Ei ihan tavallinen junamatka eli ranskalaisdokkari Suomesta

Samaan aikaan kun kotimaassa seurattiin silmä tarkkana Putinin Suomen vierailua ja penättiin että sanoiko se meille onneksi olkoon vai ei ja mitä se sanoi amerikkalaisista EU:sta ja mitä meistä noin muuten (ei muuten tainnut sanoa mitään Suomessa olevista amerikkalaissotilaista, tai jos sanoi, suomalaismedia itsesensuroi), seurattiin sen sijaan ranskalaisilla kotisohvilla herra Philippe Gouglerin junamatkaa talvisessa Suomenmaassa. Sama kai se, kuka siellä Pohjolassa käy!

Tai no, tällä kertaa ranskalaisdokkari vei voiton. Un train pas comme les autres eli ei mikään ihan tavallinen juna on tv-ohjelma, joka vie eri puolille maailmaa junamatkojen kautta. Ei ehkä maailman uniikein idea, mutta aina yhtä kiehtova. Eilen oli siis Suomen vuoro. Ranskalaisille Suomi on eksoottinen, luminen satumaa poroineen ja jäätyvine merineen. Ja tämä oli toki teemana tälläkin kertaa.

Mutta mitä muita huomioita ranskalaiset Suomesta tekivät?

Koitan tiivistää. Helsinki on kaunis ja hiljainen kaupunki, jonka arkkitehtuurissa näkee Venäjän läheisyyden ja yhteisen historian (fakta ja kohteliaisuus, ranskalaiset arvostavat venäläistä kulttuuria korkeammalle kuin me) – ja itäisen maantieteellisen sijainnin huomaa myös rautatieasemalla, jossa suomalaisten paikannimien joukosta pomppaa esiin Saint Petersburg, jonne on tosiaa parin tunnin junamatka. Eksoottista sekin.

Suomen kieli ihastuttaa suuresti, se on niin erilainen kuin mikään muu kieli. Se eristää ja samalla se tekee Suomesta erityisen. Suomalaiset ovat hyvin ylpeitä kielestään, toteaa Philippe Gougler, ja minun tekee mieleni sanoa että Philippe kiltti, kerro nämä huomiosi Finnairille!! Ja Fazerille!! ja Nokialle!! ja mainosmiehille!!!!! Ja suomalaisille poliitikoille!!! Pian, pian, ennen kuin on liian myöhäistä!!! Ei englanti ole meidän kielemme, ei edes se meidän skandinaavienglantimme, kuten nytkin huomasi. Se on vain kommunikointiväline, ei sillä meidän ajatuksiamme, arvomaailmojamme tai tunteitamme ilmaista (eihän siinä ole edes meidän sanojamme).

Hauska oli myös huomata, että ranskalaisille tietyt ”vaikeat” äänteet ovat helppoja, heiltä kun löytyy samat. Hei, ei, kyllä, aucun problème !

Mutta nyt suuntana on pohjoinen ja Lappi, La Laponie, ranskalaisten unelma. Ja siltä se tosiaan näyttää. Aavalta, satumaiselta. On kuin olisi joulupukin maassa, mutta tämä on totta. Porot juoksevat perässä melkein kesyinä, tietäessään saavansa pian särvintä. Mutta paijata ne eivät anna. Poromies on kuin ranskalainen puhuessaan intohimosta ammattiinsa joka on paitsi elinkeino, myös elämäntapa, ja tämän pieni, suloinen kuusivuotias tyttärenpoika heittää lassoa ja kertoo silmät loistaen, miten hänestä tulee vielä isoisän veroinen poronhoitaja.

Matka jatkuu Rovaniemeltä Kemiin, missä käydään katsomassa lumenluojia (junaradan siis) ja jäänmurtajia ja vedessä kelluvia taiwanilaisia, ja sitten palataankin takaisin Helsinkiin. Lopuksi mennään katsomaan metallimessua Töölönaukion kirkkoon, mikä oli vähän ikävä lopetus muuten mielenkiintoiselle retkelle. Moshaaminen kirkossa? Ah… suomalaista? No, ehkä, mutta… oi, säästäkää minut siltä.

Mutta miten ulkosuomalainen sitten kotimaataan katseli? Näin kun se esitetään… kun ihmiset ovat hymyileviä, nauravia, juttelevaisia… Niin, hiukan haikeanahan sitä katsoo. Helsingin kadut, iki-ihana rautatieasema, lumi, kylmät Helsingin iltaiset tyhjät pimeät kellertävävaloiset kadut, kylmyys, joka hohkaa kaduista ja kivitalojen seinistä ja saa kävelijät vaappumaan tönkköinä tai kipittämään pikavauhtia… Ja se kieli, se kaunis, hassu, vivahteikas, rikas, suloinen suomen kieli. Minun kotimaani. Suomen kieli.

Ja seuraavaksi juna veikin sitten jonnekin ihan muualle, Indonesiaan tai Chileen, en enää seurannut minne.

P.S. Huvituin suuresti lukiessani Ilta-Sanomista, kuinka ”koko maailma” seuraa Putinin Suomen vierailua, ja todisteena väitteelle oli lainauksia amerikkalaisesta, britannialaisesta ja ruotsalaisesta lehdestä. Täällä Ranskassa seurattiin ehkä Putinin sanomisia amerikkalaispakotteiden vuoksi, löysin etsimisen jälkeen yhden lauseen jossa mainittiin Suomi: Vladimir Poutine a fini par commenter le vote de la Chambre des représentants américaine à l’occasion d’une visite en Finlande. (RFI) No, hyvä on, mainittiin jutun lopussa vielä Savonlinna, Niinistö ja Suomen 100-vuotisjuhla, ei niitä unohdettu. Tämä on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, miten vääristynyt on Sanomien käsitys ”koko maailmasta”. Ei, toimittajat hyvät, maailma ei ole UK-USA, maailmaan mahtuu paljon muitakin näkemyksiä ja arvoja kuin angloamerikkalainen.

Eeva Kilpi: Animalia

Kuoleman lisäksi ei ole muuta ulospääsyä kuin runous,
ei ydinsaasteesta, ei ihmisen syyllisyydestä,
ei häpeästä jota eläinten kohtelu merkitsee.

(Ote nimettömästä runosta runokokoelmassa Animalia)

Eeva Kilpi on kirjailija, josta olen etsinyt oman isoäitini ääntä. Siis sitä Karjalan murretta ja tapaa puhua, olla, elää, ja kaivata. Siitähän Kilpi on paljon puhunut, kaipuusta takaisin kotiin. Siitä puhui myös edesmennyt isoäitini. Kaipuusta kotiin.

Joten kun selasin Ylen 101 kirjaa -projektin kirjoja ja todettuani runojen sopivan minulle myös e-kirjana ja läppärin näytöltä luettuna, tartuin Kilven runoteokseen Animalia. Tosin joudun myöntämään, että kirjan nimi ja sen esittely eläinoikeuksien puolestapuhujana sai minut hiukan epäröimään, mutta päätin kuitenkin katsoa mistä on oikein kyse. Ja kysehän on itse asiassa paljon muustakin. Toki Kilpi puhuu eläinoikeuksien puolesta, mutta myös luonnon puolesta, ja ihmisyydestä osana luontoa. Se kiehtoi minua. Lisäksi Kilpi puhuu naiseudesta, mummoista, morsiamista, naisen kautta tapahtuvasta kiertokulusta.

Animalia on julkaistu vuonna 1987, jolloin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta oli kulunut vajaa vuosi. Kilven suuttumus ja epätoivo ihmisen itsekkyyden edessä puskee runoista läpi, ja ymmärrän hänen vihan tunteensa hyvin. Myös eläinkokeet tulivat tuolloin voimakkaasti esiin, oli kuvia kissoista mitkä lie moottorit kalloihin porattuna, ja vastaavia. Kissat, koirat, apinat, jotka kärsivät huulipunien ja ripsivärien vuoksi. Voiko kaiken sen edessä olla hiljaa? Ei voi. Ei ainakaan Eeva Kilpi voinut olla. On oltava ääneen puhujia, eikä vain – heh – tolkun ihmisiä, jotka kääntävät katseensa pois ja puhuvat mieluummin kauniista asioista, säästä ja sen semmoisista.

Toisin kuin niissä romaaneissa, joista koin löytäväni etäisesti isoäitini äänen, ei Kilven runoissa sitä ole. Ne on kirjoitettu yleisemmällä tasolla ja yleiskielellä, kauniilla suomen kielellä, aivan erilaisella kuin mitä olin häneltä aiemmin lukenut. Hyvä on, siitä on jo aikaa kun olen Kilven romaaneja lukenut, mutta mielikuvani ainakin on tämä. Mieluusti näitä runoja joka tapauksessa lukisin uudestaan, paperilta, kirjasta. Kyllähän ne näytölläkin toimivat, mutta jotakin aina puuttuu. Ehkä se on se paperin tuntu, joka tekee runoudesta käsinkosketeltavamman…

 

Ihmiskeskeisyyden aika on ohi.
Luonnon maailmankauden aika minun kohdallani alkaa.

(Ote nimeämättömästä runosta)

 

Eeva Kilpi
Animalia
WSOY, 1987
luettu e-kirjana Ylen 101 kirjaa -hankkeessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kirjassa liikutaan luonnossa ja kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Juhani Aho: Helsinkiin

Kuopio – Leppävirta – Savonlinna – Lappeenranta – Riihimäki – Helsinki.

Tämä on reitti, jonka ylioppilas Anders ”Antti” Ljundberg kulkee Juhani Ahon pienoisromaanissa Helsinkiin. Eletään 1800-luvun loppua, lentokoneet eivät vielä lennä eivätkä pitkänmatkan bussit kulje, sen sijaan matka taittuu ensin laivalla ja sitten junalla. Aikaa menee pari päivää: laivalla ollaan yötä ja vasta seuraavana aamuna saavutaan Lappeenrantaan, missä hypätään junaan.

Tämä oli kiehtovin huomio, jonka tein kuunnellessani Ahon pienoisromaania Ylen Areenasta vaatteita silittäessäni. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Helsinkiin kuljettaisiin vesiteitse muualtakin kuin rannikolta. Vaan niinpä tietenkin. Eivätkä ne junaradatkaan ole aina itsestäänselvyyksiä olleet!

Noin muuten tarina kertoo siis Antti Ljundbergistä, kuopiolaisesta ylempään keskiluokkaan kuuluvasta nuoresta, varsin hemmotellusta ja samalla itsestään vielä epävarmasta ylioppilaasta, joka lähtee opiskelemaan Helsinkiin. On esitettävä aikamiestä, joka tietää kyllä kaiken, ei häntä tarvitse neuvoa, jotkin sivuseikat ovat vain jääneet epäselviksi ja vaativat toisinaan tarkennusta. Antin seurana matkustaa alempisäätyinen, teologiaa opiskeleva Pekka, joka yrittää pitää Antin kaidalla tiellä, mutta Antilla on taipumusta juopotteluun ja maallisiin iloihin. Ja kun seura vetää, niin…

Ahon kuvaama 1800-luvun lopun Suomi on toisaalta kovin erilainen kuin nyky-Suomi ja toisaalta niin samanlainen; kielikiistoja käydään, ruotsinkieliset eivät haluaisi antaa suomenkielisille mielellään mitään muita virkoja kuin jotain vähäpätöisten pikkukaupunkien pappisvirkoja ja vastaavia, mutta luokkayhteiskunta on murtumassa, etenkin kun ne torpparin perhanat aikovat kouluttautua. Ja ottavat sen vielä vakavasti, toisin kuin ne, joiden lukukausimaksut pappa betalar ja jotka tietävät etenevänsä joka tapauksessa suhteilla. Hetkittäin tuntuu, että nykykokoomuslaiset hallituskumppaneineen ovat lukeneet Ahoa enemmänkin ja näkevät itsensä mieluusti sinä korkea-arvoisempana älymystönä, sen verran kiinnostava on laivan salongissa käyty keskustelu yliopistojen toivotusta maksullisuudesta ja siitä, että opinnot ja samalla korkeapaikkaiset virat kuuluvat niille, joilla on rahaa…

On oikeastaan hämmentävä myöntää, että tämä oli toinen Juhani Ahoni. Aiemmin olen lukenut Rautatien, äitini koulukirjan, mutta esimerkiksi niitä kuuluisia lastuja en muista lukeneeni ensimmäistäkään. Ja kyllä nämä kaksi teosta vakuuttavat sen verran, että lisää on saatava.

Vielä muutama sana äänikirjasta: ensinnäkin oli todella hauska löytää tämä Areenasta ja vieläpä niin, että sen saattoi maan rajojen ulkopuolellakin kuunnella. Juha Kandolinin ääntäkin kuunteli mielellään. Pientä moitetta saa toteutuksessa se, että siellä täällä tarina hyppäsi taaksepäin eli sama teksti tuli kahteen otteeseen. Ja tämä tapahtui useammin kuin kerran. Pituudeltaan pienoisromaani oli omiaan tällaiseksi silityskirjaksi, kuuntelin koko tarinan kahtena eri päivänä (kun tuli taas silitettävää).

Toisaalta lukukokemus on tietenkin aivan toinen kun lukee itse tai kun joku muu lukee ääneen. Painotukset, äänensävyt… Ehkä täytyy tarttua tähän toisen kerran kirjana, voi olla että sitä lukisikin ihan eri tavalla ja kiinnittäisi eri asioihin huomiota. Hah, kuten kirjaisi ylös sitaatteja!

Juhani Aho
Helsinkiin
SKS, 1889
96 sivua
Kuuntelin äänikirjana Areenasta

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin suomalainen klassikkokirja, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja ja kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Tapio Koivukari: Luodetuulen maa

Aaron muutti suuntaa ylös tuuleen, tullakseen valulaivaa vastaan, ettei ainakaan osuisi sen keulan eteen. Ei niistä tiedä, mimmoiset kiireet niillä on, ajavat vaikka yli, jos niikseen sattuu. Sanottiin kyllä, etteivät ne ihmisten yli saa ajaa, mutta sattuu sitä vahinkojakin. Ja onkareitten isännät ja kapteenit olivat niin suuria herroja, että voisivat tehdä mitä rookasi huvittamaan. Niinhän asia oli muutenkin, herroille oli luvallista moni semmoinen, joka ei rahvaalle käynyt laatuun. Eiväthän he muuten herroja olisikaan. (s.14)

Kaikille kirjoille on aikansa, näin olen saanut taas todeta. Olin ostanut Tapio Koivukarin Luodetuulen maan lähtiessäni ensimmäisen kerran pitemmäksi aikaa Ranskaan, mutta 1900-luvun alun raumalaisen saaristoelämän kuvaus ei ottanut tuolloin lainkaan tuulta purjeisiinsa, jos tällainen kielikuva sallitaan. Kaikki Ranskassa oli uutta, janosin saada tietää lisää. Rauma, minulle muutenkin vieras alue, tuntui todella kaukaiselta. Vikaostos? mietin ja lykkäsin kirjan takaisin hyllyyn.

Nyt on kulunut aikaa, vierähtänyt vuosia. Olen oppinut Ranskasta, sen historiasta ja arjesta paljon. Ja mitä enemmän opin, sitä kiinnostuneemmaksi tulen oman maani historiasta ja siitä, miten sekin omalla tavallaan nivoutuu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Jokin aika sitten kirjasin ylös hyllynlämmittäjiäni eli kirjahyllyyn unohtuneita ja lukemista odottavia kirjoja, ja kas, se, johon ensimmäiseksi tartuin, oli Koivukarin Luodetuulen maa.

Pienten alkuvaikeuksien yli päästyäni aloin kuin aloinkin päästä mukaan Aaronin ja Fiinan ja heidän jälkeläistensä elämään Kuuskajaskarissa, lähiluodoilla ja Rauman haminassa. Koivukari piirtää hienoilla vedoilla kokonaiskuvaa 1900-luvun alun vaiheikkaista vuosista luotojen asukkaiden, luotsien, merimiesten ja muiden pienten ihmisten kokemusten kautta: on nälkävuosia, on Oolannin sotaa, on brittejä jotka tulevat pommittamaan Raumaa, on sorto- eli venäläistämisvuosia, on toiveita itsenäisyydestä ja sitten se itsenäisyyskin, josta tulee tieto pienellä viiveellä saaristoon, mutta tulee kumminkin. Ja lopulta sisällissota, jota käydään porvareiden ja kauan sorrettujen työläisten välillä. Voiton vievät porvarit, mutteivät yksin: he tarvitsevat apua Saksasta asti, ammattisotilaiden apua. Rauma on ehkä vain pieni satamakaupunki kaukana Suomen länsirannikolla, mutta osansa sekin on saanut maailmanhistorian näyttämömä.

Ehkä se juuri oli se, mikä minua tarinassa eniten kiehtoi. Että Suomi ja Rauma esiintyykin kansainvälisenä paikkana, jossa on puhuttu suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa sujuvasti sekaisin. On ollut kiinalaisia linnoitusrakentajia ja belgialaisia lasitehtailijoita. Japanin sota on kaikkien huulilla kun mietitään, lähetetäänkö meiltäkin sinne poikia tapatettavaksi. Laivoilla vietiin voita ja munia engelsmanneille, puuta Ruotsiin. Merimiehet – ja heidän laivakokkinaan ollut Aaronin ja Fiinan tytär Sofia – kulkivat pitkiä matkoja Cardiffiin, Baskimaahan ja aina Amerikkaan saakka. Ja toivat tuliaisina tarinoita ja kahvia, nisujauhoja ja komeita kankaita. Ja sitten, kun ensimmäinen maailmansota alkaa, on Rauman satama kauttakulkupaikka niin itään kuin länteenkin:

Parin viikon kuluttua junat kulkivat päivittäin Raumalta Pietariin tuoden ihmisjoukkoja, joiden kaltaisia ei täälä oltu ennen nähty. Aatelisia, diplomaatteja, liikemiehiä, upseereita, lehtimiehiä, miehiä ja naisia, lapsiakin joukossa, mukana aivan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta olivat olleet kaukana kotoa sodan alkaessa, ihmisiä jos ei nyt kaikista kansanheimoista ja kielistä niin melkein ainakin. Lierihattuisia ja itsevarmoja amerikkalaisia, tweedpukuisia englantilaisia, vilkkaasti elehtiviä fransmanneja ja spanjuureja menossa länteen. Päättäväisesti askeltavia saksalaisia ja itävaltalaisia sekä kaikkia niitä kansanheimoja, joita heidän valtansa alle kuului: puolalaisia, tsekkejä, unkarilaisia, kroaatteja, kaikki menossa Rauman ja Ruotsin kautta kotiin. Ja toisesta suunnasta tulossa kaikkia Äiti Venäjän lapsia ja vielä kaukaisemman idän kansallisuuksia, suomalaisia, venäläisiä, puolalaisia, baltteja, ukrainalaisia, turkmeeneja, uzbekkeja, tataareja, kazaheja, burjaatteja, baskiireja, gruusialaisia, armenialaisia, kiinalaisia, mantsurialaisia, japanilaisia, ja luoja heistä kaikista lukua pitäköön. (s. 210)

Sota on mieletöntä, mutta niin on köyhyyskin. Kenties juuri vaskisepän ja entisen miliisipäällikön Tobias Grönroosin suulla Koivukari pohdiskelee omia mietteitään: ”Miksei järki ja hyvyys voisi vallita omalla voimallaan, miksi aina täytyy uhata, sortaa ja tappaa? Jos keväisessä maakellarissa perunaidullakin on tarpeeksi vaistoa kurottaakseen kohti valoa, miksi se on ihmiselle niin vaikeaa?” (s. 308)

Mielenkiintoinen, paljon ajatuksia herättävä kirja. Taidan tarttua Koivukarin teoksiin vastakin – tai hänen suomentamiinsa islantilaisiin kirjoihin, niistä Koivukarin nimi on itse asiassa alunperin mieleeni jäänytkin.

 

Tapio Koivukari
Luodetuulen maa
Johnny Kniga, 2002
336 sivua
Ostettu kirjakaupasta vuosia sitten.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis,  Suomen historiasta kertova kirja ja valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Katri Vala: Paluu

On kaupunginosamme tämä
vain köyhien ihmisten,
ei riittänyt vehmautta
ole tänne kaupungin puistojen.
Ne on toisella laidalla, siellä
missä talot on tyhjentyneet
näin kesäks, kun paremmat ihmiset
on maalle matkustaneet.

(runosta Kesä Sörnäisissä.)

Olen yrittänyt päästä uudelleen kiinni 101 kirjaa -haasteen pariin. Nyt kokeilin toisesta näkökulmasta: jätän romaanit, jotka eivät kohdallani e-kirjoina ja koneen ruudulta luettuina toimi ja siirryn runouden pariin. Ja huomasin, että tämä onnistuukin.

Saima Harmaja jäi kesken, liian pateettista minulle. Entä Katri Vala? Häneen kiinnitin totta puhuen huomiota, kun luin Vera Valan (jonka Italia-blogia luin vuosia sitten) lainanneen taiteilijasukunimensä runoilijalta. Näiden kahden Valan tyyli lienee (sanon näin, koska en ole nuorempaa Valaa muuten lukenut) täysin erilainen, mutta ehkä Katrissa on jotakin, mikä Veraa kiehtoo.

Näissä mietteissä lähdin siis lukemaan Katrin Valan Paluuta. Ja heti yllätys: Valan loppusoinnuttomat runot avautuivat silmieni edessä kuin olisin hypähtänyt Katrin viereen ja katsellut maailmaa hänen kanssaan. Aika ja paikka ovat eri, mutta ihminen on sama, eikä kirjoitetuissa lauseissa ole mustavalkokuvien etäännyttävää luonnetta. Joku sana kenties, jota ei enää käytetä, joku tyylimuoto. Mutta siinä kaikki, katselin maailmaa Katri Valan kanssa. Tosin olin hiukan kateellinenkin: hänen katselemansa taivas, pilvet, ovat luonnollisia, kun taas ne, mitä minä katson, niin usein keinotekoisia. Enkä puhu nyt virtuaalipilvistä.

Voimakkaimmillaan Valan runot olivat käsitellessään lapsen kuolemaa. Siitä minulla ei ole kokemusta, mutta menettämisen tuska ja sen pakollinen hyväksyminen olivat käsin kosketeltavissa. Jotkut luontorunot eivät tehneet minuun niin suurta vaikutusta, eivätkä loppusoinnulliset, jotka auttamatta kuulostavat vanhentuneilta – ja kuitenkin, se loppusoinnillien runonpätkä jonka valitsin tämän postauksen alkuun kumoaa kaikki nämä ajatukset. Katri Valassa on munaa, hän ei vain hempeile vaan sanoa täräyttää mitä ajattelee – ja kuitenkin niin elegantissa ja kauniissa muodossa:

Pakenimme viisauteemme
kuin tähtiseen erämaahan, sillä ylen julma oli maailma,
johon astuimme tuntemattomasta.
Siellä puuttui leipä työntekijältä
ja makaajan suu oli alati täynnä,
orjat surmasivat toisiansa
täyttääkseen herrainsa aarrekammioita.

(ensimmäinen kappale runosta Itämaitten viisaat )

Tämä on kirjoitettu 1930-luvulla, mutta yhtä lailla se kuvaa vuotta 2017. Ja seuraava, Ernst Stollerin* Jo näen sinut, uusi nuoriso, vain kiihdyttää: ”Ihmiset, köyhät ovat juhlanne! / Jazzit kirkuvat mielettömästä ajasta! / Elämäntuskanne / ajaa itsepaon autoja /[…] hauskaa-meil-on-humunne / ei vaimenna / hiljaa ritisevää kalvantaa / kolmen salaisen rotan: / Tyhjyys Pelko Yksinäisyys.”

Olen myyty. Yllätetty ja myyty. Etenkin kokoelman loppuosan runot, sodan mielettömyydestä ja epätasa-arvosta (nyt puhutaan luokkaeroista eikä sukupuolista, mihin nykytasa-arvokeskustelu on jumittautunut) kertovat runot lennättävät pistimiä niin, että haluaisin lainata melkein jokaista.

Luin kirjan siis e-kirjana, mutta… oi miten kaipasin kirjan sivuja ja niiden kääntelemistä, edestakaisin ja etsiskellen…

Katri Vala
Paluu
WSOY, 1934
110 sivua
e-kirjana Ylen 101-kirjaa hankkeessa.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjassa liikutaan luonnossa ja suomalaisesta naisesta kertova kirja

*kyseinen runo on nähtävästi Katrin Valan suomennos. Tätä e-kirjaversiossa ei mainita, mikä on pieni puute; vaikka muutaman runon alla vilahtelevat nimet Comtesse de Noailles, Heinrich Heine ja Ernst Stoller, niiden merkitystä ei selitetä; minä ehdin jo hetken luulla, että runot on vain omistettu näille tekijöille…

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies (leffa)

Juho Kuosmasen Hymyilevä mies voitti viime vuonna Cannesin Un Certain Regard -palkinnon, millä on sekin merkitys, että elokuva kuuluu nyt ranskalaiseen Cannes-sarjaan. Eli sitä näytetään ja tullaan näyttämään erilaisissa tilanteissa, kuten telkkarissa ja pitkillä Air Francen lennoilla.

Ranskaksi elokuva on nimetty päähenkilön mukaan. Olli Mäki riittää, siinä on tarpeeksi eksotiikkaa (pisteet a:n päällä!) ja se on lyhyt ja napakka. Suomeksi (jotenkin kaurismäkeläinen?) nimi Hymyilevä mies taas toimii paremmin – sitä paitsi kukapa tietäisi, kuka se Olli Mäki oikeastaan oli.

Se seikka tulee toki pian selville. Hymyilevä mies on tositapahtumiin perustuva elokuva nyrkkeilijä Olli Mäestä, joka otteli ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruuskilpailussa. Elokuva keskittyy kuitenkin enemmän Mäen rakkaustarinaan, joka häiritsee hänen harjoitteluaan, sekä nyrkkeilijän, managerin ja mediamyllytyksen suhteeseen.

Elokuva on mustavalkoinen ja tyylikkäästi kuvattu. On nykyään harvinaista herkkua, että elokuva toimii nimenomaan kuvallisesti – asia, mikä pitäisi olla elokuvan kyseessä ollessa selviö, mutta mikä on tällä hetkellä tyystin unohdettu. Kuvakulmat ovat hyviä, leikkaus toimii, kokonaisuus on kaunista katsottavaa.

Näyttelijäkaarti on (ainakin minulle) jokseenkin tuntematonta, mutta  päärooleissa olevat kokkolalaiset Jarkko Lahti (Olli) ja Oona Airola (tyttöystävä Raija) ovat vähäeleisen luontevia. Sen sijaan Eero Milonoff managerina tuottaa harmaita hiuksia. Milonoff ei pysty ravistelemaan pois vuoden 2017 stadilaiskundin puhetapaa ja maneereja, mikä ei oikein istu vuoteen 1962 sijoittuviin tapahtumiin. Enkä oikeasti usko, että vuonna 1962 suomalaiset olisivat puhuneet amerikkalaisvieraittensa kanssa noin hyvää englantia ja tuosta noin vaan…

Kokonaisuutena elokuva toimi, se eteni kivasti eteenpäin ja etenkin alussa (häät, hääpuhe, polkka…) se sai hörähtelemään ääneen. Leffaa mainostettiin ainakin Ranskassa komediana, mutta alun jälkeen se kyllä lähinnä vakavoitui. Pieniä kivoja anekdootteja olivat Claes Andersson baarin pianistina ja oikea Mäen pariskunta ohikulkijoina, jotka molemmat tosin huomasin vasta lopputeksteistä.

Mutta jokin jäi lopulta uupumaan. Elokuva on kiva, mutta siinä kaikki. Jokin särmä tai ohjaajan näkemys tuntui puuttuvan. Pientä vihjettä antoivat managerin rahahuolet ja rahoittajien lausahdus että eikös se Olli Mäki ole kommunisti, mutta nämä Kuosmanen kuitenkin ohitti. Mäen siviiliammatti leipurina jäi sekin vain titteliksi.

Ulkomaalainen seuralaiseni puolestaan valitteli jälkeenpäin, että elokuva tai sen henkilöt yrittävät olla liian amerikkalaisia. ”Ei suomalaiset ole tuollaisia”, hän sanoi. Minä jäin miettimään. Ovatko he? Olemmeko me? Tiedän, että Milonoff ainakin on hyvin tyypillinen nykyhelsinkiläinen. Ehkä me todella olemme amerikkalaistuneet jo liikaa…

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Hän poimi tassut kämmenelleen.
Ne olivat pienet ja kevyet, mitättömät. Hän tuijotti niitä. Näilläkö ne pystyivät ohjaamaan elävää kuvaa ja luonnollista ääntä suoraan oikeisiin hermoverkkoihin? […]
Tuntuisiko se todella oikealta, kokonaan ilman ruutua ja kuulokkeita?

valtonen_he_eivat_tieda

Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Jussi Valtosen kirjan He eivät tiedä mitä tekevät kansi on hieno. Se sai minut heti kiinnostumaan. Luonnehdinnat kirjasta älykkäänä sekä neurotieteitä ja nyky-yhteiskunnan ongelmia yhdistävänä lisäsivät kiinnostustani. Sen sijaan eläinaktivismin mukanaolo sai minut epäröimään. Mahtaako se sittenkään olla minua varten…

Ostin kirjan kuitenkin omakseni, kun siitä oli (erittäin) hyvä tarjous. Muuten olen pyrkinyt olemaan lukematta aiheesta oikeastaan mitään. Toki tiesin kirjan voittaneen Finlandia-palkinnon, mutta juonesta en tiennyt, enkä siitä mitä muut ovat kirjasta sanoneet. Kaikkeen siihen paneudun vasta, kun olen saanut nämä muistiinmerkinnät näpyteltyä.

Saatuani kirjan nyt luettua on oloni hämmentynyt. Totta puhuen, olin jättää koko homman kesken sadan sivun jälkeen, ja jälleen luettuani parisataa sivua lisää. Pinnistelin kuitenkin loppuun (välillä tosin reippaasti harppoen), mikä oli ihan hyvä. Valtonen kuroo tarinaansa yhteen loppua kohden. Viimeiset sata sivua, lopetusta lukuun ottamatta, olivat oikeasti kiinnostavia.

Ja silti, vaikka miten yritin, en päässyt tarinaan mukaan. Tuntui, että Valtonen oli tunkenut tarinaan kaiken, mikä häntä kiinnosti tai mistä hän halusi jotakin sanoa (tai mistä pitäisi jotakin sanoa). Monikulttuuristen avioliittojen ongelmat, suomalaisen yliopiston ja samalla yhteiskunnan sisäänpäinkääntyvyys verrattuna amerikkalaiseen dynaamisuuteen ja menestyksen tavoitteluun, eläinkokeet, ekoterrorismi, somemaailma ja blogihuoraaminen, mielialalääkkeet, tulevaisuuden teknologia, nuorten naisten syömähäiriöt, amerikkalaisten asehulluus, uusperhekuviot… Sekaan vielä pakolliset seksikuvaukset ja ympäristön ja sään maalailu. Huoh.

Mietin moneen kertaan, että aiheista olisi riittänyt useampaan eri tarinaan, jolloin niihin olisi voinut hiukan syventyäkin. Tai että olisin ehkä sittenkin lukenut mieluummin Valtosen ajatuksia esseen muodossa. Sillä olihan hänellä toki sanottavaa, paljon mielenkiintoistakin. Parhaimmillaan hän on mielestäni ollessaan lähellä omaa aihealuettaan, neurotieteitä, ja isän ja pojan kohtaaminen (vaikka molemmat kuvailtiin lopussa aivan erilaisiksi kuin olin heidät kuvitellut) oli sekin kiinnostava. Mutta muuten tarinassa on liikaa kaikkea ja paljon jaarittelua.

Tämä on ensimmäinen Valtoselta lukemani kirja, joten en tiedä onko tämä hänen yleinen tyylinsä. En kuitenkaan oikein löytänyt kirjailijan omaa ääntä. Enkä ymmärtänyt, mitä Joen amerikanjuutalaisuus toi tarinaan lisää, paitsi satunnaista jiddishiä. Tai miksi lukujen välillä olevat jaotukset oli merkitty X:llä. Jossain vaiheessa ihmettelin, että taasko on kymmenes luku… Englannin kielen sekoittaminen tekstiin meni välillä itsetarkoitukselliseksi ja toisaalta, ei aivan kaikkea tarvitse kääntää kielestä toiseen. (”What are you doing? Mitä sä oikein teet?” s. 33)

Toisaalta kuvaukset iAm-laitteesta, yritysmaailman väestä jotka lipovat nuoret puoli-ilmaisiksi mainosalustoiksi sekä varoitukset kaiken digitaalisen hakkeroimismahdollisuuksista olivat aiheita, joihin olisin toivonut kirjailijan paneutuvan täysillä.

Mutta mikä häkellytti ehkä kaikkein eniten, olivat kirjan lopussa olevat kiitokset. Kokonaisen aukeaman verran. Romaanissa? Ymmärrän kyllä, että taustatyötä on täytynyt tehdä ja että kirjaa on luetettu (todella) monelle, mutta jäin miettimään, että onko kirjaa muokattu liikaakin palautteen mukaan. Ja toisaalta: eikö kukaan sanonut, että tiivistä, hyvä mies, tiivistä! Kill your fucking darlings!

Vielä yksi huomio: kovakantisena kirjana tämä oli todella kömpelö ja kookas. Kuljetan kirjaa mielelläni kassissa, ja se tuntui vievän kaiken tilan ja pistävän terävillä reunoillaan.

Jussi Valtonen
He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014
557 sivua
Ostettu nettikirjakaupasta.

HelMet 2016 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja, kirjassa on yli 500 sivua ja 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.