Kuopio – Leppävirta – Savonlinna – Lappeenranta – Riihimäki – Helsinki.
Tämä on reitti, jonka ylioppilas Anders ”Antti” Ljundberg kulkee Juhani Ahon pienoisromaanissa Helsinkiin. Eletään 1800-luvun loppua, lentokoneet eivät vielä lennä eivätkä pitkänmatkan bussit kulje, sen sijaan matka taittuu ensin laivalla ja sitten junalla. Aikaa menee pari päivää: laivalla ollaan yötä ja vasta seuraavana aamuna saavutaan Lappeenrantaan, missä hypätään junaan.
Tämä oli kiehtovin huomio, jonka tein kuunnellessani Ahon pienoisromaania Ylen Areenasta vaatteita silittäessäni. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Helsinkiin kuljettaisiin vesiteitse muualtakin kuin rannikolta. Vaan niinpä tietenkin. Eivätkä ne junaradatkaan ole aina itsestäänselvyyksiä olleet!
Noin muuten tarina kertoo siis Antti Ljundbergistä, kuopiolaisesta ylempään keskiluokkaan kuuluvasta nuoresta, varsin hemmotellusta ja samalla itsestään vielä epävarmasta ylioppilaasta, joka lähtee opiskelemaan Helsinkiin. On esitettävä aikamiestä, joka tietää kyllä kaiken, ei häntä tarvitse neuvoa, jotkin sivuseikat ovat vain jääneet epäselviksi ja vaativat toisinaan tarkennusta. Antin seurana matkustaa alempisäätyinen, teologiaa opiskeleva Pekka, joka yrittää pitää Antin kaidalla tiellä, mutta Antilla on taipumusta juopotteluun ja maallisiin iloihin. Ja kun seura vetää, niin…
Ahon kuvaama 1800-luvun lopun Suomi on toisaalta kovin erilainen kuin nyky-Suomi ja toisaalta niin samanlainen; kielikiistoja käydään, ruotsinkieliset eivät haluaisi antaa suomenkielisille mielellään mitään muita virkoja kuin jotain vähäpätöisten pikkukaupunkien pappisvirkoja ja vastaavia, mutta luokkayhteiskunta on murtumassa, etenkin kun ne torpparin perhanat aikovat kouluttautua. Ja ottavat sen vielä vakavasti, toisin kuin ne, joiden lukukausimaksut pappa betalar ja jotka tietävät etenevänsä joka tapauksessa suhteilla. Hetkittäin tuntuu, että nykykokoomuslaiset hallituskumppaneineen ovat lukeneet Ahoa enemmänkin ja näkevät itsensä mieluusti sinä korkea-arvoisempana älymystönä, sen verran kiinnostava on laivan salongissa käyty keskustelu yliopistojen toivotusta maksullisuudesta ja siitä, että opinnot ja samalla korkeapaikkaiset virat kuuluvat niille, joilla on rahaa…
On oikeastaan hämmentävä myöntää, että tämä oli toinen Juhani Ahoni. Aiemmin olen lukenut Rautatien, äitini koulukirjan, mutta esimerkiksi niitä kuuluisia lastuja en muista lukeneeni ensimmäistäkään. Ja kyllä nämä kaksi teosta vakuuttavat sen verran, että lisää on saatava.
Vielä muutama sana äänikirjasta: ensinnäkin oli todella hauska löytää tämä Areenasta ja vieläpä niin, että sen saattoi maan rajojen ulkopuolellakin kuunnella. Juha Kandolinin ääntäkin kuunteli mielellään. Pientä moitetta saa toteutuksessa se, että siellä täällä tarina hyppäsi taaksepäin eli sama teksti tuli kahteen otteeseen. Ja tämä tapahtui useammin kuin kerran. Pituudeltaan pienoisromaani oli omiaan tällaiseksi silityskirjaksi, kuuntelin koko tarinan kahtena eri päivänä (kun tuli taas silitettävää).
Toisaalta lukukokemus on tietenkin aivan toinen kun lukee itse tai kun joku muu lukee ääneen. Painotukset, äänensävyt… Ehkä täytyy tarttua tähän toisen kerran kirjana, voi olla että sitä lukisikin ihan eri tavalla ja kiinnittäisi eri asioihin huomiota. Hah, kuten kirjaisi ylös sitaatteja!
Juhani Aho
Helsinkiin
SKS, 1889
96 sivua
Kuuntelin äänikirjana Areenasta
HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja ja kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.
Aukeamia 