Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (Klassikkohaaste 7)

Yksi lapsuuteni lempikirjoista oli Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844). Sellainen lastenkirjaversio siis: kuvitettu ja reippaasti lyhennetty. Luin sitä aina isoäidille päästessäni. Olin suorastaan rakastunut urheaan ja komeaan d’Artagnaniin ja ihailin suuresti kaunista ja salaperäistä Myladya. Vaikutuksen tekivät myös muskettisoturien kujeilevainen ystävyys ja herrasmiesmäisyys, ja juonitteleva kardinaalikin jäi mieleen. Ties vaikka muskettisoturit olisivat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Ranska vei sydämeni jo kauan, kauan sitten.

Miltä muskettisoturit sitten tuntuivat nyt, kun heidän seikkailujaan luki aikuisena? Kokonaisena romaanina? Ensinnäkin, taika ei ole kadonnut minnekään. Klassikko mikä klassikko, ja aiheesta. Toiseksi, lastenkirja on tietenkin lapsille suunnattu, oikeassa tarinassa on enemmän juonitteluja ja politiikkaa, mutta ennen kaikkea se on historiallisin tapahtumiin paneutuvaa seikkailukirjallisuutta; kirjahan ilmestyi 1800-luvun puolivälissä, mutta kertoo 1600-luvun tapahtumista Ranskassa ja Englannissa. Tai ehkäpä se lopulta on seikkailua vain pinnalta, ja syvemmältä jotain ihan muuta, niin monta piikkiä saavat niin aikansa hallitsijat, kirkko kuin ahneet ja kierot ihmisetkin…

Ja avasi se silmiä myös moniin historiallisiin tapahtumiinkin, kuten La Rochellen piiritykseen ja verisen kardinaali Richelieun verisyyteen (”[…] oikeudenkäynti oli yhtä nopea. Herra kardinaali sanoi vain sanan: hirteen.”) Eikä sitä kuuluisaa lausetta, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, sanottu kuin kerran koko kolmiosaisen kirjasarjan aikana, eikä se ollut yhtään ylevä ja reipas vaan lähinnä pakon sanelema juttu, joka oli mennä jopa lukijalta ohi. Niin, ja se salaperäinen Mylady, hänhän on todellakin oikea piru naiseksi, hahmona oikeastaan aivan todella nautinnollinen. Hätkähdin, oman aikani ihminen kun olen, kuitenkin hänen salaisuuttaan: hänhän nimittäin on merkitty nainen, mikä tarkoittaa poltinmerkkiä olkapäässä, ja kertoo rikollisesta taustasta. Tätä merkkiä hän piilottelee taitavasti, sillä jos se näkyisi, hän lentäisi kuin leppäkeihäs yhteisöstä kuin yhteisöstä. Ehkäpä nämä kaksi olivatkin ne mielenkiintoisimmat hahmot, Mylady ja kardinaali Richelieu (sorry, muskettisoturit).

Kolmanneksi oli kiehtovaa sijoittaa tapahtumat oikeille, nyt jo tutuksi tulleille paikoille. Pariisi, La Rochelle, Lontoo… mutta myös Bretagne, ja missä muualle he kävivätkään.

Luin kirjan jo keväällä, loput siitä ystävänpäivälle sattuneen lukumaratonin aikana. Painos oli vuodelta 1957, ja sen kieli oli ihanan vanhahtavaa ja mustavalkoiset kuvat toivat oman lisänsä – siitäkin huolimatta, että omat mielikuvani kunkin henkilön ulkomuodosta olivat aivan toisenlaiset. En tehnyt juurikaan muistiinmerkintöjä lukumaratonia lukuunottamatta, joten kirjoittelen tätä postausta hiukan hyppien sen mukaan, mitä mieleeni on parhaiten jäänyt. Tällä kirjalla ja kirjoituksella osallistun samalla Klassikkohaaste 7:ään, jota emännöi Unelmien aika -blogi.

Lukisinko klassikkoni uudestaan? Miksipä en!

Ystävänpäivän lukumaraton

Yli puolivälin!

Elämäni ensimmäisellä lukumaratonilla keskityin Alexandre Dumas’n Kolmeen muskettisoturiin, jonka toivoin saavani luettua loppuun.

Ihan en tavoitteeseeni lopulta yltänyt, eikä maratonini muutenkaan ollut aivan niin tehokas kuin olin kaavaillut, mutta mukava oli joka tapauksessa  keskittyä kerrankin yhteen tarinaan useamman tunnin ajan. Ja kuten epäilinkin, en päässyt päivittämään blogiani maratonin edetessä, vaan käytin sen sijaan vanhaa kunnon kynä + paperi -menetelmää muistiinmerkintöjen tekemiseen. Tässä siis tulos:

Aloitin lukumaratonini tiistai-iltana 13.2. jotakuinkin klo 22.15 (unohdin tehdä alkumerkinnän!) ja luin noin 45 minuuuttia. Olin väsynyt, ja rivit tuntuivat ensi alkuun hyppelevän, mutta sitten tarina taas imaisi mukaansa. Salaperäinen mylady näyttää todelliset kasvonsa, hän on varsinainen piru naiseksi!

Tauko, minkä jälkeen luin vielä ennen nukkumaanmenoa puolisen tuntia ja pääsin sivulle 72.

Varsinainen maraton osui siis ystävänpäivälle. Kuvittelin ehtiväni lukea ennen aamiaista, mutta niinpä ei käynytkään, joten tartuin kirjaan klo 10.40. Merkitsin ylös kiinnostavia pätkiä, kuten seuraavat:

[…] se olisi paljon pienempi synti kuin noiden hugenottiparkojen kaulan katkominen, jotka eivät ikinä ole tehneet muuta rikosta kuin sen, että ovat laulaneet ranskaksi samoja virsiä, joita me laulamme latinaksi. (s. 76)

Elämä on kuin ikävyyksien helminauha, jota filosofi sormeilee hymyssä suin. (s. 104)

Lounasaikaan pidin tauon ja jatkoin klo 13 maissa. Kardinaali Richelieu, joka on yksi tarinan päähenkilöistä, on kiinnostanut minua aina. Tässä pienessä sitaatissa La Rochellen piirityksen ajalta tulee esiin se, miksi häntä kutsuttiin veriseksi kardinaaliksi:

Piirittäjät puolestaan saivat silloin tällöin kiinni joitakin sananviejiä, joita rochellelaiset lähettivät Buckinghamin luo tai tiedustelijoita, joita Buckingham lähetti La Rochelle’iin.
Kummassakin tapauksessa oikeudenkäynti oli yhtä nopea. Herra kardinaali sanoi vain sanan: hirteen.

Ja sitten, yksi kauneimmista ja samalla edelleen ajankohtaisimmista kohdista koko kirjassa:

– Kuinka? Mekö väärässä? huudahti Athos. Kenelle kuuluu ilma, jota hengitämme? Kenelle valtameri, joka levittäytyy silmiemme edessä? Kenelle hiekka, jolla makasimme? Kenelle teidän rakastettunne kirje? Kardinaalilleko ehkä? Totta vieköön, tuo mies kuvittelee, että koko maailma kuuluu hänelle, ja te seisotte siinä änkyttäen, nolona ja lamaantuneena aivan kuin Bastilji olisi kohonnut maasta teidän eteenne tai kuin jättiläismäinen Medusa olisi muuttanut teidät kiviksi. Onko sitten salavehkeilyä olla rakastunut? (s. 137–138)

Aperitiivi: proseccoa, pikkunaposteltavaa ja muskettisotureita.

Välillä otin torkut, luin vielä hiukan, kunnes klo 16.30 menin saunaan ja porealtaaseen rentoutumaan. Kyllä tekikin hyvää. Lukemista jatkoin aperitiivilla klo 18.10, jolloin olin sivulla 199 luvun LVII alussa (nämä roomalaiset numerot ovat alkaneet viehättää minua, vaikka olenkin jo pudonnut kärryiltä). Ehdin lukea puolisen tuntia, ja kun katsoin ulos ikkunasta, oli pilkkosen pimeää. Illallisaika.

Klo 21.07 jatkoin lukemista sivulta 217, ja suljin kirjan klo 22.15 24h-maratonin tultua päätökseensä. Olin päässyt sivulle 261 ja luvun LXII loppuun. Viitisenkymmentä sivua jäi uupumaan, olisi kai pitänyt nipistää edellisistä yöunista… Mutta olin yhä väsynyt ja nukahdin taas pian.

Kuten rivien välistä voi lukea, olen hidas lukija (ja maratonilleni tuli erinäisiä esteitä, kuten saunomista ja nukkumista), joten lukemani sivumäärät ovat olemattoman pienet verrattuna monien muiden bloggaajien maratonennätyksiin. Mutta ei se mitään, minä pikku etana tulen perässä omaan tahtiini 🙂 Ja toisaalta, ei kai päämääränä ole vain sivumäärä, vaan paneutuminen muuten, luulisin.

Ihana on lukea kirjaa, joka avautuu hyvin.