Avainsana-arkisto: Suomi

Kolme Uuno Kailaan novellia kuunneltuna

”Pojat, huomenna te joudutte rintamalle. Te tiedätte että me olemme täällä siirtääksemme Suomen rajan Äänisjärvelle ja Syvärin joelle.”
Bruno, vierustoverini, katsoi minuun pieni hymynkare suupielissään. ”Emmekö me tulleetkaan sorrettujen avuksi?” hän kuiskasi.

Olen löytänyt ääninovellit. Ne ovat juuri sopivan pituisia vaatteita silittäessä: aloitan pisimmästä ja jatkan vaatekasan hupenemista arvioiden lyhyemmillä. Ikävänä pitämäni puuha, se silittäminen siis, käy jouten, ja samalla pääsen hiukan sivistämäänkin itseäni. Tai ainakin lentämään ajassa taaksepäin…

Tällä kertaa kuuntelin Uuno Kailaan (1901–1933) kolme novellia: Bruuno on kuollut (37 min), Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle (17 min) ja Sokeat (8 min). Kertomukset julkaistiin vuonna 1936 ilmestyneessä kokoelmassa nimeltä Novelleja, ja Ylen Areenasta ne löytyvät Esko Salervon lukemina. Ja, miten mainiota, nämä kuuluvat hyvin myös kotimaan fyysisten rajojen toisella puolen.

Hiukan nolostellen joudun myöntämään, etten ole Kailaan tuotantoon ennen tarttunut. Mielikuvissani se on ollut jotakin vanhahtavaa ja paatoksellista, täynnä kielellisiä muotoja, joita kukaan ei enää käytä. Mutta jälleen pääsen toteamaan, että väärässäpä olin. Uuno Kailaan novellit kertovat 1920- ja -30-lukujen Suomesta, mutta ne eivät ole vanhenneet lainkaan. Oli kuin olisin ollut Kailaan vieressä ja katsellut tuttuja ja silti hiukan toisenlaisia maisemia, ihmisiä, elämäntarinoita. Minua kiehtoi myös hänen terävä havainnointinsa ja toisinaan myös yllättävän pistävä kielensä.

Novelleissaan Kailas johdattaa lukijaa / kuuntelijaa taidokkaasti ja eläväisesti ja vetäisee sitten langat yhteen ja päättää tarinansa tyylikkäästi. Jokainen näistä tarinoista tuntui kertovan hyvin suoraan Kailaan omista kokemuksista.

Bruuno on kuollut onkin sitä: se kertoo nuorten miesten sotaretkestä Aunukselle vuonna 1919 (mikä ihme Suomea on vaivannut, kun se aina havittelee lisämaata idästä?) ja Uunon tunnontuskista hänen suuresti ihailemansa Bruunon (oikean elämän Bruno Schildt) saatua surmansa. Olihan se Uuno itse, joka oli Bruunon tälle sotaretkelle houkutellut. Hetkittäin Uunon varaukseton ihastus salskeaan, reippaaseen ja oikeudenmukaiseen Bruunoon tuo väkisinkin mieleen (yksipuolisen) miesrakkauden, vaikka tuolloin sellaista ei liiemmin ääneen sanottukaan. Kailaan kuvaukset sodankäynnistä ovat nekin tarkkoja, mutteivät millään muotoa puuduttavia.

Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle on puolestaan kertomus koulukaveruksista, jotka tapaavat vuosien päästä. Nyt ”Lepakkona” tunnettu kampurajalkainen ja sauvojen kanssa kävellyt Asko kulkeekin kahdella jalalla, kiitos onnistuneen leikkauksen. Mutta tämä on joutunut huomaamaan, että hänen ongelmansa ei ollutkaan jalat, vaan sielu, katkeroitunut ja vihainen sielu.

Sokeat on puolestaan hyvin lyhyt tuokiokuvaus junamatkasta, jonka myötä Kailas pääsee näpäyttämään luokkayhteiskuntaa. Rikas rouvashenkilö valittelee matkustajatovereilleen surkeaa kohtaloaan kun täytyy veroja maksaa, eikä torpparitkaan tee yhtikäs mitään. Hänen surkuttelunsa näyttävät entistä tahdittomammilta, kun junaan astuu isäntämies kahden sokeutuneen työläisen kanssa.

Tässä vielä näyte Kailaan kuvailutyylistä:

Käännyin tarkastelemaan matkatovereitani. Pieni vaunu oli väkeä täynnä. Vanhoja vaimoja myttyineen ja avuttomine, ikään kuin lapsellisine ilmeineen, vantteria työmiehiä saappaissaan ja arkipukimissaan uurteisin, juroin kasvoin. Totisia maalaisisäntiä puhelemassa kunnallisistaan. Ja tietysti oli mukana kikatteleva tyttö, punainen makeispussi kädessään ja pari julkean näköistä nuorukaista seuralaisinaan. Lisäksi joku unelias herrasmies, joka haukotteli lehtensä takana, sekä laiha neiti, jolla oli ilottomat kasvot, ja joka luki ilmeisestikin hyvin arvokasta kirjaa.

Osallistun näillä novelleilla Nipvet-blogin Novellihaasteeseen. Peukutan novellia Bruuno oli kuollut kohtaan tapahtumapaikka: Tässä ollaan ylitetty Suomen raja ja ollaan Äänisjärvellä sodassa punaista venäläistä vastaan. Kuvaus on mielenkiintoista.

Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle osuu puolestaan kohtaan sävy. Se on tässä novellissa aika tumma, jokseenkin surullinen ja jopa päähenkilönsä kautta vihainen.

Sokeat solahtaa kohtaan henkilöhahmo, rikas rouva on kuvattu aika herkullisesti, ja hänen tilanneen voi kuvitella… no vaikka aika monen nykypoliitikon! (”Ai kuka muka tienaa alle kakstobaa, no ei todellakaa kukaan!”)

Sakari Topelius: Koivu ja tähti

”Pirkko Saision mukaan Koivu ja Tähti on arkkityyppinen satu, jonka kaikki suomalaiset tuntevat […]”

Krhm. krhmkrhm. Jouduin kakistelemaan kurkkuani luettuani tuon lauseen Saision haastattelussa tänä syksynä. Kyllä, sadun nimi on toki tuttu, mutta…

Se oli jo toinen kerta vuoden 2017 aikana, kun Topeliuksen satu nousi mediakeskustelussa esiin. Keväällä siihen oli viitannut Saska Saarikoski sekavassa pääkirjoituksessaan, joka käsitteli suomalaista orjuutta. Saskalla meni tosin faktat sekaisin ja tarkistukset tekemättä, joita kommenteissa onneksi oiottiin.

Mutta se Koivu ja tähti. Se on jäänyt kolkuttamaan korvan taakse.

Joko olisi siis aika lukea? Luojan kiitos satu löytyy netistä, valokopioversiona esimerkiksi täältä ja tekstitiedostona täältä. Tapani mukaan (näytöltä satujen ja tarinoiden lukeminen ei edelleenkään nappaa) printtasin sen ja luin nyt joulunpyhinä.

Tarina itsessään on malliesimerkki topeliaanisuudesta käsitellessään kotia, uskontoa ja isänmaata. Poika ja tyttö on ryöstetty vihollismaahan, jossa he ovat kasvaneet (huom!) rakastavien ottovanhempien hoivissa. Mutta poika ja tyttö kaipaavat kotiin, omien vanhempien luokse, sinne, missä puhutaan omaa kieltä. (Kuulostaa radikaalilta nyky-Suomessa, missä mm. Fazerin ja Finnairin kaltaiset suuryritykset häpeävät nukkavierua suomea ja ihannoivat englantia, trendikästä maailmankieltä) Koti löytyy sieltä, missä on koivu ja tähti, ja Jumala johdattaa heidät kotiin.

Kaunista, ehkä vähän paatoksellista, mutta kumminkin. Varpunen jouluaamuna jää silti suosikikseni Topeliukselta.

Mutta tulipa luettua, nyt tiedän, mistä puhutaan. Seuraavaksi pitäisi varmaan tarttua Adalmiinan helmeen? Siitä äitinikin usein puhui, vaikka Koivun ja tähden jättikin meille lapsille lukematta.

”Niin, mutta mielemme tekee kotiin.”
”Kuka teille osoittaa sinne tien?”
”Jumala”, sanoi poika. ”Sitäpaitsi muistan, että vanhempieni kartanolla kasvaa iso koivu, jossa kauniit linnut laulavat aamunkoitteella.”
”Ja minä muistan”, sanoi tyttö, ”että tähti iltasilla kimaltelee koivun lehvien lomitse.”

101 kirjaa ja miten niiden kanssa kävi

Vuosi 2017 ja samalla itsenäisen Suomen 100-vuotisjulhavuosi alkaa olla lopuillaan, joten on aika erilaisille yhteenvedoille. Aloitan Ylen 101 kirjaa -hankkeesta, josta innostuin vuoden alussa.

Idea oli minusta loistava: yksi kirja kultakin itsenäisyyden vuodelta. Mikä loistava tilaisuus minun kaltaiselleni suomalaista kirjallisuutta suhteellisen huonosti tuntevalle korjata virheeni ja samalla tutustua kotimaani historiaan kirjallisuuden kautta. Sillä mikä kertoisi ajastaan paremmin kuin kirjallisuus? Ja kun ulkosuomalaiselle ne suomalaiset kirjastot ja kirjakaupatkin ovat yleensä tavoittamattomissa, voisi kirjat lukea nyt suoraan läppäriltä. Great.

Alku ei tosin vaikuttanut kovin lupaavalta: osa kirjoista olisi vaatinut jälleen uuden tilin ja systeemit, joten jätin ne väliin. Ja Edith Södergrankin oli vain ruotsiksi, vaikka se esiteltiin suomeksi. Pöh. No, joku toinen kerta sitten. Mutta sitten oli ne loput, joita varten tarvitsi vain helposti luotavat Ylen tunnukset tai kirjastokortin numeron, ja tällä viisiin homma lähtikin pelaamaan. Kirjanmerkkiäkään ei tarvinnut, ohjelma tiesi mihin olit jäänyt.

Lainasin siis kirjoja melko surutta ja luin niitä enemmän tai vähemmän. Osan lainasin ihan siksikin, että saisin jonkinlaista kosketuspintaa ja näytettä kirjailijan tyylistä. Kuvittelin oikeasti lukevani useammankin kirjan kokonaan, mutta järkytyksekseni huomasin nyt, että loppuun asti luin vain kaksi (runo)kirjaa: Katri Valan Paluun ja Eeva Kilven Animalian. Saima Harmajaan runoteosta Sateen jälkeen  luin sieltä täältä, mutta ei siitä silti merkintää saa. Runoja jos olisi ollut enemmänkin, olisin varmaan saanut useamman sulan hattuuni.

Entä sitten ne muut? Yritin valita suht lyhyitä ja taitoltaan ilmavia kirjoja, joiden ajattelin sopivan koneelta luettaviksi, ja muuten sellaisia klassikoita tai kirjailijoita, joiden nimiin usein törmää ja joista olisi hyvä olla jonkinlainen käsitys. Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä on tällainen, ja vaikka pääsinkin ihan hyvin alkuun, alkoi sen ruma kieli nostattaa sitä tuttua vastarintaa, johon suomalaisen kirjallisuuden lukemiseni on niin usein tyssännyt. Vähän samaan tapaan kuin teatterin kanssa, lopetan katsomisen siinä vaiheessa kun näyttelijä nousee tuolille, kohottaa katseensa ja alkaa huutaa kaukaisuuteen.  Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien jäi sekin kesken, mutta sen olen sentään jo kertaalleen lukenut, joten en oikeastaan menettänyt mitään.

Seuraavaksi tartuin Pirkko Saision Kainin tyttäriin, ja yllätyin positiivisesti hänen kauniista ja ilmavasta tekstistään, olin odottanut jotakin aivan muuta. Naisten välinen rakkaus ei kuitenkaan iskenyt minuun niin paljon, että olisin jatkanut. Ehkä kirjana, ei e-kirjana. Kreetta Onkelin Ilonen talo tyssäsi alkuunsa synkkyytensä vuoksi, samoin Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin. Innostuin myös mahdollisuudesta lukea Patjim Statovcin Kissani Jugoslavia, mutta se heti alkuunsa vyöryvä homoeroottisuus sai minut palauttamaan kirjan. Olin hiukan pettynyt, sillä odotin siltä muuta.

No, yrittänyttä ei laiteta, joten lainasin taas lisää. Kokeilin muutamaa, joista en päässyt lyhyttäkään alkua pitemmälle, mutta sitten tärppäsi. Rosa Liksomin Hytti no. 6:een palasin uudestaan ja uudestaan. Se on kummallinen kirja, hylkii ja kutsuu luokseen. Paperikirjana se menisi varmasti nopeasti, bussissa tai junaa odotellessa. Olen nyt ehkä puolivälissä, loppuun koitan päästä nyt tai joskus myöhemmin. Aapelin Pikku Pietarin piha taas on klassikko, ja nyt ymmärrän miksi. Hurmaava pieni kirja, joka kertoo elämästä 1920-luvun Kuopiossa.  Pidän sen tunnelmasta, huumorista, tarinoinnista, hahmoista – ajasta joka on mennyt ja jota ei saa enää takaisin, sellaisesta yhteisöllisyydestä, joka tuntuu olevan kokonaan menetetty. Vai onko? 1920-luvulla elettiin veljessodan jälkeisiä vuosia, ja tuli se jako punaisiin ja valkoisiin tässäkin teoksessa nopeasti ilmi. No, kesken on tämäkin kirja, toistaiseksi ainakin.

Valitettavasti haastekirjojen lukuoikeus näyttää loppuvan vuoden 2017 päättyessä, joten jollen ole nyt tosi nopea, jää keskeneräisten lopetteleminen hamaan tulevaisuuteen. Uteliaisuuteni on joka tapauksessa herännyt, ja palaan varmasti näihin ja muutenkin suomalaisiin kirjoihin tulevaisuudessa. Kiinnostavan lisän aiheeseen antaa tämä historiaperspektiivi, se, mitä kirjallisuus ajastaan kertookaan. Kiitokset siis Ylen kulttuuritoimitukselle tästä vuodesta, toivottavasti uusia kirjaprojekteja nähdään myös jatkossa!

Muutama ajatus Suomen sadantena itsenäisyyspäivänä

Kotimaani, synnyinmaani (missä kulkee raja?) viettää tänään sadannen kerran itsenäisyyspäivää. Haluaisin onnitella sitä, haluaisin heiluttaa pientä siniristilippua ja huutaa hurraa, hurraa, hurraa, mutta se, mitä näen, ei juuri aiheuta minussa juhlamieltä. Olen pahoillani, että joudun sanomaan näin, mutta se on totuus.

Sitä Suomea, josta olin ylpeä ja jota rakastin, ei enää ole. Suomea, joka ei etsinyt luksusta ja mammonaa, vaan joka unelmoi punaisesta tuvasta ja perunamaasta, joka arvosti yksinkertaisia asioita eikä esittänyt jotakin muuta kuin mitä se oli. Suomea, joka oli ylpeästi puoliksi itää ja puoliksi länttä ja joka osasi olla välittäjänä kahden nimeltä mainitsemattoman riitapukarin välissä, neutraalina maana ja rauhan asialla. Siitä Suomesta minä olin niin ylpeä!

Mutta mikä on tämä maa, joka myy itseään kuin prostituoitu rahamarkkinoilla? Mikä on tämä maa, joka sylkee heikompia kasvoihin? Mikä on tämä maa, joka unohtaa itsensä, taustansa ja arvonsa, kääntää tiukasti selkänsä idälle ja samalla pokkuroi lännen edessä kuin mikäkin harlekiini? Tätä Suomea en tunne, tämä Suomi on minulle vieras ja vastenmielinen.

Joskus teini-ikäisenä tajusin, että isoisäni oli syntynyt Suomen ruhtinaskunnassa Venäjän vallan alla. Että hän oli yhdeksänvuotias Suomen itsenäistyessä ja muistaisi tapahtumat hyvin. Yritin kahvipöydässä kömpelösti kysyä, millaista se oli ollut. ”No, katukyltit olivat ensin venäjäksi ja sitten ne olivatkin suomeksi”, isoisä vastasi hymyillen. Siihen kiteytyi itsenäisyyden merkitys, se olimme me, suomalaiset, jotka nyt päätimme asioista. Ja toisaalta: ei se itsenäisyys tavallisen ihmisen elämää kauheasti muuttanut, elämä jatkui entisellään. Aurinko nousi ja illalla laski, vuodenajat jatkoivat kulkuaan.

Ehkä sytytän tänään kynttilän, kaksikin, toiveena paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta, reilummasta ja rehdimmästä tulevaisuudesta. Suomeni, rakas Suomeni, kyllä sinä siihen pystyt. Kun pystyit ennenkin.

Tällaisina hetkinä toivoisi olevansa kirjastoa lähellä.

Tekisi mieli selata kirjahyllyä, antaa käden juosta niteiden selkämissä

ottaa esiin yhden, sitten toisen teoksen.

Olisin runohyllyn edessä.

Nyt runovalikoimani on vähäinen, se koostuu lähinnä netistä löytyvistä kirjoista.

Palaan Saima Harmajaan, se on vielä kesken.

Luen hänen kaihostaan, se on minulle vieras.

Yllätyn hänen Italian kuvailuistaan, tuudittaudun hänen syreenipensaiden kuvaukseensa.

Minäkin kaipaan, tosin toisin kuin Saima runoissaan.

Mutta ehkä löydän sittenkin lohdutuksen sireeneistä

kotipihan kukkivista pensaista

muistoista

joita vaalin nyt uudella tavalla.

 
Saima Harmaja: Sateen jälkeen
WSOY, 1935
Luettu Ylen 101 kirjaa -projektin e-kirjana.

Tuomas Kyrö: Minuuttikuunnelmia

Silittäminen on tylsää puuhaa, joten yleensä kuuntelen tai katson jotakin samalla. Äänikirjat ovat usein liian pitkiä, mutta kuunnelmat menee. Tällä kertaa löysin melko sopivan pituisen pinon Tuomas Kyrön Minuuttikuunnelmia vuodelta 2006. Kyrö on kirjoittanut kuunnelmat salanimellä Sylvi Halla ja ne on esitetty Ylen Radio 1:ssä.

Kuunnelmien päähenkilöinä on kaksi keski-ikäistä naista (Erja Manto ja Tarja Keinänen) ja toisen näistä poika (Isma Valkama) ja aiheina erilaiset arkiset keskustelunpätkät laihduttamisesta, Lundian kirjahyllyistä, Felixin ketsupista, väriterapiasta ja vastaavista. Pieniä huvittavia tarinoita nyky-Suomesta, realistisia, lähes jopa inhorealistisia… Hetkittäin ne tuntuivat nostalgisilta, kunnes jäin miettimään että koenko näin vain siksi, etten ole kuuntelemassa näitä keskusteluja joka päivä. Sillä kyllä sieltä, niin aiheista kuin sinänsä loistavien naisteatterilaisten äänenpainotuksista erottui tuttuja sävyjä: tätejä, äitejä, sukulaispoikia ja niin edelleen. Vaan kyllä nämä olivat virkistävää vastapainoa median välittämälle nykyiselle tekopirteydelle ja esittämiselle…

Minuuttikuunnelmat enteilevät Mielensäpahoittajaa, joka sekin on kirjoitettu alunperin kuunnelmaksi. Olen sattumalta tutustunut Mielenpahoittajaankin nimenomaan kuunnelmana, en ole koskaan lukenut Kyröltä mitään. Ensin Antti Litjan hahmo tuntui hiukan keinotekoiselta, mutta sitten se osui hermoon ja nauroin silmät kyynelissä. Yllättäen isääni ei sen sijaan naurattanut ollenkaan, ”paljon melua tyhjästä” hän tuhahti, ei ollut kuulemma ollenkaan hauskaa… Kertonee kaiken 😉

Olen kyllä seurannut hiukan ihmetellen Mielensäpahoittajan yleistuotteellistamista ja miettinyt, missä määrin se alkaa syödä alkuperäistä ideaa, mutta toisaalta, mistäpä minä tiedän kun vain kaukaa seuraan. Mietinpähän vaan… että olisiko jo aika mennä eteenpäin.

Kyrön kolmekymmentä minuuttikuunnelmaa löytyy Ylen Elävästä arkistosta.

Tuomas Kyrö: Minuuttikuunnelmia
Ylen radioteatteri
30 minuuttia
Ylen Elävästä arkistosta

Jos tästä voisi tehdä merkinnän HelMet 2017 -lukuhaasteeseen, sen voisi tehdä kohtiin salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja ja suomalaisesta naisesta kertova kirja. Vaihdetaan vain sanan kirja paikalle kuunnelma…

Klaus Härö: Miekkailija

Saksalais-ranskalainen tv-kanava Arte esitti muutama viikko sitten Klaus Härön vuonna 2015 valmistuneen elokuvan Miekkailija. En jaksanut tuolloin odottaa iltaan asti, ja ilahduinkin kun se nyt tuli uusintaesityksenä päivällä. Minulla oli sattumalta aikaa, joten istahdin sohvalle ja jäin katsomaan.

Alku vaikutti hyvältä. Oltiin Haapsalun talvisissa maisemissa, kevyt lumisade loi maagisen tunnelman. Sellaista ei saa keinotekoisesti luotua, vain aito lumi käyttäytyy niin. Muutenkin oli kaunista kuvausta: koululuokassa, pääosan esittäjän yksinäistä (joskin liian pitkäksi venähtyvää) miekkailua tyhjässä koulusalissa, Viron talvisia rannikkomaisemia ja haavanoksien taivuttamista kuumassa vedessä harjoittelumiekoiksi varten. Nautin myös viron kielen tutusta nuotista ja satunnaisista tunnistettavista sanoista sekä smetanaa ja hapankaalia myyvistä venäläismummoista.

Siinä olivat elokuvan hyvät puolet. Sillä melkein alkumetreillä alkoivat ongelmat. Miekkailija on hidastempoinen, ennalta-arvattava, kliseinen ja kömpelö elokuva. Se on kiltti ja heart warming. Laskelmoitukin. Siirappinen. Musiikki soi myös silloin kun sille ei ole mitään tarvetta. Ah. Useammin kuin kerran nousi iho kananlihalle, mutta ei siksi, että elokuva olisi koskettanut, vaan siksi, että se yritti koskettaa. Yritti niin kovasti, että se alkoi mennä jo parodian puolelle.

Vaikka elokuva perustuu tositarinaan, siitä puuttui tosi-. Se yrittää olla realistinen, mutta siinä ei ole mitään realistista. Miekkailuharjoituksia pidetään koululla, mutta kukaan lapsista ei näytä käyvän oppitunneilla. Aikaa on riittämiin miekkailuharjoituksiin, ja kilpailuunkin Leningradiin ehditään juuri ja juuri, saadaan sattumalta oikeanlaiset asut lainaksi viime tingassa ja sitten vielä voitetaan kilpailu. Dialogit ja hiljaiset hetket ovat epätasapainossa, ja salainen poliisi on häkellyttävän kärsivällinen odottaessaan isoisän kuiskivan lapsenlapsensa korvaan suuria viisauksia ja neuvoja, ennen kuin hänet viedään Siperiaan. Puvustus on aikakauteen sopivaa, mutta kaikki vaatteet näyttävät uusilta. Entä miksi valaistus tulee aina ylhäältä? Ulkona, sisällä, illallakin?

Entä loppu? Endel Nelis vapautuu vankileiriltä Stalinin kuoltua ja palaa Haapsaluun. Vaikeat ajat eivät ole jättäneet häneen ulkoisia merkkejä ja muutenkin näyttää, että hän olisi ollut poissa päivän tai kaksi. Ja jostakin ovat tyttöystävä ja koko miekkailukerho saaneet tietää Endelin paluusta ja ovat häntä vastassa! Mutta eivät yhtä aikaa, vaan tulevat kulman takaa esiin pari kolme lasta kerralla. Kukaan muu ei astu junasta eikä muita ihmisiä ole koko asemalla. Mutta mikä erikoisinta, kukaan ei sano sanaakaan. Musiikki vain soi.

Mon dieu. Onneksi en ollut leffateatterissa, nyt saatoin ryhtyä viikkaamaan pyykkiä ja siivoamaan astiakaappia samalla, muuten en olisi kestänyt.

Miksi elokuva on tehty? Se pääsi Suomen ehdokkaaksi Oscar-kilpaan, ja muistaen Härön innostuksen, jäin miettimään että näinkö Härö halajaa Hollywoodiin? Sen verran amerikkalaista siirappisuutta elokuvassa oli, mutta pelkään sen olevan aivan liian hidas jenkeille. Neuvosto- ja kommarijutuista he kyllä varmasti tykkäävät, ja siitä, että tarinassa on onnellinen loppu.