Avainsana-arkisto: Suomi

Sarjakuva päivässä pitää huonon tuulen loitolla

Erikoiset ovat lukijain tiet. Olin tänään (ensin oikein hyvällä ja sitten) huonolla tuulella (kohdattuani oikein inhottavan ja arrogantin ihmisen), ja tuota huonoa tuulta hätyytelläkseni lueskelin kirjablogeja, eksyin yhteen, sitten toiseen, sitä kautta itselleni tuntemattomaan kustantajaan ja sen facebook-sivulle ja edelleen Ville Rannan sarjakuvablogiin.

Tokihan Rannan nimi oli tuttu, tyylikin, mutta koskaan mitään pitempää en ole häneltä lukenut. Siis niin kuin albumillista sarjakuvia. Mutta tilanne ei ole niin paha, sillä hänpä kirjoittaa sarjakuvablogia, sekä suomeksi että ranskaksi. Aloitin ranskalaisella versiolla (päivittäiset kieliopinnot tekevät hyvää) ja jatkoin sitten suomalaisen puolelle. Hörähtelin. Hymyilin. Aloin hiljaisesti hekotella. Huono tuuleni alkoi hälvetä ja hymynkare nousi huulilleni. Miten olisi varhainen apero, huikkasin puolisolleni, joka vastasi myöntävästi, ja niin palasin koneeni ääreen viinilasillisen ja lautasen kanssa, jolla oli pari palaa juustoja (Saint-Agur ja Bethmale) ja siivu ilmakuivattua kinkkua. Jatkoin lukemista. Huono tuuleni alkoi vähitellen hälvetä, kiitos Rannan.

Niin. Voi sitä iltapäivän näinkin viettää. Lukea sarjakuvamuotoista ajatuksenarkivirtaa, viinilasi vierellänsä ja huutaa ärtymyksensä tuuleen tai vähintäänkin röhönauruun. Eli kantsuu lukea, kuten meillä suosittelijakirjabloggareilla on tapana sanoa.

P.S. Mä luen yhä, ja on pakko lisätä vielä tämä pätkä, ihan vaan lainauksena:

…me kaikki teemme asiaa, jota 2000-luku ei ymmärrä tarvita. Mutta tarvitsee silti. Kohta kaikki tajuavat, ettei läppäreiden ja kännyköiden tuijottaminen oikeastaan olekaan kovin kiinnostavaa. Sitten ne tulee meidän luokse ja kysyy: ”Vieläkö te teette sarjakuvia?” ”Vieläkö olis levyjä?” Ja me tehdään niitä vielä ja myydään, kun on oltu hitaita ja jääty odottelemaan, kun ei muutakaan puuhaa ollut.

– Huokaus on paras puolustus / Ville Ranta

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

”Timo-san…”
”Makoto, we stay one  night more”, Timo-san ilmoitti iloisesti. ”We do not go home tomorrow. No place on the plane!”

Harvemmin tulee luettua samalta kirjailijalta useampaa kirjaa yhden vuoden aikana, mutta joskus niinkin käy. Viime vuonna linnostuin Haruki Murakamista niin, että luin häneltä kolme teosta, ja tänä vuonna sama kävi Zinaida Lindénin kanssa: kevättalvella luin häneltä yhden romaanin ja yhden novellikokoelman, ja nyt tartuin e-kirjana tähän uusimpaan kokoelmaan, Rakkaus kolmeen appelsiiniin.

Tästä pidin ehkä eniten. Novellien maailma on yhä sama, ihmiset irrotettuna juuriltaan, jonkinlaisessa välitilassa toisessa maassa, erilaisten ihmisten ja tapojen ja tottumusten keskellä. He ovat ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia, elävät vierasmaalaisten kanssa, siellä, täällä tai tuolla, maan rajoilla ei sinänsä ole väliä, sillä maa on maa, ja ihmiset ihmisiä ja sillä hyvä. Nautin. Nautin kovasti.

Näissä uusimmissa novelleissa minua viehätti myös ajankohtaisuus: Lindén on sijoittanut tarinansa meidän aikaamme, ja jokaisessa on taustalla jokin onnettomuus tai tapahtuma, joka saa maailman sekaisin ja joka koskettaa tavallista ihmistä ikään kuin mutkan kautta. On Tōhokun maanjäristys ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus, on Eyjafjallajökullin tulivuoren purkaus ja lentoliikenteen lamaannus tuhkapilven takia, ja on Utöyan nuorisoleirisurmat. Ja on kaiken maailman terroristit ja raiskaajat ja pakolaiset, joita vastaan mitätön herra Matti Pellonpää taistelee omalla hiljaisella tavallaan liimailemalla öisin lappusia sähkökaappeihin. Lindénillä on terävä kynä, ja välillä ajattelin että voisi sillä toisinaan tökkäistä vähän kipeämminkin, mutta ehkä se ei ole tarkoitus, sillä hänen kuvailemansa maailma on lopulta sen verran nyrjähtänyt että siitä tulee inhimillinen. Sivuhahmojenkin suhteen:

”Mitä teet työksesi?” opettaja kysyi.
”En mitään”, mies vastasi iloisesti. ”En ole vielä päättänyt, mitä rupean tekemään täällä.”
Myöhemmin, kun harjoittelimme pareittain, Peter kertoi minulle, että hänellä oli ollut oma firma Kaiserslauternissa, mutta se oli mennyt konkurssiin. Hän ei kuulostanut ollenkaan iloiselta.

Huomaan lukevani Zinaida Lindénin novellikokoelmia kokonaisuuksina enkä niinkään yksittäisinä kertomuksina, sillä ne ikään kuin sulautuvat toisiinsa, vaikka tarinat ja ihmiset ja tapahtumat ovat eri. Ne vain liukuvat toisiinsa, sulautuvat yhteen. Novellit on nimettykin niin, että ne eivät jää mieleen yksittäisinä kertomuksina. Matti Pellonpään kaiman (mikä oli muuten mainio huomio) tarina kerrotaan nimellä Anastaja, mikä sinänsä on hyvä nimi, mutta unohtuu jälkikäteen, se ei yhdisty enää Matti Pellonpäähän. Tai näin ainakin minulle kävi.

Toisaalta ihastelin Lindénin kykyä eläytyä niin monen eri kansakunnan edustajaan, hän on varsinainen kameleontti! Mikä kertonee hyvästä havainnointikyvystä, sen verran luonnollisia nämä hahmot kaikkinensa (ja kaikkine huvittavine vikoinensa ja kulmikkuuksinensa) ovat.

…paitsi että Japanissa toisiaan vain vähän tuntevat eivät mitä suurimmalla todennäköisyydellä sinuttele toisiaan, kuten Tokio-tarinan Megumi-san ja Ryuichi-san tekevät. Todellisuudessa he käyttäisivät sukunimiä, puhuttelevathan he toisiaan kohteliaisuusmuodoin. Ulkomaalaisten suhteen on eri juttu, kuten alun katkelmassa, mutta japanilaisten keskuudessa näillä nimiasioilla on iso merkitys. No, se oli pieni särö kokonaisuudessa.

Pidin kovasti myös siitä, että Lindénin lauseet ovat pidentyneet. Nuorallatanssijassa minua häiritsi päälauseiden tökkivyys, tässä kertomus menee eteenpäin omalla painollaan ja luontevammin. Liekö kyse tyylinvaihdoksesta vai käännöksestä, en tiedä, suomeksi sen kumminkin luin.

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
ruotsinkielinen alkuteos Valenciana, 2016
kääntänyt Jaana Nikula
Into, 2017
151 sivua
kirjaston e-kirja

Arto Paasilinna: Kultainen nousukas

 – Minulla olis aatos.
Kulkukauppias istuutui laukkunsa kannelle. Hän katsoi vetoavasti Akseliin.
– Perustetaan yhtiö.

Kylläpä oli virkistävää lukea suomalaista kirjallisuutta, jossa ei ollut häivääkään nykyisistä teemoista: ei ilmastonmuutosta, ei feminismiä, ei minkään valtakunnan moralisointia tai poliittista korrektiutta! Ei sinne päinkään! Arto Paasilinna kirjoittaa pilke silmäkulmassa, sinänsä kyllä kauniisti ja mojovasti ja ketään säästelemättä, ja sitä kuuluisaa arjen rosoisuuttakin löytyy lähinnä henkilöhahmojen puheenparresta  (”Tänne et tule sen Seijas tyköä munias liottelemaan”), vaikka juoppoja, köyhiä ja muita yhteiskunnan runtelemia ihmiskohtaloita toki tähänkin tarinaan mahtuu. Ai miten jäin kaipaamaan Paasilinnaa, kunnon satiiria tarvitsisi tämä meidänkin aikamme!

No. Asiaan. Arto Paasilinnan Kultainen nousukas on satiiri sodanjälkeisestä Suomesta. Lempeä sellainen, mutta satiiri kumminkin. Akseli Korpela on äpärä, kuolleena syntynyt mutta äkäisen kätilön läimäyksestä vironnut poikalapsi, joka kasvaa itaran lestadiolaispariskunnan tykönä Lapin Sallassa. Mikä hauskinta, Akseli Korpelan syntymä sattuu samalle vuodelle kuin kirjailijankin. Itseironiaa? No, Akseli-poika oppii taistelemaan oman onnensa ja menestyksensä puolesta, hän on ahkera, idearikas, laskee kaiken – aivan kaiken – rahassa, siis täydellinen liikemies (tai bisnesmies, kuten nykyanglismien mukaisesti sanottaisiin), vaikka täysi-ikäisyyteen on vielä matkaa. Ja koska näin on, hän hankkii itselleen holhoojan, riskin kalakauppiaan ja sotalesken Siirin, joka opettaa pojan myös miehen tavoille siinä vaiheessa, kun pojasta alkaa tulla mies. Mutta siinä välissä Akseli ehtii myös perustaa yhtiön jos toisenkin, tienata rahaa valokuvaliikkeellä, sahalla, kalankuljetuksella, vuokranantajana ja niin edelleen. Nuoren miehen kohtaloksi käy unelmien nainen, ja sanonta ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” käy toteen.

Paasilinnan henkilöhahmot ovat karrikoituja ja vikoja täynnä, mutta samalla heistä surkeimmilla on myös hyvä sydän. Niin on Akselillakin, vaikka sitä on välillä vaikea huomata.

Silloin Akseli itki ensimmäisen kerran maailmalle lähtönsä jälkeen. Hän lähetti vaatimattoman rukouksen Jumalan suuntaan Seitovirran puolesta, ettei taivaassa oltaisi kulkukauppiaale tarpeettoman ankaria, vaan annettaisiin hänen sielulleen rauha – siitäkin huolimatta että Seitovirralle varmaankin oli kertynyt yhtä ja toista sovitettavaa vaiheikkaan maallisen vaelluksen aikana. (s. 79)

Ällisteltyään Helsingin menoa muutaman päivää Akselin alkoi tehdä mieli Siirin siikaa. Oli ikävä itse Siiriäkin, mielessä häilyi naisen leveä takamus, jota pojalla oli tapana varkain katsella kun holhooja luuttusi studion lattiaa pylly pystyssä. (s. 99)

Mutta mihin se satiiri sitten oikein osuu? Tapahtumat sijoittuvat pääosin 40-luvulta 60-luvulle, aikaan, jolloin Suomi nousi sodanjälkeisestä köyhyydestä hyvinvointiin. Eikä se nousu mitenkään kauniisti tapahtunut, siinä on laskelmointia, hyvää matikkapäätä, paljon riskinottoa, aimo annos ahneutta ja hyvän mittaamista rahassa ja mammonassa. Näille minä nauroin, mutta toisaalta se ihmisten aitous puutteineen ja vikoineen, voi miten jäin sitä kaiholla kaipaamaan tässä meidän nykyisessä teeskentelyn aikakaudessamme.

Pikkuisen Paasilinnan satiirin terä tosin taittuu loppua kohti. Pariisin matka menee luettelomaiseksi ja loppu onnelliseksi – vaikka toisaalta ehkä siinä on se jutun juju, onnea ei ole mammona, vaan tekemisen into. Vai? Voisiko sen lukea toisin? Että ihminen ei koskaan opi eikä ikinä muutu…

Kaiken kaikkiaan mainio pikku kirja. Tätä postaustakin kirjoittaessani hymynkare hiipii jatkuvasti huulilleni, niin olivat mainiot tämän Akselin erinäiset edesottamukset. Kertaalleen ehdin jo päättää ryhtyä lukemaan kaikki Arto Paasilinnan kirjat, tekeväni siitä oikein  haasteen ja kaikkea, mutta sitten muistin että ai niin, ne on kirjoina siellä kirjastossa, ei näitä vanhoja ole e-kirjoina, joten haasteeni tulee olemaan hidas. Mutta onneksi on aikaa. Ja kirjat on parhaita kirjoina. Mikäs tässä kiire on, elämää on takana mutta niin on edessäkin!

Arto Paasilinna: Kultainen nousukas
WSOY, 1982
198 sivua
ostettu kirjakaupan alelaarista

** Vuonna 1989 tämän pokkarin olisi saanut 19 markalla, joka nykyvaluutassa olisi 5,20 euroa. Minä ostin kirjan Akateemisen kirjakaupan poistolaarista tänä keväänä kolmella eurolla. Oli se hinta siis vähän mennyt alas varastossa tai jossain lojuttuaan, ja oli se jonkun kolhunkin vuosien varrella saanut…

Toiviainen & Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Selailin tässä eräänä iltana kirjaston vapaana olevia e-kirjoja ja törmäsin Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen toimittamaan teokseen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Mikäs siinä. Kirjoittajien pohdiskelut omasta kirjoittamisestaan ovat aina mielenkiintoista luettavaa.

Tähän kirjaan on valikoitunut kirjoittajia laidasta laitaan. Niin laidasta laitaan, että vähän ihmettelin onko tässä lähdetty henkilö edellä kirjoittamisen sijaan… Mukana on yksi kirjailija, muttei yhtään runoilijaa tai novellistia, sen sijaan ääneen pääsee maahanmuuttajapoliitikko, mainosnainen, teatteriohjaaja, lauluntekijä, räppääjärunoilija (okei, oli siellä sitten runoilijakin, tosin kävi ilmi että räppäristä runoilijan kouli kustantaja – onko sillä lopputuloksen suhteen merkitystä, en tiedä, hämmästyinpä vain että näinkö se nykyään menee), stand up -koomikko, tubettajakolmikko, toimittaja, bloggaaja ja pari elokuvantekijää.

Ja jos on haastateltujen joukko kirjava, niin sitä on myös teoksen tyyli, joka vaihtelee Salmen puhekielisestä hypetyksestä Toiviaisen hyvinkin sujuvaan kirjoitustyyliin, jossa henkilön pohdinnat kirjoittamisesta nousevat tärkeämmäksi kuin henkilö henkilönä. Jälkimmäisistä osuuksista pidin kovasti, nämä tekstit olivat kiinnostavia ja innostavia.

Aivan kaikkia tekstejä en jaksanut lukea loppuun asti tekstin tyylin tai haastatellun itsensä vuoksi. Mutta sitten oli toisaalta ne, joita luki todella kiinnostuneena. Kuten Emmi Itäranta, jonka työskentelymetodit ovat juuri niin pedantteja ja määrätietoisia kuin voi kuvitella, ja jonka ajatusmaailma lupaa paljon:

Olen kiinnostunut vallankäytöstä ja valtarakenteista yhteiskunnassa . […] jos informaation ja tiedon saatavuus otetaan ihmisiltä pois, heitä on helpompi hallita

Näinhän se on. Aion varmasti palata Itärantaan vastakin.

Miltei päinvastainen henkilönä ja kirjoittajana metodiensa puolesta tuntuu olevan laulunkirjoittaja Samuli Putro, jonka tuotantoa tunnen huonosti, mutta josta nyt kiinnostuin hyvinkin paljon. Hän pohdiskelee mm. näin:

”Jossakin kohtaa teosten sisällöllisyys ja elämä menevät samaksi mytyksi ja vasta aikojen päästä voi tutkia, mikä se elämän ja yksilöllisyyden viesti on.

[…] ammattinahan laulunkirjoittaja on huono, mutta intohimona hyvä.”

Bloggaaja-toimittaja Eeva Kolun tekstin kohdalla löysin yllättäen paljonkin saman suuntaista ajattelua kirjoittamisesta, siitäkin huolimatta, etten varsinaisesti kuulu hänen lukijakuntaansa. Mutta esimerkiksi tämä oli minusta mainio toteamus:

”Pidän paljon välimerkkien käytöstä: pisteistä, ajatusviivoista ja sulkumerkeistä. Näen ne ikään kuin eri ilmeinä.”

Näin se on! Vaikka kirjoittamisoppaat ja ties mitkä editorit miten sanoisivat, että kolmea pistettä ei saa käyttää ja huutomerkkiä ehkä kerran elämässä. Höpsis pöpsis, sellaista sääntöä ei ole, kuten ei sellaistakaan, että tärkein välimerkki on piste. Ei, välimerkit ovat kirjoituksen suola, liika pisteiden käyttö tekee teksistä tökkivän.

Kiinnostavia oli myös (krhm, tähti)toimittaja Reetta Rädyn pohdinnat kirjoittamisesta toimittajan näkökulmasta, vaikken jaakaan hänen innostustaan amerikkalaisen journalismin suhteen. Onneksi Räty on huomannut että muutakin näkökulmaa voi hankkia ja on ryhtynyt mm. opiskelemaan arabiaa. Tätä toivoisi näkevänsä suomalaisessa journalismissa enemmänkin, ettei kaikki olisi aina sitä angloamerikkalaista kopioimista. Maailma on niin laaja, ja niin ovat tulkinnatkin siitä.

Yksi asia nousi useamman kirjoittajan kohdalla esiin: joutilaisuus luovuuden lähteenä. Kirjoittaminen vaatii aikaa, tyhjiä hetkiä, oivalluksia, ja myös aikaa kirjoittamisen ja editoinnin välillä, unohdusta, joka näyttää tekstin uudesta näkökulmasta. Totta. Kaikella ei ole, ei voi olla, kiire.

Mikko Toiviainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
221 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo on yksi niistä suomalaisista kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut tutustua. Hänessä – hänen julkisuuskuvassaan – on jotakin, mikä kiehtoo minua: hänen etäinen ja utuinen katseensa, haalean vaaleansiniset silmänsä,  tyylikäs harmaa tukkansa, ikuinen monalisamainen hymy… Mutta mihin kirjaan tarttua? En tiennyt.

Viihdepuolen jätän suosiolla väliin, samoin masennuskirjat (kiitos, sitä puolta olen nähnyt  tarpeeksi elävässä elämässä). Kun sitten huomasin, että häneltä on tänä vuonna ilmestynyt pohdintakirja, jonka teemana on nelikymppisyys ja sen tuoma toinen elämä, ajattelin että tämä voisi olla kiinnostava. Olenhan samaa ikäpolveakin hänen kanssaan. Kirja on kaiken lisäksi taitettu kevyesti ja koostuu lyhyistä tekstinpätkistä, mikä tuntui houkuttelevalta.

Mutta kymmenen sivun jälkeen olin jo luovuttaa. Huomasin joutuneeni väärään seuraan. Tämä olikin minuudessavellomiskirjallisuutta, ja mitä pitemmälle luin, sitä selvemmäksi vellominen kävi. Kuka olen? Olenko sitä mitä haluan? Mitä minun pitäisi olla? Olenko tylsä, onko minun keskiluokkainen elämäni miehen, lasten, koiran, auton ja taloprojektin kanssa mielenkiinnotonta?  (Ei, ei se ole, ihmisen elämä on kaikkein mielenkiintoisinta, arjessakin, kun sitä vain katsoo niin) Ovatko muut, eronneet, deittailevat, matkustelevat someihmiset kiinnostavampia ja parempia kuin minä? Teinkö oikeat ratkaisut? Oliko elämä tässä, päättyykö se neljäänkymmeneen ikävuoteen? (Eh, ei.) Ja niin edelleen.

Omien pohdintojensa tueksi Vanhatalo ottaa angloamerikkalaisia (98% + muutama muu) minuudessavellojakirjailijanaisia (+ 1 mies), mutta nämä pätkät ohitin suosiolla. Tai ohitin kyllä, mutta mielenkiinnosta googletin jokaisen esiin nostetun nimen ja arvuuttelin etukäteen onko kyseessä jenkki vai britti. Hämmentävää. Näinkö valtavan angloamerikkalaistunutta suomalaisuudesta on tullut? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kiinnitän asiaan huomiota…

Lopulta Vanhatalo ei löydä vastausta kysymyksiinsä, ne eivät johda oikeastaan mihinkään. Tai ehkä hän toteaa, että ei siinä hänen elämässään mitään vikaa olekaan. Taloprojekti valmistuu, puolisot löytävät toisensa uudelleen ja lapset kulkevat mukana.

Harmittelin tätä sisäänpäin kääntynyttä näkökulmaa, sillä Vanhatalo kuitenkin kirjoittaa taitavasti, ja mielenkiintoisimmillaan hänen pohdintonsa ovat silloin, kun hän peilaa itseään omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Ei, ei siinä mitään angloamerikkalaisia kirjailijattaria tarvita, se pohja löytyy paljon lähempää. Ja se on paljon, paljon kiinnostavampi, paljon, paljon läheisempi.

Pieni huomio vielä kirjan kannesta, se kuvaa minusta osuvasti kirjan tunnelmaa. Selvästikin kirja on myös jatkoa edelliseen, masennusaiheiseen kirjaan, paitsi teemaltaan myös kannen tyyliltä.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S, 2018
206 sivua
lainattu e-kirjana kirjastosta

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Maanantaiaamu klo 7.23. Kirjani ovat minun osani ihmisten välisestä vuoropuhelusta.

Loppuvuoden lukusuunnitelmistani kirjoittaessani olin kokonaan unohtanut varanneeni kirjastosta Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Kun se hiukan yllättäen saapui, tartuin siihen heti, enkä meinnannut millään malttaa lopettaa. Kolmessa illassa olin kirjan lukenut.

Toisin sanoen, pidin lukemastani. En tiennyt varsinaisesti mitä odottaa, nimi Kuolinsiivous viittasi, no, kuolinsiivoukseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan päiväkirjamerkinnöistä ja vanhuuden pohtimisesta. Ajatusten siivoamisesta? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että Kilpi palaa muutamaan otteeseen kommentoimaan vuosien takaisia pohdintojaan tyyliin ”mitä minä oikein olen ajatellut”.

Kirja ja sen merkinnät on jaettu kuukausien ja päivämäärien mukaan, vain vuodet vaihtuvat. Ensin vuosilukujen painottaminen tuntui minusta turhalta, mutta vähitellen aloin ymmärtää niiden tarkoituksen. Jäinpä lopulta jopa laskemaan, minkä ikäinen Eeva Kilpi on milloinkin ja minkäkin ajatuksen, tunnelman aikoihin ollut, ja peilaamaan hänen ajatuksiaan ja tuntojaan omiin vanhempiini sekä isoäitiini, joka oli vain muutamia vuosia Kilpeä vanhempi ja jakoi saman kaipuun kotiin takaisin Karjalaan. Niin, Eeva Kilvestä etsin aina isoäitiäni, yritän löytää hänen tarinansa, tuntonsa ja kohtalonsa ikätoverin kirjoituksista. Äänensäkin, joka siellä täällä tulee esiin. Karjalaiset rakastivat sanontoja, niitä tulee esiin runsaasti Kilven tekstissä  ja muistuttaa isoäitini lisäksi isoisotädistäni. Se kieli, ne lorut ja runot, viisaudet ja sananparret!

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjaa rytmittävät runot. Jokainen kuukausi alkaa runolla, mutta runoja on myös merkintöjen sisällä. Samoin ytimekkäitä mietelmiä. Kirjoitin joitakin ylös, lopulta luin vain. Tämä on kirja, jonka mielelläni ottaisin omakseni, sujauttaisin kirjahyllyyni ja tutkailisin silloin tällöin, miettiessäni vanhuutta ja omia, jo katkeilevia juuriani. Karjala menetettiin, juu, ja sitä kaipaavat ne, jotka sinne syntyivät, mutta me, jotka olemme karjalaisia vain sielultamme, olemmeko me sittenkin vapaampia, kuin taivaan linnut, jotka tulevat ja menevät, tekevät pesänsä minne hyväksi katsovat, ja jatkavat taas matkaansa? Me emme kaipaa kuten isovanhempamme, vaan säilytämme sitä kaikkea sydämissämme.

Tässä muutama sitaatti. Huomaan, etten ole sittenkään kirjoittanut ylös päivämäärää, vain vuoden. Sääkirjaukset jostain syystä viehättävät minua kovasti, samoin erilaiset pohdinnat. Maailmanpolitiikka on sittenkin kaukana tavallisesta ihmisestä, ja Eeva Kilven kohdalla jäin miettimään hänen (meidän kaikkien) suhdettaan etenkin äitiin, joka nousee esiin usein, useammin kuin hänen oma äitiytensä, joka vaikuttaa olleen hankalampi. Tai ainakin toisenlainen. (Kilpi ei ole itsekään tainnut olla maailman helpoin läheinen, varsin voimakas ja epäsovinnainen persoona näistä muistiinmerkinnöistäkin nousee esiin.) Mieleeni jäi myös hänen mainintansa entisestä puolisostaan ja se, miten hän hiukan katuu eroaan. Ja sitten, jälkiviisaana, toteaa: turha toivo.

[…] Johtuukohan se siitä, että me karjalaiset ja sodan kokeneet ihmiset, evakot ja veteraanit, entiset sotalapset ja tavalla tai toisella invalidisoituneet  alamme nyt poistua tästä maailmasta? Jäljelle jäävät kaikentietävät rikkiviisaat selittelijät, historian uudelleenkirjoittajat, näköalattomat teoretisoijat ja maailma heidän käsiinsä. (2005)

Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa. (1984)

Perjantai klo 22. Suomalainen miesproosa on suoraan sanottuna tylsää. Eivät ole  päässeet vieläkään irti sodanjälkeisen modernismin puujaloista, mieskirjailijaparat. (2003)

Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin. (2002)

Jos oli ahdistavaa tuo äärivasemmiston, taistolaisuuden vaihe, stalinismi, niin kyllä on kalseaa tämä markkinatalouden valtakausikin, rahan valta, ihmisten eriarvoistuminen, äärimmäinen köyhyys ja rikkauden kasautuminen rikkaille, häikäilemättömyys. (2002)

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
WSOY, 2012 (e-kirja 2017)
117 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Lyhykäisiä: Ostereita ja ruisleipää, Mon Amour & Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Ajattelin kokeilla yhdistelmämuistiinmerkintöjen tekemistä – arvioiksi saati kritiikeiksi en näitä kirjoitelmiani kutsu, sillä nämä ovat vain omia, joskin julkisia lukumuistiinpanojani.

Ensimmäisen kirjoista luin jo keväällä, toisen kesällä ja kolmannen lopettelin eilen. Yhteistä niille ovat suomalaisen ja ulkomaisen yhtäläisyydet ja erot. Muuten ne ovatkin teemoiltaan aika erilaisia. Ruokaa, rakkautta ja matkoja.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta.

Olin tutkiskellut tätä kirjaa netissä jo kauan, ja päästyäni kotikirjastoon  tilasin sen heti luettavakseni. Odotin komeaa kirjaa täynnä kuvia, karttoja ja tekstiä, ja yllätykseni oli suuri, kun minua oli odottamassa pieni, miltei kämmenen kokoinen, mustavalkoinen kirjanen, joka muistutti kopiokoneella tehtyä kerhojulkaisua. Se on sääli, sillä sisällöllisesti kirja on todella mielenkiintoinen ja materiaalia olisi ollut hienoksi kirjaksi – toinen tekijöistä on kaiken lisäksi tunnettu journalisti, olen nautinnolla lukenut Jean-Pierre Frigon Ranska-aiheisia artikkeleita suomalaisista sanomalehdistä. Mitä voidaan siis päätellä? Että kustantajalla on mennyt pupu pöksyyn, eikä ole uskaltanut tehdä kunnollista kirjaa – kun eihän se myy? En tiedä, mutta tämä minulle tuli mieleen. (Hyvät arviot se aikoinaan kyllä sai, joten kiinnostusta olisi varmasti ollut…)

No, unohdetaan ulkoasu ja keskitytään aiheeseen. Luin kirjan eräänä migreenipäivänä, aloitin, enkä malttanut laskea ollenkaan käsistä. Se kertoo siis ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Jean-Pierre Frigo on ranskalainen, tarkemmin ottaen pariisilainen, jonka juuret ovat Burgundian lihapatojen ja italialaisen keittiön suunnalla. Eija Limnell puolestaan on suomalainen, ja hän tuo mukanaan karjalaisen keittiön omat lihapadat ja piirakat. Ranskalainen keittiö on kuuluisa, ja pariskunta vie lukijan eri puolille maata (mm. Bretagneen, mistä nuo osterit) ja pohtii samalla ruoan ja ruokailun vivahteita ja tärkeyttä elämässä. Suomalainen ruoka jää väistämättä statistin osaan, mutta kyllä meiltäkin kaikkea mielenkiintoista löytyy. Niin, ja tiesitkö että saa sitä ruisleipää Ranskastakin? Sitä tarjotaan perinteisesti ostereiden kanssa!

Tämä on kirjoja, jotka haluaisin omaan kirjahyllyyni, todella mainio pikku teos, jonka lukuisia reseptejä tekisi mieli kokeilla. Divarista metsästämään, siis.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta
Nemo, 2007
131 sivua
kirjastosta

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger on tuttu paitsi toimittajana, myös suositun Chez Héléna -blogin kirjoittajana. Koska periaatteessa kaikki ranskalainen kiinnostaa, höristelin korviani kun kuulin, että hän on kirjoittanut ensin suomalaisäitinä olemisesta Ranskassa ja sitten ranskalais(-suomalais)esta parisuhteesta. Mamma-asioista en ole kovin kiinnostunut, joten tartuin toiseen.

Liikanen-Renger tuntee hyvin nykyjournalismin trendit, ja sitä mallia noudattaa tämäkin kirja. Toimittaja-kirjailija panee itsensä (ja perheensä) likoon ja etäännyttää sitten aihettaan yleisemmäksi haastattelemalla muita ja läjäyttämällä sekaan reippaasti tutkimustietoa ja tilastoja. Hmm. Täytyy myöntää, etten ole oikein tällaisen tyylin ystävä.  Oli kuin olisin lukenut yli kaksisataasivuiseksi venytettyä naistenlehtiartikkelia. Eikä toisaalta mikään tapa lukukokemusta paremmin kuin tilastot… Koska Liikanen-Rengerillä oli kuitenkin mielenkiintoista sanottavaa, loikin epäkiinnostavan yli ja pysähdyin niihin kohtiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Mikä se sitten oli? Avioliitto ja miten se toimii. Suomessa erotaan helposti, ja Ranskassakin helpommin kuin aiemmin. Rivien välistä olin lukevinani, että L-R todella haluaa pitää tämän toisen liittonsa – perheensä – kasassa ja välttää ne sudenkuopat, joihin moni on pudonnut. Hän on sanoissaan hyvin varovainen, ja jättää siis omat mielipiteensä taustalle, mutta pohtii niitä kuitenkin muiden näkökulmien kautta. Esiin nousee asioita, kuten itsestään huolehtiminen, toisen huomioiminen, armollisuus itseään kohtaan ja muuta sellaista. Hyviä pointteja. Itse asiassa paljon hyviä pointteja, joita olisi kotimaassakin ihan hyvä pohtia. Tein muistiinpanoja, mutta sen mieleenpainuvin jäi kirjaamatta. Se, missä ranskalainen nainen näpäyttää pohjoismaisia naisia heidän ylimielisestä suhtautumisestaan, mitä tulee parisuhteen ”oikeaoppisuuteen”, ikään kuin vain skandinaavinen käsitys ”tasa-arvoisesta” parisuhteesta olisi ainoa oikea. Touché.

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena, 2018
240 sivua
luettu e-kirjastolainana

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta

Terhi Rannelan matkanpäiväkirjamerkintöihin perustuvan kirjan lopettelin myöhään eilen illalla, eli yhtä yötä pidempään en ole sitä ehtinyt sulatella. Idea on minusta mainio: Rannela kokoaa yksien kansien väliin monia erilaisia matkoja, kirjoittaa niistä lyhyehköjä, kolumnimaisia tekstejä. Osa niistä onkin julkaistu alunperin lehtijuttuina, osa on enemmän tai vähemmän suoraan matkapäiväkirjan sivuilta.

Jostain syystä lukukokemus jäi kuitenkin kohdallani vaisuksi. Ehkä kyse oli matkakohteista, ehkä (hyvin) erilaisista kiinnostuksenkohteista, ehkä matkustamisen tavasta, ehkä yksinkertaisesti kirjoitustyylistä, mutta yhtä kaikki, en kokenut pääseväni matkaan mukaan. En lentänyt, vaikka mieleni näihin eri maihin ja maisemiin kirjoittajan mukana kulkikin.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi jäivätkin kirjailijan pohdinnat omasta kirjoittamisestaan ja miten se seuraa myös matkoille, joko kirjoina, kesken olevana tekstinä tai ideoina ja inspiraationa, joita kirjoittaja tai kirjailija automaattisesti poimii mukaansa. Olen aiemmin lukenut Rannelan työpäiväkirjaa liittyen hänen romaaniinsa Frau, ja tällaisen päiväkirjan kirjoittaminen oli minusta mainio idea, lainasin sitä omaan työhönikin. Kenties siksi odotin tältä matkapäiväkirjalta enemmän. Ehkä se olisi juurikin se asiaproosa, josta Rannela itsekin mainitsi hiukan innostuneensa haastatellessaan Haapsalun ruotsalaisrouvia? Jään siis kuulostelemaan.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Luin kirjan e-kirjana, joten fyysisestä kirjasta en tiedä. Kansi on kaunis, siinä on selvästi haettu muistikirjan oloa ja lainattu ne harvinaiset mustat joutsenetkin (minun on pakko kertoa, että on niitä mustia joutsenia Euroopassakin, yhtä musta-valkoista pariskuntaa seurasin pari talvea Etelä-Ranskassa), mutta tähän kirjaan olisin kyllä kaivannut jotakin vähän nykyaikaisempaa ilmettä. Jopa valokuvaa. Vinjetit kunkin luvun alussa olivat kiva idea, mutta miksi teekannusta kurkistaa teepussin naru? Se on vähän sama, kuin jos viiniä tarjoaisi muovimukista tai sacherkakkua paperilautaselta…

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
sivua
Karisto, 2018
luettu e-kirjastolainana