllä. Sukellan mielessäni 70-luvulle ja yritän nähdä seuraavan kuvan:

Tummansinistä taivasta vasten
lepattaa puolitangossa siniristilippu;
hiljaisen kadun, jalkakäytävän, nurmikon poikki
ajaa oranssisella pyörällä
verryttelypukuinen poika,
maailmassa johon ei kuulu kuolemaa.

Juha Vakkuri: Jos puut puhuisivat
WSOY, 1979
65 sivua
lainattu perheenjäseneltä