Kuukauden kieli -haasteessa oli marraskuun teemana arabia. Maailman viidenneksi tai kuudenneksi (Wikipedian mukaan) puhutuin kieli vie kirjallisuuden kielenä etenkin muslimimaihin, Lähi-Itään ja Afrikkaan, mutta koukkauksena myös muualle, kuten Suomeen.
Luin tapani mukaan haastetta varten englanniksi käännettyjä novelleja, jotka löysin kaikki samasta paikasta, Words without borders -sivustolta. Kolme ensimmäistä novellia olivat miesten kirjoittamia, ja niitä yhdisti väkivalta. Tämä tuli ja ei tullut yllätyksenä: novellien nimet eivät väkivallasta vihjanneet, mutta väistämättähän ne sodat, julmuudet ja terroriteot vaikuttavat myös kirjallisuuteen. Aivan erilaisia ne olivat myös verrattuna arabialaisten runojen maailmaan, johon olen aiemmin kovasti ollut mieltynyt. Lopuksi etsin vielä naisen kirjoittaman novellin, halusin tietää, onko sama väkivaltaisuus mukana naistenkin kokemassa maailmassa. Tämä novelli vei Marokkoon, ja ei, ei ollut väkivaltaa. Vain tasapainottelua köyhyyden ja rikkauden, kotimaan ja meren toisella puolen sijaitsevan rikkaan Ranska(-haavee)n välillä.
Tätä marraskuun teemaa varten olin säästellyt Suomessa asuvan, mutta Irakissa syntyneen kirjailija-elokuvantekijä Hassan Blasimin (s. 1973) novellia The Green Zone Rabbit, joka on käsittääkseni julkaistu suomeksikin kokoelmassa Irakin purkkajeesus, mutta jonka luin siis englanniksi käännettynä. Odotin Blasimilta paljon; onhan se aika mielenkiintoista, että Suomessa asuu tällainen meikäläisittäin varsin tuntematon kirjailija, joka on kuitenkin kansainvälisesti tunnettu ja palkittukin… Ei ihme, että hän on esittänyt julkisuudessa varsin kipakoita mielipiteitä suomalaisesta kulttuurikeskustelusta… Mutta valitettavasti en nyt ihan kauheasti innostunut ainakaan tästä yksittäisestä novellista, siitäkään huolimatta, että se kertoo siitä absurdista olotilasta, joka syntyy sotaa käyvässä maassa; missä asutaan muurien sisä- tai ulkopuolella, ja missä Facebook ja palkkamurhat ovat yhtälaista arkea. No, ehkä tälle pitäisi antaa uusi mahdollisuus ja lukea vaikka omalla äidinkielellä.
Adil al-Qassas oli minulle aivan vieras nimi, valitsin hänen novellinsa A Condition summamutikassa ja sen lyhyyden vuoksi. Tämä oli lukemistani novelleista vaikuttavin. Aihe on synkkä: mies valmistelee itsemurhaa, hän epäröi ja haparoi, ja ääni seuraa häntä ja kertoo mitä tehdä, johdattaa häntä eteenpäin. Novellina ja kirjoitustekniikaltaan todella hieno. Al-Qassasista itsestään en löytänyt kauheasti mitään, edes mistä maasta hän on kotoisin jäi epäselväksi. Sudanista? Nykyään hän asuu Australiassa.
Kulttikirjailijaksikin tituleeratun Charles Chahwanin sanotaan olevan Libanonin Charles Bukowski, mutta tällaiset vertailut yleensä ontuvat. Niin nytkin, vaikken Bukowskia sen kummemmin tunnekaan (luin tosin yhden novellin nyt, ihan vaan vertaillakseni). Chahwanilta luin novellin After midnight. Parikymppinen Serge löytää vanhan ystävänsä, joka murhataan kylmäverisesti Sergen silmien edessä, hän tappaa kostaakseen, pakenee ja löytää turvapaikan kauniin naisen sängystä. Jep.
Neljäs novelli oli se aiemmin mainitsemani marokkolainen kertomus, Malika Moustadrafin Delusion. Tämä oli mukava ja silti hiukan surumielinenkin pieni tarina marokkolaisperheestä, jonka tytär päättää naida ranskalaisen miehen, kristityn, mikä järkyttää perhettä ensi alkuun, mutta jolta sitten aletaan odottaa jonkinlaista suurta käännettä koko perheen tulevaisuuteen. Malika Moustadraf (1962–2006) oli marokkolainen novellisti, joka valitettavasti kuoli vain 44-vuotiaana. Häneltä on käännetty englanniksi ainakin yksi romaani ja yksi novellikokoelma, josta tämä novelli on poimittu. Näihin voisin hyvinkin mielelläni palata tarkemmin.
Tällainen oli kurkistukseni arabiankieliseen kirjallisuuteen. Joulukuussa onkin venäjän vuoro, miltä odotan jälleen paljon. Vaikka vuosi pian päättyy, ei Kuukauden kieli -haaste lopu tähän, vaan jatkuu ensi vuonna uusin kielin, palaan aiheeseen vuoden vaihteessa.
Luitko sinä jotakin arabian kielellä alunperin kirjoitettua?
Aukeamia 