Avainsana-arkisto: Andersson

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni

[…] Heillä, joilla on kaikkea, on kaikki, paitsi se, mikä puuttuu / Köyhät saavat takuulla huonoimman osan / valtiovarainministeri lupaa / Olette ehkä tyytymättömiä kymmenen neliön asuntoonne / ilman ovea? / Teinä en valittaisi / Asuisitteko mieluummin sellossa jota joku soittaa jousellaan? / Niin arvelinkin

(Ote nimeämättömästä runosta)

Luin juuri loppuun Claes Anderssonin viime vuonna ilmestyneen runokokoelman Maanalainen näkötorni, ja viimeisillä sivuilla minuun laskeutui valtava kaipuu. Miten voi kaivata ihmistä, jota ei tunne, jota ei ole koskaan tavannut? Mutta joka kuitenkin puhuu sinulle, kirjan sivuilla tai tietokoneen näytöllä, sanoilla, lauseilla. Ja sitten sitä tietää, että nämä alkavat olla tässä, vaikka paljon on vielä luettavaa, vaikka se ääni puhuu sinulle yhä, niin uusia sanoja ei tule. Siksi sitä suree, tulee tyhjyyden tunne, kun joku, joka on ollut itselleen tärkeä, onkin poissa.

Aiemmin, ollessani vielä teoksen keskivaiheilla, kirjoitin ylös näin: ”Minä sitten rakastan Claes Anderssonin runoja. Ne ovat juuri sellaista, mitä kaipaan: kaunista ilmaisua ilman kommervenkkejä, ja jokainen runo pakottaa lukijan ajattelemaan. Hän sohaisee meitä, pistelee tikuilla, laittaa asettumaan toisen asemaan, hän pilkkaa poliitikkoja ja heidän sokeaa ahneuttaan, hän näyttää maailman järjettömyyden siinä, miten: ”Kesällä 1980 poikani pyydisti perhosia / mäen päällä / Hän oli kahdeksanvuotias / Sotilasasiantuntija puhui radiossa tulevista / sodista / Kyse oli taas kerran öljystä ja juomavedestä / Ketään ei kiinnostanut kuka murhattiin tai / kuka murhasi / Poikani oli vanginnut viisi kaaliperhosta eetteripurkkiin / Onko niillä paha olla, hän kysyi / Ei, ne vain uneksivat, minä valehtelin ”

Kirjoittelin ylös pätkiä Anderssonin runoista, otin kuvakaappauksia runoista, jotka tekivät vaikutuksen tai jäivät soimaan minussa. En jaksakaan laittaa niitä tähän erikseen. Tarvitseeko? Ei. Kirjaan vain teoksen nimen mieleni sopukoihin ja kun se kohdalle tulee, fyysisenä kappaleena, tervehdin sitä kiitollisuudella ja kenties vien kotiin mukaan, sujautan kirjahyllyyni ja otan sen esiin, silloin tällöin, avaan sieltä, täältä, luen ja sujautan takaisin hyllyyn ottaakseni sen taas uudestaan esiin.

Niin, sitä piti vielä sanomani, että Anderssonin sävy näissä runoissa on paitsi hiukan surumielinen, myös vihainen ja terävä. Luin joitakin arvioita kirjasta ja niissä painotettiin yksinäisyyttä, mutta ei minusta näissä niinkään yksinäisyyttä painotettu, vaan vanhenemista ja sitä, miten olisi halunnut muuttaa maailmaa  parempaan suuntaan, mutta se muuttuikin, ihan itsestään, päinvastaiseen suuntaan. On varmaan ollut raskasta katsella maailmaa, jonka jättää taakseen tällaisena.

Jyrki Kiiskiselle kiitos erittäin kauniista ja onnistuneesta suomennoksesta.

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni
ruotsinkielinen alkuteos Det underjordiska utsiktstornet
suomentanut Jyrki Kiiskinen
WSOY, 2018
62 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Claes Andersson: Mörkrets klarhet

Och numera är de vi rika som representerar arbetsklassen
Vi rika representerar hela folket
Varför då orda så mycket om dem som är fattiga
och mår illa

(katkelma nimettömästä runosta)

Olen viime aikoina aloittanut päiväni runoilla, tarkemmin sanottuna Claes Anderssonin runoilla. Ruotsiksi! Sillä vaikka tämä Mörkrets klarhet on suomennettu, löytyi se kirjaston e-kirjavalikoimasta vain ruotsiksi. No, kokeillaan, tuumin, katsotaan, miten se ruotsi minulta lukukielenä sujuu. Ja yllättävän hyvinhän se sujui. Välillä piti katsoa sanakirjasta sanoja, mutta koska mitään ultravaikeita kielikuvia Andersson ei harrasta, avautuivat runot tällaiselle ruostunutta kielitaitoaankin verestävälle mainiosti.

Anderssonin aiheet on helppo arvata: ne ulottuvat rakkaudesta (sydämen rakkaudesta ja fyysisestä rakkaudesta) vanhenemiseen ja kuolemaan sekä politiikasta yleismaailmalliseen pohdintaan. Kirkkaita ajatuksia, piikkejä päivän ajankohtaisiin tapahtumiin, jazzia mukaan ja sellaista suomenruotsalaista letkeyttä. Pidin kovasti.

Arkitekternas arkitekt fortsätter oförtrutet att bygga katedralen
av ljus för oss levande och död.

(katkelma nimettömästä runosta)

Luin muutaman runon aamussa, se riitti päivää kohden. Osin siksi, että kieliverryttelyksi määrä oli sopiva ja toisaalta siksi, että runoja ei pidä muutenkaan ahmia, on annettava niille tilaa, jäädä pohtimaan. Oikeastaan ei kai pitäisi niistä heti kokoelman luettuaan kirjoittaakaan, vaan lukea uudestaan, ja uudestaan. Toisaalta, tulisiko se oma sanoma siitä miksikään? En tiedä. Mutta sen tiedän, että Anderssoniin palaan vastakin, ja aion jatkaa myös ruotsiksi lukemista. Sillä eihän kaikkea suomenruotsalaista(kaan) kirjallisuutta automaattisesti suomenneta, olen joutunut toteamaan.

Claes Andersson: Mörkrets klarhet
Schildts & Söderströms, 2010
59 sivua
luettu kirjaston e-kirjana