Avainsana-arkisto: Suomi

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Maanantaiaamu klo 7.23. Kirjani ovat minun osani ihmisten välisestä vuoropuhelusta.

Loppuvuoden lukusuunnitelmistani kirjoittaessani olin kokonaan unohtanut varanneeni kirjastosta Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Kun se hiukan yllättäen saapui, tartuin siihen heti, enkä meinnannut millään malttaa lopettaa. Kolmessa illassa olin kirjan lukenut.

Toisin sanoen, pidin lukemastani. En tiennyt varsinaisesti mitä odottaa, nimi Kuolinsiivous viittasi, no, kuolinsiivoukseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan päiväkirjamerkinnöistä ja vanhuuden pohtimisesta. Ajatusten siivoamisesta? Ehkä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että Kilpi palaa muutamaan otteeseen kommentoimaan vuosien takaisia pohdintojaan tyyliin ”mitä minä oikein olen ajatellut”.

Kirja ja sen merkinnät on jaettu kuukausien ja päivämäärien mukaan, vain vuodet vaihtuvat. Ensin vuosilukujen painottaminen tuntui minusta turhalta, mutta vähitellen aloin ymmärtää niiden tarkoituksen. Jäinpä lopulta jopa laskemaan, minkä ikäinen Eeva Kilpi on milloinkin ja minkäkin ajatuksen, tunnelman aikoihin ollut, ja peilaamaan hänen ajatuksiaan ja tuntojaan omiin vanhempiini sekä isoäitiini, joka oli vain muutamia vuosia Kilpeä vanhempi ja jakoi saman kaipuun kotiin takaisin Karjalaan. Niin, Eeva Kilvestä etsin aina isoäitiäni, yritän löytää hänen tarinansa, tuntonsa ja kohtalonsa ikätoverin kirjoituksista. Äänensäkin, joka siellä täällä tulee esiin. Karjalaiset rakastivat sanontoja, niitä tulee esiin runsaasti Kilven tekstissä  ja muistuttaa isoäitini lisäksi isoisotädistäni. Se kieli, ne lorut ja runot, viisaudet ja sananparret!

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjaa rytmittävät runot. Jokainen kuukausi alkaa runolla, mutta runoja on myös merkintöjen sisällä. Samoin ytimekkäitä mietelmiä. Kirjoitin joitakin ylös, lopulta luin vain. Tämä on kirja, jonka mielelläni ottaisin omakseni, sujauttaisin kirjahyllyyni ja tutkailisin silloin tällöin, miettiessäni vanhuutta ja omia, jo katkeilevia juuriani. Karjala menetettiin, juu, ja sitä kaipaavat ne, jotka sinne syntyivät, mutta me, jotka olemme karjalaisia vain sielultamme, olemmeko me sittenkin vapaampia, kuin taivaan linnut, jotka tulevat ja menevät, tekevät pesänsä minne hyväksi katsovat, ja jatkavat taas matkaansa? Me emme kaipaa kuten isovanhempamme, vaan säilytämme sitä kaikkea sydämissämme.

Tässä muutama sitaatti. Huomaan, etten ole sittenkään kirjoittanut ylös päivämäärää, vain vuoden. Sääkirjaukset jostain syystä viehättävät minua kovasti, samoin erilaiset pohdinnat. Maailmanpolitiikka on sittenkin kaukana tavallisesta ihmisestä, ja Eeva Kilven kohdalla jäin miettimään hänen (meidän kaikkien) suhdettaan etenkin äitiin, joka nousee esiin usein, useammin kuin hänen oma äitiytensä, joka vaikuttaa olleen hankalampi. Tai ainakin toisenlainen. (Kilpi ei ole itsekään tainnut olla maailman helpoin läheinen, varsin voimakas ja epäsovinnainen persoona näistä muistiinmerkinnöistäkin nousee esiin.) Mieleeni jäi myös hänen mainintansa entisestä puolisostaan ja se, miten hän hiukan katuu eroaan. Ja sitten, jälkiviisaana, toteaa: turha toivo.

[…] Johtuukohan se siitä, että me karjalaiset ja sodan kokeneet ihmiset, evakot ja veteraanit, entiset sotalapset ja tavalla tai toisella invalidisoituneet  alamme nyt poistua tästä maailmasta? Jäljelle jäävät kaikentietävät rikkiviisaat selittelijät, historian uudelleenkirjoittajat, näköalattomat teoretisoijat ja maailma heidän käsiinsä. (2005)

Helmikuussa, minun syntymäni aikaan alkavat illat vaaleta ja päivä on äkkiä pitempi kuin aikoihin talvella. Länsitaivas punertaa ja puut näkyvät sen sijaan että olisi säkkipimeää niin kuin äskettäin tähän aikaan. Juuri tähän aikaan sen huomaa. (1984)

Perjantai klo 22. Suomalainen miesproosa on suoraan sanottuna tylsää. Eivät ole  päässeet vieläkään irti sodanjälkeisen modernismin puujaloista, mieskirjailijaparat. (2003)

Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin. (2002)

Jos oli ahdistavaa tuo äärivasemmiston, taistolaisuuden vaihe, stalinismi, niin kyllä on kalseaa tämä markkinatalouden valtakausikin, rahan valta, ihmisten eriarvoistuminen, äärimmäinen köyhyys ja rikkauden kasautuminen rikkaille, häikäilemättömyys. (2002)

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
WSOY, 2012 (e-kirja 2017)
117 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Lyhykäisiä: Ostereita ja ruisleipää, Mon Amour & Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Ajattelin kokeilla yhdistelmämuistiinmerkintöjen tekemistä – arvioiksi saati kritiikeiksi en näitä kirjoitelmiani kutsu, sillä nämä ovat vain omia, joskin julkisia lukumuistiinpanojani.

Ensimmäisen kirjoista luin jo keväällä, toisen kesällä ja kolmannen lopettelin eilen. Yhteistä niille ovat suomalaisen ja ulkomaisen yhtäläisyydet ja erot. Muuten ne ovatkin teemoiltaan aika erilaisia. Ruokaa, rakkautta ja matkoja.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta.

Olin tutkiskellut tätä kirjaa netissä jo kauan, ja päästyäni kotikirjastoon  tilasin sen heti luettavakseni. Odotin komeaa kirjaa täynnä kuvia, karttoja ja tekstiä, ja yllätykseni oli suuri, kun minua oli odottamassa pieni, miltei kämmenen kokoinen, mustavalkoinen kirjanen, joka muistutti kopiokoneella tehtyä kerhojulkaisua. Se on sääli, sillä sisällöllisesti kirja on todella mielenkiintoinen ja materiaalia olisi ollut hienoksi kirjaksi – toinen tekijöistä on kaiken lisäksi tunnettu journalisti, olen nautinnolla lukenut Jean-Pierre Frigon Ranska-aiheisia artikkeleita suomalaisista sanomalehdistä. Mitä voidaan siis päätellä? Että kustantajalla on mennyt pupu pöksyyn, eikä ole uskaltanut tehdä kunnollista kirjaa – kun eihän se myy? En tiedä, mutta tämä minulle tuli mieleen. (Hyvät arviot se aikoinaan kyllä sai, joten kiinnostusta olisi varmasti ollut…)

No, unohdetaan ulkoasu ja keskitytään aiheeseen. Luin kirjan eräänä migreenipäivänä, aloitin, enkä malttanut laskea ollenkaan käsistä. Se kertoo siis ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Jean-Pierre Frigo on ranskalainen, tarkemmin ottaen pariisilainen, jonka juuret ovat Burgundian lihapatojen ja italialaisen keittiön suunnalla. Eija Limnell puolestaan on suomalainen, ja hän tuo mukanaan karjalaisen keittiön omat lihapadat ja piirakat. Ranskalainen keittiö on kuuluisa, ja pariskunta vie lukijan eri puolille maata (mm. Bretagneen, mistä nuo osterit) ja pohtii samalla ruoan ja ruokailun vivahteita ja tärkeyttä elämässä. Suomalainen ruoka jää väistämättä statistin osaan, mutta kyllä meiltäkin kaikkea mielenkiintoista löytyy. Niin, ja tiesitkö että saa sitä ruisleipää Ranskastakin? Sitä tarjotaan perinteisesti ostereiden kanssa!

Tämä on kirjoja, jotka haluaisin omaan kirjahyllyyni, todella mainio pikku teos, jonka lukuisia reseptejä tekisi mieli kokeilla. Divarista metsästämään, siis.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta
Nemo, 2007
131 sivua
kirjastosta

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger on tuttu paitsi toimittajana, myös suositun Chez Héléna -blogin kirjoittajana. Koska periaatteessa kaikki ranskalainen kiinnostaa, höristelin korviani kun kuulin, että hän on kirjoittanut ensin suomalaisäitinä olemisesta Ranskassa ja sitten ranskalais(-suomalais)esta parisuhteesta. Mamma-asioista en ole kovin kiinnostunut, joten tartuin toiseen.

Liikanen-Renger tuntee hyvin nykyjournalismin trendit, ja sitä mallia noudattaa tämäkin kirja. Toimittaja-kirjailija panee itsensä (ja perheensä) likoon ja etäännyttää sitten aihettaan yleisemmäksi haastattelemalla muita ja läjäyttämällä sekaan reippaasti tutkimustietoa ja tilastoja. Hmm. Täytyy myöntää, etten ole oikein tällaisen tyylin ystävä.  Oli kuin olisin lukenut yli kaksisataasivuiseksi venytettyä naistenlehtiartikkelia. Eikä toisaalta mikään tapa lukukokemusta paremmin kuin tilastot… Koska Liikanen-Rengerillä oli kuitenkin mielenkiintoista sanottavaa, loikin epäkiinnostavan yli ja pysähdyin niihin kohtiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Mikä se sitten oli? Avioliitto ja miten se toimii. Suomessa erotaan helposti, ja Ranskassakin helpommin kuin aiemmin. Rivien välistä olin lukevinani, että L-R todella haluaa pitää tämän toisen liittonsa – perheensä – kasassa ja välttää ne sudenkuopat, joihin moni on pudonnut. Hän on sanoissaan hyvin varovainen, ja jättää siis omat mielipiteensä taustalle, mutta pohtii niitä kuitenkin muiden näkökulmien kautta. Esiin nousee asioita, kuten itsestään huolehtiminen, toisen huomioiminen, armollisuus itseään kohtaan ja muuta sellaista. Hyviä pointteja. Itse asiassa paljon hyviä pointteja, joita olisi kotimaassakin ihan hyvä pohtia. Tein muistiinpanoja, mutta sen mieleenpainuvin jäi kirjaamatta. Se, missä ranskalainen nainen näpäyttää pohjoismaisia naisia heidän ylimielisestä suhtautumisestaan, mitä tulee parisuhteen ”oikeaoppisuuteen”, ikään kuin vain skandinaavinen käsitys ”tasa-arvoisesta” parisuhteesta olisi ainoa oikea. Touché.

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena, 2018
240 sivua
luettu e-kirjastolainana

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta

Terhi Rannelan matkanpäiväkirjamerkintöihin perustuvan kirjan lopettelin myöhään eilen illalla, eli yhtä yötä pidempään en ole sitä ehtinyt sulatella. Idea on minusta mainio: Rannela kokoaa yksien kansien väliin monia erilaisia matkoja, kirjoittaa niistä lyhyehköjä, kolumnimaisia tekstejä. Osa niistä onkin julkaistu alunperin lehtijuttuina, osa on enemmän tai vähemmän suoraan matkapäiväkirjan sivuilta.

Jostain syystä lukukokemus jäi kuitenkin kohdallani vaisuksi. Ehkä kyse oli matkakohteista, ehkä (hyvin) erilaisista kiinnostuksenkohteista, ehkä matkustamisen tavasta, ehkä yksinkertaisesti kirjoitustyylistä, mutta yhtä kaikki, en kokenut pääseväni matkaan mukaan. En lentänyt, vaikka mieleni näihin eri maihin ja maisemiin kirjoittajan mukana kulkikin.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi jäivätkin kirjailijan pohdinnat omasta kirjoittamisestaan ja miten se seuraa myös matkoille, joko kirjoina, kesken olevana tekstinä tai ideoina ja inspiraationa, joita kirjoittaja tai kirjailija automaattisesti poimii mukaansa. Olen aiemmin lukenut Rannelan työpäiväkirjaa liittyen hänen romaaniinsa Frau, ja tällaisen päiväkirjan kirjoittaminen oli minusta mainio idea, lainasin sitä omaan työhönikin. Kenties siksi odotin tältä matkapäiväkirjalta enemmän. Ehkä se olisi juurikin se asiaproosa, josta Rannela itsekin mainitsi hiukan innostuneensa haastatellessaan Haapsalun ruotsalaisrouvia? Jään siis kuulostelemaan.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Luin kirjan e-kirjana, joten fyysisestä kirjasta en tiedä. Kansi on kaunis, siinä on selvästi haettu muistikirjan oloa ja lainattu ne harvinaiset mustat joutsenetkin (minun on pakko kertoa, että on niitä mustia joutsenia Euroopassakin, yhtä musta-valkoista pariskuntaa seurasin pari talvea Etelä-Ranskassa), mutta tähän kirjaan olisin kyllä kaivannut jotakin vähän nykyaikaisempaa ilmettä. Jopa valokuvaa. Vinjetit kunkin luvun alussa olivat kiva idea, mutta miksi teekannusta kurkistaa teepussin naru? Se on vähän sama, kuin jos viiniä tarjoaisi muovimukista tai sacherkakkua paperilautaselta…

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
sivua
Karisto, 2018
luettu e-kirjastolainana

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja

”Minä olin töissä toisella paikkakunnalla, ja illalla siinä asunnolla kuulin, kun joku sanoi, että nouse ylös ja lähde kotia. Se tuntui niin kummalliselta, että lähdin. Kotona isä oli sairastunut juuri vakavasti.”

Nappasin keväällä erään pikkumyymälän kirjatelineestä luettavakseni Eero Ojasen Suuren suomalaisen kummituskirjan. Ajatus oli kiehtova: paitsi kummitustarinoita, on Ojanen kerännyt yksiin kansiin erilaisia suomalaisten kokemuksia näkymättömästä maailmasta. Niitä, joista ei enää kauheasti haluta puhua, mutta jotka ovat aika monen elämässä ihan normaalisti läsnä etiäisinä, unina ja joskus ihan selkeinä näkyinäkin.

Ojanen on taustaltaan filosofi ja tietokirjailija, mikä näkyy selkeänä ja asiallisena tyylinä. Pidin siitä kovasti. Ei mässäilyä, ei kauhistelua eikä myöskään lyttäämistä, vaan kertomusten taltiointia sellaisina kuin ne on nähty ja koettu. Toisinaan hän mainitsee asioita, jotka ovat saattaneet olla kuultujen äänien taustalla tai mielikuvituksesta, joka saattaa joskus lähteä laukkaamaan. Mutta ei hän näitä ilmiöitä kiellä, päinvastoin.

Varsinaisten kummitusjuttujen sijaan minua kiinnostivat erilaiset etiäiset, joita ihmiset ovat kokeneet. Niitä on paljon. Mielenkiintoista oli myös huomata, että näitä varoituksia tai kuolemiin liittyvää tietoisuutta on ollut etenkin sotien aikaan – ehkä silloin ihmiset olivat herkempiä, kun kuolema oli koko ajan läsnä. Kaatunut läheinen saattoi tulla kertomaan kuolemastaan ilmestyen ovelle tai uneen, saattoipa joku nähdä valkoisen hahmon lasketuvan haavoittuneen ylle juuri ennen tämän kuolemaa. Mutta oli myös pelastavia varoituksia, kuten seuraavassa:

Eräs mies sai ääneltä käskyn perääntyä tulituksen alta. Hän otti varoituksen vakavasti ja ajatteli kertoa siitä muille, mutta kehotus perääntymiseen olisi ollut kapinaa. Hän päätti lopulta vain lähteä ja hänen pelkkä esimerkkinsä sai muut sillä kertaa mukaan. Hetken päästä paikkaan tuli osuma, joka olisi surmannut heidät kaikki.

Kummitustarinoita löytyy niin kartanoista, teattereista kuin tavallisista kodeistakin. Sen sijaan hautausmaihin liittyvät kummitustarinat ovat kirjan mukaan nykyään vähentyneet. Autiotalot ja -tuvat ovat edelleen kuumottavia paikkoja, joissa kirveet lentelevät ja aaveet kolistelevat mennessään.

Taiteilijoiden sanotaan olevan usein erityisen herkkiä ihmisiä, ja se tuli kyllä mieleen kirjaa lukiessa. Esimerkiksi Lars von Trierin elokuva Breaking the Waves päättyy kohtaukseen, jossa taivaalliset kellot soivat päähenkilö Bessin taivaaseen astumisen hetkellä. Ojasen kirjassa kerrotaan puolestaan seuraava tarina:

[…] koko perhe heräsi kirkonkellojen soittoon kotona, kun perheen isä kuoli matkalla. Tarkistettiin, ettei kirkonkelloja varmasti soitettu silloin.

On myös tarina, jossa kirkonkellojen on jonkin dramaattisen tapahtuman hetkellä kuultu soivan paikassa, johon ne eivät edes voi kuulua.

Haruki Murakamin romaanissa 1Q84 kaksi kuuta symboloivat laajempaa tietoisuutta, kun taas tässä kirjassa ne ovat ennustaneet kuolemaa:

[…] kertoja näki unessaan puolitutun henkilön, joka ei ollut erityisen läheinen, eikä häneen liittynyt kertojan kannalta mitään erityistä. Unessa he kaksi katselivat taivaalle, jossa oli kaksi kuuta ja aurinko. Sitten tuttu sanoi, että se tietää kuolemaa, ja alkoi häipyä pois. Myöhemmin kertoja kuuli, että kyseinen tuttu oli kuollut tapaturmaisesti tuona samana yönä.

Murakamilta löytyy vastaavia juttuja enemmänkin. Esimerkiksi dokumenttikirjassaan Underground Murakami haastattelee Tokion sariini-iskun uhreja, ja mieleen on jäänyt, miten moni uhreista oli jostain syystä juuri tuona aamuna muuttanut tavallisia rutiinejaan ja siksi joutuneet osallisiksi tapahtumiin. Vastaavia, tosin yleensä päinvastaisia eli pelastumisia, on puolestaan näissä suomalaisissa kertomuksissa lukuisia.

Se, mikä meitä ohjailee tai miten se ilmenee, on valtavan mielenkiintoista.

Entäs minä itse sitten? Tunnistan minäkin ilmiön. Kuolemia on lähipiirissäni ollut toistaiseksi vähän, joten oikeastaan setääni lukuunottamatta en ole saanut kuolemaan liittyviä etiäisiä tai kokemuksia. Sen sijaan olen saanut merkkejä suurista muutoksista elämässäni, jotka olen ymmärtänyt etiäisiksi vasta sitten, kun ne todella tapahtuvat. Ja kerran olen saanut öisellä tiellä varoituksen, minkä ansiosta kuski hiljensi juuri ennen kuin hirvi rymisti metsästä tielle.

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja
Minerva, 2017
240 sivua
oma ostos

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kummallista. Olen yrittänyt kirjoittaa Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta blogipostausta, mutta en saa siitä kiinni. En saa omista ajatuksistani kiinni, vaikka kirjassa oli paljon mielenkiintoista (kartta, historiankirjoitus, Hämärän vuosisata, vesivarantojen siirtyminen poliisivaltion omistukseen, muovi, teknologian katoaminen, jne.). Mutta jokin hankaa vastaan. Jokin, josta en saa otetta. Mikä se on se jokin? Paikoin kompasteleva tarina? Kaunis mutta sittenkin liian etäinen kieli? Hyttyset, jotka sikiävät vaikka ei ole vettä? Tee, joka kasvaa Kemin alueella? Se selittyy, kyllä se selittyy, mutta siitä huolimatta se hankaa vastaan. Vai olenko se vain minä, joka hankaan vastaan? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Toisaalta se, että kirja jää häiritsemään, on hyvä merkki. Se on pannut ajattelemaan. Siinä kaikki, tällä kertaa.

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin. (s. 145)

Muutamaa päivää myöhemmin. Olen miettinyt tätä hankausta aika paljon. Olin tosiaan kirjoittanut pitkän postauksen kirjasta, mutta jätin sen luonnokseksi. Miksi kirja ei sittenkään nostanut minussa sen kummempia tuntoja? Luin sen ensin puoleen väliin, sitten pidin taukoa ja luin toisen kirjan välissä, ja palattuani tämän pariin odottelin vain että päästäisiin loppuun. Voi olla, että en vain kuulu kirjan kohderyhmään, en välitä scifistä, mutta… niin, dystopiat kiinnostavat kyllä. Joten ei, ei se ole vain sitä. Minua kiinnosti tässä tarinassa moni asia, kuten juomaveden alistaminen poliisivaltion hallintaan. Näitä yksitäistämishankkeitahan on parhaillaankin meneillä useita. Mikä se sitten oli? Oliko se lopulta se teemestarius, joka tuntui vaan niin päälle liimatulta. Jos se olisi jätetty pois, jos aihetta olisi lähestytty toisesta kulmasta, olisi koko tarina ollut mielenkiintoisempi.  Kolahtanut. Tämä on toki vain minun mielipiteeni, ja taidan olla sen kanssa aika yksin, mutta mikäs siinä, hyväksyn sen. Ehkä se kuitenkin on se seikka, miksi tarina alkaa jo häipyä mielestä, vaikka kirjan kyllä ihan mielelläni luin. Luin ja suljin kirjan, siinä kaikki.

(Täytyy sanoa vielä että kirjan kansi on todella luotaantyöntävä ja kliseinen, sininen rinkula olisi riittänyt mainiosti, tuo uitetun ja jäätyneen näköinen tyttö ei yhdisty edes tarinaan, Noriahan oli tummatukkainen…)

Lisäys 15.10. Kuten uumoilin, kirjan teemat ovat jääneet pyörimään mielessäni. Palaan niihin varmasti vielä uudestaan.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012
330 sivua
ostettu nettikirjakaupasta

Heinäkuun lukumaratonista jälkikäteen

Heinäkuun lukumaratonista on kulunut jo tovi (kaksi viikkoa), mutta merkintäni pääsen tekemään vasta nyt.

Olin valinnut maratonille kaksi kirjaa, joista toisen luin loppuun ja toista aloittelin. Koska maratonpäivä osui lauantaille 7.7. starttasin silloin, vaikka vasta seuraava päivä olisi ollut minulle parempi. No, kello kävi, tein maratonini ja jatkoin lukemista. Käy se niinkin.

Aloitin siis lauantaina klo 16.30 avaamalla Carlos Maria Dominguezin Paperitalon sivulta 49. Kirja kertoo kirjallisuudesta ja kirjahulluudesta, mutta minun oli ollut vaikea päästä tarinaan sisään. Ehkä syynä oli katkeileva lukemiseni ja yleinen stressi, ehkä liian iso fontti, tai ehkä ne kaikki yhdessä. Nyt lukeminen kangerteli edelleen, mutta kirjoitin ylös huomioitani kiehtovista kohdista: lukijoiden tekemistä muistiinmerkinnöistä sekä siitä hiljaisesta äänimaisemasta, joka muodostuu kun luemme itsellemme ääneti.

Kävin välillä syömässä illallista ja palasin kirjan pariin vielä ennen nukkumaanmenoa, ja sain kuin sainkin sen loppuun lauantai-illan aikana. Mikään paksu kirja se ei ollut: 143 sivua, muodoltaan kapea, väljästi taitettu ja fontti tosiaan iso. Päätin jo tuolloin lukea kirjan uudestaan ajatuksella, minkä teinkin päästyäni uimarannalle seuraavalla viikolla. Mainio kirja, joka kestää useamman lukemisen ja joka tosiaan tarvitsee sopivan lukurauhan.

Lukumaratoniani jatkoin seuraavana päivänä eli sunnuntaina. Kuvittelin lukevani jo ennen aamiaista, mutta nukuinkin pitkään. Taisi tulla tarpeeseen. Aloitin siis klo 9.07 avaamalla Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Olin ostanut sen nettikirjakaupan tarjouksesta; olin kiinnostunut siitä lähinnä siksi, että se on käännetty niin monelle kielelle, vaikka tekijä on aika tuntematon. Dystopiaksikin sitä kai oli kuvailtu, tai ainakin tulevaisuudenkuvaksi.

Olin alkuun hiukan epäileväinen, mutta kiinnostunut. Pyörittelin mielessäni seuraavia kysymyksiä: miksi tee, teeseremonia? Suomessa? Mitä suomalainen siitä tietää, syvällisemmin? Kiina kuitenkin kiinnostaa. Millaisen vastaanoton kirja on saanut Kiinassa/Japanissa? Teksti sulavaa, mutta onko liian anglo? Eikö tämä julkaistukin ensin englanniksi? Karviaiset, roihukärpäset + teemaja -> ristiriita? Lapissa? Entä ne hyttyset, jos ei ole vettä?

Kolmenkymmenen sivun vaiheilla pelkäsin kirjan kääntyvän moralisoinnin puolelle (kulutusyhteiskunta, ilmastonmuutos) ja olin jo lopettaa, mutta meninkin lounaalle, ja jatkoin lukemista sen jälkeen: nyt tuli käänne: Hämärän vuosisata. ”Hyvä huomio”, kirjoitin muistikirjaani, ja tämän jälkeen aloin päästä Itärannan maailmaan ja lukeminen lähti käyntiin. Luin innoissani. ”Mikä on totuus, mikä historia? Mitä kouluissa opetettu, mitä kirjoissa kerrottu…” kirjoitin jälleen ylös. Te luulette että kaiken voi omistaa; entismaailman hylätyt aavekaupungit, kaikki maailmassa ei ole ihmisen… Kun nuoresta naisesta on tulossa teemestari miesten maailmaan, pelkäsin Itärannan kääntyvän naisasian puoleen, mutta hänpä onnistui välttämään tämänkin karikon. Se on vain sivujuonne, eikä nouse tapin nokkaan. Hienoa.

Ehdin lukemiseni välissä ottaa pienet unoset, käydä saunassa ja katsella maisemia, mutta sitten kello löi 16.30 ja piti merkitä lukumaraton päättyneeksi. Lukemista jatkoin toki sen jälkeenkin, mutta säännöt ovat säännöt. Kokonaisuutena saldoni ei ollut kummoinenkaan, 243 sivua, mutta mukava oli taas pitkästä aikaa keskittyä lukemiseen – etenkin kun edellistä kirjaa, Saramagon sinänsä kyllä kiehtovaa tiiliskiveä, olin lukenut parin kuukauden ajan. Kaikelle on aikansa ja lukutapoja niin monia, ja niihinkin vaikuttavat vallitsevat olotilat, sano.

Nyt aion kuitenkin nauttia taas lukemista omaan tahtiini, milloin ahmien, milloin sulatellen, milloin napostellen, milloin mitenkin. Ja palaan noihin kahteen kirjaankin vielä, samoin siihen Saramagoon. Loma, tai mikä se sitten olikin, on ohi.

Juha Vakkuri: Jos puut puhuisivat

Jos puut ajattelisivat,
niiden täytyisi olla epätoivoisia.
Jos puut puhuisivat,
historia kirjoitettaisiin uudestaan.

Nappasin äitini kirjahyllystä Juha Vakkurin (s. 1946) esikoisrunokirjan Jos puut puhuisivat. Teoksen nimi oli kaunis ja toi mieleeni Nazim Hikmetin runoteoksen Puut kasvavat vielä. Mutta miten erilaisia nämä kaksi teosta olivatkaan! Eivät ehkä kuin yö ja päivä, mutta juuri niin erilaisia kuin Suomi ja Turkki ovat, sananvapauksineen ja muutenkin.

Vakkurin runokokoelmassa mieleeni painui erityisesti tuo yllä oleva runo, joka aloittaa teoksen ja on antanut sille nimensäkin. Se on kaunis, ja niin totta. Niin totta, että halusin kirjata sen ylös ja samalla tehdä tämän pienen merkinnänkin.

Valitettavasti muuten Vakkurin runot eivät tehneet minuun kovin suurta vaikutusta. Niissä oli kyllä ajatusta, mutta ne olivat pikemminkin mietelmiä kuin runoja. Runoina ne eivät – minun korviini – soineet, vaikka niissä olikin sanomaa ja pohdintaa. Sikälikin ne resonoivat kyllä Hikmetin kanssa… mutta jokin jäi puuttumaan. Keveys, soljuvuus, rytmi… jokin, joka olisi saanut runot puhuttelemaan minua paremmin.

Vakkurin teos on julkaistu vuonna 1979 ja se on ollut ajankohtainen tuohon aikaan. Runoissa puhutaan Iranin shaahista, neutronipommeista ja Charlien enkeleistä. Ja toisaalta ajattomista asioista, kuten (negatiivisista) tunteista –vihasta ja kateudesta– sekä kuolemasta ja lapsista. Kauniita, kiehtoviakin ajatuksia, mutta ehkä sittenkin pikemminkin ajatelmia ja ajankuvia. Aikaa ne kestävät kyllä. Sukellan mielessäni 70-luvulle ja yritän nähdä seuraavan kuvan:

Tummansinistä taivasta vasten
lepattaa puolitangossa siniristilippu;
hiljaisen kadun, jalkakäytävän, nurmikon poikki
ajaa oranssisella pyörällä
verryttelypukuinen poika,
maailmassa johon ei kuulu kuolemaa.

Juha Vakkuri: Jos puut puhuisivat
WSOY, 1979
65 sivua
lainattu perheenjäseneltä

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Kulttuurissamme arvostetaan menestymistä sekä halutaan uskoa siihen, että ihminen on oman onnensa seppä ja onnellisuusoppaiden avulla selviää kaikista ongelmista. Tuntuu, että yhteiskunnan maallistuessa lähimmäisenrakkauden ihanteet on haudattu, vaikka välittämistä onneksi vielä on.

Vielä on muutama keväällä lukemani kirja, joista en ole postannut. Yksi niistä on Laura Honkasalon esseemäinen Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Honkasalo on jäänyt mieleeni naistenlehtien jutuista ja siitä, miten hän on avoimesti kertonut kokemuksistaan avioerolapsena sekä siitä, miten hän ei olisi koskaan toivonut omien lastensa kokevan samaa. Ja kuitenkin hänen pahin pelkonsa kävi toteen ja hänen oma liittonsa kariutui. Minusta Honkasalon tuoma näkökulma on ollut tervetullut siihen hymistelevään kaanoniin, jonka mukaan avioerot ovat joskus paras vaihtoehto koko perheelle ja uusperheet voivat olla onnellisia. Juu, varmasti näin. Mutta pääpaino pitäisi kuitenkin olla sanoilla joskus ja voivat olla.

Joten kun Honkasalo tarttui aiheeseen nimeltä yksinäisyys, päätin lukea mitä hän siitä sanoo.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta Honkasalo kirjoittaa todella kiinnostavasti ja kauniistikin. Hän toteaa yksinäisyyden lisääntyneen tässä individualismia ihannoivassa ajassa, ja hänen omia ajatuksiaan yksinäisyydestä ja siihen kasvamisesta lukee mielenkiinnolla. Syntyy kuva tytöstä ja naisesta, joka on romanttinen, itsekseen viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä, mutta joka samalla ihailee ja suorastaan pää punaisena kadehtii kauniita ja sanavalmiita skumppalasien ja vaihtuvien poikaystävien täyttämää ”makeeta elämää” eläviä nuoria naisia, joita Facebook ja muut juorulähteet tuovat iholle asti. Teki mieli ravistella kirjailijaa että huhuu, ei tuo ole kadehtimisen arvoista, mutta onneksi hän kirjan loppua kohden hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja tajuaa, ettei ole mitään vikaa siinä, ettei ole bilehilu. Kuten ei olekaan.

Rehellisesti hän kirjoittaa myös avioeron ja (taas kerran) yksin jäämisen musertavasta painosta, ja toisaalta hyvin kauniisti esimerkiksi lapsuudenmuistoistaan isovanhempiensa huomassa. Uusperheelle hän sanoo ei kiitos, hän on nähnyt mitä se on.

Mutta sitten tulevat miinukset. Jostain syystä Honkasalo ei luota oman kokemuksensa merkittävyyteen, vaan lainaa nettikeskusteluja (vauva.fi ei välttämättä ole luotettavin tai kiinnostavin lähde…) ja nimettömien ihmisten omia kokemuksia. Kun niiden tueksi otetaan vielä kaiken maailman amerikkalaisia (ja siis vain amerikkalaisia) pseudotieteellisiä mutututkimuksia ja ihmissuhdehömppää, mieleni teki kirkua: suomi ei ole yhdysvallat, suomalaiset eivät ole yhdysvaltalaisia, suomen ja yhdysvaltojen välillä on 7844 kilometriä ja mentaalinen etäisyys on tuhat kertaa enemmän! Oli kuin olisi lukenut ylipitkäksi venähtänyttä Hesarin tai naistenlehtien artikkelia (miten ne nykyään muistuttavatkin niin kovasti toisiaan?).

No, en kuitenkaan kirkunut, vaan hillitsin itseni ja hyppäsin noiden kohtien yli ja etsin Honkasalon omaa ääntä. Onneksi niin, sillä sitä lukikin mielellään, se riitti kertomaan sen, mitä hän halusi sanoa.

Vielä pieni huomio kirjan kannesta: minusta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja eleetön, ja kertoi yhdellä vilkauksella, mistä kirjassa on kyse. Plussaa myös siitä, että kirjan nimi on isommalla kuin kirjailijan.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 sivua
kirjastosta