Avainsana-arkisto: Itäranta

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kummallista. Olen yrittänyt kirjoittaa Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta blogipostausta, mutta en saa siitä kiinni. En saa omista ajatuksistani kiinni, vaikka kirjassa oli paljon mielenkiintoista (kartta, historiankirjoitus, Hämärän vuosisata, vesivarantojen siirtyminen poliisivaltion omistukseen, muovi, teknologian katoaminen, jne.). Mutta jokin hankaa vastaan. Jokin, josta en saa otetta. Mikä se on se jokin? Paikoin kompasteleva tarina? Kaunis mutta sittenkin liian etäinen kieli? Hyttyset, jotka sikiävät vaikka ei ole vettä? Tee, joka kasvaa Kemin alueella? Se selittyy, kyllä se selittyy, mutta siitä huolimatta se hankaa vastaan. Vai olenko se vain minä, joka hankaan vastaan? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Toisaalta se, että kirja jää häiritsemään, on hyvä merkki. Se on pannut ajattelemaan. Siinä kaikki, tällä kertaa.

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin. (s. 145)

Muutamaa päivää myöhemmin. Olen miettinyt tätä hankausta aika paljon. Olin tosiaan kirjoittanut pitkän postauksen kirjasta, mutta jätin sen luonnokseksi. Miksi kirja ei sittenkään nostanut minussa sen kummempia tuntoja? Luin sen ensin puoleen väliin, sitten pidin taukoa ja luin toisen kirjan välissä, ja palattuani tämän pariin odottelin vain että päästäisiin loppuun. Voi olla, että en vain kuulu kirjan kohderyhmään, en välitä scifistä, mutta… niin, dystopiat kiinnostavat kyllä. Joten ei, ei se ole vain sitä. Minua kiinnosti tässä tarinassa moni asia, kuten juomaveden alistaminen poliisivaltion hallintaan. Näitä yksitäistämishankkeitahan on parhaillaankin meneillä useita. Mikä se sitten oli? Oliko se lopulta se teemestarius, joka tuntui vaan niin päälle liimatulta. Jos se olisi jätetty pois, jos aihetta olisi lähestytty toisesta kulmasta, olisi koko tarina ollut mielenkiintoisempi.  Kolahtanut. Tämä on toki vain minun mielipiteeni, ja taidan olla sen kanssa aika yksin, mutta mikäs siinä, hyväksyn sen. Ehkä se kuitenkin on se seikka, miksi tarina alkaa jo häipyä mielestä, vaikka kirjan kyllä ihan mielelläni luin. Luin ja suljin kirjan, siinä kaikki.

(Täytyy sanoa vielä että kirjan kansi on todella luotaantyöntävä ja kliseinen, sininen rinkula olisi riittänyt mainiosti, tuo uitetun ja jäätyneen näköinen tyttö ei yhdisty edes tarinaan, Noriahan oli tummatukkainen…)

Lisäys 15.10. Kuten uumoilin, kirjan teemat ovat jääneet pyörimään mielessäni. Palaan niihin varmasti vielä uudestaan.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012
330 sivua
ostettu nettikirjakaupasta

Heinäkuun lukumaratonista jälkikäteen

Heinäkuun lukumaratonista on kulunut jo tovi (kaksi viikkoa), mutta merkintäni pääsen tekemään vasta nyt.

Olin valinnut maratonille kaksi kirjaa, joista toisen luin loppuun ja toista aloittelin. Koska maratonpäivä osui lauantaille 7.7. starttasin silloin, vaikka vasta seuraava päivä olisi ollut minulle parempi. No, kello kävi, tein maratonini ja jatkoin lukemista. Käy se niinkin.

Aloitin siis lauantaina klo 16.30 avaamalla Carlos Maria Dominguezin Paperitalon sivulta 49. Kirja kertoo kirjallisuudesta ja kirjahulluudesta, mutta minun oli ollut vaikea päästä tarinaan sisään. Ehkä syynä oli katkeileva lukemiseni ja yleinen stressi, ehkä liian iso fontti, tai ehkä ne kaikki yhdessä. Nyt lukeminen kangerteli edelleen, mutta kirjoitin ylös huomioitani kiehtovista kohdista: lukijoiden tekemistä muistiinmerkinnöistä sekä siitä hiljaisesta äänimaisemasta, joka muodostuu kun luemme itsellemme ääneti.

Kävin välillä syömässä illallista ja palasin kirjan pariin vielä ennen nukkumaanmenoa, ja sain kuin sainkin sen loppuun lauantai-illan aikana. Mikään paksu kirja se ei ollut: 143 sivua, muodoltaan kapea, väljästi taitettu ja fontti tosiaan iso. Päätin jo tuolloin lukea kirjan uudestaan ajatuksella, minkä teinkin päästyäni uimarannalle seuraavalla viikolla. Mainio kirja, joka kestää useamman lukemisen ja joka tosiaan tarvitsee sopivan lukurauhan.

Lukumaratoniani jatkoin seuraavana päivänä eli sunnuntaina. Kuvittelin lukevani jo ennen aamiaista, mutta nukuinkin pitkään. Taisi tulla tarpeeseen. Aloitin siis klo 9.07 avaamalla Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Olin ostanut sen nettikirjakaupan tarjouksesta; olin kiinnostunut siitä lähinnä siksi, että se on käännetty niin monelle kielelle, vaikka tekijä on aika tuntematon. Dystopiaksikin sitä kai oli kuvailtu, tai ainakin tulevaisuudenkuvaksi.

Olin alkuun hiukan epäileväinen, mutta kiinnostunut. Pyörittelin mielessäni seuraavia kysymyksiä: miksi tee, teeseremonia? Suomessa? Mitä suomalainen siitä tietää, syvällisemmin? Kiina kuitenkin kiinnostaa. Millaisen vastaanoton kirja on saanut Kiinassa/Japanissa? Teksti sulavaa, mutta onko liian anglo? Eikö tämä julkaistukin ensin englanniksi? Karviaiset, roihukärpäset + teemaja -> ristiriita? Lapissa? Entä ne hyttyset, jos ei ole vettä?

Kolmenkymmenen sivun vaiheilla pelkäsin kirjan kääntyvän moralisoinnin puolelle (kulutusyhteiskunta, ilmastonmuutos) ja olin jo lopettaa, mutta meninkin lounaalle, ja jatkoin lukemista sen jälkeen: nyt tuli käänne: Hämärän vuosisata. ”Hyvä huomio”, kirjoitin muistikirjaani, ja tämän jälkeen aloin päästä Itärannan maailmaan ja lukeminen lähti käyntiin. Luin innoissani. ”Mikä on totuus, mikä historia? Mitä kouluissa opetettu, mitä kirjoissa kerrottu…” kirjoitin jälleen ylös. Te luulette että kaiken voi omistaa; entismaailman hylätyt aavekaupungit, kaikki maailmassa ei ole ihmisen… Kun nuoresta naisesta on tulossa teemestari miesten maailmaan, pelkäsin Itärannan kääntyvän naisasian puoleen, mutta hänpä onnistui välttämään tämänkin karikon. Se on vain sivujuonne, eikä nouse tapin nokkaan. Hienoa.

Ehdin lukemiseni välissä ottaa pienet unoset, käydä saunassa ja katsella maisemia, mutta sitten kello löi 16.30 ja piti merkitä lukumaraton päättyneeksi. Lukemista jatkoin toki sen jälkeenkin, mutta säännöt ovat säännöt. Kokonaisuutena saldoni ei ollut kummoinenkaan, 243 sivua, mutta mukava oli taas pitkästä aikaa keskittyä lukemiseen – etenkin kun edellistä kirjaa, Saramagon sinänsä kyllä kiehtovaa tiiliskiveä, olin lukenut parin kuukauden ajan. Kaikelle on aikansa ja lukutapoja niin monia, ja niihinkin vaikuttavat vallitsevat olotilat, sano.

Nyt aion kuitenkin nauttia taas lukemista omaan tahtiini, milloin ahmien, milloin sulatellen, milloin napostellen, milloin mitenkin. Ja palaan noihin kahteen kirjaankin vielä, samoin siihen Saramagoon. Loma, tai mikä se sitten olikin, on ohi.