Avainsana-arkisto: Otava

Kolme kesken jäänyttä matkakirjaa

Voi kai kesken jääneistäkin kirjoista kirjoittaa? Syitä kun jättää kirja kesken on niin monia: joskus sitä päättää paneutua aiheeseen myöhemmin paremmalla ajalla, joskus kirjan aihe tai tyyli ei vain iske. Tällä kertaa kesken jäi kolme hyvin erilaista matkakirjaa. Niistä seuraavaksi lyhyesti.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa

Onko tämä puutarhakirja vai matkakirja? Vaikea sanoa, sillä oikeastaan se on molempia; kirjastossa se oli matkakirjahyllyssä Irlannin kohdalla. Teemana on kuitenkin puutarhat, joihin Tuuri johdattelee lukijansa todella kiehtovasti ja asiantuntevasti. Värikuvia kirjassa ei ole, vain mustavalkoisia piirustuksia. Ensin ihmettelin ratkaisua, mutta sitten totesin että voihan sen näinkin tehdä. Halvemmaksikin tulee, lienee kustantaja ajatellut… No, onneksi Tuuri taitaa kuvailun taidon, joten lopulta luin kirjaa kertomuksena (ja kävin kyllä kurkkimassa netistä kuvia, upeita paikkoja, kerta kaikkiaan).

Luin pitkälti sata sivua, mutta lopulta jätin kirjan kesken, koska ajattelin että tämä olisi kiva olla omana, jolloin voisin tehdä muistiinpanoja ja tutkiskella kasveja ja puutarhoja tarkemmin. Eli kirjastolaina toimi tällä kertaa ostosinnoittajana. Tähän kirjaan palaan varmasti uudestaan paremmalla ajalla.

Kirsi Piha: Medicien naapurissa

Italia on alkanut kiehtoa minua viime aikoina, ja muistin Kirsi Pihan kirjoittaneen pienen kirjan omista Italia-kokemuksistaan. Pidän Pihan pirteästä olemuksesta ja mieleeni on jäänyt myös hänen Hesarissa aikoinaan luotsaamansa lukupiiri, joka oli yllättävän mielenkiintoinen. Miinusta on minun silmissäni kokoomuslaisuus, mutta ei anneta sen nyt häiritä.

Medicien naapurissa kertoo Kirsi Pihan, hänen (silloisen) miehensä ja tyttärensä kokemuksista vanhan italialaisen talon omistajina ja asukkaina. Luvut ovat lyhyitä, espressokupillisen pituisia, kuten Piha hauskasti toteaa. Ensi alkuun ne ihastuttivatkin kepeydellään, mutta sitten jokin alkoi tökkiä. Jokin? Mikä jokin? Se sittenkin liian pinnallinen ja kliseinen kuva, jonka kirja Italiasta loi? Pääsin sivulle 32 ja yritin myöhemmin lukea lisää… mutta ei. Kun ei vaan ei. Plussaa kuitenkin lukujen kolumnimaisuudesta ja Pihan ottamista, seepiasävyisistä valokuvista.

Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät – puoli vuotta Shanghaissa

Tero Tähtinen oli minulle vieras nimi, mutta ajatus Kiinaan, teehen ja kiinalaiseen kirjallisuuteen liittyvistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kuulosti hyvältä. Pidin myös kirjan fyysisestä olemuksesta: melko paksuna ja neliömäisenä kirjana se oli mukavan taipuisa ja painoltaan kevyt sujauttaa olkalaukkuunkin. Mutta valitettavasti positiiviset kokemukset loppuivat siihen. Päiväkirjamerkinnät olivat välillä liiankin tarkkoja, lukijaa tuskin kiinnostaa kauppareissut, aamiaispuurot, teekupin tarkat hinnat, yms.

Sitäkin suurempi ongelma oli Tähtisen asenne, joka oli kummallinen yhdistelmä ylimielisyyttä että kritiikitöntä ihailua. Eikä minua Kiinasta kiinnostuneena lukijana kiinnosta pätkääkään kirjoittajan vegaanius, päinvastoin, on vaikea kuvitella miten pääsisi Kiinan kaltaisen kulinaristisen kulttuurin sisään syömättä heidän tarjoamaansa ruokaa. Kun jo kieltäytyminen ruoasta on tavattoman epäkohteliasta, saati sitten tofun ronkkeloiminen lihapalojen seasta…

Tämä oli todella harmi, sillä puhuessaan kiinalaisesta runoudesta ja kiinan kielestä Tähtinen oli kuin toinen henkilö. Kolmisenkymmenen sivun jälkeen totesin että taidan jatkossa lukea mieluummin hänen kääntämiään teoksia ja toivon, ettei ruokavalio tuota siihen ylimääräistä sivumakua.

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine

Tämän kertomuksen henkilöt ja tapaukset ovat keksittyjä. Mikäli eräiden lehtimiestapojen kuvauksessa ilmenee yhtäläisyyksiä ”Bild”-lehden menetelmien kanssa, nämä yhtäläisyydet eivät ole tahallisia eivätkä satunnaisia vaan väistämättömiä.

Näillä sanoilla alkaa Heinrich Böllin vuonna 1974 ilmestynyt pienoisromaani Katharina Blumin menetetty maine. Vuodet eivät ole vähentäneet tippaakaan sen ajankohtaisuutta tai tehoa, päinvastoin. Kuten teoksen nimestä ja esipuheesta voi päätellä, on kyse tiedotusvälineiden kyseenalaisesta tavasta käyttää valtaansa vääristelyillä ja valheilla ja siten vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, mikä voi ajaa yksittäiset ihmiset kestämättömään tilanteeseen.

Kirjan taustalla on Saksaa 1970-luvulla ravistuttanut terrorismiaalto ja sen aiheuttamat absurdeihin mittasuhteisiin kasvaneet reaktiot niin poliisissa kuin lehdistössä. Böll muiden intellektuellien kanssa kritisoi etenkin Bild-lehden tapaa lietsoa hysteriaa, minkä tuloksena hän sai terroristien sympatisoijan leiman. Eikä pelkkää leimaa, vaan poliisin ja lehden toimittajineen niskaansa. Niinpä niin, onko mikään tässä maailmassa muuttunut vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa? ”Huomenna lisää! KUTEN AINA LEHTI ON PAIKALLA!” -> nykymedian muodossa: ”Seuraamme hetki hetkeltä! Katso kuvat!” Eikä tähän syyllisty vain roskalehdistö…

Katharina Blumin menetetty maine kertoo siis nuoresta ja melkoisen siveästä työssä käyvästä naisesta, joka lähtee karnevaalien aikaan tanssimaan, rakastuu ja auttaa miestä pakenemaan poliisia. Tästä alkaa kafkamaisia piirteitä saava poliisikuulustelujen, oikeudenkäynnin ja lehdistön kirjoittelun vyyhti, jonka tuloksena Katharina Blumin (ja hänen lähipiirinsä) maine on mennyttä. Katharina tappaa toimittajan, mutta Böll asettaa teoksessaan hyvän kysymyksen: tappoiko toimittaja ensin Katharinan?

Kirja itse on lyhyt, vain 127 sivua, mutta niin tiukkaa tekstiä, ettei sitä kovin nopeasti tule luettua. Itse asiassa se vaatisi varmasti useammankin lukukerran – ja kestäisi sen myös – jotta koko tästä sekavasta vyyhdistä ja kaikista Böllin heittelemistä piikeistä (ja henkilökaartin nimistä) saisi selon. Vaan samalla täytyy sanoa, että kyllä on nautinnollista lukea tällaista tekstiä, joka haastaa ja jonka satiiri osuu!

Tämä on kirja, jonka jokaisen toimittajaopiskelijan pitäisi lukea, ja mieluummin vielä niin, että se olisi lukiolaisten kirjallisuuslistalla, mikäli sellaisia tätä nykyä on. Leimoja kun lyödään tällä hetkellä yhä kiihtyvämpään tahtiin, eikä terrorismista syytettyjä  yleensä edes tuoda oikeuden eteen, vaan heidät tapetaan ilman oikeudenkäyntiä. Elämme todella kummallisia aikoja.

Kun hän perjantaiaamuna puoli kymmenen maissa äreänä ilmestyi aamiaiselle, Trude ojensi hänelle LEHDEN. Katharina etusivulla. Jättiläiskuva, jättiläisotsikko. ROSVONHENTTU KATHARINA BLUM KIELTÄYTYY KERTOMASTA HERRAVIERAISTAAN. Roisto ja murhaaja Ludwig Götten, jota on etsitty jo puolitoista vuotta, olisi voitu eilen pidättää, ellei hänen rakastettunsa Katharina Blum olisi häivyttänyt hänen jälkiään ja auttanut häntä pakoon. Poliisi otaksuu, että Blum on jo kauan ollut mukana salaliitossa (Katso myös takasivua, otsikko HERRAVIERAAT.)
Takasivulla Blorna näki lausumansa, että Katharina oli viisas ja harkitseva ihminen, muutettuna muotoon ”jääkylmä ja laskelmoiva” ja hänen yleisluonteisesta rikollisuutta käsittelevästä ilmaisustaan LEHTI oli tehnyt maininnan, että Katharina ”hyvin kykeni rikolliseen tekoon.”

 

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine
saksankielinen alkuteos Die Verlorene Ehre der Katharina Blum, 1974
suomentanut Kai Kaila
Otava, 1983 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä 1975)
127 sivua
kirjastosta

Jaan Kaplinski: Titanic

[…] minusta alkaa tuntua, että seuraava maailmansota on uskonsota. Siitä ei tule tavallinen sota, jossa on rintamalinjan molemmin puolin toinen toisiaan vastassa seisovat tankkiarmeijat ja jossa pommitetaan kaupunkeja. Seuraava maailmanristiretki voi hyvin todennäköisesti olla sissisota, jossa vastakkain ovat poliisit ja terroristit […] Lännessä ihmiset tottuvat siihen että pääkaupungeissa räjähtelee pommeja ja naamioituneet poliisit pidättävät kaduilla autoja ja etsivät epäilyttäviä ulkomaalaisia. Euroopassa ei-eurooppalaisesta tulee epäilyttävä, Eurooppa tuntee itsensä taas piiritetyksi linnoitukseksi, jota tulee puolustaa terroristeilta ja maahantunkeutujilta. Kolmas maailmansota voi kenties olla Euroopan sota niitä vastaan, jotka piirittävät sitä tai joiden se kuvittelee piirittävän itseään. (s. 112–113)

kaplinski_titanic

En oikeastaan muista miksi tartuin jälleen kerran Jaan Kaplinskin esseekirjaan Titanic. Joka tapauksessa jäin selailemaan sitä ja yllä oleva katkelma osui silmiini. Kaplinski kirjoitti Titanicin vuotta ennen Estonian matkustajalaivan uppoamista, ja tekstiä pidettiinkin profeetallisena. Sellaiselta tuntuu myös tämä katkelma, joka näyttää olevan nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, enemmän kuin ajankohtainen.

Olen lukenut Titanicin muutamaan otteeseen näiden parinkymmenen vuoden aikana ja joka kerta kiinnitän huomiota eri asioihin, aina sieltä tuntuu löytyvän jotakin uutta. Alunperin hankin kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen varmaan juurikin Titanicin vuoksi, surullisenkuuluisan laivan tarina on kiehtonut myös minua aina. Tai ehkä hankin sen Kaplinskin vuoksi, pidän kovasti hänen tavastaan kirjoittaa ja katsoa maailmaa. Hänen laaja oppineisuutensa ja sydämen äly näkyy sekä riveillä että rivien välissä.

Kaplinskin teksti on samalla kevyttä että painavaa. Hän kertoo kirjoittaneensa Titanicia kahden vuoden ajan, omien sanojensa mukaan helpottaakseen oloaan. Ja kuitenkin lukijan silmissä teksti on kuin ajatuksen juoksua. Se polveilee maanjäristyksistä hullujen laivaan ja vapaamuurareihin ja arkisista hämähäkeistä ja kylmistä talvipäivistä kulttuuritapahtumiin, joissa mietitään, kuinka eurooppalaisen kulttuurin tulisi puolustautua amerikkalaisen kulttuuurin tai kulttuurittomuuden edessä. Ja samalla punaisena lankana kulkee mukana Titanic, länsimainen sokea usko teknologiaan, joka johtaa väistämättä kohti jäävuorta. Niin, tuo sokea usko teknologiaan taisi olla se syy, miksi tällä kertaa jäin kirjaa lukemaan.

Kirjaa lukiessani jäin harmittelemaan, etten osaa viroa. Olisi todella mielenkiintoista lukea mitä Kaplinski ajattelee maailmanmenosta juuri nyt, etenkin kun hänen oma maansa on jälleen miehitetty, nyt vain lännen toimesta.

Mielenkiintoinen kirja, joka tapauksessa. Tässä muutama satunnainen katkelma:

[…] sirkkojen ääni on myös yksi ajan virtaamisen äänistä, muistutus siitä, että elämä on lyhyt, että olisi tehtävä niin paljon. (s. 1)

[…] olemme niiden koirankuonolaisten sukua, joilla oli viisi päivää ihmisen, viisi päivää koiran järki ja jotka viisi päivää rakensivat ja viisi päivää repivät sitä mitä olivat rakentaneet. Niinhän me teemmekin. Eikö melkein kaikessa mitä me teemme olekin erottamattomana yhdessä viisas ja typerä, ylevä ja alhainen. Emmekö me ole rikkoneet suurimman osan siitä kaikesta minkä rakensimme ja loimme […] (s. 65)

Rahapääoma haluaa amerikkalaistaa maailman, muuttaa koko ihmiskunnan lapsellisiksi Homo americanus consumenteiksi, jotka haluavat vain kuluttaa ja joissa ei ole enää mitään inhimillistä. (s. 69)

Meissä kaikissa on vähän lasta ja niin kuin lapset me otamme kaiken liian tosissamme. Myös sellaiset asiat kuin politiikan, kulttuurin, filosofian, uskonnon, Jumalan ja tietenkin meidän oman egomme ja valtamme. (s. 71)

Mutta mitä huvia ja viihdettä sellainen on joka on niin kuin pitää, jota tehdään rahan takia tai siksi että saataisiin täyteen yksi tunti ohjelma-aikaa televisiossa. (s. 91)

Ja ihan lopuksi hiukan huumoria:

Pohjoisessa [Irlannissa] on paljon enemmän poliittisia seinäkirjoituksia, joista protestanttisissa piirikunnissa on yleisin ”Fuck the Pope” ja katolisissa ”Fuck the Queen”. Mieleeni tuli kavala ajatus yhdistää ne molemmat niin että paavi voisi… kuningatarta.” (s. 45)

 

Jaan Kaplinski
Titanic
Vironkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Anja Salokannel
Otava, 1995
Kansi: Paavo Ojasti
Ostettu muistaakseni divarista vuosia sitten.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kokoelma esseitä tai kolumneja ja keskustelua herättänyt kirja.

 

Kirja, joka oli jäädä kesken: Bo Carpelanin Alkutuuli

Kirjoitettu 27.2.2016, siirretty 7.4.2016

bo_carpelan_alkutuuliEn olisi halunnut, että tässä käy näin. Enkä olisi ikinä uskonut, että jättäisin Alkutuulen kesken. 78 sivun jälkeen.

Bo Carpelan on yksi lempikirjailijoistani. Muistan, uneksin (1980) teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen. Että kirjallisuutta voi kirjoittaa näinkin! Lensin Carpelanin mukana uniin ja unikuviin, näin kaiken juuri niin kuin hän oli kuvannut. Yhtä lailla olen rakastanut hänen Helsingin kuvauksiaan. Pidän hänen kielestään – vaikkakin suomennettuna –, tunnistan samat kadut, talot, porttikongit… enkä tunnista kuitenkaan, sillä minähän olen vain ohikulkija.

Olin pyytänyt Alkutuulta joululahjaksi ja sainkin sen muutama vuosi sitten. Aloitin lukemisen, mutta se jäi kesken. En osannut keskittyä, mutta ajattelin, että se johtui vain siitä että elämäni oli tuolloin kiireistä, en osannut keskittyä mihinkään muuhunkaan.

Nyt, luettuani ensin Murakamin 1Q84:n, tartuin Alkutuuleen. Eteneminen kangerteli edelleen. Kieli on kaunista, kyllä, ja Carpelan sekoittaa tätä hetkeä, muistoja ja kuvitelmia sellaiseen trombiin, etten pysy kärryillä. Haluan nauttia, mutta keskittymiseni katkeaa. Huomaan jääväni illalla tietokoneen ääreen pikemminkin kuin kömpiväni sänkyyn kirja kädessäni, tuntia kahta ennen kuin nukahtaisin, vain siksi, että olisi vähän enemmän aikaa lukea.

Mikä sitten mättää? Luvut ovat suht lyhyitä, mutta niiden pitäisi varmaan olla vielä lyhyempiä. Ehkä tarina olisi pitänyt kertoa lyhytproosana? Tai ihan reippaasti runona? Nyt vaimo on lähtenyt New Yorkiin ja mies katoaa antikvariaattiinsa ja lapsuuden muistoihinsa ja minä putoan väkisinkin kärryiltä.

Haluaisin löytää jotakin sanomaakin, mutta se kaikki on vain muistoa ja unia. Ehkä se on hyvä niin, ehkä tartun kirjaan toiste, mutta haluaisin niin kuulla jotakin, joka iskee tähän hetkeen, mikä se sitten onkaan.

Tai olihan siellä:

“Tv pursuaa sellaista viihdetahmaa, että ruutu on pestävä ainakin kerran viikossa, ja todellisia vallanpitäjiä ovat amerikkalaisten sarjojen ostajat; heidän sivistyksestään ei ole tietoa. (s. 54)

Paf!! Suoraan päin pläsiä! Ja niin totta!

Miten Alkutuulen kanssa lopulta käy? Olen selaillut sitä tätä postausta kirjoittaessani. Se on täynnä helmiä. Kuten:

“Jos näkisimme kuin lapset, saisivat nuo talot, portaikot, huoneet ja ihmiset kutistuneine varjoineen oikeat mittasuhteensa. Värit hehkuisivat, yllätykset täyttäisivät päivämme, padotusta kaaviosta virtaisi lämpöä.” (s. 16)

“Elää elämäänsä, mitä muuta tekemistä täällä olisi? Syö se voileipäsi, tajua miten ihmeellinen se on.” (s. 29)

“Muista muistella, se vie sinua eteenpäin. Voi Daniel, sinähän olet vielä lapsi, miten iloiset ja tarkkaavaiset silmät sinulla onkaan! Älä hukkaa niitä, Daniel! Ole utelias! Ole tarkkaavainen! Lupaatko?” (s. 34)

“[…] hän sekoittaa yhteen menneen ja äskeittäisen, ja niinhän aika itsekin tekee, kaikki riippuu kaikesta ja muodostaa mieltä hämmentävän ja ihanan mosaiikin, joka muistuttaa unen logiikkaa, niin, jopa ylittää sen […] (s.55)

Niin. Luvut ovat lyhyitä. Tätä kirjaa ei pidä hotkia, sitä luetaan hiljalleen, vaikka siihen menisi vuosia. Se siis siirtyy vierelleni, tuohon työpapereiden päälle. Siitä minä sitä luen, pikkuhiljaa. Pääluettavaksi nostan jonkun toisen, jota luen niin, etten malta tietokoneellani pysyä.

Bo Carpelan
Alkutuuli
Ruotsinkielinen alkuteos Urwind
Suomentanut käsikirjoituksesta Kyllikki Härkäpää
Otava 1993, 285 s.
Saatu joululahjana

Tästä piti tulla Helmetin lukuhaasteeseen merkintä kohtaan Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi. Vaikka se minun unelmani oli kyllä kirjaston puolella! Saisi siitä myös ruksin kohtiin Kirjassa lähetetään kirjeitä sekä Suomalaisesta miehestä kertova kirja (aika hauska ajatella sitä tästä näkökulmasta, suomalainen mies tuo yleensä ihan erilaisia assosiaatioita!)