Avainsana-arkisto: Suomi

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella

[…] olen Ranskan suuren vallankumouksen lapsi ja ranskalaisten filosofien ja ajattelun lapsi. Ranska on suurvalta, sillä Ranska on muokannut tapaani ajatella. Vaikka en olisi koskaan käynyt Ranskassa, olisin silti ranskalainen minäkin.

Liisa Väisänen on minulle tuttu oikeastaan vain hänen Italia-Espanja-Ranska-kirjatrilogiastaan. Italiaa olen silmäillyt myöhemmin luettavaksi, Espanjan olen tainnut lukea jo puoliväliin, kun taas Ranskan ahmaisin kerralla kokonaan. Se selittyy tietenkin sillä, että Ranska on minulle näistä kolmesta maasta se läheisin ja toisaalta sillä, että se maa on suurten muutosten edessä, ja juuri nyt minua kiinnostaa kaikki Ranskaan ja sen historiaan, eritoten vallankumoukseen, liittyvä.

Niinpä oikeastaan yllätyin, että myös Väisänen puhuu pitkin kirjaansa vallankumouksesta. Sekä Ranskaa ja koko eurooppalaista ajattelua määrittelevänä asiana että lopulta sen mahdollisesta uudesta  tulemisesta.

Väisänen on jakanut kirjansa alueisiin ja kaupunkeihin, joiden kautta hän tutkiskelee ennen kaikkea Ranskan historiaa ja ripottelee mukaan myös omakohtaisia kokemuksiaan opiskeluajoilta sekä työssään matkaoppaana; asunut hän on Pariisin lisäksi myös Nizzassa ja Biarritzissa. Koko maata ja sen valtavan laajaa sekä monivaiheista historiaa kulttuurin erityispiirteineen hän ei edes yritä kahmaista, vaan tekee valintoja omien kiinnostuksen kohteittensa mukaan. Suurin osa oli minullekin tuttua, mutta ihan uuttakin opin: en ollut koskaan kuullut Loiren jokilaakson sarjamurhaajasta enkä liioin torajyvästä, joka vaivasi Colmarin väkeä niihin aikoihin, kun Grünewald maalasi kuuluisan Isenheimin alttaritaulun. Loiren jokilaaksoa olen kiertänyt ja tuon alttaritaulunkin nähnyt, joten oli kiehtovaa saada ihan uutta näkökulmaa niihinkin.

Vaikka pidinkin kirjan konseptista ja Väisäsen jutustelevasta kirjoitustavasta, vaivaa kirjaa keskeneräisyyden olo. Se näkyy paitsi siinä, että Ranskan karttaan on jäänyt valkoisia alueita eli joita hän ei käsittele lainkaan, myös kirjoitusvirheiden valtavana määränä. Siis niin valtavana, että se jo häiritsee lukemista: samojen sanojen ja ilmausten jatkuvaa toistumista, kömpelöitä lauserakenteita ja huolimattomuutta paikan ja henkilöiden nimissä. On kuin kirja olisi pitänyt saada pikaisesti markkinoille ja viimeistely oikolukuineen olisi jätetty kokonaan väliin. Tästä sapiskaa myös kustantajalle.

Mutta se, mistä pidin, on Väisäsen oman kenties hiukan räiskyvänkin persoonan näkyminen tekstissä. Hän ei epäröi kutsua suomalaista historiatulkintaa amerikkalaiseksi tai kritisoida suomalaista yksisilmäisyyttä englannin kielen edessä. Eikä hän liioin sorru toimittajien tapaan toistelemaan valmiiksi annettuja näkökulmia tai viljelemään trendisanoja ilmastonmuutoksesta salaliittoteorioihin, vaan kirjoittaa mielenkiintoisesti mm.  vapaamuurariudesta, temppeliherroista ja Graalin maljan etsijöistä historiallisina ja alati elävinä ilmiöinä. Nostan hänelle tästä hattua.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen matka, vaikka odotinkin ihan erilaista. Meinasin nimittäin ensin lukea itseäni kiinnostavista alueista, mutta alueet toimivat tässä kirjassa vain kimmokkeena historiallisille tarkasteluille, joten aloitin alusta ja luin loppuun. Kiehtovaa sinänsä.

Tein jonkin verran muistiinpanoja ja kirjoittelin kiinnostavia tekstin pätkiä ylös. Tässä niitä:

Historian tulkinnan näkökulmasta ja Normandiasta:

Suurin osa Normandiassa vierailleista suomalaisista on käynyt Normandian maihinnousun paikoilla. Meidän tapamme tulkita historiaa on usein hieman amerikkalainen. Historiahan on aina tulkintaa. (s.47)

Ranskan kielen merkityksestä (englannin puserruksissa):

Muistan erään matka, jonka aikana tapasimme ryhmäni kanssa yliopistosta vastavalmistuneen tohtorin. Eräs ryhmämme jäsen kysyi häneltä, oliko hän tehnyt väitöskirjansa englanniksi. Kysymys oli hänestä absurdi. Miksi ihmeessä ranskalainen kirjoittaisi väitöskirjansa englanniksi? Kun minä vuorostani kysyin kysyjältä, mistä tällainen ajatus on juolahtanut tämän mieleen, hän sanoi, että väitöskirjoja voitaisiin tehdä englanniksi kansainvälisyyden vuoksi. Sillä hän osoitti, ettei tiennyt, kuinka kansainvälinen kieli ranska on. (s. 64)

Ranskan kielen syrjäytyminen ja englannin nousu alkoi vähitellen ja voimistui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Vuosi 1945 toi mukanaan uudenlaisen kielipoliittisen maailmanjärjestyksen, jossa Amerikan Yhdysvallat näytti olevan läntinen johtovaltio. YK:ta perustettaessa Yhdysvallat ehdotti englantia ainoaksi viralliseksi työskentelykieleksi. Ranska tietenkin vastusti sitä, ja yhä edelleen ranska on yksi YK:n ja Unescon kuudesta virallisesta kielestä. (s. 65)

Saksa ja Ranska, toki Espanjan ja Italian taustatuella, kyselevät nyt suureen ääneen, onko englannin kielen asemaa mieltä pitää Euroopan unionissa niin vahvasti esillä. Oikeassahan he ovat, ei ole. Brexitin jälkeen englanninkielisiä maita unionissa ovat enää Iralnti ja paikoin Malta, mutta sielläkään englanti ei ole kovin monen äidinkieli. (s. 235)

Marseillesta (oi, minä ymmärrän!):

Ranskan kansallislauluksi nimetty Marseljeesi on alun perin ollut juuri Marseillen vallankumoustaistelijoiden taistelulaulu. Nuoriso on jatkanut kapinaansa vallankumouksen jälkeenkin, etenkin musiikin avulla. (s. 212)

”Tulitko Amsterdamin koneella?”
”Ei, tulin Brysselin koneella.”
”No, mutta sehän on ihan sama.”
Hän on aivan oikeassa. Marseillesta katsottuna se on aivan yhdentekevää. (s.215)

Tiedättekö, minä rakastan Marseillen kaupunkia. Jos joskus vielä muutan Ranskaan, Marseille on minun kaupunkini. (s.216)

Descartesista ja ranskalaisesta ajattelusta (joka pätee yhä tänä päivänä):

Hänen [eli Descartesin] radikaalein ajatuksensa oli varmasti se, että ihan kaikkea voi lähtökohtaisesti epäillä. Hänelle epäily oli merkittävin metodi. Pitää epäillä aina siihen saakka, kunnes kohtaa jotain sellaista, mitä voi pitää varmana. Ainut asia, jota hänen mukaansa ei voi epäillä, on, että ihminen epäilee.

Vallankumouksen alkusyistä ja -vaiheista:

Ennen vallankumousta Ranskan kansa oli jaettu kolmeen säätyyn. Aatelissääty nautti lukuisista etuoikeuksista, eivätkä he juurikaan maksaneet veroja. Pappissääty keräsi kymmenyksiä, ja he eivät maksaneet lainkaan veroja. Niin sanottu kolmas sääty, johon kuului 98% koko Ranskan väestöstä, ei nauttinut minkäänlaisia etuja tai oikeuksia, ja koko valtion verotaakka oli käytännössä heidän harteillaan. Vallankumouksen kynnyksellä Ranskan taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen. Ranska menetti paljon rahaa Amerikan itsenäisyyssodissa. Kuningas halusi kerätä lisää veroja, joita kansa ei paitsi halunnut, myöskään millään olisi pystynyt enää maksamaan. (s. 223)

Kun naiset tulivat pyytämään leipää kuningattarelta, kuningatar [Marie-Antoinette] piiloutui sen sijaan, että olisi ottanut heidät vastaan. (s. 225)

[1700-luvun] kahviloissa suunniteltiin myös vallankumousta. Pelkästään Pariisissa oli vuotta ennen vallankumousta kuusisataa kahvilaa. Niissä vaihdettiin mielipiteitä ja uutisia. (s. 246)

Napoleonin ajasta:

Lakot olivat kiellettyjä. Rikoslaki kielsi yli 20 ihmisen kokoukset. (s. 259)

Tulevaisuudesta:

Moni aiempi Ranskan presidenteistä on joutunut perumaan haluamansa uudistukset, koska ranskalainen yhteiskunta on lakkojen tähden halvaantunut täydellisesti. Macron on toistaiseksi osoittanut peräänantamattomuutensa. Lakot ovat nyt syksyllä 2018 jatkuneet jo kuukausia ja häirinneet taatusti monen ranskalaisen elämää. Onkin mielenkiintoista seurata, kuka lopulta luovuttaa ensimmäisenä, vai onko lopputulema uusi suuri vallankumous. (s. 273) (Alleviivaus minun)

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella
2019, Kirjapaja
282 sivua

Lyhyesti (muista) eristyksen aikana luetuista kirjoista

Korona-aika on varmasti meillä kaikilla vaikuttanut siihen mitä ja miten olemme lukeneet. Ajatukset ovat väkisinkin olleet päivänpolttavissa asioissa, toisilla liittyen virukseen, toisilla sen taustalla tapahtuviin asioihin. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mitenkään erityisesti ajatukset eivät kuitenkaan ole näkyneet kirjavalinnoissa, vaikka niitä onkin lukenut nyt toisella tavalla. Osasta olen jo kirjoittanut, loput loppuun asti luetuista tulkoon kirjatuksi ylös lyhyinä merkintöinä.

Pia Maria Montonen: Wiurilan Anna Lisa – Arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa (Suomi, 2018)

Luin Wiurilan Anna Lisan eristyksen alkupäivinä, jolloin halusi jotakin ihan muuta ajateltavaa. Ja siihen tarkoitukseen Montosen kirja sopi erinomaisesti. Anna Lisa eli Anna Louise Standertskjöld-Brüninghausin tarina johdattelee yksilön kautta Suomen lähihistoriaan, johon kuuluivat kartanon omistajat palkollisineen, ja miten siitä sitten monien mutkien kautta on päästy tähän päivään. Kirjan Anna Lisa on reipas ihminen, joka selviytyy vastoinkäymisistäkin, joita toki riittää, mutta väistämättä sitä jää miettimään, miten se sittenkin on helpompaa niille, joilla on sukunimi, suvun rahaa ja suhteita ympäri Eurooppaa. Ja toisaalta, miten tällaisella taustalla kasvaa varsin vahvoja persoonia, omaan itseensä luottavia. Kirja oli helppolukuinen, ei erityisen syvällinen, mutta kiinnostava näkökulma yhden kartanon ja sen omistajattaren elämään.

 

Sándor Vály: Erään maalarin merkintöjä 2006–2010 (Suomi, 2012)

Suomessa pitkään asuneen unkarilaistaitelija Sándor Vályn päiväkirjamerkintöjä olen lukenut pikku hiljaa ja vähitellen, nyt sain sen vihdoin loppuun. Hän kirjoittaa taiteesta, uskonnosta, elämästä, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, Helsingistä, Roomasta, Unkarista ja yleensä maailman menosta pohtivaan tapaan ja havaintojaan ylös kirjoittaen, mikä viehätti minua kovasti. Erityisesti mieleen ovat jääneet pohdinnat taiteen merkityksen muuttumisesta sen jälkeen, kun siitä poistettiin yhteys pyhään ja se alistettiin markkinavoimille eli kun taidetta alettiin hinnoitella ja myydä. Ajatus on todella mielenkiintoinen ja alati ajankohtainen, kun uutisissakin taide tuntuu pääsevän otsikoihin lähinnä vain silloin, kun joku taulu on myyty mahdollisimman kalliilla hinnalla jollekin äkkirikastuneelle pankkiirille tai sijoittajalle. Vaikka Vály ei ole maailman tunnetuin taiteilija, hänen mietteitään oli todella mielenkiintoista lukea, tämä on kirja joka jää hyllyyni.

Derf Backderf: Trashed (Yhdysvallat, 2015)

Luen mielelläni hyviä sarjakuvia, mutta amerikkalaiset comicsit eivät oikein ole heiniäni. Helmetin e-kirjastossa ei vaan valitettavasti ole juuri muuta tarjolla, ja kun Derfin nimi oli jäänyt mieleeni Ville Rannan sarjisblogista, ajattelin että no katsotaan. Albumin kantava teema on (amerikkalainen) jätehuolto, jonka parissa Derf nuorena miehenä työskenteli ja näki, miten valtavasti jätettä tuotetaan ja miten huonosti sitä kierrätetään, vähän ”poissa silmistä, poissa mielistä” -periaatteella. Opettavainen tarina, siis, ja siinä mielessä herättelevä, mutta en pitänyt lainkaan Derfin piirrostyylistä, enkä siitä rumasta kielestä ja vastenmielisestä käytöksestä joka näyttäisi olevan jotenkin ”cool”. Ei, en pitänyt yhtään. Jatkoin lähinnä sen jätehuoltoteeman vuoksi, niiden tikittävien aikapommien, joita kaatopaikoiksikin kutsutaan.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit (Suomi, 2018)

Ruuskan Simberg-elämäkerran ensin kuuntelin ja sitten harppoen vielä luinkin e-kirjana nähdäkseni myös kuvat. Erinomainen teos! Tätä oli ilo sekä kuunnella että lukea, valtavan mielenkiintoinen taiteilija ja elämä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnen hetkineenkin. Ja onhan se jälleen yksi näkökulma Suomen historiaan, taiteilijan ja hänen perheensä ja tuttaviensa kautta. Tämä on kirja, jonka omistaisin mielelläni kovakantisena painettuna kirjana, sujauttaisin kirjahyllyyn ja palaisin sen pariin uudestaan ja uudestaan.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Suomi, 2020)

Suomen suurlähettiläänä Venäjällä toimineen René Nybergin omaan perhetarinaan perustuvan kirjan Viimeinen juna Moskovaan kuuntelin äänikirjana. Olikin valtavan mielenkiintoinen tarina Suomen juutalaisista ja heidän sukujuuristaan Latviassa, kaikista niistä kohtaloista toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen Neuvostoliitossa. Niistäkin, joissa juutalaistyttö eli Nybergin äiti kielletään tämän mentyä naimisiin kristityn kanssa. Monenlaisia tarinoita mahtuu meidän Suomenmaahammekin, mistä kirja on hyvä muistutus. Kirjan lomassa kuuntelin välillä Hillel Tokazieriä, joka on Nybergin serkku, ja nousee esiin tarinassakin.

Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia, 2020)

Italialaisen Paolo Giordanon teos Tartunnan aikaan on ensimmäinen koronaepidemiasta kertova kirja, ja jotenkin luulin jostain lukeneeni että se varoittaa pandemian myötä autoritarismiin siirtymisestä, mutta eihän se sellaista ollut ollenkaan, olen tainnut lukea omiani. Siksi siihen kuitenkin tartuin, aihe kun kiinnostaa. Mutta pikemminkin se on nuoren lukuja ja matemaattisia kaavioita pyörittelemään tottuneen fyysikkomiehen paniikinomainen esseepuheenvuoro siitä, miten meidän kaikkien täytyy jäädä kotiarestiin. Teksti alkaa sikäli kiinnostavasti, että se myöntää koko tilanteen olevan auki ja voivan kääntyä mihin suuntaan tahansa, mutta juuri nyt on tärkeä tehdä muistiinpanoja ja huomioita, sillä jälkikäteen autenttisuus tulee väistämättä puuttumaan. Kun tapahtumapaikkana on vieläpä Pohjois-Italia, alku lupaa paljon. Mutta sitten se menettää otteensa ja minä kiinnostukseni. Lähinnä mieleeni tuli Lars von Trierin elokuvan Melancholia tiedemies, joka luotti laskuihinsa muttei nähnyt väistämätöntä, jonka lapsi näki ja naiset tunsivat. Liika tieteeseen nojautuminen ei ole hyväksi sekään. (Ja epäilevä luontoni alkaa kyllä kysellä miksi tämä on niin nopeasti kirjoitettu ja niin monelle kielelle heti käännetty… että pysykää kotona ja totelkaa määräyksiä, vai?)

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija

L. sanoo:
”Jotkut näistä ovat olleet Beatles-faneja.”
”Ehkä myös Elvis-faneja”, minä sanon.

Täytyy ihan ensimmäiseksi sanoa, että näin kaunista kirjan kantta harvoin näkee. Voisin vain tuijotella tuota kuvaa, laittaa seinälle ja antaa mielen kulkea.

Kyllikki Villan viimeisen lokikirjan jälkeen tuntui luontevalta palata jo noin puoliväliin lukemani Merete Mazzarellan Varovaisen matkailijan pariin. Molemmat rouvat ovat iäkkäitä matkailijoita, molemmat kulkevat kauas, tosin toinen yksin rahtilaivalla ja toinen puolisonsa kanssa luksusristeilijällä ja myöhemmin lentäen. Jo tässä tulee esiin heidän eronsa, joka ei jää vain matkustustapaan tai -filosofiaan, vaan myös kirjoitustapaan. Kun Villa kirjaa ylös huomioitaan ja tuntojaan päiväkirjamerkinnöiksi pääosin puhumalla nauhuriin, kirjoittaa Mazzarella omia pohdintojaan tietokoneella ja kirjallisuustieteilijän tapaan lähdekirjallisuuteen tukeutuen. Ja onhan heidän taustansakin hyvin erilaiset, Villa on suomenkielinen, Mazzarella ruotsinkielisestä kulttuurisuvusta.

Vaikka samastun huomattavasti enemmän Villaan, pidän kovasti myös Mazzarellan hyvin omaperäisestä kirjoitustyylistä. Jos Villan kanssa koin lähteväni matkaan, oli kuin Mazzarella olisi pyytänyt minua ystävällisesti istahtamaan viereensä ja katsomaan maailmaa hänen vinkkelistään, maailmaa, joka on minulle itselleni hyvin vieras. Ei, en voisi ikinä kuvitella seilaavani maailman meriä menetettyä imperiumiaan haikalevien brittien kanssa luksusristeilijällä, enkä liioin ole erityisen kiinnostunut Australiasta, johon tämä kirjan loppuosa keskittyi kokonaan, mutta loppujen lopuksi tämä yllättävä suunta ja sen kriittinen (ja ihasteleva) tarkastelu osoittautuikin antoisaksi, sillä en ole yhtään vakuuttunut, että koskaan kävisin tuossa maailmankolkassa ja vaikka kävisin, se ei tapahtuisi yliopistollisissa merkeissä eikä illallispöydissä.

Ihailen kuitenkin Mazzarellan tapaa heittäytyä erilaisiin tilanteisiin ja tapahtumiin avoimin mielin ja kysellen, vaikka hän itseään varovaiseksi matkailijaksi kutsuukin, sellaiseksi, joka ei koskaan tekisi mitään extremeä. Ei se extreme minuakaan kiinnosta, ehkä kutsuisin itseäni vain hitaaksi matkailijaksi. Haha, ehkä siis olen itsekin varovainen matkailija, en ole vain ole aiemmin sitä tajunnut!

Se, mikä minua Mazzarellan kirjoitustavassa viehätti erityisesti oli hänen tapansa asettaa itselleen kysymyksiä, joihin hän vastaa pohjaten omiin kokemuksiinsa, havaintoihinsa, lukemaansa ja muistoihinsa. Hyvin avoinkin hän on, ja tuo läheisensäkin tekstiin mukaan (heidän hyväksynnällään, oletan). Matkan aikaan Mazzarella on yli 70-vuotias ja palaa usein lapsuusmuistoihinsa, yrittää saada kiinni myös siitä, keitä olivat hänen omat vanhempansa, ihmisinä, yksilöinä. Ehkä se tosiaan on vanhuuden tehtävä, kuten Kyllikki Villa omassa kirjassaan totesi, eletyn elämän pohtiminen, ja kukin tekee sen omalla tavallaan. Lukijana minusta se on valtavan mielenkiintoista.

Mazzarellan kirjoitustyylistä johtuen, tai ehkä siitä koetusta erilaisuudesta, en tehnyt kauhean paljon muistiinmerkintöjä. Joitakin kuitenkin, joista tässä muutama.

(Eipä tullut tästäkään juoniselostusta eikä sen kummempaa analyysiä, kunhan annan nähtävästi ajatukseni kulkea ja kirjoittelen tuntojani. Ehkä olenkin tällainen tuntolukija.)

Braemer-laivalla:

Tämän voisi googlata, ajattelen, mutta onneksi kukaan ei keksi tehdä niin.

”granny-dumpingin” innostamana:

[…] hän saa mielikuvitukseni liikkeelle: kun kerran Suomi jo nykyään rakentaa risteilyaluksia, täällä voitaisiin rakentaa erityisiä laivoja vanhustenhuollon ongelmien ratkaisemiseksi. Paljon pienenpieniä hyttejä, ei mitään luksusta mutta runsaasti matalapalkkaista henkilöstöä – ja sitten vain niin kauas merelle että omaisten ei tarvitse enää välittää, ja koko hoito veroparatiisin mukavuuslipun alle. Markkinaliberaali toiveuni.

Paluusta Australiaan:

Kun L. hakee meille viisumia, myös sähköinen lomake haluaa tietää, minkä takia haluamme tulla. ’Ystävien tapaaminen’, kirjoittaa L. matkan syyksi, mutta siihen lomake ei tyydy, se haluaa tietää keitä ystävät ovat, kysyy nimiä, osoitteita ja puhelinnumeroita. Haluammeko todella, että ystävämme rekisteröidään jälleen yhteen tietokantaan? Haluammeko edes kysyä heiltä lupaa? L. kirjoittaa ’matkailu’, vaikka se tuntuu väärältä.

Ensimmäisistä Australiaan saapuneista vankilaivoista:

Toisen vankilaivueen olot olivat vielä huonommat [kuin ensimmäisen], ruoka-annokset olivat niukkoja, vankeja pahoinpideltiin, joka neljäs kuoli. Miksi? Siksi että kuljetuksesta ei vastannut Britannian laivasto vaan muuan yksityinen yrittäjä. On helppo nähdä yhtymäkohtia nykypäivän yksityistämisintoon.

Brittien ja aboriginaalien ensikohtaamisista, yksi esimerkki:

[Vankina 1800-luvun alussa Australiaan tullut ja myöhemmin vapautunut] Will tajuaa vaistomaisesti aboriginaalien rituaalien ilmentävän samantapaista hengellisyyttä kuin hän itse aikoinaan koki lontoolaisessa kirkossa. Hänen mielessään käy jopa, että heidän elämänsä on jossain mielessä parempaa kuin hänen omansa, koska he elävät ilman luokkaeroja eivätkä – toisin kuin hän – jatkuvasti raada otsansa hiessä.

Uudessa-Seelannissa:

Myönnettäköön, että tämä on tyypillinen turistikokemus, mutta miksi suotta valittaa, kun juna  – The Transalpine Railway – on valtavan mukava ja maisemia voi ihailla suurista panoraamaikkunoista tai avoimen näköalavaunun kaiteen äärestä?

Hitaasta lukemisesta (tähän samastun!):

Lähtiessämme hän antaa meille uuden kirjansa Slow Philosophy, joka ei käsittele yksin filosofiaa vaan myös perustavammin hitaan, pohdiskelevan lukemisen merkitystä. Kun jo seuraavana aamuna ryhdyn lukemaan sitä, yritän lukea hitaasti ja pohdiskellen, seurustelustani tämän kirjan kanssa tulee kuin harjoitusta, meditaatiota. Ihastun sitaattiin Virginia Woolfilta. Meidän täytyy, hän kirjoittaa, olla valmiita palaamaan tekstiin yhä uudestaan ja pitää välillä taukoja: ’Pölyn on annettava laskeutua – on käveltävä, puhuttava, nypittävä ruusujen kuihtuneet terälehdet ja nukahdettava. Yhtäkkiä sitten omia aikojaan, sillä niin luonto hoitaa nämä siirtymät, kirja palaa, mutta nyt toisella lailla.’

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
ruotsin kielestä suomentanut Raija Rintamäki
318 sivua
Tammi, 2019
luettu e-kirjana

Kyllikki Villa: Myrskyssä – kolmas lokikirja

Kun katselen valtamerta, ajattelen usein niitä purjehtijoita, jotka lähtivät katsomaan mitä siellä on, eivät tienneet mitä horistontin takana on ja mikä tämä maailma oikein on.

Kyllikki Villan kolmas lokikirja Myrskyssä kertoo hänen viimeisestä rahtilaivamatkastaan Etelä-Amerikkaan. Hän on 75-vuotias, pakkaa jälleen kirjoituskoneensa, työnsä, kirjansa ja konjakkinsa ja antautuu matkan viemäksi. Olen lukenut hänen kaksi aiempaa lokikirjaansa, Vanhan naisen lokikirjan ja Pakomatkalla, ja tiesin siis odottaa sellaista hidasta etenemistä ja pohdiskelua, josta niin kovasti pidän.

Tällä kertaa lisänä on vanhuuden tuomat ongelmat, tai haasteet, kuten nykyään pitäisi sanoa: jalat eivät kanna kuten ennen, ja keho väsyy nopeammin, sekä kävellessä että töitä tehdessä. Mutta toisaalta hän kohtaa tälläkin kertaa auttavaisia ihmisiä, jotka etenkin Etelä-Amerikassa kohtelevat vanhaa naista erityisen kunnioittavasti ja hellävaraisesti, mikä toisaalta Villaa naisena ja ihmisenä viehättää ja toisaalta välillä ärsyttää, sillä se saa hänet näkemään itsekin itsensä iäkkäänä. Mutta kunnioitusta hänen matkustustapansa herättää, niin kanssamatkustajissa, kohtaamissaan ihmisissä kuin myös lukijassa, ainakin minussa.

Näin eristyksen aikaan huomaan lukevani kirjojakin eri tavalla ja nykyhetkeen heijastellen, ja näin kävi myös Villan päiväkirjamerkintöjen kanssa. Koin pääseväni hänen kanssaan matkaan, nyt kun omat siipeni on sidottu selän taakse, hän avasi minulle ikkunan, josta tulvi valoa, raikasta ilmaa ja josta näki maailman, joka on minulle niin vieras ja silti tuttu – sillä kuten Villa totesi Chiloessa osterinviljelmiä katsellessaan, että ne ovat kaikkialla samat, Etelä-Amerikassa ja Japanissa, missä hän niitä kauan sitten katseli, ja minun teki mieli huudahtaa, kuiskata, kertoa, Kyllikki, Kyllikki, niin ne ovat myös täällä Ranskassa! sillä minä tiedän tuon tunteen, ne ovat samat, sillä ihminen on sama, ja se lohduttaa minua jostain syystä nyt aivan erityisesti, se ei muutu, se ei pysty muuttumaan, vaikka maailmaa yritetään nyt kahlita sellaisella vimmalla, jota ei ole ennen nähty.

Paluumatkalla havahduin yhtäkkiä, että Villa on itse asiassa eristyksessä rahtilaivalla, jonka matkan kestoa ei ennalta tiedä, sillä se kulkee markkintatalouden ehdoilla sen mukaan, sinne missä on halvinta työvoimaa ja minne chileläistä kalajauhoa kulloinkin kaupitellaan. Laiva on pysähdyksissä milloin syrjäisissä satamissa, milloin Panaman kanavassa odottamassa vuoroaan, jossa siinäkin puhuu raha, ei saapumisjärjestys. Ja kun Villa on ollut pienessä hytissään eristyksissä viisikymmentä vuorokautta ja minä omassa olinpaikassani neljäkymmentä, havahdun tähän tilanteen samankaltaisuuteen ja miltei hihkaisen, kunnes totean että on eri asia olla eristyksissä omasta tahdosta ja pakosta. Siinä on valtava ero.

Mutta oli miten oli, nautin jälleen Villan pohdinnoista, hetkittäisistä äksyilystä, naurusta, epävarmuudesta, rohkeudesta, jota hän ei pidä rohkeutena lainkaan, vaan sitkeytenä ja sopeutumisena, hänen vapaudestaan kulkea mielensä mukaan, iästäkin huolimatta. Tämä oli hänen viimeinen pitkä merimatkansa, jossain vaiheessa hän totesi että hänen nähtävästi täytyi lähteä kauas tajutakseen että on vanha.  Minusta tämä oli ihana toteamus. Ihminen saa olla vanha. Ja silti tehdä asioita. Sillä eihän Villa toki matkustamista lopettanut, kuten hänen tyttärensä Saara loppusanoissa kertoi, he matkustivat Euroopassa kolmisin pienen tyttärentyttären kanssa, ja Villa vietti talvia myös Azoreilla.

Onneksi Kyllikki Villan ei tarvinnut nähdä Eurooppaa ja maailmaa tällaisena, mikä se tänään on.

Tein jälleen muistiinpanoja, tein aivan valtavasti, sillä koin jonkinlaista syvää sielunsisaruutta Villan päiväkirjamerkintöjä lukiessani. Blogiin kopsasin vain muutaman:

Mutta se mikä minua yhä enemmän vanhemmissani ja lapsuudessani askarruttaa on, mikä niissä on ollut uniikkia ja vain meillä, ja mikä on ollut samanlaista muissakin perheissä. (Muistettuaan yhtäkkiä, miten äiti sanoi Kyllikille hänen satutettuaan itsensä, ”Tule tänne, äiti puhaltaa,”)

”Niin kuin Åke sanoi subjunktiivista: ’Eihän se ole vaikea, nehän käyttävät sitä.’ [Naurahtaa.] Mutta täytyy olla niiden keskellä jotka käyttävät. Kielioppi on kyllä kivaa, mutta ei sen sääntöjen mukaan opi… siis ensin pitäisi oppia ja sitten voi jäsentää [ensin elävä kieli ja sitten se analysoidaan].

Mukavaa arvailla minkälaisia ihmisiä on matkustanut, ja surettaa ettei mulla ole mitään kirjaa jonka voisin jättää, kun mulla on Helsingin kaupunginkirjaston kirjoja!

Päivät pitkät vaihtelen lukemista ja kirjoittamista – ja loion aina välillä ja mietin. Mitähän se on se meditaatio? Onko se tätä tajunnanvirtaa jonka minä annan kulkea?

Mulle tulee niin paljon lapsuuden asioita mieleen – no, ehkä niitä tulee tässä iässä muutenkin, mutta tämä on hyvä olotila siitä että niitä tulee ja menee, niitä miettii, tutkiskelee ja selvittelee. Minä vain uskon että tämä oman elämänsä selvitteleminen on vanhuuden homma. Eikä se ole vaikea eikä paha, vaan jotenkin selkeää ja rauhallista, ja tuntuu hyvältä että aika on niin hidas.

Ehkä olen menossa kohti jotakin, mikä minun täytyy nähdä ja kokea.

Epäilen että täällä on aika kova poliisijärjestys, koska kaikki tuntuu niin suojellulta ja järjestetyltä. Lentokentästä alkaen, joka oli muuttunut,  siellä ei ollut niitä pyydystäjiä ollenkaan, vaan taksihomma oli järjestetty ja ilmeisesti ketään kärkkyjiä ei päästetty enää ollenkaan lentokenttärakennukseen. Se on hyvä ja paha. Hyvähän se on että on turvallista, mutta äärimmäiseen poliisijärjestykseen meno ei tietenkään ole kivaa.

Joka matkalla täytyy sattua näitä jonkinlaisia katastrofeja ja kamalia päiviä. Nyt on jo se ohi, että nilkka ei murtunut, vaikka siihen sattui todella kipeästi, ja että hampaat saatiin yhden päivän aikana kuntoon. En tiedä mitä voi tulla, mutta se että nämä kaksi on koettu, se antaa mulle [naurahtaa] jollain nurinkurisella tavalla rohkeutta.

Ai niin, osallistun tällä kirjalla Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea merellisiä kirjoja.

Kyllikki Villa: Myrskyssä – kolmas lokikirja
Like, 2010
445 sivua
luettu e-kirjana

Ajatuksia eristyksestä: kohti pakkorokotuksia?

Jos sinulle tai lapsellesi tarjottaisiin uuden ajan rokotetta, jota ei ole testattu eikä tutkittu ja joka alustavissa eläinkokeissa on osoittautunut alkuperäistä tautia huomattavasti vaarallisemmaksi, ottaisitko?

Entä jos sinulle sanottaisiin, että se nyt vaan on pakko ottaa?

Mitä tekisit?

Mitä tekisit, jos sinulle kerrottaisiin, että sinun on se otettava, koska a) maailman väkilukua on vähennettävä ja tämä on siihen erinomainen keino ja b) koska rokote ja sen aiheuttamat muut sairaudet tuovat lääkkeiden valmistajille ja lääkäreille paljon rahaa?

Sanoisitko ei, ei tämä käy. Vai nyökyttelisitkö päätäsi että minkäs sille voi, ei se ole minun päätettävissäni, muut eli Maailman terveysjärjestö WHO, sen ja rokotusohjelmien suurin rahoittaja Bill Gates, THL joka on WHO:n alainen ja yksi sen rahoittajista ja joka saa vastaavasti rahoitusta Bill ja Melinda Gatesin säätiöltä*, sekä maamme hallitus, joka kertomansa mukaan tekee päätöksensä THL:n asiantuntijalausuntojen perusteella, päättävät puolestani?

Jos sanoisit ei (ja etenkin jos sanoisit kyllä), kehotan käyttämään 40 minuuttia elämästäsi ja katsomaan alla olevan hyvin informatiivisen videon, jossa nämä asiat tulevat selvästi esiin. Se on avoin puheenvuoro ja samalla vetoomus pääministeri Sanna Marinille, pyytäen häntä mitä pikimmin muuttamaan tartuntatautilakia ja poistamaan siitä pakkorokotuskohdan. Se ei ole mahdotonta, kuten ei ollut tiedustelulakienkaan läpirynniminen, kun tahtoa on, sitä tekee poliitikkokin vaikka mitä.

 

Minä puolestani haluaisin lisäksi kuulla presidentti Sauli Niinistön kannanoton tähän upouuteen rna-rokotteeseen ja mikäli hän sellaisen olisi valmis omalle 2-vuotiaalle pojalleen antamaan. Sillä presidentti on tuon tartuntatautilain ja sen salliman pakkorokottamisen allekirjoituksellaan hyväksynyt ja ollut myös häkellyttävän aktiivinen poikkeuslakien pikaisessa käyttöönotossa, ehdotellut kaiken maailman nyrkkejä ja jyrähdellyt ihmisiä karanteeniin.

Entä hänen runoilijavaimonsa, antaako hän rokottaa ainoan lapsensa testaamattomalla uuden ajan rokotteella?

Ilman mitään kiertelyjä, jotka Niinistö poliitikkona niin hyvin taitaa: kyllä vai ei? Ja rokotustodiste kansalle nähtäväksi, sillä sanat ovat vain sanoja…

 

Lain on allekirjoittanut presidentti Sauli Niinistö, avoimen viestin pääministeri Marinille on tehnyt Juho Lyytikäinen

 

*Lisäys 1.4.2020 Yhdysvalloissa on kerätty hyvin lyhyessä ajassa liki 500 000 nimeä kansalaisadressiin, joka vaatii Bill ja Melinda Gatesin säätiön rikostutkintaa: ”We Call For Investigations Into The ”Bill & Melinda Gates Foundation” For Medical Malpractice & Crimes Against Humanity” kuuluu aloitteen otsikko, ja linkin takaa voi lukea aiheesta enemmän. Aloitteen käsittelemiseksi Valkoisessa talossa vaaditaan 100 000 nimeä, ja tuo määrä on siis mennyt jo reippaasti yli, eli aloitetta ei voi ohittaa.

Tämä pakkorokottaminen ei nimittäin tietenkään koske vain Suomea, vaan sitä ollaan viemässä eteenpäin kaikkialla. Nyt on aika pysäyttää tapahtumien eteneminen!

Ajatuksia eristyksestä, mediasta ja Macroniasta

Neljäkymmentä päivää neljän seinän sisällä, ulos saa mennä kilometrin säteellä omasta asunnostaan, taskussa on oltava päivätty, kellotettu ja allekirjoitettu lupalappu, samoin henkilötodistus. Ja tähän päälle yritetään lisätä kännykkäseurantaa, kasvotunnistusta, rokoteohjelmia, sosiaalisen elämän minimoimista, pakollisia sairaalamaskeja ja mitä vielä. ”Virus ei pidä ranskalaisesta elämäntavasta”, sanoi presidentti Emmanuel Macron eilen.

Minä sanon että tämä maailma on sairas, eikä se sairaus ole mikään influenssa.

Tänä aamuna avasin Helsingin Sanomien etusivun ja kauhistuin. Siellä alkaa ”timanttinen” eli vain maksaville tilaajille tarkoitettu juttusarja ”Maailma koronan jälkeen”, ensimmäisenä kirjoittajana esitellään ranskalaisfilosofi Bernard-Henry Lévy. Minä muistan tämän herran. Hänet tunnetaan paitsi äärimmäisestä itserakkaudestaan, myös feikattujen reportaasien tekemisestä. BHL, kuten häntä Ranskassa kutsutaan, oli jokunen vuosi sitten esillä kun kävi ilmi, että hänen suuret reportaasinsa tuolloin sotatilassa olleessa Jugoslaviassa oli väärennettyjä: siis väärennettyjä siten, että kuvia rajaamalla oli jätetty pois muurin takana rauhallisesti kävelevät miehet ja näytti siltä, että nuori, kaunis ja rohkea BHL piilotteli muurin suojassa tarkka-ampujilta. Alla valokuva tilanteesta, mutta tästä oli siis televiosreppariversio myös, missä kuuluu pommien ääniä ja muuta kivaa. Rohkea BHL!

BHL ”ottaa suuria riskejä” Sarajevossa sotaa käyvässä Jugoslaviassa piilotelleen tarkka-ampujilta. Pilalehti Canard Enchainée julkaisi laajemman otoksen tilanteesta, missä näkyy muurin toisella puolella rauhallisesti kävelevän kaksi miestä.

Mutta se on vielä pientä. Kun tästä herra BHL:stä esitettiin varsin epäimarteleva tutkivan journalismin reportaasi ohjelmassa Complement d’Enquête, ja jonka minäkin tuolloin vuonna 2014 katsoin, niin mitä kävi seuraavana päivänä? Ohjelman tuottaja-juontaja löytyi kuolleena. Ja se siitä. Paitsi että ei. BHL:llä on myös hyvin läheiset suhteet mm. presidentti Sarkozyyn, jonka lahjusoikeudenkäynti pitäisi alkaa tämän vuoden lokakuussa.

Eli tällaista herraa esittelee Helsingin Sanomat suurena ranskalaisajattelijana. Itse en pääse juttua lukemaan, mutta lukekaa juttu näiden tietojen valossa ja etsikää itse lisää.

Kuvakaappaus HS:n etusivulta 25.4.2020

Se, minkä tämä koronaepidemia on todella näyttänyt, ja mistä minun piti kirjoittaa ennen kuin huomasin tuon HS/BHL:n, oli media ja televisio ja miten sen propagandistinen luonne on tullut todella voimakkaasti esiin. Se jättää jatkuvasti kirjoittamatta tai esittämättä oikeasti tärkeää faktaa, kuten että esimerkiksi THL laskee koronakuolemiksi kaikki ne, joissa kuolleella on todettu koronavirus, vaikka potilas olisi muuten ollut syöpään menehtymäisillään tai jäänyt auton alle. Tällä samalla logiikalla myös itsemurha on koronakuolema, jos hirttäytyneellä on todettu korona.*

Samoin media jättää jatkuvasti kertomatta kuolleiden iän, joka tavallisesti on hyvin, hyvin korkea, ja yhtä lailla se jättää suhteuttamatta kuolemat ja sairastuneet väkilukuun. Karkein esimerkki on Japani, josta pelotellaan tulevan seuraava koronapätsi New Yorkin tapaan, maa on jo sulkeutunut sisäänsä ja kehottanut kaikkia pysymään kodeissaan, ryhtyvän etätyöhön ja sulkevan ravintolat, liikkeet, koulut ja niin edelleen. Japanissa on koronaan liittyviä (huom. EI koronakuolemia, vaan koroonaan liittyviä kuolemia, kuten asia pitäisi ilmaista) kuolemia noin 300. Ihmisiä maassa on 126 miljoonaa. Siis 126 miljoonasta on kuollut 300 ihmistä, joilla on todettu korona. Minne on kadonnut maailmasta suhteellisuudentaju?

Takaisin mediaan, josta voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta tyydyn tällä kertaa vain sanomaan, että nyt jos koska on tärkeää kriittinen medialukutaito, terve epäily ja median toimintatapojen tunteminen. On myös huomautettava, että kun media nostaa esiin salaliittoteoriakortin, se on peloissaan. Se on peloissaan siksi, että sen asema on uhattuna, kun ihmiset ryhtyvät kyseenalaistamaan sen tarjoaman yksisilmäisen totuuden ja ryhtyessään etsimään itse tietoa. Kritiikitön, kuten rokotekritiikitön, media ei edusta enää journalismia, se on muuttunut valtiolliseksi propagandaksi.

Megalovirus capitalo liberalus. Mielenosoittajia Pariisissa 14.4.2020 julkisen sairaalan säilyttämisen puolesta.

Kuten Ranskassa… Bloggauksen alussa kuvailin, millaisia järeitä toimenpiteitä on otettu käyttöön ”koronan vastaisessa taistelussa” eli ihmisten lukitsemista koteihinsa, seuraamista ja valvontaa. Käytännössä pikkukaupungissa asukkaita hallitaan vain pelolla, joka toteutetaan television ja median avulla. Kadulla ei kukaan kysele papereita eikä estä kauppaan menemistä tai metsäpolulle puikahtamista.

Mutta televisio näyttää jatkuvalla syötöllä kuvia raskaasti aseistetuista poliiseista, jotka valvovat, ojentavat ja sakottavat asukkaita, näytetään miten armeijan raskas kalusto saapuu Pariisiin, uutisankkurit (ennen heitä kutsuttiin uutistenlukijoiksi) kertovat kuin opettajat ja opettajattaret, mitä kansalainen saa ja ei saa tehdä ja vastaa ihmisten kysymyksiin samana tapaan: saa, ei saa, saa, ei saa. Poliitikot pysyvät kansalaisten ulottumattomissa tv-ruutujen toisella puolen.

Ja kansalaiset, jotka protestoivat… heidät pidätetään. Kuten kävi Toulousessa Etelä-Ranskassa nuorelle naiselle, joka oli laittanut kotinsa eteen banderollin, jossa luki ”MACRONAVIRUS, milloin tämä loppuu?” Naista kuulusteltiin neljä tuntia poliisiasemalla ja syytettiin oikeuden halventamisesta ja politisoinnista. Että tällaista menoa Macroniassa, joksi Ranskaa nykyään on alettu kutsumaan.

Sairaalahenkilökunnan puolesta ja Macronavirus – milloin tämä loppuu? -banderollit talon ulkomuuriin kiinnitettynä Toulousessa.

*Lisäys 1.4.2020 Ylessä oli tänään juttu koronakuolemien tilastoinnista, johon ohjeet on antanut, yllätys, yllätys, WHO. Lainaus jutusta: ”Ohjeen mukaan covid-19 tulee merkitä peruskuolemansyyksi. […] Usein covid-19 johtaa keuhkokuumeeseen joka puolestaan aiheuttaa kuoleman aiheuttavan hengitysvaikeuden. Kuolintodistukseen prosessi kirjataan WHO:n ohjeen mukaan niin, että covid-19 on peruskuolemansyy, keuhkokuume välivaiheen kuolemansyy ja hengitysvaikeus välitön kuolemansyy. WHO:n ohjeen mukaan covid-19 voidaan merkitä peruskuolemansyyksi myös silloin, kun virusta ei ole laboratoriotestissä varmistettu.”

Jutussa viitattiin myös HS:ssä 16.4. olleeseen mielipidekirjoitukseen, jossa geriatrian professori Husista toteaa mm näin: ”Mutta mitä on koronakuolemien takana? Näkökohta, jota yllättäen ei ole juuri käsitelty, on se, kuinka moni kuolee koronainfektion kanssa ja kuinka moni oikeasti koronainfektion takia? Italiassa koronainfektioon liitettyjen kuolemien määrä on suurimpia maailmassa. Kuolemista lähes 99 prosenttia on potilailla, joilla on vähintään yksi perussairaus. Lähes puolella on vähintään kolme perussairautta. Tällaisessa tilanteessa kuolinsyyn asettaminen on haasteellista.”

Anton Monti: Minne menet Italia?

Tästä tulee lyhyt merkintä, sillä kuuntelin Anton Montin kirjan Minne menet, Italia? hyllyjä siivotessani ja ruokaa laittaessani, enkä siis tehnyt muistiinpanoja.

Vaan miten mielenkiintoisen katsauksen nyky-Italiaan Monti tekeekään! Hän aloittaa kertomuksensa Genovan moottoritiesillan romahduksesta ja siihen hän myös tarinansa päättää, ja väliin mahtuu ruokakulttuuria, oliiviöljyn merkitystä ja oliivipuiden kohtaloa, ihmiskohtaloista nyt puhumattakaan, politiikkaa, someaikaa, mafiaa ja luonnon monimuotoisuutta. Oli kyllä kaikin puolin mielenkiintoinen matka, niin mielenkiintoinen, että taidan jossain vaiheessa etsiä paperikirjan käsiini ja vaikka lukea uudestaan. (Oletan, että kirjassa on myös kuvia?)

Minulle Italia on tuttu lähinnä matkoilta, Italiassa asuvien suomalaisten arkisista blogeista, kirjallisuudesta, elokuvista ja taiteesta. Siksi kaikki, tai melkein kaikki, siitä mitä Monti kertoi, oli minulle uutta. Ranskaa paremmin tuntevana minua tietenkin kiinnosti kovasti näiden kahden maan yhteentörmäykset, nokittelut ja myöskin yhteiselo. Ranskaanhan on myös muuttanut valtavasti italialaisia, kulttuurivaikutukset näkyvät etenkin maan eteläosissa. Ja kyllä minua nauratti, kun Monti kertoi, ettei Italiassa juurikaan välitetä Asterixista, missä roomalaiset näytetään ylimielisinä tomppeleina, eivätkä Asterixin seikkailut ole siellä koskaan saavuttaneet suurta suosiota. Omalla kohdallani Asterix on taas ollut yksi suuri vaikuttaja, miksi olen Ranskaan ja toki kyllä Italiaankin aikoinaan niin palavasti rakastunut.

Italian ja Ranskan välisistä yhteyksistä ja samalla kiistoista kohdistuu myös Leonardo da Vinciin ja Mona Lisaan eli ranskalaisittan La Jocondeen sekä maalauksen kohtaloon. Sehän on esillä Pariissa Louvren taidemuseossa, mutta eräänkin kerran se varastettiin ja vietiin takaisin Italiaan, mistä se palautettiin Louvreen (tai, kun niitä muistiinpanoja ei nyt ole, niin ainakin se varastettiin ja tarkoitus oli palauttaa Italiaan, mutta Louvressa se kumminkin yhä on). Leonardo ei tosin suinkaan maalaustaan Ranskalle myynyt, kuten Monti sanoo, vaan hän otti tärkeimmät maalauksensa mukaan muuttaessaan Ranskan kuninkaan kutsumana Amboisen linnaan Loiren jokilaaksoon, missä hän työskenteli kuninkaan piikkiin kuolemaansa asti. Hänet on siis haudattu Ranskaan, ja näin La Joconde päätyi Ranskan haltuun. Toki, jos olen väärässä, saa oikaista.

Kirja on julkaistu viime vuonna, ja itse asiassa se tuntuu entistä ajankohtaisemmalta nyt koronakriisin sekä tulevan talouskriisin ja Euroopan unionin kohtalonhetkien vuoksi. Monti itse on puoliksi suomalainen ja puoliksi italialainen, mikä tuo kirjaan ihan toisella tavalla näkökulman syvyyttä, kun maata katsoo omana kotimaana ja samalla hiukan sivusta.

Anton Monti: Minne menet, Italia?
S&S, 2019
190 sivua
kuunneltu kirjaston äänikirjana

Lukupäiväkirjasta: Philip Teirin Neitsytpolku

Luin eilen, yhdessä illaksi kääntyvässä iltapäivässä, Philip Teirin uutuusromaanin Neitsytpolku. Se vastasi täydellisesti tarpeeseeni saada ajatukset muualle. Ilmava, lyhyet luvut, hyvin kirjoitettu. Ja toisaalta: pinnallinen, varovainen ja surumielinen.

Autofiktiota, kyllä, mutta lukijana en lue sitä Teirin perhekertomuksena, tai vaikka lukisinkin, en arvota sitä sellaisena. Sitä paitsi siihen se todella on liian pinnallinen. Ei ne avioerot ja uusperheiden kuviot noin helpolla mene, sori Teir, en usko.

Kirjan nimi on kyllä hieno. Se on kenties kunnianosoitus Henrik Tikkasen autofiktiiviselle osoitetrilogialle, mutta samalla se kertoo Teirin omasta neitsytmatkasta tuntemattomaan, katua pitkin ystävättären luo aamukahveille, lukemaan sanomalehteä sängyssä vaimolle kertomatta, mikä vähitellen sysää muutosta eteenpäin, kun ruoho aidan toisella puolen tuntuu yhä vihreämmältä ja virkistävämmältä. Ainakin aluksi.

En ole tällä hetkellä kovin pohdiskelevalla päällä, en edes kirjoittavalla. Joten kirjaan ylös muutamia huomioita, joita kirjoittelin paperille kirjaa lukiessani. Olkoon ne suoria lukijan kommentteja:

Hyvän alun (eka sivu) jälkeen teksti alkaa olla puuduttavaa, vaikka R on vasta tavannut P:n. Sävy on alakuloinen ja jotenkin kolmannesta persoonasta huolimatta kuulostaa siltä, että Teir kertoo omaa tarinaansa. Richard (Teir) on nössö.

Jokin tekstissä saa minut silti jatkamaan. Kirjoitan ylös seuraavaa:

Jatkan Teirin Neitsytpolun lukemista. Se on valtavan alakuloinen. Mies, joka ei tiedä mitä hän haluaa, on vaimon ja äidin välissä ja pakenee toisen, vanhemman naisen helmaan. Itse asiassa kirja on kamalan masentava.”

Olen jo hetken aikaa siirtymässä muualle, mutta jatkan:

Kun luen Teirin tarinaa, minusta tuntuu että Paula ei ole ainoastaan vanhempi, vaan jättimäisen kokoinen suhteessa Richardiin. Kuin Richard olisi pieni hintelä mies, joka odottaa ison, ronskin ja äidillisen naisen vievän hänet pois pitkästyttävästä pikkuporvarillisesta elämästään. Avaa oven ja käskee astua sisään.

Vähitellen kaikki alkaa kuulostaa Woody Allenin elokuvalta, josta puuttuu huumori. Ja välillä imelää kuin naistenlehdissä tai romanttisessa komediassa, mutta yhä ilman huumoria.

Richard parka, kolmen naisen välissä: äidin, vaimon ja rakastajattaren.”

Jossain vaiheessa R/T keskustelee tästä ”knausgårdilaisesta projektistaan” kustantajansa kanssa, jonka mielestä hänen olisi parempi ottaa vähän etäisyyttä aiheeseen ja tapahtumiin. Lukijana olen samaa mieltä. Kirjailija keskellä valtavaa elämänmuutosta, joka koskettaa muitakin kuin häntä itseään, on sanoissaan äärimmäisen varovainen, minkä vuoksi kertomus jää latteaksi ja henkilöt  hyvin ohuiksi, kuin paperinukeiksi, miestä itseään lukuunottamatta. Ehkä siitä varovaisuudesta johtuu myös se surumielinen vire, joka tarinassa on. Idylli on särkynyt ja kirjoittaja on sen nyt tajunnut, vaikka yrittääkin itselleen uskotella, että näin oli paras, että kaikki kääntyy parhain päin.

Vaikka näin ”lyttäänkin” kirjan, en sitä silti tee. Kirjassa oli kumminkin jotakin, joka minua puhutteli, ja voisin oikeastaan sanoa niin, että jään odottamaan Teirin seuraavaa teosta. Ehkä tämä oli vain välityö, asia, joka oli saatava ulos. Ehkä se siitä.

Kesken jäi Sivuhenkilökin

Siinä vaiheessa, kun huokaa ääneen aaa’a ja pyörittelee silmiään, esittää ääneen kysymyksiä tyyliin: minkä ikäinen sinä oikein olet? ja puuskahtaa perään: hanki elämä! ja tietää puhuvansa kuuntelemansa kirjan kirjoittajalle, on lukijan myönnettävä että kirja ei ole häntä varten ja että se on siirrettävä suosiolla syrjään.

Kuuntelin yli puolivälin. Odotin jonkinlaista kirjallisuuskritiikin kritiikkiä, sillä kirjasta kerrotaan että kirjailija on tarttunut kynään sen jälkeen, kun hän on järkyttynyt saatuaan maan suurimmassa sanomalehdessä huonon arvion esikoisteoksestaan. Että se samperin setämies ei hyväksynyt hänen — niin mitä? vikinäänsä? navankaivelua? en tiedä, sillä en ole lukenut esikoisteosta, mutta jos tästä kakkosesta on mitään pääteltävissä, niin jotain sellaista. Kuulemma kyseessä oli kasvutarina, ja sen toteamisesta esikoiskirjailija oli kerrassaan pahoittanut mielensä, sillä kysehän oli häpeästä, eikä kasvutarinasta. No häpeää hän käsittelee tässä kakkosessakin oikein reippaasti, on niin hävettävää olla lapseton ja miehetön nuori nainen, maalta kotoisin ja kaupungissa, ja asua isin ostamassa asunnossa, ja sitten saa vielä pakastemarjoja isiltä ja äidiltä vaikkei syö edes puuroa, vaan smoothieita, mutta ne ei onnistu, koska nuori taiteilijan alku ei osaa laittaa ruokaa. Ja hitto vie, kun maailma on vielä niin patriarkaalinenkin, pimppi ja pippeli, ja taidekoulut on käyty, ja silti istutaan pissaisella patjalla ja rikkaat ja köyhät, kun siis on Ullanlinna ja siskonmiehellä bemari.

Harmittelen lukijana tai tällä kertaa pikemminkin kuuntelijana sitä, että se kirjallisuuskritiikin kritiikki jää tämän nuoren naisen ongelmissa rypemisen alle oikeastaan ihan kokonaan. Se kritiikki olisi kuitenkin ollut tervetullutta. On täysin järjetöntä, miten suuri valta on maan suurimman sanomalehden kritiikeillä, siitä huolimatta että niitä on nykyään hyvin vähän ja että ne ovat yleensä surkeita: yksi kriitikoista tykkää esiintyä Hyvänä Perheenisänä ja Moraalin Vartijana tahi vähintäänkin Paimenena, toinen lukee kaiken feminismilasien läpi kuvitteellinen nuttura tutisten, ja elokuvan puolella mieskriitikon mielestä tärkeintä elokuvakritiikissä on keskittyä näyttelijöiden henkiseen hyvinvointiin ja ilmastonmuutoksen torjuntaan [sic!] kun taas naiskriitikoiden mukaan elokuvat jakautuvat pahojen ja iljettävien miesohjaajien ja hyvien ja puhtaiden naisohjaajien, joita on edelleen liian vähän eikä heitä palkita koska patriarkaalisuus, mukaan. Kyllä tätä saisi ihan kernaasti kritisoida kirjailijoidenkin, samoin sitä, että maakuntalehdet myötäilevät näitä housuttomia ja hameettomia keisareita ja keisarinnoja.

Mutta Sivuhenkilössä se kritiikki jäi itkunpunaisiin silmiin ja kiroiluun että miksi miksi miksi se setämies ei tykänny mun kirjasta. Ei, ei se riitä.

2 tuntia 58 minuuttia jäljellä. Ehkä se kirjan idea ja se kritiikin kritiikki tulee näiden viimeisten liki kolmen tunnin aikana, mutta sori, en jaksa odottaa. Ja kuitenkin: kirja alkoi hyvin. Se alkoi kolmikymppisen maalta kaupunkiin muuttaneen nuoren tytön epäröinneillä ja havainnoilla ympäristöstään, mutta sitten se eksyi niihin taidepiireihin, mukasarkastiseen kommentointiin, vinkumiseen ja yritykseen olla jotain muuta kuin mitä on. Olin ajatellut lukea/kuunnella sen palkitun esikoisenkin, mutta tämän perusteella jätän väliin.

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir-

Åsa rakas, olipa hyvä että kirjoitit. Olin vähällä nääntyä hengenravinnon puutteeseen (sinä puutuit), ja ihmettelin, mikä viimeisimmässä kirjeessäni oli saanut sinut pitämään mykkäkoulua, mietin olitko sairastunut, matkustanut etelään tai vaipunut kesämasennukseen – vaihtoehtoja oli lukemattomasti ja ne olivat kaikki yhtä vastenmielisiä.

Luin eilen loppuun Märta Tikkasen kirjeet Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille. Minulle oli jo muodostunut pieni pakkomielle kirjeiden suhteen, en olisi millään malttanut lopettaa, vaikka oli muutakin tekemistä: yksi kirje vielä, vielä tämä, ja ehtiihän vielä tuonkin… Sillä minä todella pidin Märtan tavasta kirjoittaa Ruotsissa asuville kirjailijaystävilleen, jotka toimivat hänen varaventtiileinään ja joille hän saattoi purkaa sydäntään, oli kyse sitten perheestä, kirjoittamisesta, kritiikeistä tai ankkalammen pienistä kulttuuripiireistä, joissa jokainen tuntee jokaisen ja palkinnot ja professuurit jaetaan tuttujen kesken.

Märtan ystävyys näihin kahteen ruotsalaisnaiseen alkaa 1970-luvulla, jolloin Märta on nelikymppinen työssä käyvä ja uransa alussa oleva kirjailija, neljän lapsen äiti ja hurmaavan mutta itsekeskeisen ja alkoholisoituneen taiteilija-kirjailijan vaimo. Näistä lähtökohdista ponnistaa myös hänen feminisminsä, jolle 70-luvun kangistuneet kuviot antavat vain lisäpotkua. Minua henkilökohtaisesti ei tämä feminismi niin kauheasti kiinnostanut, mutta ajankuvana se toki on mielenkiintoista. Samoin kuin tekniikan muuttuminen kirjeiden kirjoitusalustana: ensin aloitetaan kirjoituskoneilla kirjoitetuilla paperikirjeillä, siirrytään faksiin, sitten sähköpostiin, minkä lisäksi postikortitkin kulkevat maasta toiseen tai pikemminkin maista toisiin, sillä kaikki kolme kiertävät maailmalla erilaisissa kirjallisuustapahtumissa ja viestittelevät myös matkan päältä.

B! Olen hankkinut faksin! Saa nähdä saanko tämän onnistumaan!

Kirja on saanut alaotsikokseen Elämä kirjeissä, ja näin todellakin tapahtuu. Ystävyys kolmen naisen kesken ei katkea, vaan kirjeet muodostavat hienon kaaren neljänkymmenen vuoden ajalta. Alkuun minua hiukan häiritsi, että kyseessä ei itse asiassa ole kirjeenvaihto, mukaan on otettu vain Märtan kirjeet, mutta mitä pidemmälle luin, sitä loogisemmalta valinta tuntui – onhan kirjalla pituutta muhkeat 443 sivua, millainen nivaska siitä olisi tullut kahden muun naisen kirjeiden kanssa! Ja ovathan Å ja B ovat kuitenkin meille suomalaislukijoille tuntemattomia, vaikka Märtan kirjeiden myötä myös heidän elämänvaiheensa ja ajatuksensa tulevat jokseenkin tutuiksi. Sitä elää myös heidän myötään, vaikka heidän kuvansa hämäräksi jääkin.

Kirjeet myötäilevät tietenkin Märtan omaa elämää, ensin Henrikin ja hänen alkoholisminsa rinnalla, sitten perheen tukirankana, kun samaa vaivaa löytyy toisesta pojasta, eikä muillakaan mene aina kuin Strömsössä. Onneksi Märta voi kuitenkin purkaa mieltään kirjoittamalla: hänellä on huumorinsa, älynsä ja terävä kielensä, sekä läheiset Suomessa ja rauhoittumispaikka Barösundissa. Kirjeistä piirtyy myös kuva rakastavasta ja paikoin hiukan ylihuolehtivasta äidistä ja mummista, sekä puolisosta; sillä vaikka hän miestään monissa kohdin parjaakin, myös puolustaa tätä vääriltä syytöksiltä. Vanhoilla päivillään hän kirjoittaa kuuluisasta miehestään itse asiassa hyvin kauniisti, katsellessaan elettyä elämää taaksepäin: ”[…] muistan liiankin hyvin, miten Henrik tuli luokseni ja me vain seisoimme kynnysmatolla ties kuinka pitkään. Pystyn melkein haistamaan hänen ihonsa ja hänen nahkatakkinsa tuoksun. Pakahduttava tunne. Kaikkeen sitä ryhtyykin.

Joo’o. Oli hieno matka. Ja kyllä näihin kirjeisiin jatkossakin mielellään palaisi, mutta sitä ennen on ryhdyttävä lukemaan niitä kirjoja, jotka Märta ja Henrik ovat molemmat kirjoittaneet. Vuosisadan rakkaustarinan kuuntelin viime vuonna Märtan itsensä lukemana, Miestä ei voi raiskata on listalla seuraavaksi, ja Punahilkkaan haluan myös tarttua, siitä kirjassa puhutaan paljon. Täytyy sanoa vielä, että vaikka Märta henkilönä minua onkin kiehtonut, hänen kirjoihinsa en ole aiemmin tarttunut. Miksikö? Ehkä siksi, että niiden nimet eivät ole kovin houkuttelevia. Näillä seikoilla on yllättävän paljon merkitystä.

Märta Tikkanen: Pakko yrittää kirj- Elämä kirjeissä.
alkuperäinen ruotsinkielinen teos Måste försöka skri-
suomentanut Outi Menna
S&S, 2019
443 s.
luettu kirjaston e-kirjana