Tulisilla kivillä

uusijavanhakirjaSe tunne, kun on saanut yhden kirjan – kiehtovan, viisaan, epäsovinnaisen ja mukaansatempaavan – luetuksi ja on aika tarttua seuraavaan. Siihen, joka on uudenkarhea, vasta ostettu‚ jota on jo monta kertaa lehteilty mutta yritetty olla lukematta sanaakaan; josta ei tiedä mitään, ei kirjailijasta, eikä siitä, pitääkö kirjasta ehkä itse vai ei. Onkin jo ollut vaikeuksia pitää näppinsä erossa kirjasta. Ja nyt on aika… alkaa lukea.

Miten tätä onkin odotettu! Ainakin kolme päivää.

Miten arvasinkin

Miten arvasinkin oikein. Ruotsalainen Nobel-akatemia on päättänyt antaa kirjallisuuspalkintonsa amerikkalaiselle popparille.

Lukaisin pikaisesti suomalaisten viestimien otsikoita aiheesta ja niissä oltiin tietenkin tosi yllättyneitä. Mitä yllättävää tässä on? Ruotsi on Yhdysvaltain tärkeä liittolainen ja Assangea amerikkalaisille jahtaava Nato-kokelas. Eikö ole aika selvää että tämänhetkisessä poliittisesti herkkävireisessä tilanteessa Ruotsi valitsee puolensa oikean voittajan?

Hey mister tambourine man… Juu, olen minäkin hoilannut Dylanin biisejä. Samoin Madonnan, Suzanne Vegan ja Beach Boysin biisejä. Ne ovat olleet kaikki ihan kivoja. Ja kaikki ne ovat vaikuttaneet niin sävelkuvioiltaan kuin lyriikoiltaankin amerikkalaiseen popkulttuuriin. Vaan ovatko ne kirjallisuutta? Ehkä seuraavaksi palkitaan elokuvakäsikirjoitus? Niille ei olla vielä taidetukaan Nobelia antaa. Nyt sitten vaan kaikki veikkaamaan.

No, onhan kuningatar Elizabethkin lyönyt ritareiksi Bob Geldofin, Bonon, Rollarit ja Elton Johnin, joten ei tässä pop-Nobelissa ole mitään uutta ja ihmeellistä.

Itse asiassa tutkiskelin aiemmin päivällä Nobel-palkittujen listaa. Siellä on monta hienoa kirjailijaa, sellaisia, jotka ovat tehneet aikoinaan hyvin voimakkaan vaikutuksen. Ja sitten siellä on kirjailijoita, jotka ovat kieltäytyneet koko palkinnosta. Se alkoi kiinnostaa oikeastaan jo enemmän kuin palkitut.

Ehkä Nobelin rauhanpalkinto ja kirjallisuuspalkintokin voitaisiin aikansa eläneinä instituutioina lakkauttaa kokonaan.

Miksen oikeastaan lukisi myös ruotsiksi?

sommarboken_suomentanutJoskus oivallukset tulevat pitkällä viiveellä. Olen koulussa opiskellut ruotsin kieltä, saanut siitä ihan kelpo arvosanan ylioppilaskirjoituksissakin. Olen aina pitänyt ruotsista kielenä, vaikken sitä puhukaan.

Miksen siis lukisi joskus myös ruotsiksi? Miksen pitäisi yllä kielitaitoa, jonka olen koulujärjestelmän vuoksi tai ansiosta saanut?

Nyt, kun luen ranskaksi, ruotsikin voi näyttää erilaiselta. Niin paljon on ruotsi ranskasta lainannut, muutakin kuin kuninkaan.

ruostinkielinen_teksti

Näitä olen jäänyt miettimään lukiessani välillä lyhyitä Wikipedia-artikkeleita ruotsiksi, silloin, kun suomeksi ei ole sanaakaan saatavilla (niitä kertoja on useita). Minähän pidän Bo Carpelanista. Ingmar Bergmanista. Helene Schjerfbeckistä, vaikkei hän kirjoittanutkaan, vaan maalasi. Olen kasvanut ruotsalaisten lastensatujen kanssa. Muumia pelkäsin, mutta Tove Janssonin aikuisille tarkoitetuista kirjoista pidän kyllä.

Kun tarkemmin ajattelen, on moni opettajistani  ollut ruotsinkielisiä, samoin opiskelukavereistani. Onpa lapsuudenystävissänikin ruotsia äidinkielenään puhuvia. Ei ruotsi ole vain sen poliittisen rahaeliitin kieli, sen ”bättre folkin”, vaan ihan tavallisten suomalaisten. Oikeastaan ajatus on mielenkiintoinen: minulle, suomenkieliselle, on selvää että olen suomalainen. Kokeeko ruotsinkielinen itsensä yhtä itsestäänselvästi suomalaiseksi, vai onko siinä muutakin kuin vain kielellinen vivahde-ero?

Mistä aloittaisin? Kielitaito on kieltämättä ruostunut, joten Carpelaniin tartun myöhemmin. Jotakin helpompaa siis alkuun. Omasta kirjahyllystä ei tällä hetkellä löydy yhtä ainoaa ruotsinkielistä teosta, joten on aikaa etsiä.

Muisto kirjasta, kirjailijasta

Kirjoitettu 19.1.2016, siirretty 7.4.2016

Ranskalainen kirjailija Michel Tournier on kuollut. Hän ehti elää 91 vuoden kunnioitettavaan ikään. Ei hullummin.

Yritin miettiä, mistä Tournier on minulle tuttu. Keijujen kuningasta olen kaiketi joskus yrittänyt lukea, mutten päässyt koskaan loppuun asti. Tuskin edes kovin pitkälle. Sen sijaan Rakastavaisten illallinen on jäänyt voimakkaasti mieleen. Siitä on pitkälti yli kymmenen vuotta, kun olen teoksen lukenut, mutta nyt muisto palautui mieleen kuin lämmin halaus. Onkohan minulla kirja vielä tallella? Hyllyssä tai pahvilaatikossa?

Kirjan takakansitekstin mukaan eroamassa oleva pariskunta kutsuu ystävänsä illalliselle, josta kertomukset alkavat. Tapahtumat sijoittuvat Normandian rannikolle. Nyt, vierailtuani alueella useamman kerran, lukisin kirjan varmaan toisella tavalla. Ja muutenkin. Entä, jos lisäisinkin Tournierin lukuhaasteeseeni? Ah, luettavaa on niin paljon…

sininen aalto

Mutta yhtä en ymmärrä. Yle ei ole huomioinut Tournierin kuolemaa sanallakaan. Hesari kirjoittaa asiasta, iltapäivälehdet samoin, jopa Forssan lehti on huomioinut palkitun kirjailijan poismenon. Mutta ei Yle. Se on ja pysyy hiljaa.

En muutenkaan oikein ymmärrä Yleä ja sen painotuksia. Se nostaa jonkun Lemmy-en-muista-kenet legendan asemaan, se kirjoittaa päivätolkulla ja suhteettoman paljon David Bowien kuolemasta, ja tänään se nostaa amerikkalaisen rockmuusikon kuoleman otsikoihin. Onko Ylellä jokin kriteeri, jonka mukaan angloamerikkalainen maailma on muita ylempänä? Sinne suuntaan sen uutisointi ainakin häkellyttävän kritiikittömästi painottuu.

P.S. Illemmalla: Yle katsoi amerikkalaisen kurvikuningatar ja kantritähti Dolly Partonin tulevat 70-vuotissynttärit tärkeämmäksi uutiseksi kuin Goncourt-palkitun ja kirjallisuuden Nobel-palkintoehdokkaanakin olleen eurooppalaisen kirjailijan poismenon. Yle on todella näyttänyt tasonsa. Voisiko jossakin irtisanoutua Yle-veron maksusta, vaikka ihan kuvaannollisesti?