Avainsana-arkisto: Suomi

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta

Luin heti Loskalaulujen perään Satu Rommilta toisenkin teoksen. Minua olisi kiinnostanut (jo ihan nimensä vuoksi) Aina matkalla, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, tartuin kirjaan nimeltä Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.

Täytyy sanoa, että Rommin kirjojen kannet ovat mahdollisimman harhaanjohtavia lapsellisine fontteineen ja idän eksotiikkaa pursuavine kuvineen. Itse sisältö on pikemminkin toimittajamaista kuin varsinaista matkakuvausta tai -kirjallisuutta. En pidä sitä ollenkaan huonona, vaikka odotin jotain muuta. Rommi kulkee siis Thaimaassa, Burmassa ja Kambodžassa ja käy samalla läpi näiden maiden historiaa, poliittisia mullistuksia ja yhteiskunnallisia epäkohtia, samoin matkustamisen ja turismin vaikutuksia näihin maihin. Aika paljon tilaa saa myös prostituutio ja ihmiskauppa ja toisaalta Aung San Suu Kyui sekä radikalisoituneet buddhistimunkit ja muslimivähemmistöjen vainot. Toki mukana on lisäksi Rommin omia huomioita kustakin maasta, joita olisin odottanut (ja toivonut) olevan enemmänkin.

Paljon mielenkiintoista, mutta siellä täällä minua hiukan häiritsi se näkökulman selvä anglosaksisuus. Tämä lienee perua Rommin Lontoon vuosilta, hän sanoo (missä, en nyt muista, näissä jommassakummassa kirjassako vai jossain haastattelussa) kokevansa olevansa lontoolainen, niin pitkään hän on siellä elämästään viettänyt. Mutta se, että ohitetaan lähes kokonaan brittien siirtomaavallan aiheuttamat ongelmat ja amerikkalaisten kylvämien pommien määrä ja sodan tuhot, on minusta aika erikoista. Oli ihan pakko vilkaista, että ovatko ne Kambodžan miinat tosiaan vain vietnamilaisten asettamia, että olinko aina käsittänyt väärin, että amerikkalaisillakin olisi jotain tekemistä asian kanssa. Pikagooglauksella löysin tämän maininnan:  ”Yhdysvallat kylvi Vietnamin sodan aikana 1964-1973 Vietnamin, Kambodžan ja Laosin alueille maahan enemmän pommeja ja miinoja, kuin kaikki osapuolet yhteensä toisen maailmansodan aikana. Satoja tuhansia tonneja räjähtämättömiä miinoja ja muita pommeja on yhä piilossa maan alla.” (IL, 7.8.2018)

Tätä toteamusta vasten en voinut olla ihmettelemättä yhä enemmän tämän näkökulman poisjättämistä.

Samoin anglosaksista näkökulmaa tuntuivat korostavan haastatellut, jotka olivat pääsääntöisesti länsimaalaisia, sekä kirja- ja lähdeluettelo, josta ei ei-englanninkielistä materiaalia löytynyt. Kielellä ja kirjoittajan taustalla on merkitystä, väitän.

Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostava ja koin oppineeni lisää näistä maista. Thaimaassa ja Burmassa olen itsekin matkustanut, joten omakohtaista kokemustakin on, kun taas Kambodžan jätin aikoinani väliin osin juurikin noiden miinojen takia. Jo pelkkä ajatus miinaan vahingossa astumisesta saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni.

Kirja oli  melko lyhyt ja sen luki muutamassa päivässä. Eli kyllä Rommi lukijansa hyppysissään pitää ja antaa ajateltavaa, vaikken tällä kertaa muistiinmerkintöjä tehnytkään. Tulen varmasti tilaisuuden tullessa tarttumaan hänen teoksiinsa vastedeskin, täytyy vaan unohtaa nuo kirjojen kannet.

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä – Matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
207 sivua
Basam Books, 2013
kirjastosta

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille

On jo kulunut tovi siitä, kun luin Satu Rommin paluumuuttovuodesta kertovan kirjan Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille. Rommi, joka on asunut parikymmentä vuotta lähinnä Lontoossa ja Intiassa ja kiertänyt enemmänkin eteläistä Aasiaa, tunsi sanoinkuvaamatonta halua palata takaisin kotimaahan. Ainakin vähän pitemmäksi aikaa kuin hetkeksi. Hän vietti Suomessa kokonaisen vuoden, minkä jälkeen kulkijan levottomat jalat veivät hänet taas hetkeksi pois – ainakin siis hetkeksi.

Kulkijana tunnistan sekä tuon kulkemisen kaipuun että hetkellisen halun palata takaisin. Joten ajatus paluumuuton päiväkirjamaisista merkinnöistä kiinnosti luonnollisesti. Rommi jakaa kirjansa kuukausiin, tammikuusta joulukuuhun. Väliin hän ottaa muiden paluumuuttajien kokemuksia sekä erilaista tutkimustietoa. Molemmat lisät olivat ihan mielenkiintoisia, mutta olisin mieluusti nähnyt ne vaikka erillisenä osiona kirjan lopussa, ikään kuin kakkososana, ja keskittynyt mieluummin ensin ihan kokonaan Rommin omiin kokemuksiin ja huomioihin. Sillä niistä, juuri niistä olisin halunnut lukea enemmänkin.

Hetkellisesti tuntuu, että Rommi hiukan pidättelee itseään. Toisaalta hän nauttii niistä pienistä asioista, jotka Suomessa koko elämänsä asuneille ovat itsestäänselvyyksiä: kuten lumi, sen narskunta kenkien alla, vuodenaikojen selkeät vaihtelut, tumma marraskuu joka onkin yhtäkkiä eksoottista eikä musertavaa (tähän en ehkä itse ikinä pääse, se marraskuu vaan on musertava). Toisaalta hän tietää, että Suomea ei pidä ulkopuolisen kritisoida, se kunnia suodaan vain niille, jotka asuvat Suomessa sataprosenttisesti. Muut pitäköön suunsa kiinni tai muuttakoon pois, jos ei kelpaa. Tästäkö syystä Rommi todellakin tuntuu purevan kieltään ja pitävän suuremmat mölyt mahassaan?

Kirja oli joka tapauksessa kiinnostava ja sen luki nopeasti. Aloin innostua ehdottamaan hänelle jatkoideoita, kuten keräämään paluumuuttajien kokemuksia enemmänkin yhteen, kirjaamaan ylös niitä plussia ja miinuksia sekä niitä asioita, jotka muualla tehdään kenties paremmin, eli poimimaan sieltä muualta ideoita, jotka kehittäisivät meidän omaa yhteiskuntaamme ja samalla välttämäään muualla jo tehdyt virheet. Voitaisiin unohtaa se asenne että muuta sitten muualle, jos ei kelpaa, sillä eihän mikään yhteiskunta valmis ole, kaikissa on kehitettävää.

Se, mikä tosin kiinnitti huomioni, oli haastateltujen sukupuoli. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat naisia, ja suuri osa heistä miehensä työn vuoksi ulkomaille muuttaneita expatteja. Se ainoa haastateltu paluumuuttajamies ei ollut edes ollut poissa Suomesta kuin vajaan vuoden, ei siinä nyt vielä oikein mistään paluumuutosta voi puhua. Toki naisten kokemuksia oli monenlaisia. Oli 14 vuotta ulkomailla asunut perhe sekä nainen, joka palasi kotimaahan ulkomaalaisen miehensä kuoltua. Elämäntarinoita ja -vaiheita on monia.

Rommi myös tuo esiin suomalaisittain hyvin radikaalin ajatuksen siitä, onko työnteko ja ammattinimike todella se ainoa asia, joka meitä ihmisinä määrittää. Tämän asian pohdiskelu olisi voinut saada enemmänkin tilaa, mutta hämmentävästi asia kääntyikin toisinpäin, ja paljon oli puhetta työstä, miten paluumuuttaja löytää töitä vai löytääkö, ja kuinka työkuviot, työpaikka ja työkaverit ovat ne asiat, joiden myötä paluumuutto helpottuu. Ehkä, ehkäpä niin, mutta onko se todella ainoa tapa nähdä elämä ja ihmisyys?

Siellä täällä tulee esiin ajatus, että paluumuuttajia pitäisi auttaa enemmän sopeutumaan takaisin kotimaahansa, että pitäisi olla valmiina jokin viranomaisten tietopaketti, tms. Paluušokki on selvä: se Suomi, josta on lähdetty, on jäänyt. Samoin se henkilö, joka itse oli, on jäänyt, ja sen huomaa erityisesti kun palaa takaisin maahan, joka ei olekaan muuttunut, tai on muuttunut eri tavalla kuin on olettanut. Epäilen kyllä, että missään muussakaan maassa olisi erillisiä paluumuuttajapalveluita tai -kotouttamisia, voin kuvitella että monessa muussa maassa paluu voi olla vielä isompi šokki. Tai sitten ei, koska on olemassa perhe- ja ystäväpiiri, ja asioista on totuttu puhumaan ja neuvottelemaan. Meillä taas ei mielellään kysyttäisi mitään eikä liioin kerrottaisi. Kaiken pitäisi vain ikään kuin itsestään solahtaa paikoilleen ja helposti oletetaan, että toinen lukisi toisen ajatuksia. Valitettavasti (tai onneksi) se ei kuitenkaan onnistu.

Kirjoittelin ylös muutamia otteita kirjasta, tässäpä niitä:

Suomeen matkustaminen ei ehkä olekaan mikään kotiinpaluu, vaan taas avautuu uusi ovi. Takaisin tuleminen ei välttämättä olekaan palaamista taaksepäin vaan askel eteenpäin, eikä paluumuutto ehkä tarkoitakaan palaamista juurille vaan uusien juurien istuttamista. (s. 68)

Kaipaan sitäkin, kuinka monissa Aasian maissa koirat ja kissat juoksevat vapaasti kaduilla. Olen joskus ajatellut, että parasta koiranelämää viettävät ne intialaiset koirat, jotka ovat puoliksi katukoiria ja puoliksi lemmikkejä. […] Kaipaan kai yhä sellaista elämää, jossa eläminen ei olisi ihan niin tarkasti säädeltyä, kontrolloitua, kiellettyä tai luvanvaraista. Elämää, jossa joistakin säännöistä voisi vähän hellittää. (s.78)

Vihdoin keksin, että vaikka Suomessa ei ole aasialaisia nettikahviloita, meillä on kirjasto. En ole nähnyt missään muualla maailmassa yhtä hyvin varustettuja ja monipuolisia palveluja tarjoavia kirjastoja kuin Suomessa. (s. 81)

Työttömien määrän kasvaessa on huolestuttavaa huomata, kuinka varsinkin julkisessa keskustelussa ihmisen arvo määritellään Suomessa palkkatyön perusteella. (s. 38)

…Voisi silti olla hyvä tuoda tänne Suomeen hiukan lisää samantyyppistä yhteisöllisyyttä [kuin Aasiassa] – sitä ajattelua, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin ja että avun pyytämistä ei tarvitse hävetä. Että kaikkea ei ole pakko osata itse eikä kaikkea ole pakko omistaa itse vaan naapurilta voi lainata. Ja että apua voi tarjota pyytämättäkin.

Olen aivan liian hyvinvoiva ja etuoikeutettu ahdistuakseni yhtään mistään, mutta silti ahdistun ja valitan yhä enemmän. En kuitenkaan uskalla valittaa liikaa ääneen, sillä tiedän kyllä, ettei Suomea saa arvostella kukaan muu kuin Suomessa vakituisesti asuva suomalainen. Valitan siis enimmäkseen itsekseni ja ahdistun taas lisää.

Satu Rommi: Loskalauluja – Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille
Viisas elämä, 2018
145 sivua
lainattu kirjastosta

P.S. Viime talvena kirjoitin Loskalaulujen innoittamana entisestä kotikaupungistani näin.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Uutiset maksoivat paljon, ja niitä tilasivat vain varakkaimmat.

[…]

Immi kuului valittuihin. Niihin, joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta.

Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet kiinnitti huomioni ilmestymisvuonnaan sekä kauniin kantensa että mielenkiintoisten teemojensa vuoksi. Ajattelin, että tämä voisi hyvinkin olla sitä, mitä kirjallisuudesta etsin.

Pettymykseni oli – ensi alkuun – valtava. Kaikki ne kullit, mällit ja jatkuva kiroileminen – esikoiskirjailijan näyttämisen haluako, ajattelin, mutta jouduin toteamaan, että ei se sitä ole, sillä ei tämä suinkaan esikoinen ole. Puikkosen teatteritaustastako se sitten tulee? Turkan aika on jättänyt ikävän (paska)tahran suomalaiseen teatteriin…

Kirja jäi kesken. En vaan jaksanut, vaikka ne teemat edelleen kiinnostivat. Ja kiinnostivat lopulta niin paljon, että kun huomasin kirjan olevan kirjastossa tarjolla myös äänikirjana ajattelin antaa sille uuden mahdollisuuden. Otin pinon silitettäviä vaatteita ja aloitin, ja jatkoin verhoja ommellessani, ja vielä illalla venytellessäni.

Sillä kyllä, kun pääsen yli  tuon turhan rumuuden, Puikkonen kirjoittaa ihmiselämästä mielenkiintoisesti rajoja ylittäen, niin maantieteellisiä rajoja, aikarajoja kuin eksistentiaalisiakin rajoja. Kaiken tämän nykyisen äärirealismin rinnalle asetettuna epätodellisuus (mikä on epätodellista? kuka sen määrittää?) tuo kertomukseen itse asiassa uutta syvyyttä.

En ryhdy purkamaan kertomusta enkä lukukokemusta sen kummemmin, lukuhetkestäkin (tai siis kuuntelu-) on kulunut jo tovi. Mutta jokin tässä kirjassa jäi soimaan mieleeni. Kirja jakautuu useampaan tarinaan, joissa henkilöt vaikuttavat toinen toisiinsa, vaikka vain ohimennen. Minua henkilökohtaisesti kosketti eniten tarina Berliinin muurin erottamasta perheestä, joka yrittää korjata tapahtuneen muurin murruttua, mikä ei tietenkään onnistu ihan noin vain. Ja huikein oli viimeinen, josta on myös yllä oleva katkelma.

Kaiken kaikkiaan naisten näkökulmasta kerrotut tarinat ovat mielenkiintoisia ja monisyisiä, mutta en voinut olla panematta merkille kirjan mieskuvaa. Miehet ovat vastenmielisiä, rasvaisia, raiskaajia ja väkivaltaisia, rumia suustaan. Hetken sitä miettii että eikö miehissä todella ole muuta…

Aivan lopussa kiitokset ja kirjalista ovat turhia. Jälkimmäinen luo paasaavan ja alleviivaavan olon, jota kirja ei tarvitse. Lukija osaa ajatella ilmankin, romaani riittää itsessään herättämään sen. Kirjan luki Jukka Pitkänen, joka lukee hyvin, ”paljon paremmin kuin se edellinen”, kuten kirjoitin muistikirjaani. Mutta johtuuko se lukijasta vai kirjasta, että sävy on jotenkin aggressiivinen?

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
5 tuntia 19 min
WSOY, 2016
Lainattu kirjastosta

Marko Annala: Paasto

Tästä tulee lyhyt postaus, sillä minulla ei ole kauhean paljon sanottavaa Marko Annalan romaanista Paasto.

Tartuin kirjaan, koska olin kuullut sattumalta radiosta Annalan haastattelun, jossa puhuttiin paljon ortodoksisesta uskonnosta ja sivuttiin hiukan hänen hevibändiuraansakin ja sitä epäsuhtaa, mikä näiden kahden välillä eittämättä on – tai mikä ainakin ensimmäiseksi tulee mieleen. Ja kun haastattelun lopuksi mainittiin, että Annala on kirjoittanut ortodoksisuudesta kertovan romaanin nimeltä Paasto, kirjoitin sen ylös ja ajattelin, että tähän voisikin tutustua.

Kirja oli tarjolla kirjaston äänikirjana, ja koska se ei ollut kamalan pitkä (5 tuntia), ryhdyin kuuntelemaan sitä vaatteita silittäessäni. Ihan ensin olin tosin mennä väärille raiteille, ajattelin että eikös tämä olekaan romaani, vaan Annalan omaa pohdintaa ortodoksisesta uskonnosta ja ajoittaisesta uskonpuutteesta, ja siinä kohtaa tuumin että onpa rohkea lähtökohta. Mutta sitten tajusin, että ei, romaanihan tämä on, kuvitteelliset henkilöt ja kuvitteellinen tarina.

Annala kirjoittaa sujuvasti. Kertomuksen miehen uskonnollinen (ja eksistentiaalinen) kriisi etenee ortodoksisen pääsiäispaaston tapahtumien mukaisesti, mutta ei lopussa kirkastu, vaan maallistuu. Konsepti sinänsä olikin mielenkiintoinen. Paaston aikana ihminen puhdistuu ja valmistuu kohtaamaan Jumalansa. Kertomuksen mies sitä vastoin vakuuttuu kadottaneensa uskonsa.

Mutta ei kirja minulle kauheasti mietittävää antanut. Kysymykset uskonnosta ja uskosta olivat kiinnostavia, mutta henkilöhahmot enimmäkseen etäisiä ja hiukan epäuskottaviakin. Tarinan kaari oli ehyt, liian ehyt, se eteni päätökseensä yllätyksettömästi ja tasaisesti. Kyllä tämän loppuun asti kuunteli (kun tuli lisää silitettävää), mutta siinä kaikki.

Kirjan luki näyttelijä Toni Kamula, jolla on miellyttävä ääni ja joka ääntää selvästi ja hyvin. Mutta samalla hän kuulostaa hiukan robottimaiselta ja useammin kuin kerran mietin, ymmärtääkö hän yhtään mitä hän lukee, vai lukeeko vain niin, että kuulija saa selvän. Juu, sai selvän. Mutta painotukset olivat usein erikoisia, tauot väärissä kohtaa, ja voisi lukija hiukan tekstiin eläytyäkin. Näyttelijä varsinkin.

 

Marko Annala: Paasto
Äänikirjan lukija Toni Kamula
5 tuntia 5 min
Like, 2018
lainattu kirjastosta

Keväällä katsottuja elokuvia: 2 suomalaista

Katson suhteellisen vähän suomalaisia elokuvia, mutta tietyt nimet noteraan kyllä. Klaus Härö ja Markku Pölönen kuuluvat niihin: olen utelias vähintäänkin kuulemaan mitä he ovat tehneet.

Kummankaan tuotantoa en kuitenkaan voi väittää tuntevani hyvin. Härön teemat kiinnostavat minua, mutta yksikään elokuvista ei ole tehnyt vaikutusta. Elokuva elokuvalta itse asiassa päinvastoin. Pölöseltä olen tainnut nähdä vain Kivenpyörittäjän kylän joskus kauan sitten, ja muistan pitäneeni siitä, mutta olen silti mieltänyt hänet jonkinlaiseksi romanttisen suomalaisuuden kuvaajaksi, mikä sinänsä on minulle hiukan vierasta.

No. Näistä lähtökohdista katsoin siis molemmilta elokuvan tänä keväänä. Häröltä hänen viimeimpänsä, Tuntemattoman mestarin, ja Pölöseltä hänen ensimmäisensä, Onnen maan.

Siinä, missä Tuntematon mestari oli kenties Miekkailijaakin pahempi pettymys (pökkelöistä näyttelemistä, epäuskottavia hahmoja, romantisoitua Helsinki-kuvastoa, alleviivaavat hyvis-pahis-asettelut kuin pahimmassa Hollywood-lössähdyksessä, yleisön kosiskelu ja yleinen ennalta arvattavuus), osoittautui Onnen maa (Ylen Areenassa katsottavana) liki avantgardiseksi leffaksi, josta sekä minä että seuralaiseni pidimme kovasti! Kerrassaan mahtava Suomi-kuvaus, hyvä ja paha tässäkin, mutta huumorilla, eikä mitään nykyteeskentelyä, vaan rehellistä kuvausta! Ja siinä, missä Onnen maan vanhaisäntä tekee aivan mahtavan roolisuorituksen, on Tuntemattoman mestarin vanha taidekauppias (Heikki Nousiainen) niin kovin teatterimainen… Ei sillä tavalla kukaan puhu, paitsi näyttämöllä… (sama pätee kahteen muuhun päänäyttelijään)

On ehkä epäreilua vertailla kahta aivan eri vuosikymmenelläkin valmistunutta elokuvaa (Tuntematon mestari ilmestyi tänä vuonna, Onnen maa 1993), mutta minkäs teet, katsojan näkökulmasta ne molemmat olivat minulle uusia nyt. Onnen maassa on tiettyä esikoiselokuvan  intoa ja teknistä rosoisuutta, kun taas Tuntematon mestari on teknisesti viimeistelty ja tylsä. Kliseinenkin, kuten se viimeisimpiin kuulunut kohtaus, missä tytär kantaa taulua ja tuuli kohottaa kangasta juuri sen verran että näkee mikä taulu on kyseessä. Köh köh…

En tiedä. Edelleen kuvittelen, että Häröltä voisi jotakin odottaa, mutta ehkä hänen elämäänsä täytyisi tulla jokin särö, jokin pysäyttävä tekijä, joka toisi hänen elokuviinsa syvyyttä. Nyt sitä ei ole. Pölönen taas, ehkä pitäisi katsoa joku uudempi elokuva häneltä. Hänen uusimpansahan on muuten melkein saman niminen kuin esikoinen, Oma maa, mutta traileri vaikuttaa niin suomalaisromanttiselta sodan jälkeiseltä jälleenrakennustarinalta, että tuntuu että nehän on jo nähty. Vaan eipä sanota ennen kuin on nähty. Joten sitä odotellessa…

Onko teistä joku nähnyt jomman kumman näistä elokuvista (tai tuon Oman maan)? Millaisia ajatuksia ne teissä on herättänyt?

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Sain juuri luettua loppuun Mari Mannisen mainion teoksen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandian ja myös Blogistanian Tieto -palkinnon, ja kyllä se on molemmat ansainnutkin.

Manninen käy läpi Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja sen vaikutuksia tavallisiin kansalaisiin haastattelemalla heitä, tavallisia kansalaisia. Toki hänellä on myös taustatiedot ja historia hallussa, mikä tuo omaa painoarvoaan ja kiinnostavuuttaan teokseen. Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jotka on otsikoitu ytimekkäästi: Paperittomat, Syntymättömät, Perheettömät, Kurittomat, Veljettömät, Vaimottomat, Lapsettomat ja Armottomat. Eri näkökulmat piirtävät varsin monipuolisen kuvan yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista, niin hyvässä kuin pahassa. Kokeilu on ollut monin tavoin julma, mutta ymmärtäjiäkin löytyy: ihmisiä on vaan ollut liikaa ja toisaalta nyt tyttöjäkin arvostetaan eri tavalla kuin ennen.

Se, mistä pidin erityisesti, oli Mannisen tapa kirjoittaa. Hän ei ihmettele eikä pällistele, vaan toimii pikemminkin kertojana, välittäjänä. Toki hänen omat mietteensä ja ajatuksensa tulevat välillä esiin, sanoopa hän alkuun pyöritelleensä silmiäänkin, mutta sittemmin tottuneensa mitä monimuotoisimpiin tarinoihin, ettei enää vähästä hätkähdä. Rankkoja juttuja, mutta myös hyviä. Yhtäällä pakkoabortteja ja kylän naisten kuukautisten kyttäämistä ja toisaalla suuria sydämiä, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan toisen lapsen omakseen tai jotka uhmaavat viranomaismääräyksiä pienellä vilunkipelillä, kuten ilmoittamalla kaksi eri vuosina syntynyttä lasta kaksosiksi.

Mitkä ovat sitten tulevaisuuden haasteet, jää nähtäväksi. Vaimokandidaatteja on liian vähän naimaikäisiin miehiin nähden, ja moni perinteiden kahleista irrottautunut ei kaipaa jälkikasvua lainkaan. Kaikella on puolensa.

Luin kirjan e-kirjana, joten taitosta en osaa sanoa juuta enkä jaata, vain sen verran, että pidin kovasti lukujen alussa olevista yhden kahden lauseen tiivistelmistä (esim. Kurittomat-luvun alussa: ”Jiang luuli lapsena, että liha ja bussin istuimet kuuluvat vain lapsille. Lapsuuden etuoikeuksilla oli kova hinta” ), samoin lukujen lopussa olevista yhden haastatellun nostetuista lauseista (kuten Lapsettomat-luvun lopussa: Guo Min: ”Olin kuuliainen yhden lapsen politiikalle, siksi tein aborttejakin. Enkä toki ollut sitä mitenkään vastaan. Mutta minusta muutos kahden lapsen politiikkaan olisi saanut tulla aiemmin. Kiinassa on niin paljon ainoan lapsensa menettäneitä.”). Kuvaliite tuli e-kirjassa lopussa, en tiedä olivatko kuvat varsinaisessa kirjassa lukujen yhteydessä vai miten. Kuvittelisin kuitenkin että olivat.

Suuri osa kirjan luvuista on ilmestynyt aiemmin lehtijuttuina, en tosin ollut lukenut niistä ensimmäistäkään. Mannisen toimittajatausta näkyykin sujuvana ja turhia lavertelemattomana tekstinä, joskin muutamaan otteeseen tuntui tulevan jo toistoakin (mikä lienee jäännös eri lehtijutuista?). Pidin myös lähdeluettelosta, joka on kirjoitettu auki siten, että Manninen kertoo lyhyesti kustakin kirjasta ja mitä se käsittelee. Aika mainio idea minusta.

 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016
205 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Anja Snellman: Lähestyminen

Jokainen on hyvä jossain asiassa. Minä osaan katsella merta.

Luin Anja Snellmanin pienoisromaanin Lähestyminen eräänä vapaapäivänä. Miten ihana onkaan joskus keskittyä yhteen tarinaan yhtenä päivänä: aloittaa aamulla, käydä välillä uimassa, syödä lounasta, pohdiskella lukemaansa ja jatkaa. Lähestyminen oli sekä pituudeltaan, aiheeltaan että tyyliltään täydellinen vapaapäivän kirja.

Olin tainnut lukea Snellmanilta vain yhden teoksen tätä ennen, ja siitäkin on liki parikymmentä vuotta aikaa. Toki tunsin hänen uransa ja elämänsä käänteet pääpiirteittäin jo pelkistä lehtiotsikoista. Tiesin hänen olevan kotoisin Kalliosta, asuneen Kreetalla perheineen, eronneen ja sitten rakastuneen uudelleen, ja valmistuneen  psykoterapeutiksi jossain vaiheessa. Kun kirjan kannessa on kirjailijan kasvokuva ja päähenkilönä psykoterapeutti ja tapahtumapaikkoina Helsingin Kallio ja Kreeta, oli tietenkin mahdotonta olla vetämättä ainakin jonkinlaisia yhtäläisyysviivoja kirjailijaan itseensä. Mutta haittaako se?

Kirjoitin ensin ihastuksissani: ”Tämähän keinuu kuin leppeillä aalloilla olisi, kauniisti, tummilla vesillä, jota auringonsäteet lämmittävät. Se-pronominikaan ei häiritse nyt, se kuuluu puheenparteen, joka kaikessa rumuudessaan on kirjoitettu kauniiseen muotoon.

Sillä näin se alkaa. Kertomuksessa limittyy kaksi tarinaa ja kaksi maailmaa: psykoterapeutin keskiluokkainen ja Ile Zorbas Ojasen huumehöyryinen maailma. Nämä kaksi tapaavat terapeutin huoneessa ja he löytävät yhteyden Kreetasta: siellä terapeutti viettää lomiaan perheensä kanssa, joka hajoaa, ja siellä, jossakin siellä on Ile Zorbas Ojanen saanut alkunsa, kukaan vain ei tiedä kuka hänen isänsä on, joku vitun homotarjoilija kai. Pieni poika on mennyt rikki jo lapsuudessa ja hänen koikkelehtivan elämänsä päätösnäytös nähdään heti kirjan ensisivuilla.

Mutta se, miten Snellman kertomustaan kertoo, on oikeastaan aika lumoava. Surumielinenkin, mutta ei raskas. Psykoterapeutti katselee omaa elämäänsä taaksepäin katsoessaan luurangonlaihaa ja likaista Zorbasia, hän löytää hetkittäin kiintopisteitä tästä ja tämä tarttuu niihin, muttei luota kehenkään ja lipsuu taas otteesta. Näiden kahden maailman välistä kuilua alleviivaa myös terapeutin ikkunasta avautuva näkymä telakalle, jossa valmistuu maailman merille ja lopulta Karibialle suuntaava luksusristeilijä sekä Titaniciksi nimetty huumeriippuvaisten korvaushoitokeskus. Sama meri, ja niin erilainen eri ihmisille.

Entä ne yhtäläisyydet? ”Onko se liikaa omasta elämästä, palasia, jotka on nidottu toisiinsa ja koristeltu kauniilla sanoilla? Luenko kertomusta vai A.S.:n elämän palapelitarinaa?” kirjoitin melko alkuvaiheessa muistilehtiööni, mutta totesin lopulta että ei, ei se sitä ole, tai ei vain sitä. Kuten Ebba Witt-Brattsrömin kohdalla, myös tämän kirjan kanssa kävi niin että ne ”oikeat” hahmot siellä taustalla liukenivat vähitellen pois, ne eivät ole oleellisia, vain tarina. Ja siihen minä upposin, se jäi minuun resonoimaan.

Ja hyvä niin. Sillä minun on tunnustettava, että Snellmanin ahkera esiintyminen mediassa on työntänyt minua poispäin hänen kirjoistaan. Minulle käy näin aika usein. On siis unohdettava lehtijutut, suljettava niiltä silmänsä ja keskityttävä kirjallisuuteen kirjallisuutena. Sillä sitähän minä lukea haluan, pikemminkin kuin kirjailijoista itsestään.

Anja Snellman: Lähestyminen
Otava, 2016
n. 143 sivua
luettu kirjaston e-kirjana