Aihearkisto: kirjeet

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir-

Åsa rakas, olipa hyvä että kirjoitit. Olin vähällä nääntyä hengenravinnon puutteeseen (sinä puutuit), ja ihmettelin, mikä viimeisimmässä kirjeessäni oli saanut sinut pitämään mykkäkoulua, mietin olitko sairastunut, matkustanut etelään tai vaipunut kesämasennukseen – vaihtoehtoja oli lukemattomasti ja ne olivat kaikki yhtä vastenmielisiä.

Luin eilen loppuun Märta Tikkasen kirjeet Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille. Minulle oli jo muodostunut pieni pakkomielle kirjeiden suhteen, en olisi millään malttanut lopettaa, vaikka oli muutakin tekemistä: yksi kirje vielä, vielä tämä, ja ehtiihän vielä tuonkin… Sillä minä todella pidin Märtan tavasta kirjoittaa Ruotsissa asuville kirjailijaystävilleen, jotka toimivat hänen varaventtiileinään ja joille hän saattoi purkaa sydäntään, oli kyse sitten perheestä, kirjoittamisesta, kritiikeistä tai ankkalammen pienistä kulttuuripiireistä, joissa jokainen tuntee jokaisen ja palkinnot ja professuurit jaetaan tuttujen kesken.

Märtan ystävyys näihin kahteen ruotsalaisnaiseen alkaa 1970-luvulla, jolloin Märta on nelikymppinen työssä käyvä ja uransa alussa oleva kirjailija, neljän lapsen äiti ja hurmaavan mutta itsekeskeisen ja alkoholisoituneen taiteilija-kirjailijan vaimo. Näistä lähtökohdista ponnistaa myös hänen feminisminsä, jolle 70-luvun kangistuneet kuviot antavat vain lisäpotkua. Minua henkilökohtaisesti ei tämä feminismi niin kauheasti kiinnostanut, mutta ajankuvana se toki on mielenkiintoista. Samoin kuin tekniikan muuttuminen kirjeiden kirjoitusalustana: ensin aloitetaan kirjoituskoneilla kirjoitetuilla paperikirjeillä, siirrytään faksiin, sitten sähköpostiin, minkä lisäksi postikortitkin kulkevat maasta toiseen tai pikemminkin maista toisiin, sillä kaikki kolme kiertävät maailmalla erilaisissa kirjallisuustapahtumissa ja viestittelevät myös matkan päältä.

B! Olen hankkinut faksin! Saa nähdä saanko tämän onnistumaan!

Kirja on saanut alaotsikokseen Elämä kirjeissä, ja näin todellakin tapahtuu. Ystävyys kolmen naisen kesken ei katkea, vaan kirjeet muodostavat hienon kaaren neljänkymmenen vuoden ajalta. Alkuun minua hiukan häiritsi, että kyseessä ei itse asiassa ole kirjeenvaihto, mukaan on otettu vain Märtan kirjeet, mutta mitä pidemmälle luin, sitä loogisemmalta valinta tuntui – onhan kirjalla pituutta muhkeat 443 sivua, millainen nivaska siitä olisi tullut kahden muun naisen kirjeiden kanssa! Ja ovathan Å ja B ovat kuitenkin meille suomalaislukijoille tuntemattomia, vaikka Märtan kirjeiden myötä myös heidän elämänvaiheensa ja ajatuksensa tulevat jokseenkin tutuiksi. Sitä elää myös heidän myötään, vaikka heidän kuvansa hämäräksi jääkin.

Kirjeet myötäilevät tietenkin Märtan omaa elämää, ensin Henrikin ja hänen alkoholisminsa rinnalla, sitten perheen tukirankana, kun samaa vaivaa löytyy toisesta pojasta, eikä muillakaan mene aina kuin Strömsössä. Onneksi Märta voi kuitenkin purkaa mieltään kirjoittamalla: hänellä on huumorinsa, älynsä ja terävä kielensä, sekä läheiset Suomessa ja rauhoittumispaikka Barösundissa. Kirjeistä piirtyy myös kuva rakastavasta ja paikoin hiukan ylihuolehtivasta äidistä ja mummista, sekä puolisosta; sillä vaikka hän miestään monissa kohdin parjaakin, myös puolustaa tätä vääriltä syytöksiltä. Vanhoilla päivillään hän kirjoittaa kuuluisasta miehestään itse asiassa hyvin kauniisti, katsellessaan elettyä elämää taaksepäin: ”[…] muistan liiankin hyvin, miten Henrik tuli luokseni ja me vain seisoimme kynnysmatolla ties kuinka pitkään. Pystyn melkein haistamaan hänen ihonsa ja hänen nahkatakkinsa tuoksun. Pakahduttava tunne. Kaikkeen sitä ryhtyykin.

Joo’o. Oli hieno matka. Ja kyllä näihin kirjeisiin jatkossakin mielellään palaisi, mutta sitä ennen on ryhdyttävä lukemaan niitä kirjoja, jotka Märta ja Henrik ovat molemmat kirjoittaneet. Vuosisadan rakkaustarinan kuuntelin viime vuonna Märtan itsensä lukemana, Miestä ei voi raiskata on listalla seuraavaksi, ja Punahilkkaan haluan myös tarttua, siitä kirjassa puhutaan paljon. Täytyy sanoa vielä, että vaikka Märta henkilönä minua onkin kiehtonut, hänen kirjoihinsa en ole aiemmin tarttunut. Miksikö? Ehkä siksi, että niiden nimet eivät ole kovin houkuttelevia. Näillä seikoilla on yllättävän paljon merkitystä.

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kirj- Elämä kirjeissä.
alkuperäinen ruotsinkielinen teos Måste försöka skri-
suomentanut Outi Menna
S&S, 2019
443 s.
luettu kirjaston e-kirjana

Mariana Alcoforado: Sisar Marianan rakkauskirjeet

Kuinka on mahdollista, että niin kauniiden hetkien muistot ovat muuttuneet niin julmiksi? Eivätkö ne todellakaan kelpaa enää muuhun kuin luonteensa vastaisesti piinaamaan sydäntäni? Voi raukkaa! Viime kirjeenne sai sen aivan tolaltaan! Se hakkasi niin raivokkaasti että näytti kuin se olisi yrittänyt puskea ulos rinnastani ja lentää teidän luoksenne!

Olenko jo sanonut, kuinka paljon rakastan pääkaupunkiseudun kirjastolaitosta? Paitsi että luokseni kiikutetaan mikä tahansa teos jonka haluan lukea, olen nauttinut valtavasti haahuillessani kauniin, vanhan lähikirjaston saleissa täysinäisten hyllyjen ääressä tutkaillen ja lueskellen. Tällä kertaa silmiini osui aivan pieni ja ohut kirja, enkä tiennyt lainkaan vetäneeni esiin timantin.

Mariana Alcoforadon 1600-luvulla kirjoittamat rakkauskirjeet ranskalaisupseerille on nimittäin klassikko. Nuori 26-vuotias nunna rakastuu tulenpalavasti viisikymppiseen huikentelevaiseen sotilaaseen ja kirjoittaa tälle rakkauskirjeitä, jossa on kokonainen tunteiden skaala: rakkaudesta, epätoivosta, suuttumuksesta, vihasta, anelemisesta, mustasukkaisuudesta, toivottomuudesta ja ylpeydestä aina luopumiseen asti. Kirjeiden kirjoittaja, niiden kohde ja kääntäjä olivat pitkään salaperäisyyden verhon varjossa, mikä on puolestaan aiheuttanut epäilyjä niiden todenperäisyydestä. Todisteita on kuitenkin runsaasti, ja kuten suomentaja Tarja Härkönen alkusanoissaan toteaa: ”nero on se mies, joka tuntee naisen mielenliikkeet niin kuin Mariana Alcoforado!” Jälkikirjoituksen on puolestaan laatinut Rainer Maria Rilke.

Miten piristävää ja innoittavaa onkaan lukea tällaista tunteiden pauhua 2000-luvun Suomessa, jossa rakkaudenosoitukset ja tunteiden näyttäminen tuntuvat olevan synneistä suurin, jossa ”parisuhdetta täytyy hoitaa” ja puolisoiden seksille järjestää kalenterista tilaa, puhumattakaan roskapussien viemisestä ja imuroinnista petipuuhien elvyttäjänä… Krooh pyyh. Ei, sisar Marianan maailmassa tällaisesta banaalista suhtautumisesta rakkauteen ei ole, ei voisi koskaan olla, kyse. Mariana, joka on nuorena tyttönä joutunut luostariin ajan tapojen mukaisesti, on vimmainen rakkaudessaan – valitettavasti rakkauden kohde ei vain vastaa tähän tunteiden paloon, sievä nunna on ollut vain valloitus muiden joukossa. Mutta mies on säästänyt kirjeet ja nähnyt niiden kirjallisen merkityksen. Ja niin ne ovat säilyneet meidän päiviimme asti, suomeksi ne saatiin vuonna 1995. Kulttuuriteko, jos mikä.

Mutta mitäpä tästä enempää kirjoittamaan. Lukekaa Sisar Marianan rakkauskirjeet, unohtakaa roskapussit ja kalenterit ja rakastakaa täysin rinnoin sitä, jolle olette sydämenne luvanneet!

Tiedän kyllä lääkkeen joka tehoaisi tautiini, ja paranisin ilman muuta, jos vain lakkaisin rakastamasta teitä. Mutta millainen lääke! Ei! Mieluummin kärsin entistä enemmän kuin unohdan teidät! Ja onko se edes vallassani? Ainakaan minun ei tarvitse syyttää itseäni siitä, että olisin hetkenkään toivonut etten rakastaisi teitä. (s. 25)

Niin, ja sattuipa sopivasti: huhtikuussa on kuukauden kielenä portugali, johon tämä osuu täydellisesti.

Mariana Alcoforado: Sisar Marianan rakkauskirjeet
ranskankielinen alkuteos Lettres portugaises traduites en français, saksankielinen alkuteos Die fünf Briefe der Nonne Marianna Alcoforado
suomentanut Tarja Härkönen
Andalusialainen koira, 1995
71 sivua
kirjastosta