Malinen: Paluu vapauteen on alettava Suomesta

 

Tässä taas katsottavaa näin loppiaispyhien aikaan: ekonomi Tuomas Malisen erinomaisen kiinnostava haastattelu Heikelä&Koskelon vieraana (hänelle on varattu tupla-aika, sillä puhuttavaa on paljon).

Teemana on tulevaisuus: EU:n elpymisrahasto, jota Malinen pitää sulana hulluutena, hallitus, joka tulee kaataa, keskuspankit, joka on portti globaaliin dystopiaan, media, jonka toiminta on ollut häpeällistä (miten olenkaan tästä samaa mieltä!), digitaalinen raha, joka johtaa totalitaristiseen tarkkailuyhteiskuntaan ja niin edelleen.

En lähde käymään läpi tai analysoimaan keskustelua sen enempää, vaan kehotan katsomaan itse, nelisenkymmentä minuuttia se vie, mutta antaa paljon ajateltavaa.

Vaan yhden asian nostan kuitenkin esiin, sillä se alkoi itseäni kutkuttaa: pienmediat. Tällä nimellä Heikelä&Koskelo ohjelmaansa kutsuu, ja minusta alkoi tuntua, että tässä onkin tulevaisuuden suunta: valtamediat ovat ajaneet itsensä uskottavuusnurkkaan suostumalla valtiovallan ja suuryritysten äänitorviksi ja ryhdyttyään työntekijöittensä oikeuksia polkeviksi diktaattoreiksi, joten ehkä me todellakin tulemme näkemään pienmedioiden tulemisen? Se olisi mahtavaa.

Tässä pari lainausta Malisen haastattelun lopusta:

Mehän ollaan tiellä sellaiseen, jossa valtio ottaa koko ajan enemmän roolia, mutta me voidaan kääntää tää tässä vaiheessa milloin vaan: sanotaan että tää muuten ei enää käy. Se on kansalaisyhteiskunnan vastaisku tälle valtion masinoimalle pelottamis- ja rajoittamiskampanjalle, sitä me vaaditaan… kai sitä voisi sanoa että suomalaista sisua.

Median vallasta:

[Median merkitys keskustelussa] on valtava, koska se keskustelu pitäisi viimeinkin aloittaa. Mediahan on järkyttävällä tavalla suoltanut yhtä totuutta koronakriisistä sekä varsinkin EU:n elpymisrahastosta. Käyttäisin sanaa häpeällistä.

Median kyvyttömyydestä esittää kysymyksiä:

Sehän on kuin lammaslauma, se on suuri vitsi.

Kysymykseen, miten Malista kuullaan mediassa: Ei mitenkään.

Vaikeneminen on paras tapa mitätöidä.

Suomen ja suomalaisten roolista nyt:

Suomalaisten olisi hyvä ymmärtää että Suomi on yllättävän hyvin kärkiasemassa tässä, meillä on vielä kaikki systeemit kasassa, jos katsoo Ranskassa miten menee, tai Iso-Britanniassa, niin me voidaan aloittaa tämä käänne takaisin vapauteen, tästä maasta, pitää vaan herätä tähän todellisuuteen eikä antaa tämän luisua enempää siihen dystopian tielle. Hyväksytään, mitä on taloudessa tulossa, eikä anneta ottaa pois meidän yksilön ja yrittämisen muita vapauksia.

Tämä katsojamäärä oli aamupäivällä, iltapäivällä postaamisen aikaan luku oli jo 1809, ja siitä se lähtee ylöspäin. Tällä miehellä on sanottavaa ja kanttia sanoa. Bravo!

 

Suomalaisekonomi: Suuren nollauksen uhkana totalitaristinen globaali dystopia

 

Tässä jälleen tärkeää kuunneltavaa näin vuoden loppuun. Helsingin yliopiston taloustieteen dosentti Tuomas Malinen varoittaa Maailman talousfoorumin – tai kuten hän sitä kutsuu, Maailman fasismifoorumin – eteenpäin viemästä suuresta nollauksesta, The Great Reset, ja sanoo, että ensi vuosi on suuri taistelun vuosi: ”Ensi vuonna ratkaistaan, mihin tämä maailma tulee pandemian jälkeen menemään.”

Tiivistettynä se mitä hän sanoo on, että koronan varjolla ollaan toteuttamassa – ja yhä kiihtyvämmällä vauhdilla – maailman talousjärjestelmän nollaaminen, mikä johtaa globaaliin dystopiaan: totalitaristiseen keskuspankkijärjestelmään, joka on avain täydelliseen kontrolliin ja tarkkailuyhteiskuntien luomiseen. Tätä ajaa saksalaisen Klaus Schwabin Maailman talousfoorumi, World Economic Forum, johon myös meidän Sanna Marinimme on vahvasti sidoksissa. Hänhän on Schwabin opetuslapsia, yksi ”maailman nuorista johtajista”...

Mielenkiintoiseksi haastattelun tekee myös se, että vaikka tätä suurta nollausta nyt ajetaankin häkellyttävällä vauhdilla, siitä puhuminen on suuri tabu. Media ei siihen mielellään koske, Hesari on tainnut kirjoittaa vain yhden lyhyen ja aika mitäänsanomattoman artikkelin, Yle on hiljaa kuin valtion uskollinen puudeli. Eikä hiljaisuus jää edes mediaan, vaan muut taloustieteilijätkään Suomessa eivät halua aiheesta puhua, kuten Malinen kertoo: vastaväittelijöitä ei julkiseen keskusteluun löydy, yksi ehti kuulemma jo lupautua tähän ohjelmaan, mutta vetäytyi kuullessaan aiheen.

Se, mitä siis koronan varjolla viedään eteenpäin, on Agenda 2030, jonka todelliset pyrkimykset peittyvät kauniiden sanojen taakse. Kun pintaa hiukan raaputtaa, alkaakin koko kuva näyttää toiselta. Malinen käy läpi agendaa, jonka mukaan vuoteen 2030 mennessä me emme enää omista mitään (siis todellakaan mitään, asuntoamme, taloamme, autoamme, polkupyöräämme, mitään…), me vuokraamme kaiken palveluina (keneltä, kysyy Malinen, mikä on se entiteetti?), velat armahdetaan (jolloin vastineena menetämme paitsi säästömme, omaisuutemme myös vapautemme), käteinen poistetaan ja tilalle tulee keskuspankin digitaalinen valuutta, jolla valtiojohdo voi kontrolloida alamaisiaan. Kärjistettynä: jos kritisoit liikaa valtiota, tilisi ja varasi jäädytään. Näin on jo tapahtunut Kiinassa, ja tämä on tulevaisuuskuva myös meillä Euroopassa. Olemme siis matkalla moderniin, feodaaliseen orjayhteiskuntaan, sanoo Malinen, jos me emme tee mitään ja pysäytä tätä kehityskulkua.

Hän toteaa myös, että vapaa ihminen on hyvin tuore käsite ja että olemme olleet irti orjuudesta vain noin sata vuotta, ja toisaalta, että jos joku ei näe tässä ajassa yhtäläisyyksiä 1930-luvun Saksaan, saa mennä takaisin koulun penkille historiaa opiskelemaan. Niinpä.

Malinen siis varoittaa, ja häntä on hyvä kuunnella, sillä hän ei varoita turhaan. Meidän on tiedettävä mitä maailmassa tapahtuu, sillä emme me Suomessa mitenkään erillämme maailmasta ole, tämä tapahtuu meillä siinä missä muuallakin. Mutta onko tälle lähitulevaisuuden uhkakuvalle jotakin tehtävissä? On, sanoo Malinen, ja se tapahtuu Brysselin ja keskuspankkien määräysvallasta irtautumisella, hylkäämällä euro ja EU sellaisena hirviönä jollaiseksi se on muotoutunut, ja tuomalla takaisin alkuasetelma eli EU kansallisvaltioiden liittoutumana ja ilman yhteistä valuuttaa. Toinen vaihtoehto on fasistinen keskuspankki-valtiojohteinen kontrollisyhteiskunta.

Malinen ei kuitenkaan maalaile pelkästään synkkää tulevaisuuskuvaa, vaan puhuu jälleen historiasta: siitä, miten suuret yhteiskunnalliset ja teknologiset muutokset ovat yleensä aina tapahtuneet vuosituhansien alussa, ja niin nytkin. Me siis olemme murrosvaiheessa, mutta meidän tehtävämme on saattaa suunta hyvään, ei pahaan. Hyvää on Malisen mukaan vapaan ihmisen yritteliäisyys, pahaa keskuspankki ja liika valtiovalta. (Minä lisäisin että hyvää on balanssi, vaakakuppien on oltava tasan, sillä ihmisellä on taipumus liioitteluun, oli kyse sitten rahasta tai vallasta…)

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä haastattelu, me todella olemme tienristeyksessä. Ja kun näitä varoituksen ääniä alkaa koko ajan nousta esiin, se – toivottavasti – tarkoittaa että koronakorttitalo alkaa luhistua. Selvää on, että pandemia on tehty ja lavastettu, se on keppihevonen jolla viedään tätä uuden normaalin, uuden maailmanjärjestyken ja suuren nollauksen agendaa eteenpäin. Mutta se kaikki on pysäytettävissä, se on meidän muistettava, ja se  alkaa heräämisestä.

Lisäys illalla: Katso myös Malisen aiempi, ikään kuin alustava haastattelu lokakuussa 2020 täältä. Malinen (haastattelun lopussa): ”Nyt tämä tilanne on vakava, ja taloudellisesti se tulee menemään vain synkemmäksi, ja toinen aalto on nyt täällä, […] täytyy olla todella varovaisia. Kun katsoo meidän poliitikkoja, ne eivät tiedä, osa niistä on kuutamolla, ja osa ajaa meitä kohti tiettyjä keskitettyjä ratkaisuja. Me ei tiedetä niiden motiiveja, mutta se näyttää ihan selvästi, että sinne ollaan menossa. Pitää olla äärimmäisen tarkkana siinä nyt, että mitä seuraavaksi tapahtuu, ja lukea että jos tällaisia ratkaisuehdotuksia tehdään, niin mikä on se seuraava askel ja sitä seuraava askel, ja seurataan mennäänkö me sinne, ja jossain vaiheessa tavallisten kansalaisten on vaan vihellettävä se peli poikki, että tämä ei käy, että me ei luovuta meidän rahatalouden vapaudesta, me ei luovuta meidän henkilökohtaisesta vapaudesta, omistamisen vapaudesta, mistään mitä tässä voi tulla, mitä voidaan esittää ratkaisuna tähän kaikkeen.”

On Malista kuunneltu, kuten näkyy tämän ja tuon edellisen kuvakaappauksen katsojamäärissä: eilen illalla oli 11 944 katsojakertaa, tänä aamuna ylemmän kuvakaappauksen ottaessani 15 287 katsojakertaa.

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija 1913-1937

En ole Saima Harmaja -fani, en ole oikeastaan koskaan ollut  kiinnostunut Saima Harmajasta. Mielikuvani hänestä on sairas ja romanttinen runotyttö, jonka olen aina kokenut itselleni vieraaksi.

Siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi, tietäen myös miten monelle Saima Harmaja on liki palvonnan kohde, kiinnostuin Ritva Ylösen elämäkerrasta Saima Harmaja – sydänten runoilija, ja kuuntelin sen nyt äänikirjana.

Ylösen teos ei ole ihan tavallinen elämäkerta, vaan eräänlainen fanilta faneille tarkoitettu teos. Se sykkii rakkautta Harmajaa kohtaan, mistä kertovat myös lukuisat viittaukset eri ikäisiin ”Saima-faneihin” (ilmaisu on Ylösen oma) ja miten hänen päiväkirjansa ja runonsa ovat tuoneet monelle samastumisen tunteita ja toimineet vertaistukena elämän vaikeina aikoina. Myös Ylöselle itselleen. Hän kertoo palanneensa Saiman teksteihin niinä raskaina aikoina, jolloin hän oli menettänyt ensin esikoispoikansa ja sitten tyttärensä ja tämän perheen, molemmat auto-onnettomuuksissa.

Ehkä tämä juuri oli se piirre, miksi kirja jollakin tapaa puhutteli myös kaltaistani ei-Saima-fania, tai ainakin sai kuuntelemaan loppuun asti. Sillä ei, Harmajan runot tai hänen maailmansa eivät edelleenkään jaksa minua kauheasti kiinnostaa, vaikka toki tunnustan hänet taitavaksi runoilijaksi. Ehkä se on se Saiman ja hänen perheensä perikunnollisuus, joka pitää meidät erillään, vaikka siihen Ylönen tosin koittaa tuoda pientä säröä kertomalla hänen äkkipikaisuudestaan, näsäviisasteluistaan ja erikoislaatuisesta rakkaudestaan Jakeen eli Jaakko Holmaan, joka taisi sittenkin olla päättäväisyyttä olla yhden miehen nainen pikemminkin kuin todellista sydänten suurta rakkautta. Ylösen mielestä Saiman herkän runotytön imago on hänen äitinsä luoma illuusio, mutta ei se minusta nyt ihan kauhean väärä mielikuva sittenkään ole.

Saima-ilmiön lisäksi minua kiinnosti teoksen ajankuvaus. Saima syntyi vuonna 1913 ja kuoli tuberkuloosiin vuonna 1937. Hänen elämäänsä ehti siis mahtua Suomen itsenäistyminen, ensimmäinen maailmansota sekä toisen maailmansodan alkuvaiheet, vaikka ne eivät erityisesti Saiman päiväkirjamerkinnöissä tai runoissa näykään. Edes Euroopan matkoiltaan toisen maailmansodan alkuvuosina hän ei tuntojaan kauheasti kirjoitellut, mitä nyt hiukan innostui kansallissosialismista. Tästä olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmänkin ja/tai siitä, miksi kiinnostus lopahti, oletan että lopahti.

Sen sijaan heikko terveys ja tuberkuloosi kulkee Saiman elämäntarinan rinnalla tiiviisti. Näin korona-aikaan siitäkin lukee uudella kiinnostuksella. Olihan se todella tuohon aikaan vakava tauti, johon kuoli paljon ihmisiä, myös nuoria, toisin kuin koronaan. Siitä huolimatta elämä jatkui tuolloin normaalisti, ei ollut tällaista mielipuolista terveiden eristämistä ja talouden, yhteiskunnan ja kulttuurin alasajoa kuin nyt, vaan keskityttiin parantamaan sairaita.

Se, mikä kiinnitti Saiman sairaalakertomuksissa erityisesti huomioni, oli surkea ruoka, josta myös Saima valitti. Velliä, puuroa, kiisseliä, keittoa, taas velliä ja puuroa. ”Ja vaihteeksi velliä!” kuten hän kyynisesti kirjoitti kirjeessään. Siis todella vähäravinteista ruokaa. Ei tehnyt sairaan Saiman edes mieli syödä, hän kaipasi kunnon pihviä. Mikään ei ole tässä suhteessa muuttunut, kuten jokainen sairaalassa vuodepotilaana ollut tietää: jos Saiman aikaan oli velliä, nyt on teollista ruokaa täynnä lisäaineita, ei mitenkään terveellistä, ravitsevaa tai ruokahalua nostattavaa. Ja kuitenkin on tunnettu tosiasia, että sillä on merkitystä mitä me syömme, aivan erityisesti potilaiden kohdalla. Ei auta, vaikka sairaalan pihalla kasvaisi miten monta mäntyä (joita pidettiin tärkeinä tuberkuloosipotilaille) tai vaikka vieraat toisivat miten ihania kukkia huoneen täyteen, jos keho ei saa tarvitsemiaan vitamiineja ja hivenaineita.

Kaiken kaikkiaan kiinnostava (tosin turhan yksityiskohtainen, pitkä ja paikoin pateettinen) kuuntelukokemus runoilijan lyhyeksi jääneestä elämästä ja hänen runoilijakehityksestään, vaikkei sydän Saimalle sinänsä sykkisikään.

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019
298 sivua

Mitä jokaisen tulisi tietää HPV-rokotuksista

Anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Olli Erkolaa haastattelee Karita Aaltonen; kuvakaappaus

Laitetaan tämä tännekin, jotta tieto HPV-rokotteen vakavista haittavaikutuksista tulisi mahdollisimman monen tietoon.

En saa upotettua tallennetta suoraan blogitekstiin, mutta tätä linkkiä klikkaamalla pääsee kuuntelemaan anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkärin, lääketieteen tohtorin, dosentti Olli Erkolan yli tunnin pituista haastattelua, jossa hän kertoo kokemuksistaan vaikeista HPV-rokotevaurioista kärsivien tyttöjen hoidossa ja HPV-rokotteen haittavaikutuksista, jotka ovat jotain ihan muuta kuin pieni punotus ja lievä kipu pistokohdassa.

Ei ole mikään salaisuus, että HPV-rokotus on aiheuttanut halvaantumisia ja kuolemantapauksia esimerkiksi Intiassa ja Japanissa. Muina vakavina sivuvaikutuksina Erkola mainitsee mm. munasarjojen toimintahäiriöt, ennenaikaiset menopaussit, hedelmöittymisvaikeudet, lisääntyneet keskenmenoriskit, allergiset reaktiot, kouristuskohtaukset ja epilepsian. Nämä siis tytöillä, joille on HPV-rokotteita vuodesta 2013 alkaen annettu. Nythän myös pojat on lisätty HPV-rokotettaviin, joten saamme varmasti kuulla jonkin ajan kuluttua, millaisia haittavaikutuksia heillä on ilmennyt. Todettakoon samalla, että kaikille ei tietenkään haittavaikutuksia tule, mutta niiden mahdollisuus on oltava ihmisten tiedossa. Tämä on päivänselvä asia, eikä kuitenkaan sitä ole.

Erkola kritisoi erittäin kovin sanoin (joskin lääkärimäisen rauhallisesti, vain hetkellisesti hänellä on niin sanotusti kiehahtaa) HPV-rokotteen väitettyä turvallisuutta sekä rokotteen testausvaiheen väärinkäytöksiä, joissa myös placebolääkkeessä oli samoja adjuvantteja kuin varsinaisessa rokotteessa, ja jotka nimenomaan ovat niitä vaarallisiksi osoittautuneita aineita (alumiini, ym.) ja jonka vuoksi rokote ja lumelääke eivät eronneet toisistaan. Hän sanoo myös tiukasti, että HPV-rokote kiirehdittiin markkinoille rahan vuoksi ja että se on ollut hyvin tuottoisa valmistajilleen ja patentin omistajille.

”Ihan rokotevalmistajien omien tilastojen mukaan mahdollisuus kuolla tämän rokotteen antamisen jälkeen on 37 kertaa suurempi kuin mahdollisuus kuolla koko elinaikanaan kohdunkaulan syöpään”, toteaa Erkola.

Se hetki, kun lääkärillä on kiehahtaa, tapahtuu hänen puhuessaan rokotekomplikaatioiden kategorisesta kieltämisestä ja väitteestä, että nämä terveet tytöt olisivat voineet sairastua ilman rokotettakin, että oireiden ilmeneminen heti rokotteen ottamisen jälkeen on ”vain sattumaa”. Paitsi että tällainen väite on törkeä ja lapsia ja heidän perheitään aliarvioiva, Erkola muistuttaa että tällainen täysin tietoinen ja riskialtis rokotetoiminta tulee myös hyvin kalliiksi yhteiskunnalle.

Onko HPV-rokotteesta sitten hyötyä? Näyttöä ei hyödyistä ole, sanoo Erkola, ja muistuttaa että puhutaan rokotteesta, jonka pitäisi estää kohdunkaulan alueen syövän puhkeamista kymmenien vuosien päästä. Mitään näyttöä siitä ei siis ole, ja luultavasti jouduttaisiin ottamaan uudet rokotteet 10 tai 20 vuoden päästä. Sen sijaan on näyttöä siitä, että HPV-rokotteesta huolimatta naisia on sairastunut ja jopa kuollut kohdunkaulan alueen syöpiin. Erkolan viesti on selvä: HPV-rokotteen kohdalla riskit sairastua vakavasti ovat suuremmat kuin sen hyödyt.

Hän kritisoi myös sitä, että HPV-rokotetta tuputetaan kouluissa suoraan lapsille ilman että kuunneltaisiin vanhempia. Haastattelija Karita Aaltonen, itsekin teini-ikäisen pojan äiti, muistuttaa että kouluissa on lisäksi kova ryhmäpaine: ”kaikkihan sen ottaa”, joten ”kaikki” ottaa, mahdollisista haittavaikutuksista tietämättään.

Tässä ne asiat, jotka minun mieleeni jäivät päällimmäiseksi, mutta kehotan Sinua katsomaan itse koko haastattelun. Etenkin jos kuulut ”riskiryhmään” eli olet rokotettava, rokotettavan läheinen tai rokotuksen antaja: teini, vanhempi, terkkari, sairaanhoitaja, lääkäri. Tai jos olet median edustaja, tottakai, toimittajillakin on velvollisuutensa.

Haastattelu on osa Terveys Summitia, ja järjestäjät ovat todenneet tiedon niin tärkeäksi, että se on laitettu kaikkien katsottavaksi nyt ja aina. Siispä: Katsokaa, miettikää, puhukaa ja jakakaa!

Ja täytyy vielä kiittää sekä Olli Erkolaa hänen rohkeudestaan että Karita Aaltosta hyvästä haastattelusta. Bravo!

—

Tämä HPV-rokotevaurioista puhuminen on erityisen tärkeää myös siksi, että meillä tulee ihan pian ajankohtaiseksi koronarokotteet, joita ei ole testattu kunnolla, joiden tehosta on todella ristiriitaisia tietoja ja jonka vaaroista ovat lukuisat lääkärit ympäri maailman varoittaneet jo etukäteen. Kuten HPV-rokotteen kohdalla, myös koronarokotetta on kiirehditty ennen näkemättömällä tavalla markkinoille, eivätkä nytkään valmistajat ole minkäälaisessa vastuussa mahdollisista (ja todennäköisistä) haittavaikutuksista ja vammautumisista. Minusta jo tämän pitäisi panna kellot soimaan ja kovaa.

Ainoa, mitä voin sanoa on, että tutkikaa hyvät ihmiset itse, tehkää päätös itse. THL, WHO, terkkari, terveyskeskuslääkäri eikä Suomen yleisrokottaja Hanna Nohynek tule ketään näissä asioissa rehellisesti neuvomaan eikä liioin auttamaan.

—

Lisäys seuraavana aamuna: Lukea kannattaa myös samasta aiheesta tämä bloggaus, jonka on kirjoittanut toinen asiantuntija, HPV-rokotuksesta sairastuneen tytön äiti.

__

Lisäys muutaman tunnin päästä: Tämä koronarokotemania alkaa käydä todella pelottavaksi. Britannian THL eli NHS hakee nyt vapaaehtoisia rokottajia, joille annettaisiin pikakoulutus tehtävään. Pfizerin entinen varajohtaja Mike Yeadon toteaa, ettei ole kuullut mitään yhtä pelottavaa lääketieteeseen liittyvää sitten oman koulutuksensa aloittamisen vuonna 1981!

Eri puolilla Ranskaa marssittiin vapauden puolesta ja ”turvallisuuslakia” vastaan

https://twitter.com/AnonymeCitoyen/status/1332731429768351744?s=20

https://twitter.com/AnonymeCitoyen/status/1332705944493563904?s=20

https://twitter.com/AnonymeCitoyen/status/1332694687048724488?s=20

Kuvia tulvi kaikkialta Ranskasta: Pariisista, Grenoblesta, Lyonista, Clermont-Ferrandista, Nantesista, Rennesistä… Ihmiset olivat kadulla, sillä heidän kotimaansa on liukumassa diktatuuriksi, koronadiktatuuriksi, jossa poliitikoilla ja poliiseilla on valta, ja ihmiset teljetään koteihinsa ”vaarallisen viruksen” vuoksi, heidän annetetaan kulkea ulkona tunnin kerrallaan lupalapun kanssa ja maski naamalla, ja auta armias, jos ei molempia ole, silloin voi käydä kuten pariisilaiselle mustalle musiikkituottajalle, jonka poliisit pieksivät sairaalakuntoon tietämättä, että heidän tekonsa tallentui valvontakameroille…

Ehkä poliisit ajattelivat, että uusi laki on jo voimassa, yleinen ”turvallisuus”laki, joka estää kansalaisia kuvaamasta poliiseja työssään, kuten hakkaamassa kansalaisia, suihkuttamassa kyynelkaasua heidän silmilleen ja pamputtamassa heitä? Ja nyt puhutaan rikoksesta, siis kuvaamisrikoksesta, mikäli poliisi on tunnistettavissa, ja josta voi saada jopa 45 000 euron sakot ja vuoden vankilareissun. Turvallisuuslaki, nimeltään ”loi  sécurité globale”  antaa poliiseille ja santarmeille lisäksi vallan valvoa kansalaisia droneilla ja päästä suoraan käsiksi myös haalarikameroiden kuvamateriaaliin. Kyllä vain. Joko ymmärrät, mistä on noussut nimitys Covid 19-84?

Meillä Suomessa tullaan aina perässä, niin nytkin. Nythän väki on alkanut vetää naamalleen maskeja kun suositeltu on, oli niillä mitään merkitystä tai ei (ei), mutta mitäpä ei Kunnon Kansalainen tekisi, kun Sanna Marionetti räpäyttää suuria silmiään. Kun Sanna käskee, Kunnon Kansalainen hyppää vaikka kaivoon ja kuvittelee vielä, että hyvää tahtova valtiovalta hänet sieltä joskus nostaa (ei).

Mielenkiinnosta vilkaisin taas, mitä Suomen media Ranskan tapahtumista kirjoittaa. Tällä kertaa sekä Yle että HS kirjoitti tuottajan pahoinpitelystä ja mainitsi ”kiistanalaisen” lain sitä sen kummemmin avaamatta. Mitä nyt Yle kirjoitti toisessa jutussaan*, että ”[u]usi laki sisältää muun muassa pykälän, joka tekisi rangaistavaksi kuvien julkaisemisen työtehtävissään olevista poliiseista, jos kuvien tarkoitus on vahingoittaa poliisien ’fyysistä tai psyykkistä koskemattomuutta’”. Sekä Yle että HS ilmaisee huolensa toimittajien puolesta, mutta kansalaisista ja heidän oikeuksistaan he eivät edelleenkään välitä perskarvan vertaa, jos sallitte tällaisen epäkorrektin ilmaisun. Haha, ei sinne päinkään, Yle kirjoittaa että Macron (muahhhaaahhaaa!!!!!!!) ”on kertonut olevansa erittäin järkyttynyt valvontakamerakuvista”. Niin varmaan ja kuu on tehty juustosta. Jos Macronia kiinnostaisivat kansalaiset pätkän vertaa, hän olisi jo eronnut aika päivää sitten, pyytänyt anteeksi kaikkia toimiaan ja ilmoittanut siirtyvänsä omin neuvoin Saint-Helenan saarelle ja pysyvänsä siellä lopun elämänsä. Ei ole, ei.

No, me jäämme seuraamaan mitä Ranskassa tapahtuu. Minä luotan kansalaisiin, en poliitikkoihin. Ranskassa kuohuu. Ja se alkaa tulla pintaan.

Ai niin, Ranskassa kansalaiset saavat nyt ulkoilla tunnin sijaan KOLMEN tunnin ajan, mutta on toki muistettava pysyä 20 KILOMETRIN säteellä kodistaan ja pitää mukana uutta LUPALAPPUA, jonka poliisi voi tarkastaa. Nyt kaikkien pitäisi varmaan olla tosi kiitollisia presidentti Emmanuel Macronille. Ehkä meidän Sannamme on nyt kovasti korva kuulolla että noinko meidänkin pitäisi toimia? Jos WHO sanoo, niin aivan varmasti niin toimitaan, luottakaamme vain Sannaan. Sillä Sanna tanssii, tanssii, tanssii…

*Lisäys seuraavana aamuna: Hesarikin kirjoitti eilen illalla Ranskan mielenosoituksista, pääpaino yhä Pariisissa, mutta tällä kertaa muutkin mielenosoitukset mainittiin. Turvallisuuslakia valotetaan poliisien kuvaamisen verran, mutta loput kätketään ”mm.”-lyhenteen taakse. Tämä on todella kätevä tapa kertoa ja olla kertomatta, ja sitä käytetään ”vastuullisessa journalismissa” paljon. Ymmärtänette sarkasmini. No, hyvä silti että HS on kirjoittanut asiasta, se ei ole millään lailla itsestään selvyys. Silti en voi olla huomauttamatta, että tekstin sävy on ennallaan: valtamedia asettuu jälleen viranomaisten puolelle ja älähtää vain, jos jotakuta toimittajaa vahingoitetaan. Tavalliset ihmiset maalataan lähinnä terroristeiksi.

Lisäys 5.12.2020 Tässä lyhyesti ranskalaismeppi selittää englanniksi mistä tästä laissa on kyse:

We have to talk about the #LoiSecuriteGlobale in France.

Many provisions of this law are alarming, especially for #mediafreedom.

It would increase mass surveillance & represents a huge step back for freedom of expression & assembly, right to privacy and press freedom in France. pic.twitter.com/kZjzZgFUeJ

— Gwendoline Delbos-Corfield (@GDelbosCorfield) November 30, 2020

 

Vapausmarssi vapauksien poistavia lakeja vastaan (epätäydellinen lista)

 

Mika Saukkonen: Viimeinen voltti – Jari Mönkkösen tarina

Neliraajahalvaus on mietittänyt minua aina. Siis se, miten ihminen sellaisessa tilanteessa selviää, miten hänen elämänsä muuttuu, miten siinä tilassa eletään. Joten kun huomasin, että telinevoimistelija Jari Mönkkösen (s. 1974) elämäntarinasta oli tehty kirja, kiinnostuin heti. Kuuntelin sen nyt äänikirjana, lukijana toimi Jari Nissinen, joka onnistui minusta tässä roolissa hyvin.

Mönkkönen teki upean uran telinevoimistelijana, voitti Suomen mestaruuden 29 kertaa ja kerran Euroopan mestaruuskilpailuissa hopeaa. Katsoinkin kuuntelun lomassa videotallenteita hänen uraltaan, ja huikeaahan se on. Todella huikeaa. Samoin ne muutamat taltioinnit pikku-Jarin ensimmäisistä voimisteluesiintymisistä, määrätietoinen kaveri jo tuolloin. Hän kuulemma aloitti vasta 12-vuotiaana telinevoimistelun, ja tällainen sivustaseuraajakin tajuaa, että on aika harvinaista päätyä lajin huipulle ilman, että on aloittanut vaahtosammuttimen kokoisena. Heh, tällä kertaa vertaus on sattumalta osuva, sillä vaahtosammuttimet tulivat Mönkköselle myöhemmin tutuiksi, sillä urheilu-uransa jälkeen hänestä tuli palomies.

Mönkkönen oli 42-vuotias, kun hän heitti viimeisen, kohtalokkaan volttinsa. Hän tuli suoraan päälleen, kuului vain napsaus niskassa ja mies oli kaulasta alaspäin halvaantunut. Aikamoinen elämänmuutos paitsi urheilulliselle miehelle, myös hänen perheelleen: niin ikään urheilulliselle vaimolle ja heidän kolmelle lapselleen.

Kirja käy läpi Mönkkösen elämänkaaren lapsuudesta urheilu-uraan ja perheen perustamiseen, palomiehen ammattiin, vammautumiseen, selviytymiseen ja edelleen uuden elämän aloittamiseen. Mikään vaihe ei mene kuin ruusuilla tanssien, mutta sellaista kukaan tuskin odottaakaan – ei Mönkkönen itsekään. Hän on hyvin avoin näissä muistelmissa, samoin ihmiset hänen ympärillään, joiden äänistä  koko kuva yhdessä muodostuu. Oikeastaan ainoat tärkeät henkilöt, jotka jäävät vain muiden kuvailemiksi, ovat Mönkkösen isä, joka kuolee ennen poikansa vammautumista, sekä lapset, joita on kai pidetty liian nuorina kertomaan omista kokemuksistaan. Niin tärkeitä he ovat kuitenkin Mönkköselle – heidän (ja vaimonsa) vuoksi hän ylipäänsä jaksaa ja haluaa elää – että olisi heillekin voinut antaa äänen edes ihan pikkuisen.

Se, että kirjan kirjoittaja Mika Saukkonen on ammatiltaan urheilutoimittaja, tuo puolestaan hienolla tavalla ymmärtämystä paitsi lajiin, koko aiheeseen. Hän pysyttelee itse taustalla, mutta kertoo myös omat tunnelmansa ja aatoksensa. Kirjaprojekti kun muutti häntä itseäänkin ihmisenä, kuten hän toteaa ja mikä on helppo kuvitella.

Täytyy sanoa, että olin todella vaikuttunut kuunneltuani teoksen loppuun asti. Liikuttunut, hämmentynyt, vaikuttunut ja mietteliäs. Mikä teki minuun ehkä eniten vaikutuksen, oli koko Mönkkösen perheen yhteinen voima todella pahan vammautumisen kohdalla. Nostan hattua erityisesti Mönkkösen vaimolle, ja pyyhin kyllä kyyneleitä, kun luin miten kolme pientä lasta piirsi iskälle piirustuksia häntä piristääkseen, ja miten he ovat jatkaneet elämäänsä yhdessä, vaikka perheen isä onkin pyörätuolissa ja muiden avun varassa. Ja miten mietinkään, että alkoholi rikkoo perheet (Mönkkösen lapsuudenperheen myös), mutta onnettomuus hioo yhteen. Toki voi olla toisenlaisiakin kokemuksia, mutta tässä tapauksessa ainakin kirjan mukaan kävi näin.

Toinen asia, jota mietin paljon, ja joka tuli useamman kerran esiin, oli ajatus siitä, että ihminen jotenkin alitajuisesti tietää oman polkunsa ja kohtalonsa. Kun Mönkkönen makasi heti onnettomuuden jälkeen maassa halvaantuneena, olivat ensimmäiset sanat jotka hän sanoi vaimolleen, että hän oli aina mennyt tätä kohti, tätä hän oli hakenut. Ja miten hän oli koko uransa ajan pelännyt vakavaa vammautumista, tämän vahvistivat myös hänen vaimonsa, valmentajansa ja kilpakumppaninsa, ja huoannut helpotuksesta uran lopettaessaan, että selvisi sittenkin. Kunnes sitten tapahtui mitä tapahtui vuosia myöhemmin. Mielenkiintoista on myös se, että vain muutamaa päivää ennen onnettomuuttaan hän yhtäkkiä sai päähänsä lähettää lapsilleen postikortit, ihan vain heitä ilahduttaakseen. Hän valitsi kustakin valokuvan, printtasi ne, kirjoitti viestit ja laittoi kortit postiin. Ne saapuivat perille onnettomuuspäivänä, vaimo löysi ne postilaatikosta seuraavana päivänä. Ne olivat viimeiset viestit, jotka Jari Mönkkönen kirjoitti omin käsin.

Oikeastaan vasta kirjan lopulla päästään vähän filosofisempaan puoleen, eli Mönkkösen ajatuksiin ihmisyydestä vammautumisen jälkeen. Tästä olisin lukenut mieluusti enemmänkin, mutta ei liene yllättävää, että hän kertoo ettei pelkää kuolemaa. Se pelko on kadonnut. Sen sijaan hän on huomannut että ihminen tottuu moneen, ja että miten hänen omat silmänsä ovat avautuneet, ja miten hän toivoo myös lastensa oppineen kaiken tämän kautta näkemään ihmisten erilaisuuden. Minkä he varmasti ovatkin tehneet. Tietenkin mukana on ollut paljon tuskaa (myös fyysistä tuskaa, halvaus ei vie kipuja pois, päinvastoin) ja luopumista, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksiakin, mutta kaiken kaikkiaan hän sanoo arvostavansa nyt pieniä asioita elämässä. Puun näkemistä sairaalan ikkunasta, lasten piirustuksia, perheen ääniä. Vaimo puolestaan kertoi, miten kaikkein vaikeimpina aikoina hän kirjoitti ylös joka ilta kolme asiaa, jotka tekevät hänet onnelliseksi. Vaikka miten itketti ja tuntui raskaalta, hän kirjoitti ne ylös. Ja huomasi, että ne olivat sellaisia asioita, joista he kaikki saattoivat nauttia, kuten kaunis sää ja lasten ilo. Kun kaiken sen jälkeen, mitä Mönkkösen perhe on joutunut kokemaan, lukee tällaisen pienen asian, loksahtelevat sitä jotenkin asiat  paikoilleen omassakin mielessä.

Millaista sitten on elää neliraajahalvaantuneena? Se jäi lopulta enemmän ulkokohtaiseksi. Tekniikka tulee avuksi, mikä on iso juttu. Mutta ei vain tekniikka, vaan ihmiset ympärillä. Koira, joka tykkää istua isäntänsä sylissä tuntikausia. Ja jota isäntä rapsuttaa. Miten? Leuallaan. En tiedä miksi, mutta tämä asia sai minut yhtäkkiä kykenemään jollain tapaa samastumaan Jari Mönkkösen tilanteeseen, kuvittelemaan, millaista elämä on silloin, kun keho ei liiku kaulasta alaspäin.

Jos ihan lopuksi pienen kritiikin sanan sanon itse teoksesta, on se valtava kiroilun määrä. Se ei edesauta mitään, se vain ärsyttää. Punakynä olisi saanut heilua jokaisen ”vitutuksen” ja superlatiivina käytetyn ”helvetin” kohdalla. Ehkä siinä on haettu autenttisuutta, mutta siinä tapauksessa olisi voinut kirjoittaa jokaisen ”tota”, ”öö” ja ”niinku” -lausahdukset myös. Kiroilu voi tekstissä joskus toimia, mutta vain joskus, ja sopivasti annosteltuna. Noin muuten esimerkiksi näkökulmien ja äänessä olevien henkilöiden vaihtelu ei häirinnyt, joskin toistoakin tuli, välillä mietin että hetkinen, eikös tämä jo käyty läpi, onko tässä kyseessä audiokirjan tekninen ongelma vai mikä, mutta toistoa se vain oli. Kaiken kaikkiaan silti todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos.

…ja näin korona-aikaan en voinut olla miettimättä sitäkään, millainen olisi ollut Mönkkösen tarina jos onnettomuus olisi tapahtunut korona-aikaan. Kun perhe ei olisi päässyt häntä tukemaan, ei vierailemaan hänen luonaan. Toki neliraajahalvaantuneena hän kuuluu erityiseen riskiryhmään, kuten hän itsekin sanoi, hän tietää lopulta todennäköisesti kuolevansa keuhkokuumeeseen kun kroppa pettää. Mutta ilman perhettä, ilman ihmisiä ympärillä… Niin, mitä se elämä on? Sitä minusta meidän pitäisi myös miettiä juuri tällä hetkellä. Samoin kuin hoivapalvelujen tilannetta. Kuten Mönkkönen kokemuksestaan sanoo, sivistysvaltio mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia, kuten sairaita, vammautuneita ja vanhoja.

Joo’o. Olen vaikuttunut. Liikuttunut, vaikuttunut ja mietteissäni. Ja se on yksinomaan hyvä asia.

 

Mika Saukkonen: Viimeinen voltti – Jari Mönkkösen tarina
Äänikirjan luki Jari Nissinen
Docendo, 2019

Keskustelua poikkeustilasta ja ihmisoikeuksista 10.12.2020

Laitetaan tämä tännekin tiedoksi: Keskustelutilaisuus poikkeustilasta ja ihmisoikeuksista järjestetään ihmisoikeuksien päivänä 10.12.2020, ja se striimataan suorana verkossa klo 17 alkaen täällä. Lisätietoa löytyy puolestaan Facebookista täältä.

Keskustelutilaisuuden järjestää Suomen Akatemian eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian huippuyksikkö EuroStorie yhdessä Helsingin Yliopiston Tiedekulman kanssa. Mukana keskustelemassa ovat ihmisoikeuksiin erikoistunut juristi Kristiina Kouros, kansainvälisen oikeuden professori Jarna Petman ja valtiosääntöasiantuntija, tutkija ja apulaisprofessori Pauli Rautiainen, tilaisuuden juontaa Kaius Tuori, joka toimii Euroopan sivistyshistorian professorina Helsingin Yliopistossa valtiotieteen laitoksella (oletan siis, yritän suomentaa näitä englanninkielisiä titteleitä ja termejä parhaani mukaan, on se kumma, kun Suomen merkittävimmän yliopiston henkilöstön esittelytkin on pelkästään englanniksi – o tempora, o mores, vai sanottaisiinko sittenkin että oi tapoja, oi aikoja… tämä pienenä sivuhuomiona vain).

Kannattaa siis pistää korvan taakse ja merkata päivä kalenteriin. Tässä vielä tapahtuman esittely (korostukset minun), joka löytyy myös sieltä Facebookin linkin takaa:

Mitä koronapandemian aiheuttama poikkeustila on tarkoittanut ihmisoikeuksille Suomessa ja maailmalla? Voiko poikkeustila mitätöidä ihmisoikeudet? Koronakriisin aikana ihmisten perusoikeuksia on rajoitettu niin Suomessa kuin maailmalla ennennäkemättömällä tavalla. Rajoitukset ovat iskeneet yllättäviin kohtiin: hoivakodeissa ei saanut vierailla, asuinalueeltaan ei saanut poistua ja maskien käytöstä on monessa maassa tullut pakollista. Samaan aikaan ihmisoikeudet universaaleina ja kaikille poikkeuksetta kuuluvina oikeuksina ovat yksi nykyisen maailmanjärjestyksen kulmakiviä ja valtiot ovat niihin sitoutuneet. Mitä ihmisoikeuksien universaalius kuitenkin lopulta tarkoittaa, jos lääketieteellinen hätätila voi kumota ne? Mitä kansanterveydellinen uhrausten logiikka merkitsee yksilön asemalle?

Samaan aikaan on nähty kuinka eri diktatuurien perusolemukseen kuuluu poikkeustilan hyväksikäyttö vallan välineenä. Kaikkialla tautia vastaan on käyty sodan retoriikalla, mutta mitä tämä terveysuhkan militarisointi oikeastaan palvelee? Seuraako pandemiasta ihmisoikeuksien takapakkia, kun hätätilan varjolla voi oikeuttaa kontrollia eikä vastustusta tule? Vai onko nähtävissä päinvastainen kehitys, jossa vaatimus oikeudesta elämään ja terveyteen alkaakin horjuttaa yksinvaltaa?

Odotan mielenkiintoista keskustelua! (vaikka tässä mikään ”lääketieteellinen hätätila” ole, vaan who-johteis-poliittinen, mutta siitä huolimatta) Ja kyllä sitä keskustelua onkin odotettu, ties kuinka monta kuukautta jo kaiken tämän yksisilmäisen mediavyörytyksen keskellä….

Mitä muuten esimerkiksi Ranskaan ja diktatuuriin tulee, niin Ranskastahan on tulossa yksi ensimmäisistä koronadiktatuureista Macronin määräysvallan alla. Siksi siellä ollaan kaduilla. Mutta siitä lisää myöhemmin.

 

Mitä koronarokotteet sisältävät?

Kuvakaappaus IL:n eilisestä yltiöpositiivisesta ja anniltaan puutteellisesta koronauutisesta.

 

Otsikossa on kysymys, johon haluaisin vastauksen. Nythän me vain luemme, että koronarokote on tulossa, se on aivan uuden tyyppinen RNA-rokote (heh, ei se ollutkaan salaliittoteoria…) ja että se vaatii sen takia erityiset säilytysolosuhteet. Samoin me luemme, kuinka ”kaikki” sitä odottavat, ja mediassa käydään jo kilpailua, kuka sen ”saa”.

Mutta yhdessäkään jutussa ei ole kriittisesti käsitelty sitä, mitä nämä uuden tyyppiset rokotteet oikeastaan ovat ja mitä ne sisältävät. Ei ole vastattu kysymykseen, miksi niitä kiirehditään ja miten voidaan hypätä testausvaiheiden ylitse. Nk. ”turvallisen” rokotteen kehittäminen on pitkä prosessi, joka kestää 10–15 vuotta. Nyt tuo aika on typistynyt alle vuoteen, ja lääketeollisuuteen vahvasti kytköksissä olevat THL:n lääkärit väittävät median suulla uusien rokotteiden olevan siitä huolimatta turvallisia. Uskallan esittää epäilykseni.

Siispä: Parahin THL, matkailulääkäri Hanna Nohynek (joka ei olekaan kovin korkealla pallilla THL:n organisaatiossa ylilääkärin tittelistään huolimatta, kuten on käynyt ilmi), koronakeisari Mika Salminen ja rokoteyhtiö GSK:n entinen työntekijä Taneli Puumalainen, haluaisin kansalaisena vastauksen seuraavaan kysymykseen: Mitkä ovat näiden uusien koronarokotteiden ainesosat? Tämä on tärkeä tieto kaikille niille, jotka harkitsevat rokotteen ottamista tai ottamatta jättämistä, samoin niille, joiden työpaikka riippuu koronarokotteen ottamisesta. Ollaan siis avoimia ja rehellisiä ja pannaan faktat pöydälle kaikkien tarkisteltaviksi: olkaa hyvä ja ilmoittakaa Suomen kansalaisille hankittujen tai hankittavien rokotteiden ainesosat sellaisina kuin ne ilmoitetaan (siis kaikki, ei valikoituja osasia).

Odotan, että esimerkiksi faktojen tärkeyttä painottava Helsingin Sanomat ja kansalaisten verovaroin toimiva Yle uutisoi rokotteiden ainesosista. Muistakaamme: ”Journalismin periaate on, että yleisöllä on oikeus tietää, mitä maailmassa tapahtuu”, kuten eräs freelance-toimittaja toteaa ammattilehti Journalistin kolumnissa  (hänen juttunsa ei liity tähän aiheeseen, mutta muistutus journalismin merkityksestä on osuva).

Tieto siitä, mitä nämä rokotteet sisältävät, on tärkeä, sillä ihmisten tietoisuus rokotteista perustuu valtamediassa esillä oleviin puutteellisiin artikkeleihin. Siispä: Onko AstraZenecan koronarokotteissa käytetty abortoituja sikiöitä (kuten nk. tavallisissa rokotteissakin itse asiassa on, ja joiden käytöstä Trumpin koronalääkkeessä HS veti isot otsikot)? Jokaisen, joka ottaa rokotteen, pitäisi saada tietää tämä. Edelleen: Rokoteyhtiö GlaxoSmithKlinen pilliinpuhaltajan väitetään vuotaneen tiedot yhtiön kehittämän koronarokotteen valmistusaineista, joihin kuuluu mm. sterilisaatiota aiheuttavaa HCG:tä. Jos näin on, ja kuten videolla väitetään, paljon puhuttu väestönvähennys tapahtuisi sterilisaation kautta, jolloin se paljastuisi vasta useamman vuoden päästä, kun vauvoja ei enää syntyisikään. Myös Pfizerin entinen varajohtaja Mike Yeadon varoittaa oman firmansa koronarokotteista ja sanoo niiden olevan täysin kokeellisluontoisia ja ettei kenenkään pitäisi joutua koekaniiniksi ilman omaa suostumustaan. Katso myös tämä Yeadonin puheenvuoro, jossa hän mm. sanoo ”toisen aallon” olevan väärää tietoa ja lockdownin seurauksien olevan vaarallisempia kuin koronavirus itse. Yeadon syyttää Maailman terveysjärjestön (WHO) neuvoa-antavaa lääkäriryhmää SAGE:a (johon Hanna Nohynek’kin kuuluu) vakavista virhearvioista ja pitää PCR-testiä täysin epäluotettavana ja valheellisena (”väärät positiiviset”) metodina koronatartuntojen etsimiseksi. Kannattaa katsoa.

No niin, koska meillä on oikeus tietää, niin olkaa hyvä ja vastatkaa näihin kysymyksiin, jotta pääsemme tutkimaan itse, onko rokote turvallinen vai vaarallinen, uskaltaako sitä ottaa vai olisiko parempi kieltäytyä. Sillä se valinta on meidän, ihmisten. Matkailulääkäri Hanna ”hihamerkki” Nohynek eikä kukaan muukaan tule minua rokottamaan, sen sanon tässä ja nyt.

Lisäys seuraavana aamuna: Luen hiukset pystyssä Saksan rokotussuunnitelmaa, joka on kuin suoraan natsiajoilta ja etenee kuin sotilasoperaatio. Saksassa on käsittääkseni juuri mennyt läpi pakkorokotuslaki (??), ja nyt rokotussuunnitelman etenemistä esitellään Hesarissa kuin maratonjuoksua ilman kritiikin häivääkään. Se mitä Saksassa nyt tapahtuu on todella vaarallista paitsi maalle itselleen, koko Euroopalle ja maailmalle.

(Lisäys seuraavana aamuna: pieniä tarkennuksia tehty ja pari linkkiä lisätty)

Tämän päivän pääuutisia Googlen mukaan.

 

Mitä Suomessa tapahtuu? Vapaaehtoiset pakkorokotukset, rokotepassit ja sisärajatarkastukset

Samaan aikaan kun maailmalla kuohuu (ja media on hiljaa), jatkaa maamme kympintyttöhallitus heille annetun agendan eteenpäin viemistä aiotussa aikataulussa. Olen seurannut tätä kauhistuneena, sillä se tarkoittaa, että maatamme johdetaan muualta käsin ja meillä on ”päättäjinä” innokkaita leimasimia. Ylintä johtoa myöten.

Pääministeri Sanna Marin on nyt alkanut aivan avoimesti, ensin englanniksi ja vasta sitten varmaankin suomeksi, puhua rokotepassista avaimena matkustusrajoitusten poistamiseen.

Politico-lehden artikkelissaan Marin kirjoittaa mm. näin: ”We need a common, EU-wide vision on the duration of quarantine. In cases where traveling requires a negative test result, we must develop an international, secure and digital solution for collecting data on whether a passenger has already contracted the disease or, in the future, possibly a vaccination certificate.”

Eli näin Marin peräänkuuluttaa EU:n yhteistä (ei kun siis ihan) kansainvälistä digitaalista rokotepassia. BOOM! ID2020 on kulman takana. Sitä petaa myös YK:n Agenda 2030:n, jota Marin on viime päivinä innokkaasti esiin tuonut, immunisaatioagenda. Kaikki tämä puetaan kauniisiin kestävän kehityksen sanoihin, mutta…

Rokotepassi tarkoittaa siis ”vapaaehtoista” koronarokotteen ottamista, joka on pakollinen jos mielii minnekään matkustaa. Kaavailuja on jo esitetty, ja esimerkiksi Irlannin mallissa esittelyvideoksikin toteutettu, että rokotepassi etenee sitten muillekin elämänaloille, kuten töihin, kouluun, kauppaan, lääkäriin, kirjastoon ja niin edelleen pääsemiseksi. Eli ”vapaaehtoinen” on pakollista. Olemme täydellisesti siirtyneet George Orwellin 1984:n kaksoisajattelun ja uuskielen aikakauteen.

Samaan aikaan Maria Ohisalo, tämä jääkalikan kaltainen sisäministeri, ilmoittaa että Suomi jatkaa sisärajojen tarkastusta, vaikka aikaraja on ylitetty. ”Me ollaan jo laittomassa tilanteessa Schengen-rajasäännösten kuuden kuukauden säännön osalta. Mutta ennen kuin meillä on kunnollinen testausmalli rajoilla, totta kai siellä täytyy olla jokin muu malli”, hän sanoo Ylen haastattelussa. Aikamoista röyhkeyttä, sanoisin.

1+1=??

Ei ihme, että Maailman terveysjärjestön (WHO) ei-lääkäri pääjohtaja Tedros Adhanom Ghebreyesus onnittelee Sanna Mari(o)n(ett)ia ”hienosta johtajuudesta”! Tapu tapu, pikku puuderi!

P.S. Lisäys illalla: Tätä tulee nyt vähä vähältä, aina välillä kiistetään ”faktan tarkastuksilla” ja valeuutisleimoilla, ja hälyn laannuttua ne tuodaan uudestaan esiin… Ticketmaster väläyttää nyt uuden normaalin rokotepassia ”turvallisiin” konserttikäynteihin… Ja jos me emme mitään tee ja kuljemme edelleen laput silmillämme, tämä todella tulee olemaan uusi normaalimme…

https://twitter.com/disclosetv/status/1327288829921865729?s=20

Pauli Haapakoski: Olin saksalaisten vanki

En ole juurikaan lukenut sotakirjallisuutta, mutta nyt omaksikin yllätyksekseni tartuin Pauli Haapakosken muistelmateokseen Olin saksalaisten vanki. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka luki Jari Nissinen; hänen lukutavastaan en ole aiemmin  välittänyt, mutta tähän se sopi erinomaisesti: sota-ajan tapahtumat ja ihmiset tulivat yhtäkkiä lähelle, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Tai tänään. Ehkä nämä tämänhetkiset tapahtumat Euroopassakin (lockdownit, kapinointi, mielivaltaiset pidätykset…) vaikuttivat kuuntelukokemukseen.

Haapakosken tarina on hurja. Se alkaa sodan loppupuolelta, kun suomalaissotilaat määrätään Lappiin saksalaisia häätämään. Ensin he ottavat saksalaisia vangeiksi, mutta heidät vaihdetaan suomalaisvankeihin. Kun Haapakoski sitten itse jää tovereineen vangiksi, hän odottaa vastaavaa käytäntöä ja ylipäätään sotavankien reilua kohtelua. Kumpikaan ei toteudu. Päinvastoin: suomalaisia vankeja kohdellaan julmasti ja heidät siirretään ensin Ruotsiin ja edelleen Norjaan – tai siis siirretään ja siirretään, he vetävät itse vankkureita, joita tavallisesti vetäisivät hevoset. On talvi, on kylmä, ei ole ruokaa, ei lääkkeitä, ei edes vaatteita ryysyjen tilalle tai kenkiä rikkoutuneiden tilalle, ei liioin kattoa pään päälle. Miehet nukkuvat lumessa ja etsivät ruokaa tunkioilta. On suoranainen ihme, että he selviävät hengissä. Heidän kimppuunsa usutetaan koiria, Haapakoski itse pahoinpidellään useasti, saapa hän jopa hakusta selkäänsäkin; jalkojen haavat märkivät niin, että kun lääkäri vihdoin pääsee niitä katsomaan, hän voi pahoin. Haapakosken kuvaillessa sotavankien fyysistä tilaa nousee mieleen kuva keskitysleirin luurangoista, mutta hän menee pitemmälle, kertoo miten on makuulla laitettava käden polvien väliin kun polvilumpiot kolhatelevat toisiinsa kipeästi, miten peräsuoli törröttää mustana torvena kuihtuneiden pakaroiden välissä ja miten he ripuloivat ja oksentelevat, miten märkivät haavat löyhkäävät…

Saksalaisten julmuus on jotakin sanoinkuvaamatonta, vaikkei yllättävää, kun tietää miten he kohtelivat ihmisiä toisen maailmansodan aikaan eri puolilla Eurooppaa, kuuluisimpana esimerkkinä keskitys- ja tuholeirit.  Se tulee kuitenkin yllätyksenä suomalaissotilaille, jotka vain hetkeä aiemmin olivat taistelleet saksalaisten rinnalla aseveljinä venäläisiä vastaan. Nyt tilanne on kuitenkin päinvastainen, ja ”herrakansa” näyttää keitä he ovat. Haapakoski toteaa myös, että propagandalla on siihen osansa, saksalaisille on levitetty tietoa suomalaisten julmuuksista, kuinka he raakalaismaisesti kaivavat silmätkin päästä, jos käsiinsä saavat. Ja jos oudolta tuntuu entisten aseveljien muuttuminen sadistiseksi viholliseksi, niin toisinkin päin: venäläiset vangit, joita ei kohdella yhtä huonosti kuin suomalaisia, auttavat kohtalotovereitaan hankkimalla leipää ja jakamalla omastaan. Ilman heitä olisi suomalaissotilaiden käynyt huonosti.

Tämä olikin se asia, mikä Haapakosken tarinassa loi kaikesta huolimatta uskoa ihmiskuntaan: tavalliset ihmiset, jotka oman henkensä uhalla auttoivat ensin sotavankeja ja myöhemmin karkulaisia. Ensimmäiseksi Haapakosken pelasti nuori saksalaissotilas, jonka hän vastaavasti oli pelastanut tämän jäätyä suomalaisten vangiksi. Sitten auttoivat venäläiset sotavangit sekä pitkin matkaa ruotsalaiset ja norjalaiset siviilit. Norjassa sotavankien auttamisesta olisi joutunut keskitysleireille, mutta he ottivat silti riskin. Kaikki se teki minuun valtavan vaikutuksen. Samoin kuin se suomalaisten sotilaiden keskinäinen toveruus, tukeminen ja apu, se kuuluisa ”kaveria ei jätetä”, vaikka tämä kuumeessa hourailisi ja olisi muille vaaraksi.

Haapakoski kuvailee oman tarinansa kautta myös ihmistä sodassa, minkälaisia piirteitä meistä nousee esiin. Julmuutta, hyvyyttä, kieroutta, hyväksikäyttöä, laskelmointia, valehtelua, pelkoa, surua, sinnikkyyttä, uskoa… ja onnea. Värvärit ja saksalaissotilaiden kelkkaan lähteneet suomalaisnaiset näyttäytyvät yksinomaan luopioina miehen silmissä, joka on antanut seitsemän vuotta elämästään sodalle ja joutunut nyt epäinhimillisiin oloihin sotavankina. Tietyllä tavalla värvärit kuitenkin pelastavat sotavangit, jotka olisivat muuten kuolleet vankileireillä. Lopulta he suostuvat ja lähtevät koulutettaviksi, heidän kuntonsa paranee, he oppivat uusia taistelutekniikoita – ja ovat valmiit ja kykeneväiset vihdoin karkaamaan. Viime hetkellä, sillä pian heidät olisi siirretty Norjasta Saksaan. Alkaa viimeinen elontaistelu, kun rikkurit pakenevat saksalaissotilaita ja suuntaavat kohti Ruotsia ja edelleen kotiin.

Sitä kuvittelisi, että tällaisten koettelemusten jälkeen Haapakoski tovereineen otettaisiin lämpimästi vastaan kotimaassa. Kotipuolessa toki näin tapahtuikin, vaimo ja lapset ottivat riutuneen ja verta oksentavan, kuulonsa lähes kokonaan menettäneen miehen avosylin vastaan. Mutta mitä teki valtiovalta? Asetti syytteeseen sotarikoksista ja vaati mm. sotilaspuvun ja aseen hukkaamisesta korvauksia. Valtiollinen poliisi, Vapo, kun oli kommunistien vallassa, ja kun puna-aatetta itsekin kannattanut mies ei ollut koskaan liittynyt puolueeseen, hän oli… epäilyttävä henkilö.

Pauli Haapakoski: Olin saksalaisten vanki ilmestynyt alunperin 1982, Gummerus, äänikirja 2020 Lind & Co AB
225 sivua, kuunteluaika n. 8 tuntia