Aihearkisto: Pohdintoja

Ajatuksia eristyksestä, 14. päivä

Viesti suljetun ravintolan ikkunassa

Kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun presidentti Emmanuel Macron puhui kansalaisille suorassa tv-lähetyksessä ja määräsi kaikki kahden viikon eristykseen. Olemme sodassa, hän sanoi, kaikkiaan kuuteen kertaan hän toisteli sanomaansa: olemme sodassa.

Minä katselin hänen puhettaan ruokapöydän äärestä, vai seisoinko pöydän vieressä, en enää muista. Olimme käyneet kaupassa ja ostaneet perustarvikkeita varastoon, vettä, vessapaperia, talouspaperia. oliiviöljyä, lihaa ja sipulia pataa varten, iskukuumennettua maitoa, jauhoja ja sen sellaista. Pastahylly oli ollut tyhjä, kuivahiivaa ei ollut missään, jauhohyllyissäkin ammotti suuria aukkoja. Vihannekset ja hedelmät oli hankittu jo aiemmin torilta. Syy varautumiseen oli huhu: illalla Macron pistäisi meidät kaikki eristykseen, ja sen hän todellakin teki.

Katselin Macronin esiintymistä, joka huokui kylmyyttä, kovuutta ja määrätietoisuutta. Ei hän ihmisistä huolissaan ollut, ei hän ole koskaan ollut. Ja siinä, katsellessani hänen puhuvaa päätään tv-ruudussa, nousi mieleeni yhtäkkiä hämmentävä ajatus: tuo mies ei halua vain Ranskan kuninkaaksi, hän tähtää Euroopan keisariksi. Hän on mielipuoli.

Macronin jälkeen, oliko se samana iltana vai seuraavana päivänä, muistaakseni myöhään samana iltana, pääministeri Édouard Philippe puhui vuorostaan. Hänkin taisi puhua sodasta, mutta hänellä oli toinen lause, jota hän toisteli: pysykää kotona. Tämä on määräys. Pysykää kotona. Pysykää kotona. Toistan: pysykää kotona. Philippen esiintyminen oli erilaista kuin Macronin, hän on käskyläinen, joka näyttää käyneen jonkinlaisen sisäisen kamppailun tai kärsineen shokista, sillä vuoden alussa hänen partaansa on ilmestynyt suuria valkoisia laikkuja ja näyttää, että parrassa on jopa aukkoja. Milloin ne ilmestyivät? Tammi- tai helmikuussa,  yhtäkkiä joka tapauksessa.

Sitten puhui sisäministeri, kylmä mies nimeltä Castaner.

Sisälläolovaatimus eli eristäminen alkoi tiistaina puoliltapäivin, sitä ennen me teimme pyörälenkin, sillä arvasin sen olevan viimeinen vähään aikaan. Olin oikeassa. Tiukennuksia ja uusia määräyksiä on tippunut melkein päivä kerrallaan. On oltava allekirjoitettu lappu mukana, jos mielii kävelylle tai kauppaan. Kokoontumiset kielletään, hajurakoa on pidettävä vähintään metri. Sitten vaatimus tiukkeni. Ulos saa mennä kerran päivässä, korkeintaan kilometrin säteellä asunnosta, allekirjoitetussa paperissa on oltava päivämäärä ja kellonaika. Aloin kirjoittaa omani lyijykynällä, ettei joka kerta tarvitsisi printata uutta. Televisiossa näytettiin, kuinka poliisi erotti ihmiset toisistaan torijonossa, ja tyrmistynyt mies puuskahti, että vieressähän on oma äitini! Seuraavaksi kuului ukaasi: rannat on suljettu, samoin merenrantapolut, mukaanlukien jokivarren polut ja viehättävät rantakadut. Ravintolat, baarit, kaupat, elokuvateatterit, uimahallit ja ulkosalla olevat juoksuradat ovat luonnollisesti olleet suljettuina jo pitempään. Lenkilläkin pitäisi käydä yksin. (Ja koirien pidätellä pissaa, kun ulkoilut vähenevät kertaan päivässä?)

Löysin polun, ei poliiseja eikä santarmeja. Vain lintuja laulamassa ja ihmisiä koiria ulkoiluttamassa.

Käytännössä tällaisessa maalaiskaupungissa tilanne ei tietenkään ole ihan niin tiukka. Kauppahalli on auki, tiskien eteen on vain laitettu pleksit. Leipomot, luomukaupat, lihakaupat, juustokaupat, kaikki ne ovat avoinna. Väliä pidetään, ensimmäistä kertaa näen ranskalaisten seisovan kaukana toisistaan, samoin ensimmäistä kertaa näen joidenkin käyttävän sairaalamaskia. Torilla näin viisi poliisia tavallisten kahden sijaan ja kerran näin poliisiauton partioivan kadulla. Kuulemma ovat antaneet näytösmäisesti muutaman sakon, mutta siinä kaikki. Tosin enhän minä tuolla tyhjässä kaupungissa nyt koko ajan päivystä, minähän olen sisällä.

Kaksi viikkoa. Tämän piti loppua tähän, mutta uudet kaksi viikkoa on jo langetettu, huhutaan kuudestakin viikosta, ties kuinka monesta. Twitterin irvileuat kuvaavat presidentti Macronin vanhana miehenä julistamassa ulkonaliikkumiskiellon loppuneen. Mietin Macronia ja mietin keltaliivejä, mietin sitä yleistä tyytymättömyyttä, joka nosti jälleen tammikuussa voimakkaasti päätään, mutta joka pysäytettiin kuin seinään määräämällä kansa kotiarestiin koronaviruksen vuoksi. En ota kantaa virukseen, koronakuolemiin enkä mihinkään näihin asioihin, en nyt, vaan mietin, mitä tulee tapahtumaan kun eristys loppuu. Macronia kohtaan on esitetty nytkin paljon syytöksiä, mm. siitä, ettei sairaaloilla ole tarpeeksi vuodepaikkoja, suojavarustuksia tai edes maskeja. Ja kohu on myös lääkkeistä, joiden marseillelaislääkäri sanoo tepsivän koronaan, mutta jonka laajempaa käyttöönottoa viivytellään, potilaiden kustannuksella. Jälleen irvileuat tietävät miksi: lääke on edullinen ja kotimainen, siitä eivät isot pharmat ja muut moneymakerit pidä…

Meillä Suomessa presidentti, talousmiehiä hänkin, puhuu maailmanjärjestyksen muuttumisesta. Ennen hän puhui uudesta maailmanjärjestyksestä, nyt se on vaihtunut moninapaiseen maailmanjärjestykseen. Hän sanoo, ettei maailma ole enää entisellään tämän koronakriisin jälkeen. Mitä täällä oikein tapahtuu, sitä minä itsekseni mietin, sisätiloissa sitä muutosta odotellessani.

Lopuksi kevennys! Sillä jos ranskalaiset jotakin osaavat, niin satiirin ja pilapiirrosten taidon. Niitä on koronakriisin ja presidentti Macronin kustannuksella tehtailtu todella paljon, mikä kertoo omalta osaltaan miten tämä maa makaa. Esimerkiksi näin:

 

Lukurauhasta, lukuviikosta ja how to löytää aikaa lukemiseen

Kirjalla on niin ruma kansi, että peitin sen valkoisella paperilla.

Miten löytää aikaa lukemiselle? Sitä on viime päivinä pohdittu oikein urakalla: on ilmestynyt blogijuttuja ja lehtiartikkeleita, tuimailmeiden kirjallisuuskriitikko on laatinut aiheesta lauantaiesseen amerikkalaisiin esimerkkeihin (how to -kirjallisuuden luvattu maa) tukeutuen ja Suomen Kirjasäätiö on julistanut helmikuun toisen sunnuntain oikein lukurauhan puoliviralliseksi päiväksi, häshtägien ja leikkimielisten lakipykälien kera, tottakai (kielletty-sallittu-kielletty-sallittu… ah, niin suomalaista). Pointti on siis, jotta kirjan lippu liehumaan ja lukemaan siitä.

Koska kirjabloggarit lukevat muulloinkin kuin helmikuun toisena sunnuntaina ja koska omia lukupäiväkirjojaan ovat julkaisseet ainakin sellaiset blogit kuin Ja kaikkea muuta ja Ruotsin puolelta Mrs Karlsson lukee, ja koska ajattelin että mää ja, niin päätinpä näin lukurauhan päivän kunniaksi tehdä pienen takautuvan vilkauksen omaan päättyvään lukuviikkooni. Se olikin epätavallinen viikko siinä mielessä, että olin vatsataudissa, joten luin ja nukuin, nukuin ja luin ja kävin välillä — ulkona kävelemässä.

Aloitetaan.

Alkuviikosta…

…luin loppuun Italo Calvinon mainion pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa ja kirjoitin siitä pienen bloggauksenkin. Kirjan nappasin omasta hyllystäni ja luin sen nyt toiseen kertaan – edellisestä lukukerrasta on aikaa, joten osan tapahtumista olin ehtinyt unohtaa kokonaan, mutta loppua kohden tarina kietoutui yhteen ja aloin muistaa nekin, mitkä muistini oli kertaalleen kadottanut. Uudelleenlukeminen kunniaan!

…aloittelin myös e-kirjana Luiz Ruffaton pienoisromaania Lissabonissa muistin sinut, mutta ehkä tämä sairastelu ei oikein e-kirjalukukokemukseen sopinut tai ehkä se oli kirjan pitkät lauseet, jotka eivät e-formaatissa minulle oikein toimi, joten en palannut siihen enää. Kirja sinänsä kummittelee yhä mielessäni (ja sen kansihan on todella houkuttelevan kaunis!), joten toivon tarttuvani siihen jonakin päivänä paperikirjana uudestaan.

Viikon keskivaiheilla…

…ja hetken toipumisen jälkeen uudelleen puolittaiseen makuuasentoon keikahtaneena aloin lukea Jose Saramagon tiiliskiviromaania Kertomus näkevistä, joka kertoo siitä, mitä tapahtuu, jos kansalaiset ryhtyvät yksin tuumin äänestämään tyhjää. Ajatusleikki on minusta niin kiehtova, että tartuin kirjaan vaikka edellisestä lukukerrasta ei ole niin montaa vuotta. Mutta liian vähän se oli, sillä vaikka teksti soljuu aivan todella mainiosti, muistin kaiken liian hyvin, enkä oikein pystynyt siksi keskittymään. Pääsin lopulta vain sivulle 64 ja sovin itseni kanssa, että palaan asiaan vaikka sen jälkeen, kun olen lukenut tarinan ensimmäisen osan eli Kertomus sokeudesta. Harmi, ettei sitä ollut nyt kirjahyllyssäni odottamassa, vain tuo itsenäinen kakkososa.

Viikon loppupuolella…

…siirsin Saramagon syrjään ja nappasin toisen kirjan hyllystäni, joka on aikoinaan jäänyt kesken (noin sivulle 184, kirjanmerkkilappu oli paikoillaan) ei siksi, että kirja ei olisi kiinnostanut, vaan koska halusin katsoa siitä tehdyn elokuvan ensiksi (olin sen kertaalleen katsonut, mutta jostain syystä halusin katsoa sen toiseen kertaan). Kirja on Vladimir Nabokovin Lolita, joka lähtee lentoon heti ensimmäisiltä riveiltään (”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta:…”). Huvittava sen sijaan oli kirjan moraalisaarnaan vivahtava esipuhe, jonka on kirjoittanut joku amerikkalainen Ph.D ja jota luulin ensin satiiriksi, mutta se taisikin olla ihan tosi vakavissaan kirjoitettu (”’Lolitan’ tulisi saada meidät kaikki – vanhemmat, sosiaalityöntekijät, opettajat – omistautumaan yhä tarkkanäköisemmin, yhä kaukokatseisemmin tehtävällemme: kasvattamaan parempaa sukupolvea turvallisempaan maailmaan.”)

…pikkuisen palasin myös e-kirjaston pariin kun olo oli parempi ja saatoin istuskella läppäri sylissäni sohvan kulmassa ja aloin lukea Olga Tokarczukin yhtä kirjaa, ja täytyy sanoa, että se vaikuttaa sellaiselta kirjallisuudelta josta pidän. Olipa kiva että hänet Nobel-palkittiin, en olisi hänestä varmaan muuten kuullutkaan, ja tokkopa (??) hänen kirjojaan olisi muuten suomennettukaan.

Tällainen oli siis lukurauhan viikkoni helmikuun toisen viikon aikana. Mitä voin sanoa how to -aiheesta eli miten löytää lukuaikaa? Se on helppoa kuin heinänteko:

1. Sairastu. Sängyssä köllötellessä on aikaa lukea, jos silmät pysyvät auki. Sohvalla toipilaana ollessa se on vielä kivempaa.

2. Sulje kännykkä (tämä on minulle helppoa, sillä en ole koskaan ymmärtänyt älypuhelimen päälle muuta kuin tekstiviestiominaisuutensa vuoksi, yritän aina välillä, mutten ikinä innostu, pelkkä pläräysväline, siinä kaikki) ja tietokone. Tai vaihtoehtoisesti: sulje internet tai (e-aineiston kohdalla) sen kaikki muut sivut ja pitäydy päätöksessäsi ja keskity lukemaan.

3. Lue sitä, mitä itse haluat ja mikä kiinnostaa, silloin ei ole ongelma eikä mikään keskittyä, sillä kirja ja sen aihe vievät mennessään.

4. Unohda määrä, keskity laatuun. Sillä, kuinka monta sivua tai kirjaa kappaleena luet, ei ole mitään merkitystä, vain sillä, mikä siitä on sinulle merkityksellistä. Joskus tuhat sivua on turhaa, mutta kymmenen kultaa.

Eipä muuta kuin hyvää lukurauhan päivää niin tälle sunnuntaille kuin kaikille muillekin päiville!

 

Macron ja Marie-Antoinette eli satunnaisia huomioita tammikuulta

Olihan se vaikuttavaa, televisioruudunkin välityksellä. Pariisin oopperan orkesteri ja kuoro esittivät Palais Garnierin portailla marseljeesin vastalauseena presidentti Macronin eläkereformille. Aux armes, citoyens! Formez vos bataillos ! Marchons, marchons… he lauloivat, voimalla, tunteella, taidolla ja omanarvontunnolla: tarttukaa aseisiin, kansalaiset, muodostakaa pataljoonanne, marssikaamme, marssikaamme… Ranskan kansallislaulun juuret ovat vuoden 1789 vallankumouksessa ja sen sanat ovat veriset.

(Twitteristä löytyy pätkiä ilmaiskonserista, esimerkiksi tästä Franceinfon jutusta)

Kaksikymmenluku on alkanut Ranskassa kuohuen. Toki se kaikki on vain jatkoa edellisvuoden tapahtumille, mutta mitään merkkejä laantumisesta ei näy. Pikemminkin päinvastoin, jos viikonlopun tapahtumista voi mitään johtopäätöksiä vetää. Perjantaina presidentti Macron joutui pakenemaan teatterista takaoven kautta, kun somen kautta oli levinnyt tieto hänen paikalla olostaan. Vihaisia ihmisiä kerääntyi teatterin ulkopuolelle vaatien Macronin eroa, ja nuorimies, joka päivitti somekanavalleen videokuvaa teatterissa istuvasta presidentistä, pidätettiin. Lauantaiaamuna kerrottiin Macronin suosiman pariisilaisravintolan kärsineen vahinkoja tuhopoltossa, iltapäivällä jatkuivat keltaliivien mielenosoitukset Pariisin keskustassa.

Katselin puolella silmällä keltaliivien paluuta Pariisin kaduille BMF TV -kanavalta. Media tietenkin hekumoi kuvilla, joissa ovat vastakkain mellakkapoliisit ja reppuselkäiset, naamioituneet huligaanit, on savua, tulenlieskoja ja katolleen käännettyjä autoja, mutta minua kiinnostavat enemmän ne rauhanomaiset mielenosoittajat. Eläkeläiset. Opiskelijat. Rautatieläiset. Opettajat. Juristit virkakauhtanoissaan. Tavalliset ihmiset, tädit ja sedät, jotka ovat vetäneet ylleen kaikissa autoissa pakollisena varusteena olevat keltaiset liivit. Eivät he kiviä heittele, eivät tuikkaa tuleen yhtää autoa eivätkä riko ikkunoita, mutta mielipiteensä he kyllä haluavat ilmaista. Ja, luulen, että he haluaisivat Macronin astuvan esiin, tulevan kansansa keskelle puhumaan. Nyt hän pysyy piilossa, sirkuttaa Twitteriin, esiintyy omiensa joukossa ja tv-kameran välityksellä, ja väsyneen ja kyllästyneen näköinen pääministeri saa vastailla presidentin puolesta median kysymyksiin.

Muutamaa päivää aiemmin olin katsonut televisiosta dokumenttisarjan Secrets d’Histoiren osan, joka kertoi vallankumouksen melskeissä päänsä menettäneen Marie-Antoinetten suosikeista. Oli lähetysajankohta sattumaa tai ei, mutta kovin samankaltaiselta tuntuu tilanne silloin ja nyt. Hovinsa ympäröimä nuori kuningatar ei ollut kiinnostunut kansan huolista,  pikemminkin kansan olemassaolo tuntui tyystin puuttuvan hänen maailmastaan. Hän keskittyi läheisiinsä ja ystäviinsä, muotihullutuksiin ja omiin pikku teatteriesityksiinsä ja eli omassa kuninkaallisessa kuplassaan, jossa riitti rahaa yllinkyllin käytettäväksi omaan itseen ja läheisiin, hulppeisiin juhliin ja pikku oikkuihin, kuten Versailles’n palatsin alueelle rakennettuun maalaisidylliin, missä saattoi leikkiä maatalontyttöä ja helliä söpöjä pikku karitsoita palkollisten tehdessä tietenkin työt. Mitä sitten kävi, siitä kertoo historia.

Kun nyt katselin teatterin kolmannella rivillä istuvan Macronin pellavaista takaraivoa someen levinneeltä videolta ja sen jälkeen raivoavaa kansaa teatterin ulkopuolella, en voinut olla ajattelematta, että ne raivoajat ovat Macronin omaa ikäluokkaa. Kolmi-nelikymppisiä miehiä ja naisia, jotka kokevat, ettei heillä ole tulevaisuutta: ei varmuutta töistä, ei varmuutta vanhuudesta, ei varmuutta sairaanhoidosta, ei varmuutta lasten hoidosta ja koulusta, koulutuksesta nyt puhumattakaan. Ja toisaalta Macronin vanhempien ikäisiä ihmisiä, jotka kokevat että tämä kultalusikka suussa syntynyt pojannulikka on vienyt heiltä omanarvontunnon. Tokihan ranskalaiset ovat aina tyytymättömiä, näin sanotaan, mutta näin voimakasta vastustusta ei nähty edes inhotun Sarkozyn eikä pettymyksen tuottaneen Hollanden kohdalla. Eikä heille annettu kuninkaan liikanimeä.

Avasin sitten kotimaan uutissivut ja totesin, että ai niin, eihän nämä uutiskynnystä ylitä, toisin kuin amerikkalaislasten kouluruokailu (päivän Trump-uutisannos) ja brittimonarkian kohut. Onhan se ymmärrettävää. Se, mikä ei meitä kosketa, on turvallista. Tavallisen ihmisen yhteiskunnalliset ongelmat sen sijaan ovat aikalailla samanlaisia kaikkialla, ja kuka nyt levottomuuksia haluaisi lietsoa?

Pientä paastoa ja muita ajatuksia

Joskus haastevastaukset kertovat enemmän kuin kirjoittaja itsekään aina tajuaa. Minulle kävi näin edellisen haasteen kohdalla, jossa vastailin aikani kuluksi esitettyihin kysymyksiin lukemieni kirjojen nimillä. Viimeinen kohta koski tulevaisuuden suunnitelmia, ja ajattelematta asiaa sen enempää kirjoitin vastaukseksi Paasto.

Ja heti kun sen olin kirjoittanut, tajusin, että olen kuin olenkin paaston tarpeessa, nimittäin blogipaaston. Hiljennyin melkein koko lokakuuksi, kirjoitin vain lyhyet katsaukset Kuukauden kielistä, ja siinä kaikki. Muutaman kerran yritin tosin kirjoittaa postausta, mutta totesin, ettei ole vielä aika, on nyt vaan paastottava, kun kerran siltä tuntuu. Ja hyvää se on tehnytkin. Kuun lopussa kirjoitin taas ihan mielelläni kuukauden kielestä, vaikken siihen mitään kyseisen kuukauden aikana ollutkaan lukenut. Samaa en ole voinut sanoa muusta kirjoittamisestani viime aikoina.

Jatkan tätä hiljaiseloani vielä jonkin aikaa, kenties vuoden loppuun, en tiedä. Olen hiukan miettinyt bloggaustyylin muuttamistakin, etten enää kirjoittaisikaan yksittäisistä kirjoista, sillä eiväthän kirjat ole erillään toisistaan, vaan ne alkavat usein keskustella keskenään, kuten huomasin nyt lukiessani Yasmine Khadran Bagdadin kutsua ja kuunneltuani heti sen perään Elina Hirvosen uusimpaan romaaniin pohjautuvan kuunnelman Punainen myrsky, ja miten ne, ja Hirvosen haastattelu sen lisäksi, alkoivat käydä mielessäni omaa keskusteluaan. Enhän  minä nyt muutenkaan mitään arvosteluja kirjoita, vaan henkilökohtaisia pohdintoja vain. Eivätkä kirjat keskustele edes pelkästään keskenään, vaan aikamme ja yhteiskuntamme kanssa. (Ja jos eivät, ne eivät ole kiinnostavia.)

Näitä tällaisia olen tässä mietiskellyt. Ja taidan jatkaa tätä hiljaiseloa vielä tovin.

Pieni syyskatsaus

Tein keväällä pienen kevätkatsauksen, joten miksipä en tekisi samaa näin syksyn alussa. Eli miten meni kevät ja kesä, entäpä mitä on odotettavissa loppuvuodelle?

Lukutahtini hidastui huomattavasti keväällä ja kesällä. Luin edelleen itselleni epätavallisesti: suhteellisen paljon kirjaston e-kirjoja ja suomalaista kirjallisuutta, mutta niiden rinnalla kulkivat paperikirjat ja käännöskirjallisuus. Luin kolme paksua sarjakuvaromaaniakin: Guy Delislen Merkintöjä Burmasta, Jacques Tardin Kirottu sota! 1914–1919 ja Jirō Taniguchin Quartier Lointain, jota ei ole vielä suomennettu. Nämä ovat tainneet olla parasta antia tänä kesänä, vaikken yhdestäkään ole (vielä ) blogannut.

Samoin sain luettua loppuun Roman Polanskin omaelämäkerran Roman par Polanski, jota olen lukenut ranskaksi, hiukan osissa ja välillä taukoja pitäen. Kirjalla kun on myös pituutta, yli 700 sivua, ja Polanskin elämä todella vaiherikas. Harva olisi siitä kaikesta selvinnyt – ja sen lisäksi tehnyt vaikuttavan uran elokuvan ja teatterin parissa. Kirja pani myös miettimään median valtaa ja miten se sitä käyttää. Kysymykseni ulottuvat Suomeen asti, sillä sattumalta Polanskin viimeisin elokuva sai ensinäytöksensä kirjaa lukiessani. Minun on hirvittävän vaikea ymmärtää median (HS, STT ja Yle ensisijassa) toimintaa ja tosiasioiden vääristelyä jättämällä osan faktoista kertomatta. Mikä saa toimittajan toimimaan näin? Oma agenda? Sokeus? Laiskuus? Miellyttämisen halu (näinhän nämä asiat koetaan)? Ylimielisyys? Määräykset ylhäältä? Sen haluaisin tietää. Palaan kirjaan ja näihin kysymyksiin varmastikin myöhemmin.

Entä muuta? Olen kokeillut äänikirjoja, mutta koen tämän formaatin sikäli hankalaksi, että on ollut vaikea löytää lukijaa, josta pidän. Tämä siis kolmen äänikirjan kuuntelemisen syvällä kokemuksella. Minua häiritsee lukijoiden aggressiivinen lukutapa. Kiire. Aion kuitenkin jatkaa, sillä olen todennut että tulee iltaisin venyteltyä paremmin, kun kuuntelee samalla kertomusta. Ihan mihin tahansa ei äänikirja minusta sovellu; yritin kuunnella esimerksi Eeva Lennonin muistelmia, mutta ne täytyy lukea, totesin. Perinteisemmät lukuromaanit sen sijaan menevät kuunneltuinakin.

Helmet-haasteen kohtia olen täytellyt enemmän kuin aiempina vuosina, kun taas Kuukauden kielen suhteen olen pahasti jäljessä. Hetken aikaa kuvittelin täytteleväni sen kohdat kokonaisilla kirjoilla, mutta joudun toteamaan ettei se onnistu. Koska viime vuoden novelli-kirja-yhdistelmä oli kuitenkin sen verran palkitseva (hetkellisistä tuskailuistani huolimatta), olen ajatellut palata loppuvuodesta takaisin novellien pariin. Ehkä tämä on paras näin, en halua haastekohtia kokonaan ohittaa.

Muuten syksy ja loppuvuosi tullee olemaan samanlaista soutamista ja huopaamista eli välillä luen paljon ja välillä en ollenkaan (tai vähän ja hitaasti). Neljä kirjaa on luettavien listalla (kaksi niistä tosin jo kevään pinosta) + muutama muu (+ kolme tällä hetkellä kesken olevaa e-kirjaa). Katsotaan. Eihän tässä mitään kilpailua ole menossa, luetaan mitä luetaan ja miten luetaan.

Lukuhaasteen loppurutistuksesta, päiväkirjojen tärkeydestä ja loppuvuoden lukusuunnitelmista

Kirjasin  pari viikkoa sitten ylös Helmet-novellihaasteeni puuttuvat kohdat ja ryhdyin sitten tosissaan etsimään luettavaa. Välillä tehtävä tuntui epätoivoiselta, mutta löysin kuin löysinkin kuhunkin kohtaan sopivan novellin. Merkitsin/merkitsen ne väliaikakatsauspostaukseeni lyhyiden kommenttien kera sitä mukaa kun niitä luen. Koko haastelista löytyy puolestaan täältä.

Merkintöjä tulee vielä marras- ja joulukuussa Kuukauden kieli -haasteen myötä, mutta sitten alkaa tämä Helmet-haaste olla vihdoin taputeltu.  Ihan hyvä niin. Novellien etsiminen viiteenkymmeneen haastekohtaan on ollut toisaalta mielenkiintoista, toisaalta aikaa vievää ja jopa lukemista rajoittavaa. Suinkaan kaikki novellit eivät nimittäin ole olleet varsinaisia lukunautintoja, on vain pitänyt jotakin lukea jotta lista tulisi täyteen. Olisihan sitä voinut jättää toki lukemattakin, mutta kun olen päättänyt viedä tehtävän loppuun, niin vien.

Yksittäisten novellien lukemista aion kyllä jatkaa ensi vuonnakin, minkä lisäksi hahmottelen itselleni jo uutta haastetta: aion ryhtyä lukemaan samaan tapaan yksittäisiä esseitä. Niihin olen törmännyt novellihaasteeni myötä, mutta jättänyt ne odottamaan. Niiden aika on seuraavaksi.

—-    —   —-   —  —-

Syyskuun puolivälissä kirjoitin dokkarisarjasta, joka herätti paljon ajatuksia. Miten ilahduinkaan, kun huomasin että se näytetään nyt syksyllä myös Suomen televisiossa nimellä Historia – Euroopan uudet tuulet 1918–1939. Hiukan huono suomennos, sillä uudet tuulet ovat ainakin minun korvissani positiivisia; sarjan ranskankielinen nimi, Les rêves brisés de l’entre-deux-guerres 1918–1939, viittaa sitä vastoin rikkoutuneisiin unelmiin. Siksihän se peilikuva niiden henkilöiden kohdalla aina rikkoutuu…

Monta kertaa mietin myös, että miten mielenkiintoista olisikaan lukea tämä tarina kirjana. Palata takaisin, miettiä ihmiskohtaloita, lukea heidän päiväkirjamerkintöjään, jotka on hienosti kudottu kokonaisuudeksi ja joka omalla tavallaan selittää, miten Eurooppa ajautui yhden maailmansodan jälkeen toiseen. Päähuomio on Keski-Euroopassa ja lisäksi hiukan lännessä, hiukan idässä, ja ihan pikkuisen pohjoisessa, kiitos ruotsalaisen feministinaisen. Mutta kuka jäi hahmoista voimakkaimmin mieleen? Pola Negri. Ei ihme, että hänet on nostettu julisteen päähahmoksi. Tekisi mieli tutustua hänen elämäntarinaansa paremmin.

Mutta se, mitä tänään, viimeistä osaa katsoessani, mietin, oli päiväkirjojen merkitys. Miten tärkeää onkaan kirjata ylös ajankohtaisia tapahtumia, tunnelmia, yksityiskohtia, näkökulmia. Mistä tämän päivän päiväkirjat sitten kertoisivat? Paitsi arjesta, myös luonnonkatastrofeista, tuloeroista, nousukauden ylilyönneistä, Pohjolaan nousevista pilvenpiirtäjistä, pakolaisista, vihanlietsonnasta, massavalvonnasta, muiden muassa. Kirjoitatko sinä päivän tapahtumia ylös? Kirjoitanko minä? Pitäisikö?

—-    —   —-   —  —-

Loppuvuoden lukusuunnitelmani: luettavien pinossa on tällä hetkellä kaksi kirjaa, Arto Paasilinnan Kultainen nousukausi ja Natsume Sōsekin Botchan. Muita en ole päättänyt vielä. Ehken päätäkään, vaan luen niitä novelleja ja mitä muuta eteen tulee. Toivoisin löytäväni jotakin ihan uutta ja odottamatonta, tai ainakin sellaista, jota en ollut tullut ajatelleeksi lukea. On mukava silloin tällöin yllättää itsensä. Oikeastaan on aika hauska pitää loppuvuosi osittain ihan auki…

 

 

 

Ajatuksia dokkarista ja ajasta sotien välissä

”Jos minä en olisi köyhä, sinä et olisi rikas.”

Näin kirjoitti muistiinpanoissaan Bertolt Brecht. Ajankohta oli joskus 1920- tai -30-luvulla, se meni minulta ohi. Mutta se kuvasi tilannetta Euroopassa tuohon aikaan, juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista. Brechtin Berliinissä toiset ihmisistä olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut rahaa ruokaan, kun taas toiset rikastuivat rikastumistaan. Miten se menikään? Joka tunti viisi saksalaista kommunistia teki itsemurhan köyhyyden vuoksi. Samaan aikaan kapitalistit juhlivat, söivät ja joivat parhaissa ravintoloissa. Ei, vaan joka viides tunti Berliinissä joku teki itsemurhan, pahimmin kärsi proletariaatti. Ja Barcelonassa rikkaat juhlivat, söivät ja joivat parhaimmissa ravintoloissa, joista toiset eivät voineet haaveillakaan. (Katsoin pätkän myöhemmin uudestaan) Vaan eipä se puna-aatekaan kurnivaa vatsaa helpottanut.

Katsoin eilen puolella silmällä saksalais-ranskalaiselta Arten tv-kanavalta tullutta dramatisoitua dokkaria särkyneistä unelmista kahden maailmansodan välillä (Les rêves brisés de l’entre-deux-guerres 1918–1939). Dokkari oli pitkä, ja täkäläiseen tapaan kaksi jaksoa näytetään peräjälkeen. En minä ihan niin paljon jaksaisi…

Mutta konsepti oli mielenkiintoinen. Se perustuu ihmisten omiin muistiinmerkintöihin noilta ajoilta, ja kuvaa siis tilannetta, joka eskaloitui lopulta toisen maailmansodan puhkeamiseen. En valitettavasti nähnyt ohjelmaa alusta asti, mutta se vei niin Berliiniin, Pariisiin, Tukholmaan, Italiaan, Britanniaan, Venäjälle kuin Yhdysvaltoihinkin. Siinä vaiheessa kun minä hyppäsin kyytiin, oli kapitalismi nousussa  ja lainarahalla kuluttaminen alussa ja sen vastakohtana äärimmäinen köyhyys. Hitler ja Mussolini olivat juuri astuneet näyttämölle.

On tietenkin mahdotonta olla vetämättä yhtäläisyysviivoja omaan aikaamme, minkä vuoksi dokkari varmasti on tehtykin. Köyhät köyhtyvät, rikkaat rikastuvat, häikäilemätön keinottelu ja oman edun tavoittelu ovat vallalla. Kommunismi on kuollut, kapitalismi elää oikein pulskasti. Ja minä mietin… olisiko näiden kahden ääripään välissä jotakin ihan muuta? Jokin uusi suunta, joka on kuin kulman takana, jota me emme vielä näe? Kapitalismi tulee kuolemaan ihan samalla tavalla kuin kommunismi. Mutta toivottavasti se ei sotaa tarvitse loppuakseen. Olen optimisti, vaikka välillä en siltä kuulostaisikaan.

Tämä 8-osainen dokkarisarja kuitenkin kannattaa katsoa. En tiedä, näytetäänkö sitä Suomessa, ehkä, toivottavasti** Kyllä, joo!. Dokkari on katsottavissa Arten sivuilla, ja Youtubesta näytti myös löytyvän jaksoja, kielenä on ranska + kaikki muut.

** Yle näyttää saman sarjan nyt lokakuun puolivälistä alkaen! Eli täältä löytyy suomalaisilla tekstityksillä. Suosittelen!

1918-1939, les rêves brisés de l’entre deux guerres BA VF from Les Films d’Ici on Vimeo.