Avainsana-arkisto: Balzac

Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Täysihoitolan etusivu on erääseen pieneen puutarhaan päin, siten että Neuve-Sainte-Geneviève-kadun puolella on talon oikeanpuoleinen pääty. Pitkin tämän etusivun edustaa, talon ja puutarhan välillä, on pienillä kivillä kivetty kuuden jalan levyinen tie ja sen edessä hiekoitettu käytävä, jota reunustavat suurissa sinisissä ja valkoisissa fajanssiruukuissa olevat kurjenpolvet, laakerit ja granaattipuut. Tähän käytävään tullaan sivuportista, jonka yläpuolella olevaan kylttiin on kirjoitettu: Maison Vauquer ja sen alle: Täysihoitola mies- ja naispuolisille porvareille ja muille. (s. 16)

Olen katsellut Honoré de Balzacin romaanin Ukko Goriot punaista selkämystä äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Lukioikäisenä yritin sitä lukeakin, mutta pääsin vain parikymmentä sivua eteenpäin. Kirja jäi kuitenkin ”häiritsemään”. Tiedättehän, sillä lailla että kiinnostus oli selvästi herännyt ja muistin (tosin hiukan väärin) alkuasetelman (köynnösruusun täyshoitolan sisäänkäynnissä) ja vannoin palaavani kirjan pariin.

Meni pari vuosikymmentä, kunnes otin Goriotin* mukaani matkalukemiseksi. Ja nyt oli tullut sen aika.

”Hän rakastaa teitä jo, tuo teidän pikku paronittarenne, de Rastignac.”
”Hänhän on rutiköyhä!” huomautti Eugène hämmästyneenä.
”Siinähän se niksi juuri on! Vielä pari sanaa”, lausui Vautrin, ”ja juoni on selvä.”
(s. 143)

Tarina kertoo herra Goriotista, hänen kahdesta tyttärestään ja pariisilaisista hienostopiireistä 1800-luvun alussa, ei montaakaan vuosikymmentä Ranskan vallankumouksen jälkeen. Se kertoo ajasta, jolloin raha ratkaisi, sekä se, kuuluiko piireihin ja kenet tunsi. Avioliitotkin nähtiin lähinnä liiketaloudellisena toimena, rakkausjutut kuuluivat pikemminkin syrjähyppyihin.

Päähenkilö Eugène de Rastignac on köyhään maalaisaateliin kuuluva nuorimies, joka saapuu opiskelemaan Pariisiin ja asettuu halpaan, leskirouva Vauquerin ylläpitämään täyshoitolaan, jonka asukkaat edustavat yhteiskuntaa pienoismuodossa. Täyshoitolassa asuu myös ukko Goriot, kuusikymmentäkahdeksanvuotias tyttäriään palvova ja rahansa menettänyt mies, joka on kaikkien pilkan kohteena, mutta johon – ja jonka toiseen tyttäreen – Rastignac vähitellen mieltyy.

Balzac, joka Rastignacin lailla oli köyhistä oloista kotoisin ja humaltunut pariisilaisista varakkaista piireistä (vaan toisin kuin luomansa hahmo, Balzac ei ollut aatelinen, hän lisäsi itse nimeensä etuliitteen de…), kuvaa tuon ajan Pariisia ja sen laskelmoivia ihmisiä armottomasti. Alkuun tarina kieppuu kaiken hienouden ja kauneuden ympärillä, jonka kimallus loistaa sitä voimakkaammin, mitä surkeammin on köyhien elämän laita, mutta vähitellen ihmisluonnon itsekkyys, turhamaisuus ja julmuus alkavat tulla ilmi. Ja toisaalta: kun yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole, jotenkin on ihmisen selviydyttävä. Isän rakkaus tyttäriään kohtaan ei sen sijaan haihdu, kohtelivat he tätä miten hyvänsä.

Ukko Goriot kestää aikaa, joten se jää hyllynlämmittäjä– ja konmarihaasteissani edelleen hyllyyn – ei tosin enää lämmittäjäksi vaan jälleen uudelleen luettavaksi. Ja klassikko kun on, osallistun tällä klassikkohaasteeseen.

Vielä yksi, henkilökohtainen, huomio. Äitini on kirjoittanut etulehdelle omistuskirjoituksen ja vuosiluvun. On aika kutkuttavaa ajatella, että tätä hän luki kun minä olin kaksivuotias ja äiti joko viimeisillään raskaana tai vastasyntyneen pikkuvauvan – siskoni – tuore äiti. Ja toisaalta ukko Goriot on saman ikäinen kuin oma isäni nyt… Pari sataa vuotta on välissä, mutta onko isyys pohjimmiltaan miksikään muuttunut?

*käytän tätä taivutusmuotoa, kun se kirjassakin niin on, vaikka minun korvalleni Goriot’n kuulostaisi paremmalta.

 

Honoré de Balzac: Ukko Goriot
ranskankielinen alkuteos Le Père Goriot, 1835
suomentanut Eino Voionmaa 1927, kielellisesti uudistanut Riitta Raikamo
WSOY, 1970
350 sivua
lainattu perheenjäsenen kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

10 odotetuinta ja unohtunutta kirjaa eli hyllynlämmittäjät 2017

Luin muutamasta blogista listoja kirjoista, jotka on aikoinaan innolla hankkinut mutta sitten tyystin unohtanut. Oi, näitä löytyy myös minulta, joten päätin samantien tehdä oman listani.

Suurin osa näistä kirjoista on hankittu 10–20 vuotta sitten, mutta ne odottavat yhä omaa hetkeäkään. Jokaista olen kuitenkin aloittanut ja jokaisen haluan vielä lukea. Pari niistä onkin jo lähtenyt käyntiin, yhtä odotan kovasti, kunhan vain olen saanut tällä hetkellä lukemani luettua. Kaikelle on aikansa, niille kirjahyllyn unohtuneille kirjoillekin…

Tässä siis listani hyllyni lämmittäjistä vuonna 2017:

    1. Anthelme Brillat-Savarin: Maun fysiologia

Ranskalainen ruokakirjallisuuden klassikko, jonka lukemista todella odotin hankkiessani kirjan vuosia sitten. Kiireessä lukemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, mutta tänä vuonna olen aloittanut uudestaan, nyt aperokirjana eli luen sitä aperitiivin aikaan. Aika lennokasta tekstiä, mutta sen verran krumeluuria, että väsyneenä lukemisesta ei tule mitään.

    2. Göran Tunström: Kimmellys

Ystäväni ylisti Tunströmin Talvimatkaa Intiaan sekä Jouluoratoriota, joten nappasin alelaarista samaisen kirjailijan tuotantoa olevan Kimmellyksen. Siitä on kohta 20 vuotta aikaa, enkä ole päässyt edes puoliväliin. Yritän uudestaan jotta saisin luovutettua kirjan eteenpäin. –> Luettu! Ja hyväksi osoittautui, oli vain odottanut oikeaa aikaa…

    3. Jun’ichirō Tanizaki: Childhood years – a memoir

Tanizaki on yksi suosikeistani, ja 1800-luvun ajankuva Tokiosta kiinnostaa. Kirja on kuitenkin tavattoman pientä pränttiä ja sivut avautuvat huonosti, joten en ole päässyt sen kanssa muutamaakaan kymmentä sivua eteenpäin. Silti se tuntuu koko ajan kutsuvan luokseen. On kutsunut kohta viisitoista vuotta. Joko olisi aika?

    4. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko mikä klassikko, mutta en pääse tarinaan mukaan. On kuitenkin luettava, jo yleissivistyksen vuoksi. (Eikä se ole edes niin pitkä!)

    5. Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Jostain syystä odotin tältä kirjalta paljon. Enkö sitten lukenut takaliepeen tekstiä vai miksi siihen tartuin? Tsaarin sortotoimia, ensimmäistä maailmansotaa, kansalaissotaa ja 1900-luvun alun elämää Suomen saaristossa. En pääse mukaan ollenkaan. En silti luovu kirjasta, haluan lukea sen. -> Onneksi en luopunut, sillä tästä minä aloitin: kirja on todella mielenkiintoinen, kun alkuun vaan pääsee!

    6. Isabel Allende: Henkien talo

Maagista realismia. Odotin, mutta kaksi kertaa olen kirjaan tarttunut, enkä ole eteenpäin päässyt. Silti se jotenkin pysyttelee mielessä. Ehkä jo siksikin, että Isabel Allende on läheistä sukua Chilen entiselle presidentille Salvador Allendelle. –> Luettu. Kirja yllätti, niin tarinallaan kuin kerrontatavallaan. Erinomainen!

    7. Honoré de Balzac: Ukko Goriot

Tämän kirjan selkämystä olen katsellut äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen kerran yritin lukea 15-vuotiaana, mutta 1800-luvun ranskalainen tyyli ei oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Mutta tarinan alku on jäänyt mieleen. On siis päästävä sen kanssa eteenpäin. Luulen, että se  alkaa sittenkin viemään mukaansa. Ja onhan se ajankuvaa Pariisista. –> Luettu ja hyväksi todettu. Itse asiassa todella hyväksi.

    8. Victor Hugo: Kurjat I ja II

Tämäkin on ikuisuusprojekti, mutta vuoden alussa aloin päästä jyvälle. Hugohan on kuin onkin nero! Ja Kurjat kuvaa tilannetta, johon nykymaailma on menossa takaisin, ellei jo siellä ole. Tähän palaan uudestaan ja luen sitä pikkuhiljaa eteenpäin. Todella voimakkaita kokemuksia, joten luen aina välillä jotain muuta.

    9. Miguel Angel Asturias: Herra presidentti

Kirja edesmenneen isoäitini hyllystä. On mielenkiintoista tutustua läheiseen ihmiseen sen kautta, mitä hän on lukenut. Ja tarjolla pitäisi olla poliittista aikalaiskritiikkiäkin, tällä kertaa Guatemalasta. Olen aloittanut, mutten vielä päässyt eteenpäin. Tältä kirjalta odotan kuitenkin paljon. –> Ja kyllä kirja odotukset lunastikin! Todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos. Asturias on ehdottomasti Nobelinsa ansainnut.

    10. Haruki Murakami: The Wind-Up Chronicle

Hankin tämänkin kirjan noin viisitoista vuotta sitten, mutten päässyt alkua pidemmälle. Nyttemmin olen löytänyt Murakamin nerouden ja sormeni suorastaan syyhyävät kirjan pariin. Lukulistalla se on syksyllä.