Lukurauhasta, lukuviikosta ja how to löytää aikaa lukemiseen

Kirjalla on niin ruma kansi, että peitin sen valkoisella paperilla.

Miten löytää aikaa lukemiselle? Sitä on viime päivinä pohdittu oikein urakalla: on ilmestynyt blogijuttuja ja lehtiartikkeleita, tuimailmeiden kirjallisuuskriitikko on laatinut aiheesta lauantaiesseen amerikkalaisiin esimerkkeihin (how to -kirjallisuuden luvattu maa) tukeutuen ja Suomen Kirjasäätiö on julistanut helmikuun toisen sunnuntain oikein lukurauhan puoliviralliseksi päiväksi, häshtägien ja leikkimielisten lakipykälien kera, tottakai (kielletty-sallittu-kielletty-sallittu… ah, niin suomalaista). Pointti on siis, jotta kirjan lippu liehumaan ja lukemaan siitä.

Koska kirjabloggarit lukevat muulloinkin kuin helmikuun toisena sunnuntaina ja koska omia lukupäiväkirjojaan ovat julkaisseet ainakin sellaiset blogit kuin Ja kaikkea muuta ja Ruotsin puolelta Mrs Karlsson lukee, ja koska ajattelin että mää ja, niin päätinpä näin lukurauhan päivän kunniaksi tehdä pienen takautuvan vilkauksen omaan päättyvään lukuviikkooni. Se olikin epätavallinen viikko siinä mielessä, että olin vatsataudissa, joten luin ja nukuin, nukuin ja luin ja kävin välillä — ulkona kävelemässä.

Aloitetaan.

Alkuviikosta…

…luin loppuun Italo Calvinon mainion pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa ja kirjoitin siitä pienen bloggauksenkin. Kirjan nappasin omasta hyllystäni ja luin sen nyt toiseen kertaan – edellisestä lukukerrasta on aikaa, joten osan tapahtumista olin ehtinyt unohtaa kokonaan, mutta loppua kohden tarina kietoutui yhteen ja aloin muistaa nekin, mitkä muistini oli kertaalleen kadottanut. Uudelleenlukeminen kunniaan!

…aloittelin myös e-kirjana Luiz Ruffaton pienoisromaania Lissabonissa muistin sinut, mutta ehkä tämä sairastelu ei oikein e-kirjalukukokemukseen sopinut tai ehkä se oli kirjan pitkät lauseet, jotka eivät e-formaatissa minulle oikein toimi, joten en palannut siihen enää. Kirja sinänsä kummittelee yhä mielessäni (ja sen kansihan on todella houkuttelevan kaunis!), joten toivon tarttuvani siihen jonakin päivänä paperikirjana uudestaan.

Viikon keskivaiheilla…

…ja hetken toipumisen jälkeen uudelleen puolittaiseen makuuasentoon keikahtaneena aloin lukea Jose Saramagon tiiliskiviromaania Kertomus näkevistä, joka kertoo siitä, mitä tapahtuu, jos kansalaiset ryhtyvät yksin tuumin äänestämään tyhjää. Ajatusleikki on minusta niin kiehtova, että tartuin kirjaan vaikka edellisestä lukukerrasta ei ole niin montaa vuotta. Mutta liian vähän se oli, sillä vaikka teksti soljuu aivan todella mainiosti, muistin kaiken liian hyvin, enkä oikein pystynyt siksi keskittymään. Pääsin lopulta vain sivulle 64 ja sovin itseni kanssa, että palaan asiaan vaikka sen jälkeen, kun olen lukenut tarinan ensimmäisen osan eli Kertomus sokeudesta. Harmi, ettei sitä ollut nyt kirjahyllyssäni odottamassa, vain tuo itsenäinen kakkososa.

Viikon loppupuolella…

…siirsin Saramagon syrjään ja nappasin toisen kirjan hyllystäni, joka on aikoinaan jäänyt kesken (noin sivulle 184, kirjanmerkkilappu oli paikoillaan) ei siksi, että kirja ei olisi kiinnostanut, vaan koska halusin katsoa siitä tehdyn elokuvan ensiksi (olin sen kertaalleen katsonut, mutta jostain syystä halusin katsoa sen toiseen kertaan). Kirja on Vladimir Nabokovin Lolita, joka lähtee lentoon heti ensimmäisiltä riveiltään (”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta:…”). Huvittava sen sijaan oli kirjan moraalisaarnaan vivahtava esipuhe, jonka on kirjoittanut joku amerikkalainen Ph.D ja jota luulin ensin satiiriksi, mutta se taisikin olla ihan tosi vakavissaan kirjoitettu (”’Lolitan’ tulisi saada meidät kaikki – vanhemmat, sosiaalityöntekijät, opettajat – omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan.”)

…pikkuisen palasin myös e-kirjaston pariin kun olo oli parempi ja saatoin istuskella läppäri sylissäni sohvan kulmassa ja aloin lukea Olga Tokarczukin yhtä kirjaa, ja täytyy sanoa, että se vaikuttaa sellaiselta kirjallisuudelta josta pidän. Olipa kiva että hänet Nobel-palkittiin, en olisi hänestä varmaan muuten kuullutkaan, ja tokkopa (??) hänen kirjojaan olisi muuten suomennettukaan.

Tällainen oli siis lukurauhan viikkoni helmikuun toisen viikon aikana. Mitä voin sanoa how to -aiheesta eli miten löytää lukuaikaa? Se on helppoa kuin heinänteko:

1. Sairastu. Sängyssä köllötellessä on aikaa lukea, jos silmät pysyvät auki. Sohvalla toipilaana ollessa se on vielä kivempaa.

2. Sulje kännykkä (tämä on minulle helppoa, sillä en ole koskaan ymmärtänyt älypuhelimen päälle muuta kuin tekstiviestiominaisuutensa vuoksi, yritän aina välillä, mutten ikinä innostu, pelkkä pläräysväline, siinä kaikki) ja tietokone. Tai vaihtoehtoisesti: sulje internet tai (e-aineiston kohdalla) sen kaikki muut sivut ja pitäydy päätöksessäsi ja keskity lukemaan.

3. Lue sitä, mitä itse haluat ja mikä kiinnostaa, silloin ei ole ongelma eikä mikään keskittyä, sillä kirja ja sen aihe vievät mennessään.

4. Unohda määrä, keskity laatuun. Sillä, kuinka monta sivua tai kirjaa kappaleena luet, ei ole mitään merkitystä, vain sillä, mikä siitä on sinulle merkityksellistä. Joskus tuhat sivua on turhaa, mutta kymmenen kultaa.

Eipä muuta kuin hyvää lukurauhan päivää niin tälle sunnuntaille kuin kaikille muillekin päiville!

 

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa

– Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiukkasi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?
Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.

Siitä on jo jokunen vuosi, kun luin Italo Calvinon pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa, ja nyt oli uudelleen lukemisen aika. Omasta kirjahyllystä löytyy.

Kirjan nimi kertoo oivallisesti mistä tarinassa on kyse. Calvino johdattaa lukijansa nimittäin Kaarle Suuren ja ritaritarinoiden aikaan, joskin riisuu ne kaikesta ylevyydestä. Sota on järjetöntä touhua ja ritarit rellestäjiä, paitsi se ideaali ritari, joka ei ole olemassa. On vain täydellisen valkoinen haarniska, joka kumisee tyhjyyttä mutta toimii tahdonvoiman ja jalon aatteen voimalla. Ärsyttävä tämä ritari Agilulf on kuin mikä, sillä hän on täydellinen, ei nuku eikä syö, mutta on pilkun tarkka siitä, miten asiat hoidetaan ja totuudenmukaisesti kerrotaan. Aseenkantajaksi ritarille joka ei ole olemassa sopii mies joka on, mutta ei tiedä olevansa, Gurdulu tai miksi häntä missäkin sanotaan. Ja mukaan sitten muita henkilöitä niin, että luulisi hetken lukevansa pitempääkin tarinaa. Mutta ei, juuri tämän pituisena, 127-sivuisena, tarina pysyy kasassa, yhtään pitempään tätä kieputusta ei itse asiassa jaksaisikaan.

Niin, lyhyydestään huolimatta tarina on niin monipolvinen ja satiiria ja parodiaa lentää niin moniin suuntiin (oman osansa saavat myös itsensä muiden yläpuolelle nostaneet hengenmiehet ja heidän seurueensa, jotka hihhuloivat Graalin maljoja metsissä etsimässä ja ryöstävät ja rellestävät lähikylissä, jos veroja ei makseta ajallaan, mistä päästään ideaaliin yhteiskuntajärjestelmään jossa kukaan ei ole toisensa yläpuolella – Calvinohan oli ainakin jonkin aikaa kommunisti – mikä tarinassa kuulostaa loogiselta tulemalta, harmi vain ettei se todellisuudessa toimi, ihminen kun on ihminen, ahne ja saita ja laiska ja kierokin lisäksi), etten loppujen lopuksi lähde sitä sen enempää analysoimaan.

Kirjan on kääntänyt Pentti Saarikoski, joten kielellisestikin se on todella mainio.

Agilulf raahasi ruumista ja ajatteli: ”Kuollut, sinulla on mitä minulla ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan: tämä ruumis. Tai oikeastaan: sinulla ei ole tätä ruumista, sinä olet tämä ruumis, tämä mitä minä joskus, synkkinä hetkinäni, kadehdin ihmisiltä jotka ovat olemassa. Kaunis aarre!  Minä voisin hyvin pitää itseäni etuoikeutettuna, kun minä voin tulla toimeen ilman sitä ja silti tehdä mitä vain. Niin, tietenkin, kaiken sen mikä minusta tuntuu tekemisen arvoiselta; ja monta kertaa minä pystyn tekemään sen paremmin kuin ne jotka ovat olemassa, ilman heidän tavanmukaista kömpelyyttään, epätäsmällisyyttään, hajamielisyyttään, hajuaan. Totta on, että olemassa oleva ihminen lisää aina jotakin siihen mitä tekee, jonkin juuri hänelle ominaisen piirteen, ja siihen minä en kykene. Mutta jos salaisuus on tässä, tässä sisälmyssäkissä – ei kiitos, minä en kaipaa.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
italiankielinen alkuteos Il cavaliere inesistente, 1959
suomeksi kääntänyt Pentti Saarikoski
Tammi, 1959 (tämä toinen painos 2004)
127 sivua
omasta kirjahyllystä