Aihearkisto: esseet

Jörn Donner: SuomiFinland©

Suomen itsenäisyyden (ei, ei Talvisodan päättymisen, vaikka juhlan tuoksinnassa siltä välillä vaikutti) 100-vuotista taipaletta muisteltiin monin tavoin viime vuonna. Siihen syssyyn menee myös Jörn Donnerin paskilli, epäreilu essee ja perverssin itsekeskeinen* kirja SuomiFinland©, jonka Förlaget ja Otava julkaisi (tilasi?) juhlavuoden kunniaksi. (*määrittelyt kirjailijan itsensä)

Kirja alkaa hyvin. Paitsi että Donner vetää kriitikoilta sanat suusta jo heti alkuunsa, hän myös tiivistää kirjansa sanoman toisessa kappaleessa:

[Suomi] ei ole maailman keskipiste. Oman elämäni ydin on täällä, siksi että elän ja pysyn tällä läntillä.

Kihertelin jo, ja odotin lisää. Sillä vaikka olen monesta asiasta (Nato, Ruotsin paremmuus yhteiskuntana) eri mieltä Donnerin kanssa, terve yhteiskunta tarvitsee hänen kaltaisiaan piikkejä lihassa, sivistyneitä ihmisiä, joilla on kompetenssia nauraa räkättää typerille poliitikoille ja näyttää, että keisareina itseään pitävillä yhteiskunnan päättäjillä (tai yhteiskunnan jäsenillä itsellään) ei ole vaatteita. Ja Donnerhan tosiaan on ainoita järkäleitä, joka yhä puhuu sivistyksen ja lukemisen puolesta, hatunnosto hänelle siitä.

Kirjassa on monia hyviä huomioita, monia mainioita piikkejä ja monia epäkohtia, jotka hän tuo esiin. Mutta satavuotiskaari, jonka se yrittää piirtää, on kovin kumpurainen. Se alkaa vuoden 1917 tapahtumista ja hyppelehtii vuoteen 2017, aloittaa siitä ja sivuaa tätä, enimmäkseen Donnerin omaa elämää, jota on tullut elettyä jo 84 vuoden edestä. Vanhetessaan ihminen alkaa katsella taaksepäin, peilata mennyttä nykyiseen, puhua sairauksistaan ja tulevasta kuolemastaan, ja siihen tämäkin kirja kipakasta alustaan huolimatta kallistuu. Itse asiassa jäin miettimään, että Donnerin omaelämäkerta olisikin mielenkiintoista luettavaa, niin paljon hän on nähnyt ja kokenut tässä maassa ja muutenkin elämänsä aikana. Tai se isän ja pojan keskustelukirja, jota on lupailtu.

Donner ei säästele sanojaan parjatessaan nykyistä hallitusta, erityisesti Timo Soinia (ja sivallukset saa myös triathlonisti, sataprosenttinen narsisti Alexander Stubb). Yhtä innokkaasti hän puhuu Naton puolesta, vaikka nuorena olikin aseistakieltäytyjä naiivina (mutta ah, lopulta niin oikeassa olevana) ajatellessaan että sodan loppuisivat kun kaikki, aivan kaikki kieltäytyisivät kantamasta aseita. Mistä tämä Nato-into ja Venäjä-viha sitten kumpuaa? Siihen taitaa tulla vastaus lapsuudesta: Donner oli 6-vuotias kokiessaan sodan. Hänet oli lähetetty perheen kesäpaikkaan Hyvinkäälle, mutta hän muistaa venäläisten pommitukset hyvin.

Ja vaikka Donner vihaakin Venäjää ja ihailee Yhdysvaltoja, hän ei epäröi myöntää niiden yhtäläisyyksiä:

[…] olen valmis myöntämään, että on aivan yhtä turhauttavaa [kuin kököttää autojonossa itärajalla Vaalimaan raja-asemalla] jonottaa tuntikausia amerikkalaisten passintarkastuksissa Kennedyn lentokentällä.

Niinpä niin, suurvallat ovat suurvaltoja, ja itse asiassa huomattavasti käytökseltään toistensa kaltaisia kuin tällä hetkellä halutaan myöntää… Tämä on siis oma mielipiteeni, en tiedä yhtyisikö Donner siihen vai ei.

Mutta niistä sivalluksista, ne Donner taitaa! Tässä muutama:

Pääomasta:

Lähes kaikki on kaupan.
Miksei kukaan halua ostaa johtavia poliitikkojamme? Luultavasti siksi että useimmat myyvät itsensä ilman korvausta. (s. 67)

Kansan tyhmistymisestä:

Asia on sitäkin hankalampi.
Kun istuu bussissa, junassa tai kahvilassa, voi nähdä kuinka suuri enemmistö selailee älypuhelinta tai tablettia. Vain harva lukee lehteä tai kirjaa. Nämä ihmiset ovat osa kansaa, joka viihdyttää itseään uudella teknologialla. Minä sanon heidän puuhiaan ajankuluksi. On siis täysin mahdollista muuttaa lyhyessä ajassa melkoinen osa kansasta huumatuiksi tyhmyyden kuluttajiksi. (s. 74)

Kansasta poliitikkoja tärkeämpänä voimavarana:

Kuulostaa lattealta sanoa, mutta kaikkein eniten tätä maata on muuttanut muutamien miljoonien ihmisten työ. Ahkeruus ja yritteliäisyys. Kuulostaa tylsältä mutta pitää paikkansa. […] Me olemme, kuten minulla on tapana sanoa, häntä joka yrittää heiluttaa koiraa. (s. 84)

Terveydenhoitouudistuksesta ja isoveljestä:

Tähän niin sanottuun kilpailuttamiseen liittyy myös halu dokumentoida ”kaikki kaikille”. […]

Mitä tarkoitusta varten? Jotta yhteiskunta tietäisi keitä me olemme, mitä me olemme, muuta kuin vettä ja luita. Jotta isoveli joka puolella maata tietäisi kuka minä olen, kun diagnooseja levitetään kuin lantaa pelloille. Tätä typeryyttä sanotaan terveydenhoitouudistukseksi. (s. 43…45)

Eikä Jörn Donner Suomea vihaa. Hän rakastaa tätä pikku plänttiä maailman takareunalla, ja siksi sitä kritisoi. Hänen juurensa ovat täällä, hän on nähnyt tämän nuoren valtion kasvukivut melkein alusta alkaen, hän on kolunnut tätä maata enemmän kuin suurin osa meistä, hänellä on perspektiiviä sanoa mitä hän sanoo. Diktoniuksen tapaan Donneria vaivaa tämän maan ”pitkäpiimäiset kieliriidat, sen rohkean mahtipontinen ’suurvaltapolitiikka’, sen pyrkyrikulttuuri ja luuloteltu sivilisaatio, sen urheilusaavutukset ja henkinen köyhyys, sen aloitekyvyttömyys, epäluuloisuus ja pikkusieluisuus”. Ja siitä huolimatta, kuten Donner toteaa: ”Miten voisin kieltää sinut, miten olla rakastamatta sinua kaikesta huolimatta?

Vielä pieni huomio kirjan taitosta. Minusta tämä oli todella miellyttävä kirja lukea siis ihan visuaalisestikin. Kirja on jaettu numeroituihin lukuihin, minkä lisäksi teemat jakautuvat kappaleen alussa olevin, kursiivilla kirjoitetuin aihesanoin, kuten Miltä maa näyttää, Sivistys, Kieroutumat, Suomalaisuus, Tabu, Pääoma, Suurmiehet, Markkinat, Hyvinkää, Kustavi, Pori.

Entä sitten ne hänen sairastamansa syövät? Donner epäilee saaneensa oman annoksensa radioaktiivista säteilyä työskennellessään Porin sairaalassa ja kertoo joutuneensa allekirjoittamaan asiakirjan, jossa hän vapautti sairaalan kaikesta vastuusta. ”Ylilääkäri oli hysteerinen.” Kirjan lopussa Donner osoittaa kiitoksensa liudalle kirurgeja ja erikoislääkäreitä, jotka ovat häntä hoitaneet.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä pieni kirja, kaiken kaikkiaan.

Jörn Donner: SuomiFinland©
käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Otava, 2017
111 sivua
kirjastosta

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on Music – Conversations

Ozawa: In Japan we talk about ma in Asian music – the importance of those pauses or empty spaces – but it’s there in Western music, too. You get a musician like Glenn Gould, and he’s doing exactly the same thing. (s. 20–21)

Myönnän heti alkuun, etten tiedä klassisesta musiikista juuri mitään. Kuuntelen sitä toki mielelläni, mutta harvoin osaan nimetä kuuleman perusteella säveltäjää tai edes kappaleen nimeä, vaikka melodian tuntisinkin.

Joten kun silmiini osui Haruki Murakamin ja kapellimestari Seiji Ozawan keskustelukirja Absolutely on Music*, ajattelin että tämä voisi toimia kannustimena oppia aiheesta enemmän. Ja toisaalta, Murakamin kirjathan ovat täynnä viitteitä musiikkin, ehkä nekin voisivat nyt avautua uudella tavalla.

Kunnianhimoinen ajatukseni oli kuunnella kappaleet sitä mukaa kun ne nousevat keskustelussa esiin, mutta niitä tulikin yksi toisensa perään ja toisaalta itse keskustelu (Murakami on erinomainen haastattelija ja pitkän ja kansainvälisen uran tehneellä Ozawalla paljon kerrottavaa) vei mennessään, joten siirryin suosiolla musiikin pariin vasta jälkikäteen. Käy se toki näinkin, sillä kuunneltavaa riittää.

Kirja koostuu kaikkiaan kuudesta vuonna 2011 tehdystä haastattelusta sekä lisämerkinnöistä. Pääosin teemat pysyttelevät musiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin ja Gustav Mahlerin parissa, mutta mukaan mahtuu myös kiehtovia anekdootteja musiikkimaailmasta sekä Murakamin pohdintoja musiikin merkityksestä kirjallisuudessa.

Ozawa:  […] [Maestro Karajan would] say, ”Listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument right here,” and ”Now listen to this instrument,” and the sound comes together. (29)

Ikäerostaan (Murakami on syntynyt vuonna 1949 ja Ozawa 1935) näillä kahdella miehellä on paljon yhteistä: he ovat molemmat kotoisin Japanista, joskin Ozawa on syntynyt Mantšukuossa, ja he ovat viettäneet suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Molemmat ovat alallaan menestyneitä – ja ahkeria: he heräävät jo neljältä aamulla ja ryhtyvät töihin, Murakami kirjoittamaan ja Ozawa lukemaan partituureja. Ja molemmat luonnollisesti rakastavat musiikkia.

Keskustelu herrojen kesken onkin toisiaan kunnioittavaa, innostunutta ja asiantuntevaa, ja niin siinä kävi, että tällainen täydellinen maallikokin alkoi katsoa ja kuunnella musiikkia uudella tavalla. Kapellimestarihan on muusikko myös, hänen instrumenttinsa on orkesteri. Kirjaa lukiessani aloinkin kiinnittää huomiota kuuntelemieni kappaleiden esittäjiin aivan uudella tavalla, en vain solisteihin vaan myös kapellimestariin ja orkesteriin itseensä. Niissäkin kun on – luonnollisesti – eroja. Ozawa on lisäksi varsin hurmaava ja samalla särmikäs herrasmies, mikä tulee esiin niin hänen tarinoinnissaan kuin konserttitaltioinneissaan, kuten tässä:

Omaan makuuni keskustelu keskittyi ehkä vähän liiankin paljon Yhdysvaltoihin, siitäkin huolimatta että Ozawa oli siellä pitkään kapellimestarina ja paikka tuttu myös Murakamille. Toisaalta oli mielenkiintoista tajuta, miten valtavan kansainvälinen klassisen musiikin maailma onkaan. Erojakin on, soitantatavassa, yleisössä, mieltymyksissä. Näistä Ozawa kertoilee varsin kiehtovasti, onhan hänellä kokemusta niin Amerikasta, Euroopasta kuin Aasiastakin.

Ja kun klassisesta musiikista kerran oli kyse, odotin koko ajan, nousisiko mukaan suomalaisnimiä. Murakami nosti esiin eestiläisen Paavo Järven ja sitten Sibeliuksen, mutta harmikseni saldo jäi siihen. Ozawan repertuaariin Sibelius ei oikeastaan kuulunut (lukuunottamatta mm. Viktoria Mullovan kanssa esitettyä viulukonserttoa, kuuntele täällä),  mutta hänen oppi-isänsä Herbert von Karajan olikin Sibeliuksen suuri ystävä ja käytti tämän sinfonioita myös opetuksessaan.

No, oppi(ni) jatkuu tästä. Kirja toimii hyvänä inspiraationa ja tiedonlähteenä klassisen musiikin maailmaan, nimiä ja kappaleita löytyy runsaasti. Murakami on koonnut omille sivuilleen Spotify-listan kappalaisesta, joista he keskustelevat, minkä lisäksi YouTubesta löytyy lisää. Niin, ja musiikkikaupoista, radiosta, mistä kaikkialta.

Lopuksi mielenkiintoinen pieni huomio: Murakamin kirjoissa ruoalla on iso rooli, ja yleensä se on länsimaista: keitetään pastaa, syödään salaattia ja voileipiä, juodaan olutta ja viskiä. Tässäkin kirjassa ruoka nousee esiin, sillä kun haastattelut tehtiin, oli Ozawa vakavasti sairas ja hänen piti syödä säännöllisesti. Mitäkö he söivät ja joivat? Vihreää teetä, riisikakkuja (oletan että mochiriisikakkuja), onigiri-riisipalloja ja papayaa. Viimeistä lukuun ottamatta siis erittäin japanilaisia herkkuja!

*Kirja löytyy myös Adlibriksen valikoimista, klikkaa tästä kauppaan.

Murakami kirjallisuudesta ja musiikista:

Murakami: No one ever taught me how to write, and I’ve never made a study of writing techniques. So how did I learn to write? From listening to music. And what’s the most important thing in writing? It’s rythm. It has to have an inner rhytmic feel that propels the reader forward. (s. 89)

Ozawa aasialaisen asemasta länsimaisessa musiikkiperinteessä:

Ozawa: […] We Japanese and other Asian people have our own special kind of sorrow. I think it comes from a slightly different place than Jewish sorrow or European sorrow. If you are willing to attempt to understand all of these mentalities, and make informed decisions after you do so, then the music will naturally open up for you.  Which is to say that when an Eastener performs music written by a Westener, it can have its own special meaning. I thing it’s well worth the effort.

[…] I want to think that there is plenty of room for us non-Europeans to cut our way inside. Professor Saito had some very helpful things to tell us in that regard. ”[…] when you go to other countries, you will be able to absorb their traditions. But traditions are not always good. There are both good traditions and bad traditions. You’ll have to learn to distinguish between the two, and when you go to those countries, you should absorb their good traditions. If you can do that, you will find there is a role for you as Japanese, as Asians.” (s. 186–187)

 

Haruki Murakami & Seiji Ozawa: Absolutely on music
alkuperäinen japaninkielinen teos, Ozawa Seiji-san to ongaku ni tsuite, ilmestyi 2011
Vintage International, 2017 (1. englanninkielinen laitos Penguin Random House, 2016)
kääntänyt englanniksi Jay Rubin
293 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
ja vuoden 2017 uutuuskirja.

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai

Personally, I think marriage is extraordinarily interesting. What could be more interesting than that? (Kawai, s. 81)

murakami_kawai

Luen mielelläni esseitä, kirjeitä ja haastattelukirjoja. Joten kun sain käsiini kirjailija Haruki Murakamin ja psykologi Hayao Kawain eräänä viikonloppuna käytyyn keskusteluun perustuvan kirjan*, ostin sen heti omakseni.

Kirja on ilmestynyt japaniksi jo vuonna 1996, mutta englanniksi se käännettiin vasta tänä vuonna – siis 20 vuotta myöhemmin. Kustantajana toimii sveitsiläinen Daimon. Miksikö näin? Ehkä siksi, että professori Hayao Kawai tunnetaan siellä suunnalla jungilaisena psykologina. Hän kuoli vuonna 2007.

Keskustelu käydään siis ennen vuotta 1996, pian Koben maanjäristyksen jälkeen, ja se nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi. Muuten Murakami ja Kawai puhuvat paljon japanilaisuudesta ja länsimaalaisuudesta – josta erotetaan vielä eurooppalaisuus ja amerikkalaisuus. Molemmat ovat asuneet sekä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, joten heillä on vertailupohjaa. He tapasivat ensi kertaa Yhdysvalloissa ja ystävystyivät heti, ikäerosta huolimatta. Murakami on syntynyt vuonna 1949, Kawai 1928.

Minua kiinnosti tietenkin enemmän Murakamin pohdiskelut kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kielen merkityksestä ja kääntämisen problematiikasta kuin Kawain psykologiset analyysit ja teoriat hiekkalaatikkoterapiasta. Mutta yhdessä ne olivat kieltämättä kiehtovia. Tämä on pieni suuri kirja, sellainen, johon voi palata varmasti monta kertaa uudestaan.

(Ja mikä on mielenkiintoista, huomaan nyt juuri Kawain pohdintojen jääneen pyörimään mielessäni – ehkä osittain myös siksi, että Murakami tavallaan aika paljon haastattelee Kawaita, johdattelee keskustelua kysymyksillään.)

Kawailta tärkeimmäksi anniksi minulle nousi pohdinnat avioliitosta. Hän ei pidä avioeroa huonona ratkaisuna, jos puolisot ovat ajautuneet erilleen ja jos heillä on täysin erilaiset odotukset liitolta. Mutta muuten hän pitää avioliittoa, etenkin pitkää avioliittoa, jossa puolisot vaikeuksista huolimatta kykenevät ”kaivamaan yhdessä kaivoa”, kaikkein kiinnostavimpana asiana. Murakami, joka on ollut vaimonsa kanssa naimisissa nuoresta miehestä lähtien, oli samoilla linjoilla.

Ja tämä on minusta mielenkiintoista.

Samoin he miettivät amerikkalaista seksuaalispainotteista ja individualismiin nojautuvaa avioliittokäsitystä ja kuinka se eroaa japanilaisesta. Kun amerikkalainen malli tuodaan (esim.) Aasiaan, missä egon sijaan merkittävämpi on perhe ja ryhmä, joudutaan helposti törmäyskurssille, mikä näkyy tällä hetkellä esimerkiksi Koreassa korkeina avioerolukuina.

Kuulostaa kumman tutulta.

Myös Murakamin kirjat nousevat keskustelussa usein esille, ennen kaikkea The Wind-Up Bird Chronicle, jota en ole vielä lukenut, mutta joka odottaa luettavien pinossa. Siihen tartun ensi vuonna, varmasti! Myös Aum Shinrikyosta (lahkosta, joka muistetaan sariinihyökkäyksestä Tokion metroon 1995) keskustellaan paljon.

Tässä vielä katkelma amerikkalaisen ja japanilaisen ajattelutavan eroista ja Murakamin kirjojen käännösten vastaanottamisesta:

Murakami: My books have been translated into English and I sometimes discuss them with American students, but I have the feeling that the translations don’t quite match up. On the other hand, the students are impressed and interested in unexpected things. Asian readers, though, are usually pretty similar to Japanese readers.

Kawai: Even if they read the books in English?

Murakami: Yes, regardless of whether they read them in English or Chinese or Korean. (s. 50–51)

Ja amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajattelun eroista:

Americans put great stock in the Western-Style ego, so there is a strong reliance in one’s own intentions and ideas. […]
In Europe, things are a bit different. Europe has a  longer history and Europeans have experienced all kinds of odd things. (Kawai, s. 98)

Ja vielä sodasta, kirjailijan merkityksestä ja japanilaisesta mielenlaadusta:

Murakami: But the pen is virtually powerless against the dynamic violence of the state. For example, a writer can’t effectively do anything to resist war.

Kawai: Even so, you have to try. You have no choice but to do everything you can.

Murakami: But the Japanese society is more emotional than logical.

Kawai: That’s certainly true.

Murakami: Does that make easier to operate?

Kawai: Yes, if you can manage the situation. (s. 146)

Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai
(alkuperäinen japaninkielinen teos Murakami Haruki, Kawai Hayo ni ai ni iku, 1996)
Englanniksi japanin kielestä kääntänyt Christopher Stephens
2016, Daimon Verlag
154 sivua

*Kirja löytyy myös Adlibriksen valikoimasta, klikkaa tästä kirjakauppaan.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja, aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, kirjan kansi on mielestäsi ruma, et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Jaan Kaplinski: Titanic

[…] minusta alkaa tuntua, että seuraava maailmansota on uskonsota. Siitä ei tule tavallinen sota, jossa on rintamalinjan molemmin puolin toinen toisiaan vastassa seisovat tankkiarmeijat ja jossa pommitetaan kaupunkeja. Seuraava maailmanristiretki voi hyvin todennäköisesti olla sissisota, jossa vastakkain ovat poliisit ja terroristit […] Lännessä ihmiset tottuvat siihen että pääkaupungeissa räjähtelee pommeja ja naamioituneet poliisit pidättävät kaduilla autoja ja etsivät epäilyttäviä ulkomaalaisia. Euroopassa ei-eurooppalaisesta tulee epäilyttävä, Eurooppa tuntee itsensä taas piiritetyksi linnoitukseksi, jota tulee puolustaa terroristeilta ja maahantunkeutujilta. Kolmas maailmansota voi kenties olla Euroopan sota niitä vastaan, jotka piirittävät sitä tai joiden se kuvittelee piirittävän itseään. (s. 112–113)

kaplinski_titanic

En oikeastaan muista miksi tartuin jälleen kerran Jaan Kaplinskin esseekirjaan Titanic. Joka tapauksessa jäin selailemaan sitä ja yllä oleva katkelma osui silmiini. Kaplinski kirjoitti Titanicin vuotta ennen Estonian matkustajalaivan uppoamista, ja tekstiä pidettiinkin profeetallisena. Sellaiselta tuntuu myös tämä katkelma, joka näyttää olevan nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, enemmän kuin ajankohtainen.

Olen lukenut Titanicin muutamaan otteeseen näiden parinkymmenen vuoden aikana ja joka kerta kiinnitän huomiota eri asioihin, aina sieltä tuntuu löytyvän jotakin uutta. Alunperin hankin kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen varmaan juurikin Titanicin vuoksi, surullisenkuuluisan laivan tarina on kiehtonut myös minua aina. Tai ehkä hankin sen Kaplinskin vuoksi, pidän kovasti hänen tavastaan kirjoittaa ja katsoa maailmaa. Hänen laaja oppineisuutensa ja sydämen äly näkyy sekä riveillä että rivien välissä.

Kaplinskin teksti on samalla kevyttä että painavaa. Hän kertoo kirjoittaneensa Titanicia kahden vuoden ajan, omien sanojensa mukaan helpottaakseen oloaan. Ja kuitenkin lukijan silmissä teksti on kuin ajatuksen juoksua. Se polveilee maanjäristyksistä hullujen laivaan ja vapaamuurareihin ja arkisista hämähäkeistä ja kylmistä talvipäivistä kulttuuritapahtumiin, joissa mietitään, kuinka eurooppalaisen kulttuurin tulisi puolustautua amerikkalaisen kulttuuurin tai kulttuurittomuuden edessä. Ja samalla punaisena lankana kulkee mukana Titanic, länsimainen sokea usko teknologiaan, joka johtaa väistämättä kohti jäävuorta. Niin, tuo sokea usko teknologiaan taisi olla se syy, miksi tällä kertaa jäin kirjaa lukemaan.

Kirjaa lukiessani jäin harmittelemaan, etten osaa viroa. Olisi todella mielenkiintoista lukea mitä Kaplinski ajattelee maailmanmenosta juuri nyt, etenkin kun hänen oma maansa on jälleen miehitetty, nyt vain lännen toimesta.

Mielenkiintoinen kirja, joka tapauksessa. Tässä muutama satunnainen katkelma:

[…] sirkkojen ääni on myös yksi ajan virtaamisen äänistä, muistutus siitä, että elämä on lyhyt, että olisi tehtävä niin paljon. (s. 1)

[…] olemme niiden koirankuonolaisten sukua, joilla oli viisi päivää ihmisen, viisi päivää koiran järki ja jotka viisi päivää rakensivat ja viisi päivää repivät sitä mitä olivat rakentaneet. Niinhän me teemmekin. Eikö melkein kaikessa mitä me teemme olekin erottamattomana yhdessä viisas ja typerä, ylevä ja alhainen. Emmekö me ole rikkoneet suurimman osan siitä kaikesta minkä rakensimme ja loimme […] (s. 65)

Rahapääoma haluaa amerikkalaistaa maailman, muuttaa koko ihmiskunnan lapsellisiksi Homo americanus consumenteiksi, jotka haluavat vain kuluttaa ja joissa ei ole enää mitään inhimillistä. (s. 69)

Meissä kaikissa on vähän lasta ja niin kuin lapset me otamme kaiken liian tosissamme. Myös sellaiset asiat kuin politiikan, kulttuurin, filosofian, uskonnon, Jumalan ja tietenkin meidän oman egomme ja valtamme. (s. 71)

Mutta mitä huvia ja viihdettä sellainen on joka on niin kuin pitää, jota tehdään rahan takia tai siksi että saataisiin täyteen yksi tunti ohjelma-aikaa televisiossa. (s. 91)

Ja ihan lopuksi hiukan huumoria:

Pohjoisessa [Irlannissa] on paljon enemmän poliittisia seinäkirjoituksia, joista protestanttisissa piirikunnissa on yleisin ”Fuck the Pope” ja katolisissa ”Fuck the Queen”. Mieleeni tuli kavala ajatus yhdistää ne molemmat niin että paavi voisi… kuningatarta.” (s. 45)

 

Jaan Kaplinski
Titanic
Vironkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Anja Salokannel
Otava, 1995
Kansi: Paavo Ojasti
Ostettu muistaakseni divarista vuosia sitten.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kokoelma esseitä tai kolumneja ja keskustelua herättänyt kirja.