Täysihoitolan etusivu on erääseen pieneen puutarhaan päin, siten että Neuve-Sainte-Geneviève-kadun puolella on talon oikeanpuoleinen pääty. Pitkin tämän etusivun edustaa, talon ja puutarhan välillä, on pienillä kivillä kivetty kuuden jalan levyinen tie ja sen edessä hiekoitettu käytävä, jota reunustavat suurissa sinisissä ja valkoisissa fajanssiruukuissa olevat kurjenpolvet, laakerit ja granaattipuut. Tähän käytävään tullaan sivuportista, jonka yläpuolella olevaan kylttiin on kirjoitettu: Maison Vauquer ja sen alle: Täysihoitola mies- ja naispuolisille porvareille ja muille. (s. 16)
Olen katsellut Honoré de Balzacin romaanin Ukko Goriot punaista selkämystä äitini kirjahyllyssä niin kauan kuin muistan. Lukioikäisenä yritin sitä lukeakin, mutta pääsin vain parikymmentä sivua eteenpäin. Kirja jäi kuitenkin ”häiritsemään”. Tiedättehän, sillä lailla että kiinnostus oli selvästi herännyt ja muistin (tosin hiukan väärin) alkuasetelman (köynnösruusun täyshoitolan sisäänkäynnissä) ja vannoin palaavani kirjan pariin.
Meni pari vuosikymmentä, kunnes otin Goriotin* mukaani matkalukemiseksi. Ja nyt oli tullut sen aika.
”Hän rakastaa teitä jo, tuo teidän pikku paronittarenne, de Rastignac.”
”Hänhän on rutiköyhä!” huomautti Eugène hämmästyneenä.
”Siinähän se niksi juuri on! Vielä pari sanaa”, lausui Vautrin, ”ja juoni on selvä.”
(s. 143)
Tarina kertoo herra Goriotista, hänen kahdesta tyttärestään ja pariisilaisista hienostopiireistä 1800-luvun alussa, ei montaakaan vuosikymmentä Ranskan vallankumouksen jälkeen. Se kertoo ajasta, jolloin raha ratkaisi, sekä se, kuuluiko piireihin ja kenet tunsi. Avioliitotkin nähtiin lähinnä liiketaloudellisena toimena, rakkausjutut kuuluivat pikemminkin syrjähyppyihin.
Päähenkilö Eugène de Rastignac on köyhään maalaisaateliin kuuluva nuorimies, joka saapuu opiskelemaan Pariisiin ja asettuu halpaan, leskirouva Vauquerin ylläpitämään täyshoitolaan, jonka asukkaat edustavat yhteiskuntaa pienoismuodossa. Täyshoitolassa asuu myös ukko Goriot, kuusikymmentäkahdeksanvuotias tyttäriään palvova ja rahansa menettänyt mies, joka on kaikkien pilkan kohteena, mutta johon – ja jonka toiseen tyttäreen – Rastignac vähitellen mieltyy.
Balzac, joka Rastignacin lailla oli köyhistä oloista kotoisin ja humaltunut pariisilaisista varakkaista piireistä (vaan toisin kuin luomansa hahmo, Balzac ei ollut aatelinen, hän lisäsi itse nimeensä etuliitteen de…), kuvaa tuon ajan Pariisia ja sen laskelmoivia ihmisiä armottomasti. Alkuun tarina kieppuu kaiken hienouden ja kauneuden ympärillä, jonka kimallus loistaa sitä voimakkaammin, mitä surkeammin on köyhien elämän laita, mutta vähitellen ihmisluonnon itsekkyys, turhamaisuus ja julmuus alkavat tulla ilmi. Ja toisaalta: kun yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole, jotenkin on ihmisen selviydyttävä. Isän rakkaus tyttäriään kohtaan ei sen sijaan haihdu, kohtelivat he tätä miten hyvänsä.
Ukko Goriot kestää aikaa, joten se jää hyllynlämmittäjä– ja konmarihaasteissani edelleen hyllyyn – ei tosin enää lämmittäjäksi vaan jälleen uudelleen luettavaksi. Ja klassikko kun on, osallistun tällä klassikkohaasteeseen.
Vielä yksi, henkilökohtainen, huomio. Äitini on kirjoittanut etulehdelle omistuskirjoituksen ja vuosiluvun. On aika kutkuttavaa ajatella, että tätä hän luki kun minä olin kaksivuotias ja äiti joko viimeisillään raskaana tai vastasyntyneen pikkuvauvan – siskoni – tuore äiti. Ja toisaalta ukko Goriot on saman ikäinen kuin oma isäni nyt… Pari sataa vuotta on välissä, mutta onko isyys pohjimmiltaan miksikään muuttunut?
*käytän tätä taivutusmuotoa, kun se kirjassakin niin on, vaikka minun korvalleni Goriot’n kuulostaisi paremmalta.
Honoré de Balzac: Ukko Goriot
ranskankielinen alkuteos Le Père Goriot, 1835
suomentanut Eino Voionmaa 1927, kielellisesti uudistanut Riitta Raikamo
WSOY, 1970
350 sivua
lainattu perheenjäsenen kirjahyllystä.
HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, kirjan nimessä on erisnimi, kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
Luin 
Aukeamia 