Avainsana-arkisto: Suomi

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Sain juuri luettua loppuun Mari Mannisen mainion teoksen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandian ja myös Blogistanian Tieto -palkinnon, ja kyllä se on molemmat ansainnutkin.

Manninen käy läpi Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja sen vaikutuksia tavallisiin kansalaisiin haastattelemalla heitä, tavallisia kansalaisia. Toki hänellä on myös taustatiedot ja historia hallussa, mikä tuo omaa painoarvoaan ja kiinnostavuuttaan teokseen. Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jotka on otsikoitu ytimekkäästi: Paperittomat, Syntymättömät, Perheettömät, Kurittomat, Veljettömät, Vaimottomat, Lapsettomat ja Armottomat. Eri näkökulmat piirtävät varsin monipuolisen kuvan yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista, niin hyvässä kuin pahassa. Kokeilu on ollut monin tavoin julma, mutta ymmärtäjiäkin löytyy: ihmisiä on vaan ollut liikaa ja toisaalta nyt tyttöjäkin arvostetaan eri tavalla kuin ennen.

Se, mistä pidin erityisesti, oli Mannisen tapa kirjoittaa. Hän ei ihmettele eikä pällistele, vaan toimii pikemminkin kertojana, välittäjänä. Toki hänen omat mietteensä ja ajatuksensa tulevat välillä esiin, sanoopa hän alkuun pyöritelleensä silmiäänkin, mutta sittemmin tottuneensa mitä monimuotoisimpiin tarinoihin, ettei enää vähästä hätkähdä. Rankkoja juttuja, mutta myös hyviä. Yhtäällä pakkoabortteja ja kylän naisten kuukautisten kyttäämistä ja toisaalla suuria sydämiä, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan toisen lapsen omakseen tai jotka uhmaavat viranomaismääräyksiä pienellä vilunkipelillä, kuten ilmoittamalla kaksi eri vuosina syntynyttä lasta kaksosiksi.

Mitkä ovat sitten tulevaisuuden haasteet, jää nähtäväksi. Vaimokandidaatteja on liian vähän naimaikäisiin miehiin nähden, ja moni perinteiden kahleista irrottautunut ei kaipaa jälkikasvua lainkaan. Kaikella on puolensa.

Luin kirjan e-kirjana, joten taitosta en osaa sanoa juuta enkä jaata, vain sen verran, että pidin kovasti lukujen alussa olevista yhden kahden lauseen tiivistelmistä (esim. Kurittomat-luvun alussa: ”Jiang luuli lapsena, että liha ja bussin istuimet kuuluvat vain lapsille. Lapsuuden etuoikeuksilla oli kova hinta” ), samoin lukujen lopussa olevista yhden haastatellun nostetuista lauseista (kuten Lapsettomat-luvun lopussa: Guo Min: ”Olin kuuliainen yhden lapsen politiikalle, siksi tein aborttejakin. Enkä toki ollut sitä mitenkään vastaan. Mutta minusta muutos kahden lapsen politiikkaan olisi saanut tulla aiemmin. Kiinassa on niin paljon ainoan lapsensa menettäneitä.”). Kuvaliite tuli e-kirjassa lopussa, en tiedä olivatko kuvat varsinaisessa kirjassa lukujen yhteydessä vai miten. Kuvittelisin kuitenkin että olivat.

Suuri osa kirjan luvuista on ilmestynyt aiemmin lehtijuttuina, en tosin ollut lukenut niistä ensimmäistäkään. Mannisen toimittajatausta näkyykin sujuvana ja turhia lavertelemattomana tekstinä, joskin muutamaan otteeseen tuntui tulevan jo toistoakin (mikä lienee jäännös eri lehtijutuista?). Pidin myös lähdeluettelosta, joka on kirjoitettu auki siten, että Manninen kertoo lyhyesti kustakin kirjasta ja mitä se käsittelee. Aika mainio idea minusta.

 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016
205 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Anja Snellman: Lähestyminen

Jokainen on hyvä jossain asiassa. Minä osaan katsella merta.

Luin Anja Snellmanin pienoisromaanin Lähestyminen eräänä vapaapäivänä. Miten ihana onkaan joskus keskittyä yhteen tarinaan yhtenä päivänä: aloittaa aamulla, käydä välillä uimassa, syödä lounasta, pohdiskella lukemaansa ja jatkaa. Lähestyminen oli sekä pituudeltaan, aiheeltaan että tyyliltään täydellinen vapaapäivän kirja.

Olin tainnut lukea Snellmanilta vain yhden teoksen tätä ennen, ja siitäkin on liki parikymmentä vuotta aikaa. Toki tunsin hänen uransa ja elämänsä käänteet pääpiirteittäin jo pelkistä lehtiotsikoista. Tiesin hänen olevan kotoisin Kalliosta, asuneen Kreetalla perheineen, eronneen ja sitten rakastuneen uudelleen, ja valmistuneen  psykoterapeutiksi jossain vaiheessa. Kun kirjan kannessa on kirjailijan kasvokuva ja päähenkilönä psykoterapeutti ja tapahtumapaikkoina Helsingin Kallio ja Kreeta, oli tietenkin mahdotonta olla vetämättä ainakin jonkinlaisia yhtäläisyysviivoja kirjailijaan itseensä. Mutta haittaako se?

Kirjoitin ensin ihastuksissani: ”Tämähän keinuu kuin leppeillä aalloilla olisi, kauniisti, tummilla vesillä, jota auringonsäteet lämmittävät. Se-pronominikaan ei häiritse nyt, se kuuluu puheenparteen, joka kaikessa rumuudessaan on kirjoitettu kauniiseen muotoon.

Sillä näin se alkaa. Kertomuksessa limittyy kaksi tarinaa ja kaksi maailmaa: psykoterapeutin keskiluokkainen ja Ile Zorbas Ojasen huumehöyryinen maailma. Nämä kaksi tapaavat terapeutin huoneessa ja he löytävät yhteyden Kreetasta: siellä terapeutti viettää lomiaan perheensä kanssa, joka hajoaa, ja siellä, jossakin siellä on Ile Zorbas Ojanen saanut alkunsa, kukaan vain ei tiedä kuka hänen isänsä on, joku vitun homotarjoilija kai. Pieni poika on mennyt rikki jo lapsuudessa ja hänen koikkelehtivan elämänsä päätösnäytös nähdään heti kirjan ensisivuilla.

Mutta se, miten Snellman kertomustaan kertoo, on oikeastaan aika lumoava. Surumielinenkin, mutta ei raskas. Psykoterapeutti katselee omaa elämäänsä taaksepäin katsoessaan luurangonlaihaa ja likaista Zorbasia, hän löytää hetkittäin kiintopisteitä tästä ja tämä tarttuu niihin, muttei luota kehenkään ja lipsuu taas otteesta. Näiden kahden maailman välistä kuilua alleviivaa myös terapeutin ikkunasta avautuva näkymä telakalle, jossa valmistuu maailman merille ja lopulta Karibialle suuntaava luksusristeilijä sekä Titaniciksi nimetty huumeriippuvaisten korvaushoitokeskus. Sama meri, ja niin erilainen eri ihmisille.

Entä ne yhtäläisyydet? ”Onko se liikaa omasta elämästä, palasia, jotka on nidottu toisiinsa ja koristeltu kauniilla sanoilla? Luenko kertomusta vai A.S.:n elämän palapelitarinaa?” kirjoitin melko alkuvaiheessa muistilehtiööni, mutta totesin lopulta että ei, ei se sitä ole, tai ei vain sitä. Kuten Ebba Witt-Brattsrömin kohdalla, myös tämän kirjan kanssa kävi niin että ne ”oikeat” hahmot siellä taustalla liukenivat vähitellen pois, ne eivät ole oleellisia, vain tarina. Ja siihen minä upposin, se jäi minuun resonoimaan.

Ja hyvä niin. Sillä minun on tunnustettava, että Snellmanin ahkera esiintyminen mediassa on työntänyt minua poispäin hänen kirjoistaan. Minulle käy näin aika usein. On siis unohdettava lehtijutut, suljettava niiltä silmänsä ja keskityttävä kirjallisuuteen kirjallisuutena. Sillä sitähän minä lukea haluan, pikemminkin kuin kirjailijoista itsestään.

Anja Snellman: Lähestyminen
Otava, 2016
n. 143 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus

Jos jokin asia pitää nyt minua hengissä, niin se, että hän tuntuu haluavan minulta lisää uusia tekstejä. Minulla on siis ainakin yksi lukija, yksi ihminen. Ja enempää ei kirjailija kai tarvitse.

Jostain syystä Hannu Mäkelä on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa minua kirjailijana. Ei, en ollut lukenut häneltä muuta kuin lapsena Herra Huun (josta en pitänyt), vaikka kirjoja tältä Otavan entiseltä kustannustoimittajalta on ilmestynyt vino pino. Mielikuvani Mäkelästä oli vain jotenkin niin yrmy, vaikka hän naistenlehtien palstoilla tykkäsikin (?) esiintyä ainakin kolmannen vaimonsa kanssa. Heidän yhdessä kirjoittamansa taidekirja on jäänyt mieleeni, vaikka sitäkään en ole lukenut.

Jossain vaiheessa löysin kuitenkin Mäkelän Mutinaa-blogiin, jota yllätyksekseni luin mielelläni. Kun tajusin hänen käyneen Bretagnessa, Carnacin kiviriveillä Mika Waltarin innoittamana kiinnostukseni nosti jälleen päätään, ja luettuani tuon kohtauksen googlebooksista, ajattelin että no luetaan koko kirja sitten samantien. Sehän tosiaan on muistelusarjan viimeinen osa, mutta voi kai muistelmia toiseenkin suuntaan lukea, lopusta alkuun, ajattelin, ja ryhdyin tuumasta toimeen.

Kirja on pitkä. Siis mitä, eikö kustannustoimittaja osaa lyhentää, onko hän näin sokea omalle tekstilleen, ärtyilin alkuun. Kirjoitin muistiinpanoihini epäimartelevasti seuraavaa: ”paljon jaarittelua, sentimentaalista suomalaismachoilua, omahyväinen.” Luin tuossa vaiheessa nopeasti, liian nopeasti huomaan nyt, ja kun ärsytyskynnykseni oli noussut tarpeeksi korkealle, siirsin kirjan syrjään. Päätettyäni hidastaa omaa lukutapaani mieleni rauhottui ja kiinnostus Mäkelää kohtaan kurkisteli taas. Jatkoin. Nyt kirjoitin ylös seuraavaa: ”kun hän lakkaa ärisemästä, häntä lukee mielellään. Kuten Venetsia-kuvauksia sen jälkeen, kun hän kaupungista Casanovan myötä kiinnostuu.

Muistan – Vapaus alkaa tilanteesta, jossa nelikymppinen Mäkelä jättää kustannustoimittajan työnsä ja heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi. Vapaus tuottaa iloa ja ahdistusta, jälkimmäiseen auttaa työnteko, eikä suinkaan alkoholi, jonka Mäkeläkin huomaa. Se menee hänellä nimittäin örveltämiseksi, Venäjällä huorien kanssa makaamiseksi (mutta: Mäkelä ei koskaan käytä termiä ”harrastaa seksiä” vaan ”rakastaa”, minkä laitan ilolla merkille; seksin harrastaminen ilmestyi suomen kieleen median kautta 90-luvulla ja on minusta aina ollut epäonnistunut termi. Mitä harrastat? Neulomista. Lukemista. Tanssia. Seksiä.) ja jälkikäteen morkkikseksi.

Alkoholin hän kuitenkin lopulta jättää, mistä kiittävät kaikki. Niin kirjailija itse, kuin luultavasti hänen läheisensäkin sekä lukija. Alkoholin huuruisia juttuja ei kukaan jaksa kuunnella eikä myöskään lukea.

Se, mikä osoittautuukin kiehtovaksi, on Mäkelän sammumaton kiinnostus asioista ja innostus. Muuntautumiskyky. Hän jättää alkoholin, opettelee pelaamaan tennistä (80-luvun muoti-ilmiö), ajaa ajokortin, löytää mikrohistorian merkityksen (mitä tämäkin kirja pitkälle on), innostuu historiallisista henkilöistä kuten Eino Leinosta, L. Onervasta ja Casanovasta ja löytää heidän kauttaan uuden tavan kirjoittaa, ja alkaapa hän opetella italiaakin. Kaikki tämä siis yli neli-, viisi- ja kuusikymppisenä! Innostavaa, minusta ainakin. Onhan minullakin italian oppikirja tuossa vieressä.

Ja hän matkustaa. Eri puolilla Eurooppaa ennen kaikkea (ei koskaan Amerikkaan), ja jälleen tajuan kulkeneeni aivan samoissa maisemissa: Liguriassa, Ravennassa, Venetsiassa, Ranskassa tietenkin, Saksassa. Hän mainitsee Theresienstadtin ja kuinka kaupungin yllä yhä tuntuu pahuuden leijuvan ja minä tiedän tuon tunteen, olen siellä sattumalta pysähtynyt ja tuntenut tuon painostavan tunnelman, kuin mustan pilven kaupungin yllä, joka sai minut jatkamaan samantien matkaa ja vasta jälkikäteen tajuamaan sen olleen yksi keskitysleiripaikoista.

Niin, kuten huomaan, mitä pitemmälle luin, sitä enemmän innostuin. Mäkelällä on sana hallussaan ja sanottavaa, hän on elänyt hyvin mielenkiintoisen ja monipuolisen elämän, josta juttua toki riittää. Mielenkiintoisia tuttavuuksia, kustannus- ja kirja-alan väkeä ja anekdootteja, hullujakin juttuja. Vähän name droppailun makua välillä, mutta ehkä se kuuluu asiaan, ja Mäkelän sukupolvi on kai tottunut puhumaan ihmisistä koko nimellä, etenkin jos nämä ovat julkisuudessa tunnettuja henkilöitä. Mene ja tiedä.

Se, minkä kuitenkin koin erikoisena, on hänen tapansa puhua entisistä puolisoista. Pitkäaikainen elämänkumppani  esiintyy pääosin nimettömänä, kun taas kahta seuraavaa vaimoa hän kutsuu etunimi-sukunimi-muodossa. En tiedä mitä se on, etäisyyden ottoa, heidän työminänsä kunnioittamista vai piilotettua erovihaa. Ensimmäinen (tai siis toinen, oikeastaan kolmas) ero näyttää tapahtuneen vähittäisenä erilleen liukenemisena, kun taas toinen (tai siis kolmas, tai oikeastaan neljäs) on jättänyt selvästi jotakin hampaankoloon. Kirjoituksen hetkellä Mäkelä on löytänyt onnen, ja tämä nainen esiintyy etunimellään, jopa lempinimellään. Toki Mäkelä tätä teemaa pohtii, nimenomaan siitä näkökulmasta, minkä verran hänellä on oikeus muista ihmisistä kirjoittaa. Niinpä. Mihin vetää raja, se on se vaikein kysymys. Sille pitkäaikaiselle elämänkumppanille Mäkelä tuntuu kirjan lopussa kumartavan ja pyytävän samalla kaikkea anteeksi julkaisemalla hänestä iloisen ja hymyilevän kuvan ystäviensä keskellä. Hieno ele, minusta. Ja ehkä tämä kumppani on toivonutkin jäävänsä nimettömäksi. En ihmettelisi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli todella kiehtova kuvaus omasta ajastaan, Suomesta 80-luvulta 2000-luvulle sellaisena kuin sotien jälkeen syntynyt sukupolvi sen näki ja koki, kustannus- ja kirjamaailmasta ja lopulta yhden ihmisen elämästä. Meinasin ensin jatkaa heti sarjaa taaksepäin, mutta meninkin eteenpäin ja aloin lukea surukirjaa, jonka Mäkelä on kirjoittanut vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyyli, kirjoituksen sävy, on siinä hyvin toisenlainen.

Tässä vielä muutama sitaatti, jonka kirjasin ylös.

Vapaa kirjailijuus on alkuun uutta ja outoa:

Vapaa kirjailija. Vapaa tekemään töitä eli ei mitään.

Mutta kun kerään yhteen tosiasiat, käsitän, että olen toiminut oikein.

Yritän silti. Yritän ja yritän jos se oma ääni kuitenkin aukeaisi.

Ilman virkani antamaa asemaa olen suojaton ja saan iloisia iskuja, joiden laatu ja suuruus hämmästyttävät. Lohdutan itseäni sanomalla, että se kuuluu vain asiaan.

15-vuotisen apurahan saatuaan ja rahasta muutenkin:

Ikään kuin kuukausipalkka, jonka lisäksi saan tehdä vielä töitäkin niin paljon kuin sielu sietää ja kädet käyvät.

”Tästä alkaa todellinen kirjailijaelämä.” Ah, mikä lapsi olen. Alkaahan se, vaikka tapoja on kaikenlaisia.

Vapaus näköjään tarvitsee myös turvallisuutta eli rahaa tuekseen.

Vain raha takaa riippumattomuuden tässä yhteiskunnassa.

Ja kirjallisuudesta vielä (epäjärjestyksessä, kirjoittelin näitä ylös sinne tänne)

Jos kirjailijalla on minkäänlaista eettistä tehtävää, niin ehkä kuitenkin sentään tämä: hän on kansan, ei koskaan hallitsevan eliitin puolella.

Mikrohistoria on ihmisen historiaa, arjen historiaa. Tavallisten tallaajien huomiot kuvaavat joskus aikakautta paremmin kuin virallinen historiankirjoitus, joka edelleen usein katsoo asioita ylhäältäpäin, jopa arrogantisti von oben.

Outoa on se, miten joku pieni runo, jonka vain muutama ihminen tuntee ja lukee, elää kauemmin kuin moni hehkutettu ja kunnian kukkuloille juuri sinä vuonna nostettu eepos.

Uskon edelleen kirjallisuuteen, vaikka tätä uskoa koetellaan liki päivittäin, kun katsoo lehtien kulttuuriosastojen ja varsinkin television vastaavaa antia. Mutta sekin on osa samaa kuplaa, jota perustellaan sillä, että ihmisille annetaan, mitä he haluavat. Itse asiassa lukijoille ja katsojille annetaan sitä, mitä toimittaja haluaa. Hän taas pääsee arvioinnin vaivasta, kun ei enää näe sen suuremmin vaivaa.

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi, 2016
n. 477 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Henna Mäkelin: Kuolema

Ilo ja suru kuuluvat molemmat elämään, ja joskus ne kulkevat hyvinkin lähekkäin.

Kuolema kiinnostaa, niin minua kuin monia muitakin, totesin asettuessani Henna Mäkelinin tietokirjan Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää varausjonoon kirjaston e-kirjojen puolella. Odottaminen palkittiin: kirja on nimittäin todella hienosti toteutettu ja laaja-alainen katsaus meitä jokaista koskettavasta aiheesta, enkä meinannut lainkaan malttaa lopettaa lukemista.

Kuoleman pariin toimittaja Henna Mäkelinin on sysännyt oman lapsen vakava sairastuminen. Hän alkoi etsiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ehkä juuri siitä omakohtaisuudesta ja samalla ammattitaustasta johtuen kirja on helppolukuinen, mielenkiintoinen sekä aihettaan, haastateltaviaan ja lukijaa kunnioittava. Tämän viimeisen huomion panin merkille monta kertaa – hatun nostamisen arvoinen asia! Ainoa, mikä  jäi häiritsemään tekstissä oli kiroileminen. Kun sitaatit on muuten kirjoitettu puhtaaksi siistille yleiskielelle, särähtivät kirosanat ja ”perseet” korvaan ikävinä ja hiukan halventavinakin. Se ei varmasti ole ollut tarkoitus, mutta siltä se valitettavasti kuulosti.

Mäkelin on haastatellut kirjaansa varten hyvin monenlaisia ihmisiä leukemiaan kuolevasta miehestä sairaan- ja saattohoitajiin, lääkäreihin, filosofeihin, tutkijoihin, hautausurakoitsijoihin, sairaalapastoreihin, omaisiin ja niin edelleen. Kuolemaa katsotaan monelta kantilta. Ihminen voi kuolla niin monella tavalla ja kaikki ne jättävät jälkensä myös jäljelle jääviin. Suru on syvä, oli omainen kuollut sairauteen, oman käden kautta, väkivallan uhrina, onnettomuudessa tai vain vanhuuteen. Esiin nostetaan myös kuolemanrajakokemukset, saattohoidon merkitys, eutanasia ja masennuslääkkeiden sivuvaikutukset, joilla voi olla kohtalokkaita seuraamuksia.

Suurista lupauksistaan (”kaikki mitä olet aina halunnut tietää”) huolimatta kirja ei tietenkään aivan kaikkiin kysymyksiin vastaa. Kuolemaa käsitellään paitsi fyysisenä ja henkisenä tapahtumana ennen kaikkea luterilaisesta ja toisaalta ateistisesta katsantokannasta. Muut uskonnot ja niiden kuolemakäsitykset, hautaustavat ja käytännön asiat on rajattu pois. Esimerkiksi islamilainen, juutalainen, buddhalainen ja ortodoksinen kuolema on arkipäivää myös tämän päivän Suomessa, vaikka ne vähemmistönä ovatkin. Pieni vilkaisu tähän puoleen olisi ollut mielenkiintoinen lisä, sillä näkemykset ja tavat voivat poiketa paljonkin siitä, mihin me olemme tottuneet.

Mäkelin painottaa moneen kertaan, että kuolema ei ole Suomessa (vielä) tabu, mutta kaikesta päätellen siihen suuntaan ollaan kyllä uhkaavasti menossa. Tähän viittaa myös se, että lapsia ei välttämättä enää oteta hautajaisiin, mikä on kirjan asiantuntijoidenkin mielestä todella suuri virhe, sekä rauhoittavien lääkkeiden syöminen hautajaisissa. Ja jos kuolema ei vielä tabu olisikaan, surusta on jo tullut sellainen. Ei tiedetä miten siitä puhua, sitä ei haluta näyttää eikä nähdä, se pitää suorittaa pian pois päiväjärjestyksestä (freudilaisittain, tätä en tiennyt!) ja mennä eteenpäin, unohtaa. Mutta miten unohtaa rakkaus, kuten yksi haastatelluista parahtaa.

Ekoajattelun nostaminen esiin hautaamisen yhteydessä särähti pahasti korvaani. Ajatushan on sinänsä hyvä, maasta sinä olet tullut jne., mutta samalla se kaiken minimoiminen pahviarkusta tai tuhka(pöly!)pussista virtuaalikukkiin ja hautakiven kierrätykseen alkoi tuntua vähitellen äärimmäiseltä kitsastelulta ja vainajien halveksunnalta, välinpitämättömyydeltä. Tämä tuskin on tarkoitus, mutta kyllä se siltä alkoi vaikuttaa. Tiedän, että enää ei monesti toivota kukkia, koska ne maksavat ja kuihtuvat ja niin edelleen, mutta kovin tylyiltä näyttävät hautajaiset, joihin ei edes kukkia tuoda. Itse aion tilata kauniin kukkalaitteen vastedeskin, se on kunnioittamisen ele, sekä vainajan että omaisten. Samoin jäin erään hyvin rakkaan läheiseni kuoleman jälkeen miettimään, miten kuolemakin on jaettu nykyään rikkaisiin ja köyhiin. Köyhät vainajat saavat odottaa tuhkaustaan kuukausikaupalla, minkä jälkeen tuhkat ripotellaan yhteiseen paikkaan ja nimilaatta kiinnitetään yhteiseen kiveen ilman mitään mahdollisuutta edes laittaa juuri tälle vainajalle kukkapaikkaa. Minulle tuli siitä mieleen joukkohauta.

Entä mitä kertoo yhteiskunnasta se, että hautapaikka varataan 15–25 vuodeksi, minkä jälkeen se irtisanotaan ja annetaan eteenpäin, jos omaiset eivät pane hanttiin eli maksa? Tekijänoikeudetkin ovat voimassa 75 vuotta tekijän kuoleman jälkeen! Rahako se tosiaan tässä maailmassa enää merkitsee?

Valtavan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja, jota luin paikoin kyyneleet silmissä, välillä päätäni puistellen ja välillä hymyillen. Inhimillisyys nousee tärkeimmäksi. Ja hyvä lisä tämä on myös tällä hetkellä vellovaan hoivakeskusteluun. Kuten yksi haastatelluista totesi: Jos emme kunnioita kuolevaa ihmistä, milloin me sitten kunnioitamme. Sillä ihmisiähän me tällä maallisella vaelluksellamme olemme, kokonaisia, tuntevia, arvostettavia ihmisiä.

Tein aivan liian vähän muistiinmerkintöjä, mutta nämä kaksi haluan nostaa ylös. Ne koskettivat jostain syystä molemmat syvästi.

Äiti oli aina ollut hautajaisten itkijänainen, joka vollottaa vapautuneesti, oli vainaja läheinen tai ei. Mirasta tuli äidin kuolemassa samanlainen. Hän oli teini-ikäisenä alkanut tukahduttaa ja piilottaa kyyneleensä muilta. Nyt hän antaa mennä.

(Äitinsä rikoksen uhrina menettänyt nainen)

Jos kaupan kassa oli minulle ystävällinen, päivä tuntui heti paremmalta. Pienet asiat piristivät paljon.

(Isoveljen itsemurhasta toipuva poika)

Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää
Kustantamo S&S, 2018
luettu kirjaston e-kirjana
n. 188 sivua

Mila Teräs: Jäljet

Minä elän silmilläni, katselemalla.

Mila Teräksen Helene Schjerfbeck -romaani Jäljet ei oikeastaan ollut lukulistallani. Eikös tämä ole jo tehty ja nähty, olin kirjasta lukiessani ajatellut, ja muistellut Rakel Liehun Helene-romaania vuosituhannen alusta. Olin Liehun kirjan lukenut pian sen ilmestyttyä ja vaikka siitä pidinkin, on se jo kirjana unohtunut. En ylipäätään ole ollut erityisen innostunut näistä minä-muotoisista kuvitteellista, mutta todellisista henkilöistä kertovista elämäkerroista. Eihän kukaan tiedä, millaista on ollut olla joku toinen, miksi siis väittää niin? Miksi kirjoittaa nimen kanssa, miksei kirjoita suoraan fiktiota jonkun elämäntarinaan pohjautuen (kuten W. Somerset Maugham Gauguinin kohdalla)?

Näitä mietin, ja kuitenkin tartuin Teräksen Jälkiin, kun se kirjaston e-kirjana eteen sattui. Sillä onhan Helene Schjerfbeckin elämäntarina kuitenkin sen verran kiinnostava, että siitä aina mielellään lukee. Ja ehkä minua myös uteloitti, miten Teräs oman Helenensä on toteuttanut

Teräs johdattelee lukijansa Helene Schjerfbeckin elämään takaumien kautta. Vanha Helene istuu parantolassa Ruotsissa ja on siirtymässä ajasta iäisyyteen, hän puhelee nuoruuden ystävänsä Helena Westermarckin kanssa, joka on ilmestynyt hänen rinnalleen. Tarina etenee kuin (Hollywood-)elokuvassa: parantolasta hypätään lapsuuteen, palataan takaisin parantolaan, sitten Pariisiin, parantolaan, Bretagneen, parantolaan, jne. Itse elämäntarinaan ei tule uusia näkökulmia eikä kirjailija lähde viemään sitä omille poluilleen. Kaikki on tuttua, ainakin jos Schjerfbeckin elämä ja teokset ovat ennalta tuttuja.

Mielenkiintoisen kaaren kertomus kyllä tekee. Helene Schjerfbeckin elämään mahtui köyhyyttä, matkoja, menestystä ja kaksi sotaa. Menetystä monenlaista, mutta samalla tinkimätöntä rakkautta ja uskoa taiteeseen. Mihinkään feministiseen paatokseen Teräs ei luojan kiitos lähde, vaikka naistaiteilijoiden asema 1800-luvun lopussa ja Helena Westermarckin taistelu naisasialiikkeen puolesta tuleekin selväksi. Mutta se on vain sivujuonne, kuten onkin: merkittävää on Schjerfbeckin elämä ja taide, kuten näin jälkikäteen nähdään. Ja ne muutamat ihmiset, tällä kertaa miehiä, jotka sen merkityksen jo varhain ymmärsivät.

Mila Teräs kirjoittaa runollisesti ja hiukan teatraalisesti, minun makuuni turhankin runsain kielikuvin: yön pimeyttä verrataan luumumehuun ja aurinko  vuotaa lattialle kuin halkaistu hedelmä. Helenestä Teräs piirtää runotyttömäisen kuvan, romanttisen, surumielisen, omaa lasta kaipaavan ja rakkaudessa pettyvän. Hiukan liian kiiltokuvamaisen ja hiukan liian ihailevan. Mutta aiheensa hän kuitenkin tuntee, mikä teki lukemisesta mielenkiintoisen ja sai jatkamaan. Luvutkin ovat lyhyitä, kuin muutaman siveltimenvedon pituisia.

Kiinnostavinta antia olikin oikeastaan epilogi. Se, miten Teräs kertoo innostuneensa Helene Schjerfbeckistä taidenäyttelyssä ja ryhtyneensä kulkemaan tämän jalanjäljissä, elämään Helenen kanssa, Helenen kautta. Hän vieraili Pariisissa, Bretagnessa, St Ivesissä, Saltsjöbadenissa Ruotsissa ja tietenkin Suomessa eri paikoissa, missä Helene oli asunut ja työskennellyt. Pientä tarkkuutta olisin toivonut taiteilijanimiin: van Gogh kirjoitetaan isolla, Pissarro kahdella s:llä. Ja guashi kuulostaa guas-hilta, jos sitä ei kirjoiteta šš:illä (tai ihan vaan kaksoisässällä, kuten nykyään suositellaan). Lähdeluettelo on joka tapauksessa pitkä, ja vaikka romaaneissa yleensä lähdeluetteloita karsastan, tähän se sopi. On tietenkin väärin sanoa näin, mutta melkein olisin lukenut mieluummin koko tarinan tästä näkökulmasta, Mila Teräksen ja Helene Schjerfbeckin tarinana, eräänlaisena matkakertomuksena taiteilijan rinnalla, sillä se, jos mikä, on kiinnostavaa.

Mutta tämä oli Teräksen valinta. Hän sanoo kirjoittaneensa kirjallisen muotokuvan Helene Schjerfbeckistä, ja sitä se toki onkin.

– Mutta minä en hylännyt Helsinkiä sen vuoksi, että olisin kiinnostunut kansallisesta virtauksesta.
Tulin Hyvinkäälle, jotta olisin vapaa etsimään sitä, mitä sisälläni on, jotta voisin ylipäätään elää ihmisenä ja taiteilijana. Minä en halua seurata muiden tietä. Olkoon Kalevala kaikkien johtotähti, minua se ei ole koskaan sytyttänyt sen enempää kuin symbolismikaan.

Toisinaan Teräs kirjoittaa todella hienoja lauseita, kuten tämä viimeinen ote. Tässä hän muutamalla sanalla tekee näkyväksi, mikä on muotokuvan merkitys ja johon valokuva ei sittenkään pääse. Kiehtovaa!

Lyhyidenkin istuntojen aikana minun piti sanoa hänelle monta kertaa ”pysy paikoillasi”, jotta saatoin hakea sitä, mikä hänessä liikkui, mikä oli hänen elämänsä salaisuus, se, mikä vielä määräisi hänen tekonsa.

 

Mila Teräs: Jäljet
Karisto, 2017
285 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Claes Andersson: Mörkrets klarhet

Och numera är de vi rika som representerar arbetsklassen
Vi rika representerar hela folket
Varför då orda så mycket om dem som är fattiga
och mår illa

(katkelma nimettömästä runosta)

Olen viime aikoina aloittanut päiväni runoilla, tarkemmin sanottuna Claes Anderssonin runoilla. Ruotsiksi! Sillä vaikka tämä Mörkrets klarhet on suomennettu, löytyi se kirjaston e-kirjavalikoimasta vain ruotsiksi. No, kokeillaan, tuumin, katsotaan, miten se ruotsi minulta lukukielenä sujuu. Ja yllättävän hyvinhän se sujui. Välillä piti katsoa sanakirjasta sanoja, mutta koska mitään ultravaikeita kielikuvia Andersson ei harrasta, avautuivat runot tällaiselle ruostunutta kielitaitoaankin verestävälle mainiosti.

Anderssonin aiheet on helppo arvata: ne ulottuvat rakkaudesta (sydämen rakkaudesta ja fyysisestä rakkaudesta) vanhenemiseen ja kuolemaan sekä politiikasta yleismaailmalliseen pohdintaan. Kirkkaita ajatuksia, piikkejä päivän ajankohtaisiin tapahtumiin, jazzia mukaan ja sellaista suomenruotsalaista letkeyttä. Pidin kovasti.

Arkitekternas arkitekt fortsätter oförtrutet att bygga katedralen
av ljus för oss levande och död.

(katkelma nimettömästä runosta)

Luin muutaman runon aamussa, se riitti päivää kohden. Osin siksi, että kieliverryttelyksi määrä oli sopiva ja toisaalta siksi, että runoja ei pidä muutenkaan ahmia, on annettava niille tilaa, jäädä pohtimaan. Oikeastaan ei kai pitäisi niistä heti kokoelman luettuaan kirjoittaakaan, vaan lukea uudestaan, ja uudestaan. Toisaalta, tulisiko se oma sanoma siitä miksikään? En tiedä. Mutta sen tiedän, että Anderssoniin palaan vastakin, ja aion jatkaa myös ruotsiksi lukemista. Sillä eihän kaikkea suomenruotsalaista(kaan) kirjallisuutta automaattisesti suomenneta, olen joutunut toteamaan.

Claes Andersson: Mörkrets klarhet
Schildts & Söderströms, 2010
59 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Kyllikki Villa: Pakomatkalla

[…] en ole koskaan nähnyt tätä väliä päivällä. Nostalgiaa. Miksi yhä vaellan? Koen kyllä haltioituneita hetkiä. Mutta en tiedä vieläkään (68-vuotiaana) mitä elämältäni tahdon.

Siitä on jo vuosia, kun luin Kyllikki Villan matkakertomuksen Vanhan rouvan lokikirja. Ihastuin tuolloin hänen tapaansa kirjoittaa ja nähdä maailma. Villasta tuli kuin salaa yksi ihailemistani naisista, jopa esikuvista. Joten nyt, kun selailin taas kirjaston suhteellisen suppeaa e-kirjojen valikoimaa ja törmäsin hänen toiseen lokikirjaansa Pakomatkalla, en epäröinyt kauaa siihen tarttua.

Tällä kertaa (ja ennen tuota kuuluisaa Chilen merimatkaa) hän on lähdössä Afrikkaan, katsomaan isänsä ja tätinsä synnyinpaikkoja. Matkansa päämäärästä hän ei tosin kerro kellekään, tytärtään lukuunottamatta. Ajatus on hänestä itsestäänkin niin hurja ja kenties käytännössä mahdoton (miten mennä Afrikkaan laivalla), mutta hänellä on takanaan suuria suruja ja luopumista, joihin hän haluaa samalla ottaa etäisyyttä. Hän haluaa ottaa koko kotimaahan etäisyyttä.

Joten hän lähtee. Ensin Lissaboniin, sieltä Britanniaan, edelleen Saint Helenan saarelle ja vihdoin, sittenkin, Namibiaan. Kaikkiaan hän on matkassa viisi kuukautta. Hän pysähtyy kuhunkin maahan pitemmäksi aikaa, sillä ei hän vain matkusta, hän tekee samalla töitä, käännöstöitä, vaikka julkaisusta ei ole edes päätetty.  Villa on jo tuolloin pitkälti samassa tilanteessa kuin moni tämän päivän freelancer: julkaisupäätöksiä roikotetaan, lehdet eivät sitoudu ottamaan juttuja ja apurahahakemuksia rustaillaan viimeisenä oljenkortena. Lopuksi vain lähdetään ajatuksella, että kyllä ne asiat jotenkin järjestyvät. Niin, ilman tällaista heittäytymiskykyä ja luottamista johonkin tämä elämäntapa olisikin mahdoton. Ja hyvin Kyllikillekin lopulta käy, hänen käännöstyönsä julkaistaan sittenkin, matkoista syntyy muutama lehti- ja radiojuttu, ja vaikka apurahaa ei heru, myöhemmin syntyy tämä kirja.

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, joita Villa paikoin myöhemmin kommentoi ja korjailee, tai pikemminkin lisäilee poisjäänyttä. Henkilökohtaisuudet hän jättää kokonaan pois, lukuunottamatta omia tuntemuksiaan ja huomioitaan. Minua tämä tyyli viehättää hyvin paljon, osin myös siksi, että Villa on merkinnöissään hyvin rehellinen. Hän ei esitä reipasta eikä teeskentele, hän itkeä vollottaa menetetyn rakkauden – kumppanuuden – perään, hän kompuroi ja menee eteenpäin. Tämä on se asia, mihin ihastuin jo ensimmäisessä lokikirjassa. Villan rehellisyys. Tuolloin hän hermoili yhteiseen ruokapöytään menemisestä, joka ikinen ilta, ja silti kaikki meni aina ihan hyvin. Halusin halata häntä! Tiedän tuon tunteen niin hyvin!

Ja tämä sama tunteiden, ajatusten ja huomioiden rehellisyys jatkuu siis näissä merkinnöissä. Lissabonin aika on raskasta, täynnä muistoja, hyviä ja huonoja, hän kävelee ja kävelee, juo viiniä ja napsii unilääkkeitä, vettä sataa, kuin pyyhkiäkseen hänen pahan mielensä pois. Sitten tulee uusi vaihe: Saint Helena. Sinne hän jää pariksi kuukaudeksi, tuosta noin vaan. Hän uudistuu. Hän tekee töitä, ui, lukee, kävelee, kompuroi, hermoilee, antaa itseään autettavan. Ja sitten tulee Afrikan ja Namibian vuoro. Matkan täyttymys. Hänen kirjoitustyyliinsäkin laskeutuu rauha, hänen sydämeensä tuntuu laskeutuneen rauha, minkä jälkeen hän on valmis myös palaamaan takaisin kotiin.

Tein valtavasti muistiinmerkintöjä, toisin sanoen kirjoitin ylös lauseita. Ellibsillä kun copy+paste ei toimi, joten on kirjoitettava käsin. Toisaalta, jäävätpä sikälikin paremmin mieleen. Muuten luin jälleen nopeasti, mutta en siksi, että olisin halunnut kirjan pian päättyvän vaan koska en malttanut lopettaa. Jos vielä vähän lukisin? Vielä pari merkintää? Näin se meni, ja hyvä etten silmät kyynelissä viimeisiä rivejä lukenut… Elämä on ihmeellistä.

[…] ainakin tämä työ pitelee minua jotenkin kiinni  tässä epätodellisessa ja turhassa elämässäni.

Illalla. Kääntänyt yhteensä 21 liuskaa, mutta kun pari liuskaa on kääntänyt, muistaa etteihän tätä kukaan ole pyytänyt.

Tuntuu koko ajan että olen ryhtymässä johonkin liian isoon. Tavallaanhan niin pitääkin.

Taistelin asiasta rauhallisesti. Pahinta on, etten tiedä milloin tulen takaisin ja miten. Kyllä meitä säännellään eikä kevytmielisyyttä ja vapautta sallita. Mutta on hyödyllistä olla vanha nainen.

Eilen näimme sen lyhyen vihreän välähdyksen joka kuulemma näkyy kirkaalla ilmalla juuri kun aurinko katoaa horisonttiin. Hyvän onnen enne.

Maanantai. Heräsin kello kolme uneen, jossa joku ilmoitti puhelimessa lyhyeen ja asiallisesti: ”On perustettu uusi yhtiö Enckellin kirjan julkaisemiseksi. Käännättekö sen? Mikä on palkkio?” Entinen oli 1300 painoarkilta, vastasin.

Vahinko, ettei mikään lehti Suomessa halunnut matkajuttua.

Jotain juttuahan tästä on johonkin lehteen saatava.  Suhteeni lehtiin ovat yhtä kurjat kuin kustantajiin.

Olen luvannut tehdä Hanskulle jonkinlaisen nauhan radioon kuunvaihteessa, lähtemään niihin aikoihin kun itse lähden. Impressioista kai enemmän kuin faktoista. Mutta kun ensivaikutelmissa on paljon kriittistäkin, täytyisi vähän asiatietojen avulla ymmärtää.

Monikohan tuntemistani osaisi olla näin jouten, yksin? Ikävähän minullakin on, jotenkin, mutta se ikäänkuin sisältyy ohjelmaan.

Loion, voimistelutan jalkoja, yritän lukea, mutta en pysty keskittymään. On niin käsittämätöntä että olen täällä.

Woolf sai minut kaipaamaan kirjoittamista, saaressa olisi ollut hyvä kirjoittaa. Mutta olen lehtien ja kustantajien nujertama.

[…] ja kaikesta olen selviytynyt. Oman pärjäämisen tunne ja tieto ihmisten avuliaisuudesta ovat melkein tasapainossa; ehkä avuliaisuutta on ollut enemmän ja niissä tilanteissa olen saanut olla avuton.

(J.K. Huomaan nostaneeni ylös etenkin Villan työhön ja sen epävarmuuteen liittyviä merkintöjä. Sitä kai kuvittelisi, että näinkin tunnetulla kääntäjällä ja kirjailijalla olisi mutkaton ja jotenkin helppo suhde työnantajiin, mutta ei se nähtävästi niin mene. Epävarmuus raastaa, vaikka Villa selvästi rakastaa työtään, hänhän jatkaa sen parissa, vaikka on jo eläkkeellä!)

Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
2007, Like
192 sivua
luettu kirjaston e-kirjana