Avainsana-arkisto: korea

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kaikella sanottavalla on aikansa.

Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, mikä tuntuu yllättävältä, sillä onhan sen naapurimaista, Japanista ja Kiinasta, ollut jo pitkään tarjolla teoksia suomeksi. Pikkuinen Korea, vieläpä kahtia jaettu, on jäänyt näiden kahden mahtimaan väliin.

Tunnistan ongelman itsekin: olen lukenut japanilaista kirjallisuutta suhteellisen monipuolisesti, kiinalaistakin jonkin verran, mutta korealaisista tämä oli ensimmäiseni. Kiinnostus on kuitenkin herännyt, sekä maahan (maihin) että sen kirjallisuuteen, ja ilokseni olen pannut merkille, ettei tämä suinkaan ole jäänyt ainoaksi käännetyksi korealaisteokseksi. Toivottavasti trendi jatkuu ja jossain vaiheessa saadaan myös vanhempaa korealaiskirjallisuutta luettavaksi.

Pidä huolta äidistä on erään perheen tarina, jonka kautta kirjailija heijastelee sukupolvien muutosta Koreassa. Vanhempi sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa ja huomattavasti köyhemmässä, sodan runtelemassa maassa kuin heidän lapsensa, maalta kaupunkiin muuttaneet kosmopoliittiset nykykorealaiset. Muutos on todella ollut nopea ja valtava.

Tarina alkaa perheen äidin kadotessa ihmisvilinään Soulin metroasemalla. Iäkkäät vanhemmat ovat tulleet tapaamaan lapsiaan kaupunkiin, mutta isä ei huomaa äidin jääneen metrosta laiturille. Lapset yrittävät löytää äitiään, turhaan. Samalla he tutkiskelevat itseään ja suhdettaan äitiin ja huomaavat, etteivät tunteneetkaan tätä kuten olivat kuvitelleet. Toisaalta, kuka tuntee kenet? Olemmeko kaikki erilaisia eri ihmisille, näytämmekö eri puolet itsestämme, tietoisesti tai tiedostamatta? Entä miten olemme kohdelleet läheisiämme? Olemmeko olleet oikeudenmukaisia, reiluja vai itsekkäitä? Entä mikä on äiti, kuka hän on? Näitä asioita pohditaan kunkin perheenjäsenen silmin.

Shin käyttää eri kertojaääniä eri henkilöiden kohdalla: kolmatta persoonaa, minä-muotoa ja kaikkein kiehtovimpana yksikön toista persoonaa, jolloin lukija sujautetaan henkilön saappaisiin. Ensin mietin, mitä sillä halutaan sanoa. Onko puhuttelija kadonnut äiti, kenties kuollut äiti, vai jokin ylempi ääni, vaiko kenties henkilöhahmon omatunto. Hetken ajattelin, että ei kai se (inhoamani) sinä-passiivi ole, mutta ei, siksi se on liian aktiivinen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kyseessä on nimenomaan lukijan asettaminen kirjan henkilön tilalle. Tämä oli uutta minulle, ja toimi loistavasti.

Pidin muutenkin kirjan kerrontatavasta. Se ei asettanut minua lukijana ihmettelijän tai vieraan rooliin, vaikka korealainen yhteiskunta minulle vieras onkin. Mutta ihminenhän on sama, ihmiselämä. Pienet asiat muuttuvat, kuten nimet, ruoat ja uskonnolliset tavat, siinä kaikki. Toisaalta oli kiehtova todeta, miten luonnollisesti ruoka ja ruoanlaitto ovat korealaisessa elämässä mukana, kirjassa laitetaan koko ajan ruokaa ja puhutaan ruoasta, mutta ilman että sitä nostetaan millään tavalla erityisesti esille. Jotenkin se tuntui niin hyvältä, kun kotimaassa ruoasta on tullut niin kamalan vaikea ja hankala asia.

En tiedä miksi, mutta ehkä eniten minua kosketti, yllätti tai ainakin mieleeni painui äidin oma puheenvuoro kun hän katselee nuorinta tytärtään, kolmen lapsen äitiä sivusta. Myös kadonnut äiti käy läpi omaa elämäänsä ja suhdettaan lapsiinsa, puolisoonsa ja muihin ihmisiin, miettii, mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Nykyäidin rooli ei lopulta ole sen ihmeellisempi, vaikeampi tai helpompi kuin entistenkään, erot ovat vain nyansseissa. Kuten elämässä muutenkin.

Ja muuten se, mistä näissä itäaasialaisissa kirjoissa yleensäkin pidän, on moralisoimattomuus. Ihmiset ovat ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Niin tässäkin tarinassa. Välillä tosin se ”pidä huolta” -teema tuntui nousevat vähän turhankin paljon esille, vähempikin olisi riittänyt, mutta toisaalta jakoa hyvään ja pahaan ei tehdä, kaikissa on molempia.

Ajatuksia herättävä kirja, jonka voisi lukea uudestaankin.

Niin, aloittelin tätä tosiaan jo tammikuussa kun Kuukauden kieli -haasteessa oli korean vuoro, mutta lukeminen katkesi kun oli niin paljon muuta kesken… Nyt oli sopiva hetki jatkaa. Kaikelle on oma aikansa.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
alkuperäinen koreankielinen teos Omma rul put’akhae, 2009
suomentanut Taru Salminen
Into, 2015
210 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Tammikuun kieli oli korea

Kuukauden kieli 2019 -lukuhaaste alkoi korean kielellä, jota puhutaan Korean niemimaalla niin etelässä kuin pohjoisessakin. Siksi nuo kaksi lippua. Minä kun haluaisin jonakin päivänä nähdä heidät yhdessä taas, ei ole oikein muiden valtioiden jakaa toisia valtioita mielivaltaisesti ja omien pyrkimystensä vuoksi.

Koreoiden jaon ja mahdollisen yhdistymisen joskus hamassa tulevaisuudessa lisäksi mietin sitä, miten vähän Koreasta tiedän. On Etelä-Korea ja on Pohjois-Korea, hyvä on, mutta mikä on se kansa jonka väliin on väkipakolla vedetty raja? Entä miten se näkyy kirjallisuudessa? Miten paljon ehdin aiheeseen tutustua kuukauden aikana? Vähän, hyvin vähän, jouduin toteamaan, sillä tammikuussa en ylipäänsä ole ehtinyt kauheasti lukemaan. Entä minkä verran on korealaista kirjallisuutta ylipäätään tarjolla käännettynä? Japanilaista kirjallisuutta on jo aika runsaasti, kiinalaista jonkin verran, mutta korealaista kirjallisuutta on alettu kääntämään meillekin vasta aivan viime vuosina. Mutta sitten onkin putkahdellut kirja toisensa jälkeen, mikä on ollut mukava panna merkille.

No, miten minun korea-kuukauteni sitten meni? Noin niin kuin lukemisenkin suhteen, eikä pelkkien pohdintojen? Olin vakaasti päättänyt, että tänä vuonna luen myös kokonaisia kirjoja kunkin kuun aikana novellien lisäksi. Varasin heti pari e-kirjaa kirjastosta. Aloitin  monen kehumalla Sun-mi  Hwanin aikuisten sadulla Kana joka tahtoi lentää, mutta kauniista kuvituksesta huolimatta lopetin jo aivan alkuvaiheessa. Liian moralisoiva ja opettavainen minun makuuni, eikä äitiysteemakaan innosta. Tämä siis siitä huolimatta, että olen toki aiheesta samaa mieltä, ei ole kanan eikä muunkaan tuotantoeläimen paikka häkissä. Mutta ei. Väliin jäi.

Myös pohjoiskorealaisen Bandin Syytös jäi väliin, sillä minua vaivaa epäilys. Se vaan tulee niin täydelliseen saumaan, se on niin täydellisen sopiva läntiseen (lue: amerikkalaiseen) narratiiviin Pohjois-Koreasta ja se niin täydellisesti käännettiin heti kaikille mahdollisille länsimaisille kielille. Ehkä tartun siihen jonakin päivänä ja luen samalla, mitä siitä muualla kuin angloamerikkalais(suomalais)essa mediassa on kirjoitettu. Ranskalaisessa ainakin näytti olevan vähän toista näkökulmaa. Mutta ei nyt. Nyt halusin jotakin muuta.

Seuraavaksi tartuin Kyung-soon Shinin romaaniin Pidä huolta äidistä, joka kiinnosti aiheensakin puolesta. Teos alkaa mielenkiintoistesti, mutta kirja saapui huonoon aikaan, enkä ehtinyt siihen keskittyä ja aika loppui kesken. Palaan siihen kyllä vielä, venyvätköön siis aikataulut…

Lopulta palasin takaisin novellien ja runojen pariin kuten viime vuonnakin. Words without borders -sivustolta valitsin ensin Ko Unin runoja ja sitten suhteellisen sattumanvaraisesti kaksi novellia: Sim Sangdaen Beauty ja Oh Jung-Heen Garden of my childhood. Näihin nimenomaisiin teksteihin päädyin siksi, että Sangdaen mainittiin käyttävän korean kieltä taitavasti (englanninnoksessa tämä ei kyllä tullut mitenkään mainittavasti esiin) ja Jung-heen kerrottiin olevan kotimaassaan tunnettu novellisti, minkä lisäksi hänen kertomuksessaan on viittauksia Korean sotaan, joka minua kiinnostaa.

Mutta totta puhuen kumpikaan ei tehnyt suurtakaan vaikutusta. Sangdaen tarina vie Etelä-Korean koillisrannikolle, likaiseen ja ikävään muistojen satamakaupunkiin, missä paikallisen prostituoidun toinen poika pakenee kirjojen pariin ja toinen, silmäpuoli, seuraa vierestä kun irstaat äijät panevat heidän karvatonta äitiään. Kylän kaikki miehet pikkupojista ukkoihin nauravat hutsuäidille, mutta toisaalta himoitsevat pormestarin kaunista nuorta tytärtä, jonka puhtaus tahriutuu kateuden vereen. Tarina etenee melkeinpä episodimaisesti ja jäin välillä miettimään, miksi jatkan lukemista. Sangdae, ainakin tämän kertomuksen perusteella, on niitä mieskirjailijoita, jotka nauttivat irstaasta, likaisesta ja vastenmielisestä kuvauksesta ja jotka haluavat saada lukijan kokemaan olonsa inhottavaksi. Njaah. Ei minulle.

Oh (tai ihan vaan O) Jung-heen kertomus etenee yllättävän samalla kaavalla kuin Sangdaenkin, mutta tässä ei ole sellaista vastenmielistä sivumakua. Ei ollenkaan. Kuten Sangdae, myös Jung-hee antaa näkökulman lapselle. Perhe on paennut sotaa johonkin pikkukylään, jossa he ovat ulkopuolisia ja siksi karsastettuja. Isoäiti varastaa kanoja, jotka ”eivät kuulu kellekään” ja perhe saa niistä syödäkseen, ja kertojatyttö varastaa äidiltä kolikoita saadakseen karkkia. Se alkuun mainittu sota on kaukana ja lähellä, se kuuluu jostakin kaukaa ja muistuttaa isästä, joka on poissa.

Hmm. Nyt kun tätä postausta kirjoitan, huomaan, että molemmat kuvaavat rikkoutunutta perhettä: Sangdaen tarinassa perheen pää eli isä on aina merillä, hän on ainoa, joka ei tiedä vaimonsa olevan satamakylän yleinen nainen. Jung-heen tarinassa isä on puolestaan vedetty sotaan, hän on poissa. Pitkä poissaolo alkaa häivyttää isää pois perheenjäsenten mielistä, jotka salaa alkavat toivoa ettei tämä tulisi ollenkaan takaisin.

Koreassa perhesuhteet ja ylipäänsä hierarkiasuhteet myös työpaikoilla ovat hyvin tärkeitä – kertovatko nämä tarinat omalla tavallaan tämän perinteen rikkoutumisesta? Kulttuurin rikkoutumisesta? Ja eikös se romaanikin, se Pidä äidistä huolta, ole teemaltaan samanlainen, siinä perheestä katoaa äiti?

Oikeastaan aika mielenkiintoista. Ja surullista.

Lopulta palasin vielä Ko Uniin. Luin nyt, että hän on vuonna 1933 syntynyt runoilija, joka soti Korean sodassa ja ryhtyi sen jälkeen buddhistimunkiksi, oli vankka demokratian puolustaja ja jossain vaiheessa vahva ehdokas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksikin. Lukemani runot on käännetty englanniksi, ne ovat melko pitkiä, ja se tietty buddhalainen viisaus yhdistettynä sodanvastaisuuteen tulee niissä esiin. Pidin niistä kovastikin. Minuun tällainen yhdistelmä tuntuu iskevän. Jotain tällaista voimakasta yhteiskunnallisuutta kaipaisin kotimaahankin. Tässä pieni katkelma (aika kaukana niistä buddhalaisista viisauksista, mutta kumminkin):

What has been paralyzed by greed for rapid growth,
what has made us crazy by unlimited competition,
what has become intoxicated by generations in power
should be got rid of one by one, through and through,
with the pain of writing on our bones
and of having our flesh torn off.
There should be glory for tens of thousands
instead of banquets for just one or ten.

– Ko Un, katkelma runosta A poem I did’nt name

Pätee nykyään aika moneen muuhunkin maahan.

Tällainen oli oma kurkistukseni koreankieliseen kirjallisuuteen. Helmikuussa onkin norjan vuoro, ja olen pientä etsimistä jo tehnyt, ja ihmetellyt, että eikö norjasta käännetä tällä hetkellä mitään muuta kuin dekkareita. Ja ovatko ne kaikki jotain splätterikauhudekkareita? En todellakaan tiedä, mihin tarttua. Psykologiset tai yhteiskunnalliset trillerit voisivat kyllä kiinnostaa. Saa ehdottaa! (Toistaiseksi olen valinnut luettavakseni Ibseniä…)

[Kiitokset Marikalle ja Paulalle vinkeistä, on norjasta nähtävästi paljonkin käännetty, mikä helpotus! Huomasin nyt, että olin katsonut vain kirjaston e-kirjavalikoimaa, joka rajoittuu vain dekkareihin…]

Luitko sinä tammikuussa jotakin korean kielellä alunperin kirjoitettua?