On kaupunginosamme tämä
vain köyhien ihmisten,
ei riittänyt vehmautta
ole tänne kaupungin puistojen.
Ne on toisella laidalla, siellä
missä talot on tyhjentyneet
näin kesäks, kun paremmat ihmiset
on maalle matkustaneet.(runosta Kesä Sörnäisissä.)
Olen yrittänyt päästä uudelleen kiinni 101 kirjaa -haasteen pariin. Nyt kokeilin toisesta näkökulmasta: jätän romaanit, jotka eivät kohdallani e-kirjoina ja koneen ruudulta luettuina toimi ja siirryn runouden pariin. Ja huomasin, että tämä onnistuukin.
Saima Harmaja jäi kesken, liian pateettista minulle. Entä Katri Vala? Häneen kiinnitin totta puhuen huomiota, kun luin Vera Valan (jonka Italia-blogia luin vuosia sitten) lainanneen taiteilijasukunimensä runoilijalta. Näiden kahden Valan tyyli lienee (sanon näin, koska en ole nuorempaa Valaa muuten lukenut) täysin erilainen, mutta ehkä Katrissa on jotakin, mikä Veraa kiehtoo.
Näissä mietteissä lähdin siis lukemaan Katrin Valan Paluuta. Ja heti yllätys: Valan loppusoinnuttomat runot avautuivat silmieni edessä kuin olisin hypähtänyt Katrin viereen ja katsellut maailmaa hänen kanssaan. Aika ja paikka ovat eri, mutta ihminen on sama, eikä kirjoitetuissa lauseissa ole mustavalkokuvien etäännyttävää luonnetta. Joku sana kenties, jota ei enää käytetä, joku tyylimuoto. Mutta siinä kaikki, katselin maailmaa Katri Valan kanssa. Tosin olin hiukan kateellinenkin: hänen katselemansa taivas, pilvet, ovat luonnollisia, kun taas ne, mitä minä katson, niin usein keinotekoisia. Enkä puhu nyt virtuaalipilvistä.
Voimakkaimmillaan Valan runot olivat käsitellessään lapsen kuolemaa. Siitä minulla ei ole kokemusta, mutta menettämisen tuska ja sen pakollinen hyväksyminen olivat käsin kosketeltavissa. Jotkut luontorunot eivät tehneet minuun niin suurta vaikutusta, eivätkä loppusoinnulliset, jotka auttamatta kuulostavat vanhentuneilta – ja kuitenkin, se loppusoinnillien runonpätkä jonka valitsin tämän postauksen alkuun kumoaa kaikki nämä ajatukset. Katri Valassa on munaa, hän ei vain hempeile vaan sanoa täräyttää mitä ajattelee – ja kuitenkin niin elegantissa ja kauniissa muodossa:
Pakenimme viisauteemme
kuin tähtiseen erämaahan, sillä ylen julma oli maailma,
johon astuimme tuntemattomasta.
Siellä puuttui leipä työntekijältä
ja makaajan suu oli alati täynnä,
orjat surmasivat toisiansa
täyttääkseen herrainsa aarrekammioita.(ensimmäinen kappale runosta Itämaitten viisaat )
Tämä on kirjoitettu 1930-luvulla, mutta yhtä lailla se kuvaa vuotta 2017. Ja seuraava, Ernst Stollerin* Jo näen sinut, uusi nuoriso, vain kiihdyttää: ”Ihmiset, köyhät ovat juhlanne! / Jazzit kirkuvat mielettömästä ajasta! / Elämäntuskanne / ajaa itsepaon autoja /[…] hauskaa-meil-on-humunne / ei vaimenna / hiljaa ritisevää kalvantaa / kolmen salaisen rotan: / Tyhjyys Pelko Yksinäisyys.”
Olen myyty. Yllätetty ja myyty. Etenkin kokoelman loppuosan runot, sodan mielettömyydestä ja epätasa-arvosta (nyt puhutaan luokkaeroista eikä sukupuolista, mihin nykytasa-arvokeskustelu on jumittautunut) kertovat runot lennättävät pistimiä niin, että haluaisin lainata melkein jokaista.
Luin kirjan siis e-kirjana, mutta… oi miten kaipasin kirjan sivuja ja niiden kääntelemistä, edestakaisin ja etsiskellen…
Katri Vala
Paluu
WSOY, 1934
110 sivua
e-kirjana Ylen 101-kirjaa hankkeessa.
HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa liikutaan luonnossa ja suomalaisesta naisesta kertova kirja
*kyseinen runo on nähtävästi Katrin Valan suomennos. Tätä e-kirjaversiossa ei mainita, mikä on pieni puute; vaikka muutaman runon alla vilahtelevat nimet Comtesse de Noailles, Heinrich Heine ja Ernst Stoller, niiden merkitystä ei selitetä; minä ehdin jo hetken luulla, että runot on vain omistettu näille tekijöille…
Aukeamia 