Tuomas Kyrö: Minuuttikuunnelmia

Silittäminen on tylsää puuhaa, joten yleensä kuuntelen tai katson jotakin samalla. Äänikirjat ovat usein liian pitkiä, mutta kuunnelmat menee. Tällä kertaa löysin melko sopivan pituisen pinon Tuomas Kyrön Minuuttikuunnelmia vuodelta 2006. Kyrö on kirjoittanut kuunnelmat salanimellä Sylvi Halla ja ne on esitetty Ylen Radio 1:ssä.

Kuunnelmien päähenkilöinä on kaksi keski-ikäistä naista (Erja Manto ja Tarja Keinänen) ja toisen näistä poika (Isma Valkama) ja aiheina erilaiset arkiset keskustelunpätkät laihduttamisesta, Lundian kirjahyllyistä, Felixin ketsupista, väriterapiasta ja vastaavista. Pieniä huvittavia tarinoita nyky-Suomesta, realistisia, lähes jopa inhorealistisia… Hetkittäin ne tuntuivat nostalgisilta, kunnes jäin miettimään että koenko näin vain siksi, etten ole kuuntelemassa näitä keskusteluja joka päivä. Sillä kyllä sieltä, niin aiheista kuin sinänsä loistavien naisteatterilaisten äänenpainotuksista erottui tuttuja sävyjä: tätejä, äitejä, sukulaispoikia ja niin edelleen. Vaan kyllä nämä olivat virkistävää vastapainoa median välittämälle nykyiselle tekopirteydelle ja esittämiselle…

Minuuttikuunnelmat enteilevät Mielensäpahoittajaa, joka sekin on kirjoitettu alunperin kuunnelmaksi. Olen sattumalta tutustunut Mielenpahoittajaankin nimenomaan kuunnelmana, en ole koskaan lukenut Kyröltä mitään. Ensin Antti Litjan hahmo tuntui hiukan keinotekoiselta, mutta sitten se osui hermoon ja nauroin silmät kyynelissä. Yllättäen isääni ei sen sijaan naurattanut ollenkaan, ”paljon melua tyhjästä” hän tuhahti, ei ollut kuulemma ollenkaan hauskaa… Kertonee kaiken 😉

Olen kyllä seurannut hiukan ihmetellen Mielensäpahoittajan yleistuotteellistamista ja miettinyt, missä määrin se alkaa syödä alkuperäistä ideaa, mutta toisaalta, mistäpä minä tiedän kun vain kaukaa seuraan. Mietinpähän vaan… että olisiko jo aika mennä eteenpäin.

Kyrön kolmekymmentä minuuttikuunnelmaa löytyy Ylen Elävästä arkistosta.

Tuomas Kyrö: Minuuttikuunnelmia
Ylen radioteatteri
30 minuuttia
Ylen Elävästä arkistosta

Jos tästä voisi tehdä merkinnän HelMet 2017 -lukuhaasteeseen, sen voisi tehdä kohtiin salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja ja suomalaisesta naisesta kertova kirja. Vaihdetaan vain sanan kirja paikalle kuunnelma…

Kuunnelma kansien välissä: Mika Waltarin Leikkaus

Kirjoitettu 11.3.2016, siirretty 7.4.2016

ÄÄNI: Syy ei ollut sinun. Sait vain ajan maljan ja paikan maljan. Sinun oli juotava niistä, tahdoit tai et. Syyt kietoivat sinut viiltävästi tuhansin hiuksenhienoin sitein. Hyvät ja pahat, viattomat ja julmat, lempeät ja armottomat syyt. Ei syyllisyys ollut sinun, Elisabeth. Syyllisyys oli ihmisen, ihmisen velka syntymäsi hetkestä asti. Elisabeth, eikö pimeys ole armeliaampi kuin valo, joka viilsi silmiäsi.

leikkaus

Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla paksuja. Ne voivat olla höyhenenkevyitä, yhdessä illassa luettavia, ja silti ne porautuvat mieleen, koskettavat jotakin syvintä itsessä. Vaikka vuodet vierivät, ihminen pysyy samana. Ja kuolemankaipuu, jota pyritään pitämään loitolla, kunnes on aika.

Tahmeasti edenneen Carpelanin jälkeen tartuin tuttuun, nopeasti luettavaan kirjaan. Pituutta sillä  on vähän ja sivuilla runsaasti ilmaa. Sen lukisi helposti yhtenä iltana, minulla meni kaksi, kun pääsin aloittamaan liian myöhään.

Kirja on Mika Waltarin kuunnelma Leikkaus, ilmestynyt alunperin vuonna 1952, tämä toinen painos vuonna 1997. Ostin kirjan muistaakseni poistomyynnistä, etusivulle olen kirjannut vuoden 2013. Luin sen samantien tuolloin, ja se on jäänyt mieleeni elävänä, kauniina mutta kaunistelemattomana teoksena. Ja sellaisena se avautui nytkin, uudestaan luettuna.

Leikkaus kertoo nimensä mukaisesti kirurgisesta leikkauksesta, joka tehdään yli viisikymppiselle naiselle, Elisabethille. Leikkauksen pitäisi mennä hyvin ja meneekin, mutta nukutuksen aikana nainen käy kaksinpuhelua kuolemanvietin kanssa.

ÄÄNI: Ihmisonni. Ei sellaista ole. Ei ollut edes poppelien alla. Vaan kaikki on vajanaista, kaikessa on tuskan pisara, koska synnyit ajan ja paikan kahleisiin. Yhäkö rakastat kahleitasi, Elisabeth?

ELISABETH: Vihasin niitä monta kertaa. Ei, ehkä en vihannut, mutta ikävöin vapautta ihmisen orjuuden sijaan.

ÄÄNI: Nyt sinulla on vapautesi, Elisabeth. Vapaus valita. Jännitätkö yhä vai uskallatko jo hellittää.

Kuoleman kynnyksellä muistot nousevat Elisabethin mieleen. Lapsuudesta, nuoruudesta, sota-ajasta, perhe-elämästä. Ei kronologisesti vaan edestakaisin hyppien. Koko tunteiden skaala kulkee elämänvaiheiden läpi: luottamus, toivo, pelko, pettymys, petos, himo, suru, rakkauskin. Rahavaikeudet ja sodanjälkeiset traumat repivät puolisoita, perhettä.

On oikeastaan aika mielenkiintoista lukea kuunnelmaa. Kirjailija on yhtäkkiä myös ohjaaja ja kapellimestari, joka tuo tarinaan äänimaailman, musiikin, ja samalla leikkii ajan ja tarinan tasoilla.

Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Se näkyy myös kielessä: herroitellaan ja rouvitellaan ja käytetään kolmatta persoonaa. Se on viehättävää. Paljon on samaa, paljon muuttunut. Vieläkö viisikymppistä naista pidettäisiin vanhempana rouvana? Turvauduttaisiinko Jumalaan, ainakaan ääneen? Muutakin on muuttunut. Kuka muistaa enää pommin ulinan? Pelon pommikoneiden alla?

ELISABETH: Hyvä Jumala, hyvä Jumala, armahda vielä tämän kerran, vaikka minä menisin, anna lasten elää, anna lasten elää, hyvä Jumala. (Pelottava jyrähdys, pommikoneen surina.) Anna sen pudota muualle, anna sen pudota muualle. (Pommin ulina.) Anna sen pudota muualle. Viereiseen taloon, vaikka viereiseen taloon, ei vain tänne. (Voimakkain jyrähdys.)

SEKAVIA ÄÄNIÄ: Luoja varjelkoon. – Ei, se meni ohi. – Satuttiko kukaan. – Naapurissa palaa. – Koko kaupunki palaa. – Hiljaa, hiljaa – kuunnelkaa – ei mitään hätää enää. – Se loittonee, se loittonee. (Loittonevaa jyrinää.)

ÄÄNI: Niin rukoilit, Elisabeth, kun hätä likisti sanat sydämestäsi. Kuin mato, jota polkaistaan, ja siitä likistyy muta. Mieluummin naapuriin kuin omaan taloosi, niin rukoilit, niin rehellinen olit – aivan kuin siinä olisi ollut eroa. Ihmisiä hekin olivat – myös naapurikellarissa istui Elisabeth likistäen lasta syliinsä kaikin voimin. Hyvin tiesit, mutta sittenkin rukoilit: muualle, muualle, ei tänne. Elisabeth, se oli rehellisin rukous. Koska olet ihminen, vain ihminen. […]

 

leikkaus_sivu

Ja sodan jälkeen, Elisabethin poika, humaltuneena äidilleen:

ERKKI: Äiti, en jaksa enää. En jaksa. Kun parhaat kaverit ovat kaatuneet ja minä turhaan jäin. Miksi minä jäin.  Ei siinä ole mitään järkeä. Ei missään ole mitään järkeä. Ei missään ole mitään järkeä enää.

(Musiikin siirto)

Kaunis kirja, hyvin kaunis. Sellainen, joka kestää lukemista, uudestaan ja uudestaan. Teatterista en liiemmin välitä, mutta radioteatterista ja kuunnelmista kylläkin pidän. Olisikin kiinnostavaa kuulla tämä radiosta nyt.

ÄÄNI: […] Missä olet nyt, Elisabeth, missä olet nyt?

ELISABETH: Maan alla. Multa painaa. Multa ahdistaa. Puunjuuret kietovat minua. Sitkeät puunjuuret vangitsevat ahneesti minut. Ne syöpyvät minuun. Ne syövät minua. En voi hievahtaa.

ÄÄNI: Eihän se ole totta. Ei mikään enää voi vangita sinua. Liikahda vain, niin liikut läpi mullan ja multa väistyy lävitsesi kevyesti kuin ilma.

ELISABETH: Tiedän, se on vanha kriikunapuu. Se oli kuivunut. Sahasin sen poikki, mutta se pisteli sormiani. Se eli. Kuivanakin se eli. Sen juuret kietovat minua. Se tahtoo kostaa. Miksi kukaan ei sanonut, että puissakin on henki.

ÄÄNI: Avaa silmäsi, irtaudu, liiku, ole, Elisabeth. Mikään ei pidätä sinua.

 

Mika Waltari
Leikkaus
Kuunnelma on kirjoitettu 1951 Yleisradiolle, joka vietti silloin 25-vuotisjuhliaan. 1. painos 1952, toinen painos 1997.
WSOY, 87 s.
Ostettu poistomyynnistä

Helmetin 2016 lukuhaasteessa tästä saisi merkin seuraaviin kohtiin: näytelmä (joskin kuunnelma), kirjassa joku kuolee, kirjassa on alle 150 sivua.