”Minähän en ole pelkästään ranskatar, olen pariisitar, ja se on vielä pahempaa!” – Catherine Millet
Luin, tai oikeastaan pikaluin, lukaisin, eilen Annastiina Heikkilän teoksen Bibistä burkiniin – Totuuksia ranskatar-myytin takaa. En ole oikein varma, miksi luin kirjan loppuun, sillä lupaavasta alusta (japanilaisten naisten Pariisi-syndrooma) huolimatta en kokenut saavani siitä oikeastaan mitään uutta tai kiinnostavaa irti. Tai no, nämä postaukseen lainaamani Catherine Millet’n lausahdukset, ne olivat todella herkullisia.
Mikä sitten tökki? Ehkä lopulta se, että tässä ei haeta ranskalaista naista vaan oikeastaan pariisitarta, sitä median ja mainostoimistojen luomaa ja kaikkien muiden naisten tavoittelemaa hahmoa, mutta ei sitten kuitenkaan lähdetä juuri Champs-Élysées’tä kauemmas. Siis sitä kalliiden muotiputiikkien katua, joka kaupunkia halkoo. Omalla tavallaan kirja jopa pönkittää sitä jo langetettua mielikuvaa ylimielisestä ranskalaisesta (pariisilaisesta), turhamaisesta, röyhkeästä, valkoisesta ja yläluokkaisesta. Toivoin kai salaa jotakin muuta. Että Heikkilä lähtisi todella tutustumaan ranskalaisiin naisiin. Lähtisi Pariisista, kiertelisi pitkin maata, kävisi kalatorilla, tehtaissa, maataloissa, artesaanien ja pienyrittäjien luona, ja toki myös filosofien ja bisnesnaisten, pariisilaisten kuppiloiden emäntien, muotisuunnittelijoiden, jne. Piirtäisi siis laajemman kuvan ranskalaisista naisista. Nyt hän keskittyy Pariisiin ja mediakuplaan, puhuu burkineista ja huiveista (terroristeista!) sekä Brigitte Macronista eli Bibistäkin juuri sen verran kuin Yleisradion kirjeenvaihtajalle sopii, eli raapumattamatta yhtään tämän ah, niin romanttisen presidenttiparin kuvaa. Sori, minä en siihen usko. Mutta Annastiina, miten esimerkiksi marseillelaisnaiset? Heidän juurensa ovat hyvin usein Afrikassa, Maghrebissa eli Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Italiassa ja Portugalissa. Miten he kokevat ranskalaisuutensa? Tai sitten Bretagne ja Normandia. Ei ole hentoja mallinaisia, vaan pragmaattisesti sään mukaan pukeutuvia, saappaat jalassa kulkevia. Ystävällisiä ja mukavia, itsetietoisiakin toki, mutta huumorintajuisia.
Mutta ei Heikkilä oikeastaan ranskalaista naista etsikään, vaan kertoo Ranskasta #metoo-liikkeen hengessä ja feministisistä lähtökohdista. Kirjaa vaivaa lievä tosikkomaisuus ja huumorintajuttomuus, laajempi näkökulma. Tämä tyyli ei vetoa minuun. En pidä siitä, että naisten pitäisi jonkin ”sisarellisen solidaarisuuden” hengessä ajatella asioista samalla tavalla. Ehkä siksi minua kiehtoivatkin eniten boheemikirjailija Catherine Millet’n ajatukset, siitäkin huolimatta että hänen elämäntapansa (naidaan kaikkia missä ja milloin vain) ei minua kiinnosta. Mutta se on hänen elämänsä, se ei minulle kuulu.
”Mielestäni intellektuellin velvollisuus on tuoda keskusteluun uusia näkökulmia, myös häiritseviä ajatuksia. Eihän lähikauppani kassa pysty sellaisia tekemään, vaikka hänellä olisi kuinka briljantteja tai provokatiivisia ajatuksia. – C.M.
Moraali on hyvä asia. Ongelmallista on, kun sen nimissä rajoitetaan muiden ilmaisunvapautta. -C.M.
Se, mistä Heikkilä kirjoitti myös paljon, on rasismi. Se on iso ongelma Ranskassa, se on ihan selvää. Jopa tällaiselle sivustaseuraajalle kuin minä. Tiedän hyvin, että pohjoisafrikkalaisilla ja afrikkalaisilla on vaikeuksia integroitua tähän perinteisesti suhteellisen valkoiseen yhteiskuntaan, eikä asiaa ole Ranskassa kovin hyvin hoidettu. Missäpä olisi. Toisaalta, kun katsoo monien rakastettujen näyttelijöiden, laulajien, muusikoiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden, kokkien, jne. sukupuuta, on aika hauska huomata, että suuri jollei jopa suurin osa on alunperin kotoisin muualta kuin Ranskan rajojen sisäpuolelta.
Joten sikälikään en ymmärrä, mitä joku uudissana ”rodullistettu” tässä kohtaa auttaa, minun korvaani se kalskahtaa itse asiassa aika rasistisena ja vastenmielisenä ilmaisuna. (Vähän samaan tapaan kuin feministien lanseeraama uudissana ”naisoletettu”. Lupaan lyödä kasvoille, ainakin kuvaannollisesti, sitä joka minua tuolla sanalla kutsuu.)
Mihin päädyin? En kai mihinkään. Luin kirjan nopeasti, ja silti se herätti paljon ajatuksia. Olen Annastiinan tavoin ollut pienestä pitäen Ranska-fani, mutta nähtävästi eri lähtökohdista, muoti ja se Champs-Élysées-maailma ovat minulle jokseenkin yhdentekeviä. Joten ehkä siksikin koin olevani ihan väärässä seurassa tämän kirjan kanssa. Jossain vaiheessa aloin itse asiassa lukea sitä suomalaisen, pitkälti angloamerikkalaistuneen kolmikymppisen somenaisen heijastumana: siis sen proteiinirahkajuomia juovan fitness-naisen, joka tasa-arvoisena kaiken sukupuolittavana feministinä hoitaa lapsiaan kiintymysvanhemmuuden oppien mukaan. Mielenkiintoista sinänsä, oikeastaan.
Lopuksi kuitenkin jotain, mihin voin täysin rinnoin yhtyä. Ruoka ja miten siihen suhtaudutaan, kas näin:
Ranskassa ei juurikaan puhuta ruoan terveellisyydestä, ravitsevuudesta tai täyttävyydestä, vaan mietiskellään sen makuja tai raaka-aineiden alkuperää. Viljattomia tai maidottomia ruokavalioita kokeillaan toki Ranskassakin, mutta kyse on marginaalivillityksistä.
Tämän ajattelutavan soisin rantautuvan Suomeenkin!
Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin – Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018
250 sivua
luettu kirjaston e-kirjana
Aukeamia 