Aihearkisto: Pohdintoja

Pientä paastoa ja muita ajatuksia

Joskus haastevastaukset kertovat enemmän kuin kirjoittaja itsekään aina tajuaa. Minulle kävi näin edellisen haasteen kohdalla, jossa vastailin aikani kuluksi esitettyihin kysymyksiin lukemieni kirjojen nimillä. Viimeinen kohta koski tulevaisuuden suunnitelmia, ja ajattelematta asiaa sen enempää kirjoitin vastaukseksi Paasto.

Ja heti kun sen olin kirjoittanut, tajusin, että olen kuin olenkin paaston tarpeessa, nimittäin blogipaaston. Hiljennyin melkein koko lokakuuksi, kirjoitin vain lyhyet katsaukset Kuukauden kielistä, ja siinä kaikki. Muutaman kerran yritin tosin kirjoittaa postausta, mutta totesin, ettei ole vielä aika, on nyt vaan paastottava, kun kerran siltä tuntuu. Ja hyvää se on tehnytkin. Kuun lopussa kirjoitin taas ihan mielelläni kuukauden kielestä, vaikken siihen mitään kyseisen kuukauden aikana ollutkaan lukenut. Samaa en ole voinut sanoa muusta kirjoittamisestani viime aikoina.

Jatkan tätä hiljaiseloani vielä jonkin aikaa, kenties vuoden loppuun, en tiedä. Olen hiukan miettinyt bloggaustyylin muuttamistakin, etten enää kirjoittaisikaan yksittäisistä kirjoista, sillä eiväthän kirjat ole erillään toisistaan, vaan ne alkavat usein keskustella keskenään, kuten huomasin nyt lukiessani Yasmine Khadran Bagdadin kutsua ja kuunneltuani heti sen perään Elina Hirvosen uusimpaan romaaniin pohjautuvan kuunnelman Punainen myrsky, ja miten ne, ja Hirvosen haastattelu sen lisäksi, alkoivat käydä mielessäni omaa keskusteluaan. Enhän  minä nyt muutenkaan mitään arvosteluja kirjoita, vaan henkilökohtaisia pohdintoja vain. Eivätkä kirjat keskustele edes pelkästään keskenään, vaan aikamme ja yhteiskuntamme kanssa. (Ja jos eivät, ne eivät ole kiinnostavia.)

Näitä tällaisia olen tässä mietiskellyt. Ja taidan jatkaa tätä hiljaiseloa vielä tovin.

Pieni syyskatsaus

Tein keväällä pienen kevätkatsauksen, joten miksipä en tekisi samaa näin syksyn alussa. Eli miten meni kevät ja kesä, entäpä mitä on odotettavissa loppuvuodelle?

Lukutahtini hidastui huomattavasti keväällä ja kesällä. Luin edelleen itselleni epätavallisesti: suhteellisen paljon kirjaston e-kirjoja ja suomalaista kirjallisuutta, mutta niiden rinnalla kulkivat paperikirjat ja käännöskirjallisuus. Luin kolme paksua sarjakuvaromaaniakin: Guy Delislen Merkintöjä Burmasta, Jacques Tardin Kirottu sota! 1914–1919 ja Jirō Taniguchin Quartier Lointain, jota ei ole vielä suomennettu. Nämä ovat tainneet olla parasta antia tänä kesänä, vaikken yhdestäkään ole (vielä ) blogannut.

Samoin sain luettua loppuun Roman Polanskin omaelämäkerran Roman par Polanski, jota olen lukenut ranskaksi, hiukan osissa ja välillä taukoja pitäen. Kirjalla kun on myös pituutta, yli 700 sivua, ja Polanskin elämä todella vaiherikas. Harva olisi siitä kaikesta selvinnyt – ja sen lisäksi tehnyt vaikuttavan uran elokuvan ja teatterin parissa. Kirja pani myös miettimään median valtaa ja miten se sitä käyttää. Kysymykseni ulottuvat Suomeen asti, sillä sattumalta Polanskin viimeisin elokuva sai ensinäytöksensä kirjaa lukiessani. Minun on hirvittävän vaikea ymmärtää median (HS, STT ja Yle ensisijassa) toimintaa ja tosiasioiden vääristelyä jättämällä osan faktoista kertomatta. Mikä saa toimittajan toimimaan näin? Oma agenda? Sokeus? Laiskuus? Miellyttämisen halu (näinhän nämä asiat koetaan)? Ylimielisyys? Määräykset ylhäältä? Sen haluaisin tietää. Palaan kirjaan ja näihin kysymyksiin varmastikin myöhemmin.

Entä muuta? Olen kokeillut äänikirjoja, mutta koen tämän formaatin sikäli hankalaksi, että on ollut vaikea löytää lukijaa, josta pidän. Tämä siis kolmen äänikirjan kuuntelemisen syvällä kokemuksella. Minua häiritsee lukijoiden aggressiivinen lukutapa. Kiire. Aion kuitenkin jatkaa, sillä olen todennut että tulee iltaisin venyteltyä paremmin, kun kuuntelee samalla kertomusta. Ihan mihin tahansa ei äänikirja minusta sovellu; yritin kuunnella esimerksi Eeva Lennonin muistelmia, mutta ne täytyy lukea, totesin. Perinteisemmät lukuromaanit sen sijaan menevät kuunneltuinakin.

Helmet-haasteen kohtia olen täytellyt enemmän kuin aiempina vuosina, kun taas Kuukauden kielen suhteen olen pahasti jäljessä. Hetken aikaa kuvittelin täytteleväni sen kohdat kokonaisilla kirjoilla, mutta joudun toteamaan ettei se onnistu. Koska viime vuoden novelli-kirja-yhdistelmä oli kuitenkin sen verran palkitseva (hetkellisistä tuskailuistani huolimatta), olen ajatellut palata loppuvuodesta takaisin novellien pariin. Ehkä tämä on paras näin, en halua haastekohtia kokonaan ohittaa.

Muuten syksy ja loppuvuosi tullee olemaan samanlaista soutamista ja huopaamista eli välillä luen paljon ja välillä en ollenkaan (tai vähän ja hitaasti). Neljä kirjaa on luettavien listalla (kaksi niistä tosin jo kevään pinosta) + muutama muu (+ kolme tällä hetkellä kesken olevaa e-kirjaa). Katsotaan. Eihän tässä mitään kilpailua ole menossa, luetaan mitä luetaan ja miten luetaan.

Lukuhaasteen loppurutistuksesta, päiväkirjojen tärkeydestä ja loppuvuoden lukusuunnitelmista

Kirjasin  pari viikkoa sitten ylös Helmet-novellihaasteeni puuttuvat kohdat ja ryhdyin sitten tosissaan etsimään luettavaa. Välillä tehtävä tuntui epätoivoiselta, mutta löysin kuin löysinkin kuhunkin kohtaan sopivan novellin. Merkitsin/merkitsen ne väliaikakatsauspostaukseeni lyhyiden kommenttien kera sitä mukaa kun niitä luen. Koko haastelista löytyy puolestaan täältä.

Merkintöjä tulee vielä marras- ja joulukuussa Kuukauden kieli -haasteen myötä, mutta sitten alkaa tämä Helmet-haaste olla vihdoin taputeltu.  Ihan hyvä niin. Novellien etsiminen viiteenkymmeneen haastekohtaan on ollut toisaalta mielenkiintoista, toisaalta aikaa vievää ja jopa lukemista rajoittavaa. Suinkaan kaikki novellit eivät nimittäin ole olleet varsinaisia lukunautintoja, on vain pitänyt jotakin lukea jotta lista tulisi täyteen. Olisihan sitä voinut jättää toki lukemattakin, mutta kun olen päättänyt viedä tehtävän loppuun, niin vien.

Yksittäisten novellien lukemista aion kyllä jatkaa ensi vuonnakin, minkä lisäksi hahmottelen itselleni jo uutta haastetta: aion ryhtyä lukemaan samaan tapaan yksittäisiä esseitä. Niihin olen törmännyt novellihaasteeni myötä, mutta jättänyt ne odottamaan. Niiden aika on seuraavaksi.

—-    —   —-   —  —-

Syyskuun puolivälissä kirjoitin dokkarisarjasta, joka herätti paljon ajatuksia. Miten ilahduinkaan, kun huomasin että se näytetään nyt syksyllä myös Suomen televisiossa nimellä Historia – Euroopan uudet tuulet 1918–1939. Hiukan huono suomennos, sillä uudet tuulet ovat ainakin minun korvissani positiivisia; sarjan ranskankielinen nimi, Les rêves brisés de l’entre-deux-guerres 1918–1939, viittaa sitä vastoin rikkoutuneisiin unelmiin. Siksihän se peilikuva niiden henkilöiden kohdalla aina rikkoutuu…

Monta kertaa mietin myös, että miten mielenkiintoista olisikaan lukea tämä tarina kirjana. Palata takaisin, miettiä ihmiskohtaloita, lukea heidän päiväkirjamerkintöjään, jotka on hienosti kudottu kokonaisuudeksi ja joka omalla tavallaan selittää, miten Eurooppa ajautui yhden maailmansodan jälkeen toiseen. Päähuomio on Keski-Euroopassa ja lisäksi hiukan lännessä, hiukan idässä, ja ihan pikkuisen pohjoisessa, kiitos ruotsalaisen feministinaisen. Mutta kuka jäi hahmoista voimakkaimmin mieleen? Pola Negri. Ei ihme, että hänet on nostettu julisteen päähahmoksi. Tekisi mieli tutustua hänen elämäntarinaansa paremmin.

Mutta se, mitä tänään, viimeistä osaa katsoessani, mietin, oli päiväkirjojen merkitys. Miten tärkeää onkaan kirjata ylös ajankohtaisia tapahtumia, tunnelmia, yksityiskohtia, näkökulmia. Mistä tämän päivän päiväkirjat sitten kertoisivat? Paitsi arjesta, myös luonnonkatastrofeista, tuloeroista, nousukauden ylilyönneistä, Pohjolaan nousevista pilvenpiirtäjistä, pakolaisista, vihanlietsonnasta, massavalvonnasta, muiden muassa. Kirjoitatko sinä päivän tapahtumia ylös? Kirjoitanko minä? Pitäisikö?

—-    —   —-   —  —-

Loppuvuoden lukusuunnitelmani: luettavien pinossa on tällä hetkellä kaksi kirjaa, Arto Paasilinnan Kultainen nousukausi ja Natsume Sōsekin Botchan. Muita en ole päättänyt vielä. Ehken päätäkään, vaan luen niitä novelleja ja mitä muuta eteen tulee. Toivoisin löytäväni jotakin ihan uutta ja odottamatonta, tai ainakin sellaista, jota en ollut tullut ajatelleeksi lukea. On mukava silloin tällöin yllättää itsensä. Oikeastaan on aika hauska pitää loppuvuosi osittain ihan auki…

 

 

 

Ajatuksia dokkarista ja ajasta sotien välissä

”Jos minä en olisi köyhä, sinä et olisi rikas.”

Näin kirjoitti muistiinpanoissaan Bertolt Brecht. Ajankohta oli joskus 1920- tai -30-luvulla, se meni minulta ohi. Mutta se kuvasi tilannetta Euroopassa tuohon aikaan, juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista. Brechtin Berliinissä toiset ihmisistä olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut rahaa ruokaan, kun taas toiset rikastuivat rikastumistaan. Miten se menikään? Joka tunti viisi saksalaista kommunistia teki itsemurhan köyhyyden vuoksi. Samaan aikaan kapitalistit juhlivat, söivät ja joivat parhaissa ravintoloissa. Ei, vaan joka viides tunti Berliinissä joku teki itsemurhan, pahimmin kärsi proletariaatti. Ja Barcelonassa rikkaat juhlivat, söivät ja joivat parhaimmissa ravintoloissa, joista toiset eivät voineet haaveillakaan. (Katsoin pätkän myöhemmin uudestaan) Vaan eipä se puna-aatekaan kurnivaa vatsaa helpottanut.

Katsoin eilen puolella silmällä saksalais-ranskalaiselta Arten tv-kanavalta tullutta dramatisoitua dokkaria särkyneistä unelmista kahden maailmansodan välillä (Les rêves brisés de l’entre-deux-guerres 1918–1939). Dokkari oli pitkä, ja täkäläiseen tapaan kaksi jaksoa näytetään peräjälkeen. En minä ihan niin paljon jaksaisi…

Mutta konsepti oli mielenkiintoinen. Se perustuu ihmisten omiin muistiinmerkintöihin noilta ajoilta, ja kuvaa siis tilannetta, joka eskaloitui lopulta toisen maailmansodan puhkeamiseen. En valitettavasti nähnyt ohjelmaa alusta asti, mutta se vei niin Berliiniin, Pariisiin, Tukholmaan, Italiaan, Britanniaan, Venäjälle kuin Yhdysvaltoihinkin. Siinä vaiheessa kun minä hyppäsin kyytiin, oli kapitalismi nousussa  ja lainarahalla kuluttaminen alussa ja sen vastakohtana äärimmäinen köyhyys. Hitler ja Mussolini olivat juuri astuneet näyttämölle.

On tietenkin mahdotonta olla vetämättä yhtäläisyysviivoja omaan aikaamme, minkä vuoksi dokkari varmasti on tehtykin. Köyhät köyhtyvät, rikkaat rikastuvat, häikäilemätön keinottelu ja oman edun tavoittelu ovat vallalla. Kommunismi on kuollut, kapitalismi elää oikein pulskasti. Ja minä mietin… olisiko näiden kahden ääripään välissä jotakin ihan muuta? Jokin uusi suunta, joka on kuin kulman takana, jota me emme vielä näe? Kapitalismi tulee kuolemaan ihan samalla tavalla kuin kommunismi. Mutta toivottavasti se ei sotaa tarvitse loppuakseen. Olen optimisti, vaikka välillä en siltä kuulostaisikaan.

Tämä 8-osainen dokkarisarja kuitenkin kannattaa katsoa. En tiedä, näytetäänkö sitä Suomessa, ehkä, toivottavasti** Kyllä, joo!. Dokkari on katsottavissa Arten sivuilla, ja Youtubesta näytti myös löytyvän jaksoja, kielenä on ranska + kaikki muut.

** Yle näyttää saman sarjan nyt lokakuun puolivälistä alkaen! Eli täältä löytyy suomalaisilla tekstityksillä. Suosittelen!

1918-1939, les rêves brisés de l’entre deux guerres BA VF from Les Films d’Ici on Vimeo.

Tulisilla kivillä

uusijavanhakirjaSe tunne, kun on saanut yhden kirjan – kiehtovan, viisaan, epäsovinnaisen ja mukaansatempaavan – luetuksi ja on aika tarttua seuraavaan. Siihen, joka on uudenkarhea, vasta ostettu‚ jota on jo monta kertaa lehteilty mutta yritetty olla lukematta sanaakaan; josta ei tiedä mitään, ei kirjailijasta, eikä siitä, pitääkö kirjasta ehkä itse vai ei. Onkin jo ollut vaikeuksia pitää näppinsä erossa kirjasta. Ja nyt on aika… alkaa lukea.

Miten tätä onkin odotettu! Ainakin kolme päivää.

Miten arvasinkin

Miten arvasinkin oikein. Ruotsalainen Nobel-akatemia on päättänyt antaa kirjallisuuspalkintonsa amerikkalaiselle popparille.

Lukaisin pikaisesti suomalaisten viestimien otsikoita aiheesta ja niissä oltiin tietenkin tosi yllättyneitä. Mitä yllättävää tässä on? Ruotsi on Yhdysvaltain tärkeä liittolainen ja Assangea amerikkalaisille jahtaava Nato-kokelas. Eikö ole aika selvää että tämänhetkisessä poliittisesti herkkävireisessä tilanteessa Ruotsi valitsee puolensa oikean voittajan?

Hey mister tambourine man… Juu, olen minäkin hoilannut Dylanin biisejä. Samoin Madonnan, Suzanne Vegan ja Beach Boysin biisejä. Ne ovat olleet kaikki ihan kivoja. Ja kaikki ne ovat vaikuttaneet niin sävelkuvioiltaan kuin lyriikoiltaankin amerikkalaiseen popkulttuuriin. Vaan ovatko ne kirjallisuutta? Ehkä seuraavaksi palkitaan elokuvakäsikirjoitus? Niille ei olla vielä taidetukaan Nobelia antaa. Nyt sitten vaan kaikki veikkaamaan.

No, onhan kuningatar Elizabethkin lyönyt ritareiksi Bob Geldofin, Bonon, Rollarit ja Elton Johnin, joten ei tässä pop-Nobelissa ole mitään uutta ja ihmeellistä.

Itse asiassa tutkiskelin aiemmin päivällä Nobel-palkittujen listaa. Siellä on monta hienoa kirjailijaa, sellaisia, jotka ovat tehneet aikoinaan hyvin voimakkaan vaikutuksen. Ja sitten siellä on kirjailijoita, jotka ovat kieltäytyneet koko palkinnosta. Se alkoi kiinnostaa oikeastaan jo enemmän kuin palkitut.

Ehkä Nobelin rauhanpalkinto ja kirjallisuuspalkintokin voitaisiin aikansa eläneinä instituutioina lakkauttaa kokonaan.

Miksen oikeastaan lukisi myös ruotsiksi?

sommarboken_suomentanutJoskus oivallukset tulevat pitkällä viiveellä. Olen koulussa opiskellut ruotsin kieltä, saanut siitä ihan kelpo arvosanan ylioppilaskirjoituksissakin. Olen aina pitänyt ruotsista kielenä, vaikken sitä puhukaan.

Miksen siis lukisi joskus myös ruotsiksi? Miksen pitäisi yllä kielitaitoa, jonka olen koulujärjestelmän vuoksi tai ansiosta saanut?

Nyt, kun luen ranskaksi, ruotsikin voi näyttää erilaiselta. Niin paljon on ruotsi ranskasta lainannut, muutakin kuin kuninkaan.

ruostinkielinen_teksti

Näitä olen jäänyt miettimään lukiessani välillä lyhyitä Wikipedia-artikkeleita ruotsiksi, silloin, kun suomeksi ei ole sanaakaan saatavilla (niitä kertoja on useita). Minähän pidän Bo Carpelanista. Ingmar Bergmanista. Helene Schjerfbeckistä, vaikkei hän kirjoittanutkaan, vaan maalasi. Olen kasvanut ruotsalaisten lastensatujen kanssa. Muumia pelkäsin, mutta Tove Janssonin aikuisille tarkoitetuista kirjoista pidän kyllä.

Kun tarkemmin ajattelen, on moni opettajistani  ollut ruotsinkielisiä, samoin opiskelukavereistani. Onpa lapsuudenystävissänikin ruotsia äidinkielenään puhuvia. Ei ruotsi ole vain sen poliittisen rahaeliitin kieli, sen ”bättre folkin”, vaan ihan tavallisten suomalaisten. Oikeastaan ajatus on mielenkiintoinen: minulle, suomenkieliselle, on selvää että olen suomalainen. Kokeeko ruotsinkielinen itsensä yhtä itsestäänselvästi suomalaiseksi, vai onko siinä muutakin kuin vain kielellinen vivahde-ero?

Mistä aloittaisin? Kielitaito on kieltämättä ruostunut, joten Carpelaniin tartun myöhemmin. Jotakin helpompaa siis alkuun. Omasta kirjahyllystä ei tällä hetkellä löydy yhtä ainoaa ruotsinkielistä teosta, joten on aikaa etsiä.