Avainsana-arkisto: Suomi

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Kulttuurissamme arvostetaan menestymistä sekä halutaan uskoa siihen, että ihminen on oman onnensa seppä ja onnellisuusoppaiden avulla selviää kaikista ongelmista. Tuntuu, että yhteiskunnan maallistuessa lähimmäisenrakkauden ihanteet on haudattu, vaikka välittämistä onneksi vielä on.

Vielä on muutama keväällä lukemani kirja, joista en ole postannut. Yksi niistä on Laura Honkasalon esseemäinen Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Honkasalo on jäänyt mieleeni naistenlehtien jutuista ja siitä, miten hän on avoimesti kertonut kokemuksistaan avioerolapsena sekä siitä, miten hän ei olisi koskaan toivonut omien lastensa kokevan samaa. Ja kuitenkin hänen pahin pelkonsa kävi toteen ja hänen oma liittonsa kariutui. Minusta Honkasalon tuoma näkökulma on ollut tervetullut siihen hymistelevään kaanoniin, jonka mukaan avioerot ovat joskus paras vaihtoehto koko perheelle ja uusperheet voivat olla onnellisia. Juu, varmasti näin. Mutta pääpaino pitäisi kuitenkin olla sanoilla joskus ja voivat olla.

Joten kun Honkasalo tarttui aiheeseen nimeltä yksinäisyys, päätin lukea mitä hän siitä sanoo.

Lukukokemukseni oli ristiriitainen. Toisaalta Honkasalo kirjoittaa todella kiinnostavasti ja kauniistikin. Hän toteaa yksinäisyyden lisääntyneen tässä individualismia ihannoivassa ajassa, ja hänen omia ajatuksiaan yksinäisyydestä ja siihen kasvamisesta lukee mielenkiinnolla. Syntyy kuva tytöstä ja naisesta, joka on romanttinen, itsekseen viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä, mutta joka samalla ihailee ja suorastaan pää punaisena kadehtii kauniita ja sanavalmiita skumppalasien ja vaihtuvien poikaystävien täyttämää ”makeeta elämää” eläviä nuoria naisia, joita Facebook ja muut juorulähteet tuovat iholle asti. Teki mieli ravistella kirjailijaa että huhuu, ei tuo ole kadehtimisen arvoista, mutta onneksi hän kirjan loppua kohden hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja tajuaa, ettei ole mitään vikaa siinä, ettei ole bilehilu. Kuten ei olekaan.

Rehellisesti hän kirjoittaa myös avioeron ja (taas kerran) yksin jäämisen musertavasta painosta, ja toisaalta hyvin kauniisti esimerkiksi lapsuudenmuistoistaan isovanhempiensa huomassa. Uusperheelle hän sanoo ei kiitos, hän on nähnyt mitä se on.

Mutta sitten tulevat miinukset. Jostain syystä Honkasalo ei luota oman kokemuksensa merkittävyyteen, vaan lainaa nettikeskusteluja (vauva.fi ei välttämättä ole luotettavin tai kiinnostavin lähde…) ja nimettömien ihmisten omia kokemuksia. Kun niiden tueksi otetaan vielä kaikenmaailman amerikkalaisia (ja siis vain amerikkalaisia) pseudotieteellisiä mutututkimuksia ja ihmissuhdehömppää, mieleni teki kirkua: suomi ei ole yhdysvallat, suomalaiset eivät ole yhdysvaltalaisia, suomen ja yhdysvaltojen välillä on 7844 kilometriä ja mentaalinen etäisyys on tuhat kertaa enemmän! Oli kuin olisi lukenut ylipitkäksi venähtänyttä Hesarin tai naistenlehtien artikkelia (miten ne nykyään muistuttavatkin niin kovasti toisiaan?).

No, en kuitenkaan kirkunut, vaan hillitsin itseni ja hyppäsin noiden kohtien yli ja etsin Honkasalon omaa ääntä. Onneksi niin, sillä sitä lukikin mielellään, se riitti kertomaan sen, mitä hän halusi sanoa.

Vielä pieni huomio kirjan kannesta: minusta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja eleetön, ja kertoi yhdellä vilkauksella, mistä kirjassa on kyse. Plussaa myös siitä, että kirjan nimi on isommalla kuin kirjailijan.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 sivua
kirjastosta

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

”Miksi sinun isäsi käyttäytyi niin?
Ian puristi minua kädestä ja olin uneksinut siitä niin kauan, mutta nyt vedin käteni pois.
”Mistä helvetistä minä tiedän. (s. 41)

Elina Hirvosen vuonna 2005 ilmestynyt esikoisromaani Että hän muistaisi saman on jäänyt mieleeni paitsi kauniin keltaisesta kannestaan, myös ajalleen tyypillisestä epämääräisestä nimestä. En ole tällaisten keskeneräisten lauseotsakkeiden suuri ystävä. Että siis mitä? Mitä ennen ettää oli? Lauseen pätkä löytyy pläräämällä kirjaa loppupuolelta, ja vaikka sille kirjan nimenä on toki perustelunsa, jäin miettimään mikä on ollut teoksen työnimi.

Kiinnostuin joka tapauksessa kirjasta nyt uudestaan, kun se tuli vastaan hyvänä tarjouksena. Sellaisena, johon tarttuu voidakseen lukea jotakin, mistä ei oikein tiedä mitä odottaa. Takakannen esittelytekstissä minua alkoi kiinnostaa kirjan ajakohtaisuus (Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset) ja se, kuinka sodat ylipäänsä ovat vaikuttaneet sukupolvesta toiseen mielissämme, niin suomalaisten kuin amerikkalaistenkin.

Lähtökohta onkin kiinnostava, ja juuri tuohon teemaan olisin toivonut Hirvosen pureutuvan. Mutta pääpaino oli sittenkin päähenkilö-Annan ja hänen mielisairaan veljensä (hoiva)suhteessa. Annan miesystävä, amerikkalainen Ian perheineen ja sotatraumoineen jää ohuemmaksi hahmoksi. Harmi sinänsä, sillä tämä on aihe jota toivoisi kirjallisuudessa käsiteltävän, vaikka ehkä se pitäisikin olla amerikkalainen joka sen tekee.

Luin kirjan nopeasti, yhdessä päivässä. Vaikka Hirvonen kuljettaakin tarinaansa ihan sujuvasti, jäävät erilaiset epäkohdat häiritsemään. Kuten se, miten viisivuotias Anna muistaa pienintäkin yksityiskohtaa myöten isänsä kaahailut ja veljen pieksemisen, mutta jotka eivät kuitenkaan myöhemmin näytä jääneen vaivaamaan muita kuin veljeä, jonka mieli järkkyy. Pienempiäkin epätarkkuuksia löytyy, esimerkiksi sushin leikkaaminen (miten sushia leikataan?) ja jumalan ja allahin kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella, kun kuitenkin tarkoitetaan kristittyjen Jumalaa ja muslimien Allahia. Erisnimiä siis, eikä yleistyksiä. Ehkä pienillä kirjaimilla on haettu jotain uskonnon vähättelyä, mutta kun puhutaan kristitystä papista, niin ei hänelle Jumala ole mikä tahansa jumala.

Ajankohtaisine teemoineen, yliopistojuttuineen ja amerikkalais-suomalaisine liittoineen Että hän muistaisi saman toi mieleeni Jussi Valtosen vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneen tiiliskiviromaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Hirvosen kunniaksi luettakoon kirjan pituus eli lyhyys; Valtosen kirja oli jäädä moneen kertaan kesken, mutta tämän luin, vaikkei se(kään) sen kummempaa vaikutusta tehnyt. Molempia kirjoja vaivaa kaikkien ajankohtaisten ongelmien tunkeminen yhteen tarinaan: tässä koulukiusaus, perheväkivalta, uskontotraumat, päihdeongelmat, kiltin tytön syndroomat, sodat lähellä ja kaukana, post-traumaattiset oireet, jne. jne. niin, että lopulta koko vyyhti jätti etäiseksi.

Nämä näkökulmat näyttävät kuitenkin purevan Finlandia-raatiin: Hirvosen kirja kun pääsi aikanaan ehdokkaaksi, Valtosen puolestaan voitti palkinnon.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain, 2005 (WSOY, 2014)
158 sivua
ostettu nettikirjakaupasta

Kolme kesken jäänyttä matkakirjaa

Voi kai kesken jääneistäkin kirjoista kirjoittaa? Syitä kun jättää kirja kesken on niin monia: joskus sitä päättää paneutua aiheeseen myöhemmin paremmalla ajalla, joskus kirjan aihe tai tyyli ei vain iske. Tällä kertaa kesken jäi kolme hyvin erilaista matkakirjaa. Niistä seuraavaksi lyhyesti.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa

Onko tämä puutarhakirja vai matkakirja? Vaikea sanoa, sillä oikeastaan se on molempia; kirjastossa se oli matkakirjahyllyssä Irlannin kohdalla. Teemana on kuitenkin puutarhat, joihin Tuuri johdattelee lukijansa todella kiehtovasti ja asiantuntevasti. Värikuvia kirjassa ei ole, vain mustavalkoisia piirustuksia. Ensin ihmettelin ratkaisua, mutta sitten totesin että voihan sen näinkin tehdä. Halvemmaksikin tulee, lienee kustantaja ajatellut… No, onneksi Tuuri taitaa kuvailun taidon, joten lopulta luin kirjaa kertomuksena (ja kävin kyllä kurkkimassa netistä kuvia, upeita paikkoja, kerta kaikkiaan).

Luin pitkälti sata sivua, mutta lopulta jätin kirjan kesken, koska ajattelin että tämä olisi kiva olla omana, jolloin voisin tehdä muistiinpanoja ja tutkiskella kasveja ja puutarhoja tarkemmin. Eli kirjastolaina toimi tällä kertaa ostosinnoittajana. Tähän kirjaan palaan varmasti uudestaan paremmalla ajalla.

Kirsi Piha: Medicien naapurissa

Italia on alkanut kiehtoa minua viime aikoina, ja muistin Kirsi Pihan kirjoittaneen pienen kirjan omista Italia-kokemuksistaan. Pidän Pihan pirteästä olemuksesta ja mieleeni on jäänyt myös hänen Hesarissa aikoinaan luotsaamansa lukupiiri, joka oli yllättävän mielenkiintoinen. Miinusta on minun silmissäni kokoomuslaisuus, mutta ei anneta sen nyt häiritä.

Medicien naapurissa kertoo Kirsi Pihan, hänen (silloisen) miehensä ja tyttärensä kokemuksista vanhan italialaisen talon omistajina ja asukkaina. Luvut ovat lyhyitä, espressokupillisen pituisia, kuten Piha hauskasti toteaa. Ensi alkuun ne ihastuttivatkin kepeydellään, mutta sitten jokin alkoi tökkiä. Jokin? Mikä jokin? Se sittenkin liian pinnallinen ja kliseinen kuva, jonka kirja Italiasta loi? Pääsin sivulle 32 ja yritin myöhemmin lukea lisää… mutta ei. Kun ei vaan ei. Plussaa kuitenkin lukujen kolumnimaisuudesta ja Pihan ottamista, seepiasävyisistä valokuvista.

Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät – puoli vuotta Shanghaissa

Tero Tähtinen oli minulle vieras nimi, mutta ajatus Kiinaan, teehen ja kiinalaiseen kirjallisuuteen liittyvistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kuulosti hyvältä. Pidin myös kirjan fyysisestä olemuksesta: melko paksuna ja neliömäisenä kirjana se oli mukavan taipuisa ja painoltaan kevyt sujauttaa olkalaukkuunkin. Mutta valitettavasti positiiviset kokemukset loppuivat siihen. Päiväkirjamerkinnät olivat välillä liiankin tarkkoja, lukijaa tuskin kiinnostaa kauppareissut, aamiaispuurot, teekupin tarkat hinnat, yms.

Sitäkin suurempi ongelma oli Tähtisen asenne, joka oli kummallinen yhdistelmä ylimielisyyttä että kritiikitöntä ihailua. Eikä minua Kiinasta kiinnostuneena lukijana kiinnosta pätkääkään kirjoittajan vegaanius, päinvastoin, on vaikea kuvitella miten pääsisi Kiinan kaltaisen kulinaristisen kulttuurin sisään syömättä heidän tarjoamaansa ruokaa. Kun jo kieltäytyminen ruoasta on tavattoman epäkohteliasta, saati sitten tofun ronkkeloiminen lihapalojen seasta…

Tämä oli todella harmi, sillä puhuessaan kiinalaisesta runoudesta ja kiinan kielestä Tähtinen oli kuin toinen henkilö. Kolmisenkymmenen sivun jälkeen totesin että taidan jatkossa lukea mieluummin hänen kääntämiään teoksia ja toivon, ettei ruokavalio tuota siihen ylimääräistä sivumakua.

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

Joka kerta kun mielen valtaa ahtauden tunne, sitä tulee avartaa.

Edith Södergran (1892–1923) on yksi lempirunoilijoistani, mutta hänen mietelmiään en ollut ennen lukenut. Totta puhuen, en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän sellaisiakin kirjoitti. Ja jotain hyvin runollistahan näissä on, tyystin toisenlaisia kuin vaikkapa puolalaisen Stanislaw Jerzy Lecin satiiriset aforismit.

Kaikkiin neljään tuuleen -kokoelman mietelmät ovat ilmestyneet alunperin ruotsiksi sekä kirjana (Brokiga iakttagelser, 1919) että kulttuurijulkaisu Ultrassa (Tankar om naturen, 1922). Niissä tulee esiin paitsi muutokset Södergranin omassa elämässä, myös poliittisessa murroksessa olevassa Euroopassa. Hän kirjoittaa taiteesta, luonnosta, uskonnosta, elämän katoamisesta. Ja kaiken kauneuden ohella niissä on södergranmaista tarkkanäköisyyttä ja teräväsanaisuutta, josta pidän: ”Pienet ovat naiiveja ja kirjaimellisia hyveissään, ehkä siksi että ne ovat heille vielä niin uusia.

Aforismit on kirjassa sekä suomeksi että ruotsiksi, jälkimmäiset vasta lopussa, joten käännöksiä voi halutessaan vertailla (tai opetella ruotsia/suomea, kummin vain). Lisäksi mukana on Södergranin parantola-ajalta yksi suomen kielellä kirjoitettu teksti sekä kääntäjän loppusanat, joissa hän kirjoittaa Södergranin elämästä, kirjallisista vaikutteista sekä kirjoittamisesta ja teosten vastaanotosta.

Pieni, mutta hyvin viehättävä kirja.

Siellä mistä kauneus puuttuu, tarttuvat kaikki sulottaret toisiaan kädestä ja pakenevat. Silloin rakkauden tilalle tulee oikeudenmukaisuus, kuninkaallisen taipumuksen tilalle velvollisuus.

**

Ei tarvitse kysyä, onko Jumalaa vai ei; yksinkertaisesti siirtää vain oman vähäisen ymmärryksensä syrjään.

**

Elämän kolme suurta lahjaa: köyhyys, yksinäisyys ja kärsimys – vain viisas osaa antaa niille niiden varsinaisen korkean arvon.

**

Kukaan ei vältä tähteään; sitä on pakko seurata.

 

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen
suomentanut Hilja Mörsäri
Into, 2013 (kuuluu Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-julkaisusarjaan)
71 sivua
kirjastosta

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan

Tietokirjailijan roolissa kirjoitan tietenkin muita varten, mutta niin, että toteuttamalla itseäni saan sekä prosessista että sen tuloksesta tyydytystä ja hyvää mieltä. Kokonaisuuden pitää olla harmoniassa, jokaisen palan pitää olla justiinsa sillä paikalla mihin se kuuluu. (s. 45)

Kävipä niin, että olin tehnyt epämääräisen muistiinmerkinnän. Olin halunnut lukea kirjan kirjan kirjoittamisesta, tarkemmin sanoen tietokirjan kirjoittamisesta, ja sitä varten kirjannut post-it-lappuselle aihetta sivuavan teoksen nimen. Mutta kas, kirjastohaku ei tällä nimekkeellä tuottanutkaan tulosta. Eikä google-haullakaan löytynyt mitään. No, jos ei sitä, niin ehkä jotain muuta, ajattelin.

Ja niin törmäsin Esa Seppäsen kirjaan Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan. En tuntenut Seppästä enkä hänen tuotantoaan, mutta kirja oli sopivan pituinen (vähän päälle sata sivua), eikä varsinainen kirjoitusopas, vaan antaisi pikemminkin kuvan tietokirjailijan työstä, metodeista, ongelmanratkaisuista ja siitä, miten (tieto)kirja käytännössä syntyy. Tätäkään kirjaa ei ollut pääkaupungin kirjastoissa kuin kolme kappaletta, mutta jälleen kirjaston ihanat ihmiset toivat sen minulle omaan lähikirjastoon asti, mistä heille lämmin kiitos.

Luin kirjan kahdessa päivässä. En yksinkertaisesti malttanut laskea sitä kädestäni. Tein myös valtavasti muistiinmerkintöjä, nyökyttelin ja koin ahaa-elämyksiä. Esa Seppäsen (s. 1933) tausta juontaa Kouvolaan ja Kouvolan Sanomiin, jota hänen vanhempansa aikoinaan luotsasivat, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan Venäjän asiantuntijana ja poliittisesta (sota)historiasta kirjoittavana eläköityneenä everstiluutnanttina ja Kekkosen entisenä adjutanttina. Hops, mihin minä nyt jouduin, ajattelin hetken, mutta Seppänen kirjoittaa niin persoonallisella, jutustelevalla ja samalla innostuneella ja alaansa arvostavalla tavalla, että innostus tarttui. Ja täytyy lisätä, että hänen valtavan laaja kokemus- ja tietoperäinen taustansa näkyy paitsi riveillä myös rivien välissä.

Jos tietokirjailija-Seppäsen sanoman haluaisi kiteyttää ihan muutamaan asiaan, olisivat ne seuraavat: rakasta mitä teet ja tee mitä rakastat; kirjoita rakkaudesta älä rahasta; ajattele ensin, ja ajattele tarkkaan, tee vasta sitten; panosta rakenteeseen, hatara rakenne ei kanna; tieto on valtaa ja se on etsittävä; on pystyttävä seisomaan sanojensa takana ja tunnettava siten vastuunsa; työllään tietokirjailija kantaa kortensa yhteiseen kekoon. Ja: hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se on hyvä myös kymmenen vuoden kuluttua.

Ammattimaisena tietokirjailijana Seppänen ei tietenkään perusta kirjaansa pelkästään omiin kokemuksiinsa, vaan käy myös kiehtovia keskusteluja kollegoidensa kanssa. Heitä ovat esimerkiksi pappi ja yhteiskuntatieteilijä Arto Luukkanen ja tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen, mutta myös UKK-arkiston Pekka Lähteenkorva ja Slavican (oi, miten halusin jo astua tuohon tiedon pyhäkköön sisään!) Irina Lukka. En ollut edes ajatellut tätä Venäjä-yhteyttä kirjaan tarttuessani, mutta nyt kiinnostuin siitäkin.

(Tähän kohtaan halusin kirjata ylös erään huomion [ah, löysinpäs sen, ks. postauksen loppu*] kirjasta, mutta huomasin jälleen muistiinmerkintöjeni vaillinaisuuden; kirjaston kirjaan ei voi tehdä merkintöjä, ja vaikka olin sujautellut lukuisia paperilappuja sivujen väliin, en silti enää löytänyt kohtaa jota halusin lainata. Hah, tästä(kin) Seppänen kirjoittaa erinomaisesti, siis siitä, miten lähdeviitteet on tehtävä selkeästi, jotta niihin voi myöhemmin aina palata! Minun on nähtävästi löydettävä itsestäni sisäinen sotilaani, joka ajattelee ja toimii selkeästi eikä peppimäisesti hyppien ja poukkoillen…)

Voi sen näinkin tehdä, mutta ei se riitä…

Tämä pieni kirja antoi paljon, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa paitsi ammatillinen tietokirjan kirjoittaminen, myös koko kirjantekoprosessi, tiedonhankinta, erikoiskirjastot, näkökulmat kirjan tulevaisuuteen (ei, fyysinen kirja ei katoa, siitä ovat kaikki yhtä mieltä), jne. Ja kiehtovaa oli myös huomata, että tietokirjailijaksi voi ryhtyä myös myöhemmällä iällä, eikä silloin muusta kokemuksesta todellakaan ole haittaa.

Ainoat pienet harmistukseni liittyvät suomalaiskirjojen helmasyntiin eli lukuisiin kirjoitusvirheisiin, jotka ovat usein ihan pelkkiä näppäinvirheitä tai tuplasanoja; viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä ennen painoon menoa, ja nyt sen joutuu tekemään lukija. Toinen harmistukseni on kirjan hinta. Tämä pieni pehmeäkantinen kirja ilman nelivärikuvia maksaa melkein 35 euroa. Olin nimittäin jo ostaa sen itselleni, mutta hinta tuli väliin. Harmi.

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan
Avain, 2016
139 sivua
kirjastosta

* Löysinpäs sen! Etsin kirjan alusta ja keskivaiheilta, mutta sehän olikin ihan lopussa. Kyse on siis Seppäsen ja Luukkasen keskustelunpätkästä, jossa he harmittelevat suomalaisten äärimmäisten ohutta Venäjän-osaamista, tuntemusta ja tietämystä. Luukkanen toteaa, että ”Venäjä-keskustelusta ei saisi tulla salatiedettä, joka on vain jonkin poliittisen puolueen, oppiaineen tai ryhmän hallussa” ja Seppänen jatkaa: ”Artosta pahinta on se, että vain toistellaan sitä mitä anglosaksisessa kirjallisuudessa sanotaan. ’Se on rappiota’, hän toteaa suorasukaisesti eikä minun ole omasta kokemuksestani vaikea yhtyä tähän arvioon.” Amen!

Jarmo Kervinen: Punainen, tähdetön (ja muuta pohdintaa runoudesta ja sen näkyvyydestä)

kun mies tappaa itsensä
on se kavereille pelkkä juoru
mutta miehen vanhemmat
katsovat vanhoja valokuvia
ja muistavat kuinka mies oppi
kävelemään
ja kikatti

(katkelma runosta Mätäräjärvenkadun kammiosarja)

Kun Jarmo Kervinen (s. 1962) voitti Runo-Kaarina-kilpailun teoksellaan Punainen, tähdetön viime vuonna, ei siitä maakuntalehtiä lukuunottamatta juttuja juuri nähty. Ei mainintaakaan Ylessä, saati sitten Hesarissa. Miksi? Siksikö, että voittaja oli mies eikä nainen, hetero eikä homo, keski-ikäinen eikä nuori, tavallinen eikä erikoinen? (No sarjakuvapiirtäjä kyllä, mutta se ei riitä.)

Koska merkittäväksi runokilpailuksi mainitun Runo-Kaarinan voittaja tällä tavalla ohitettiin, kiinnostukseni heräsi ja lainasin kyseisen teoksen kirjastosta. Kovin montaa kappaletta ei pääkaupunkiseudun kirjastoissa ollut, tarkemmin sanoen neljä, joten yksi niistä kiikutettiin jostain toisesta kirjastosta omaan lähikirjastooni, mistä kirjastolaitokselle kaunis kiitos.

Punainen, tähdetön jakautuu viiteen nimikoituun osaan. Runot ovat konstailemattomia, niissä ei ole mitään ns. tekotaiteellista tai vaikeasti ymmärrettävää, minkä lisäksi ne kertovat maailmasta aika tyypillisen keski-ikäisen suomalaismiehen silmin. Miehen, joka rakastaa naisia, jolla on pelkoja, jolla on pälvi hiuskuontalon keskellä (ainakin runossa), joka miettii vanhenemista ja joka viittaa paitsi Raamattuun, sellaisiin populaarikulttuurin käsitteisiin kuten Melleri, Beatles ja Woodstock. Perin kuluneisiin siis. Vai?

Luin runoja lattialla istuen ja samalla venytellen. Ensin tekstit tuntuivat vierailta, sitten ne alkoivat kertoa tarinaa. Eri näkökulmasta kuin mistä ehkä itse maailmaa katson, mutta mitä sitten? Eikö se juuri ole kiinnostavaa? Näiden runojen maailma piirtyi mieleeni hiukan surumielisenä ja melankolisena, etäisenäkin. Mutta kun runoihin pääsi sisään, ne kyllä toimivat sellaisinaan. Vaikka myönnän kyllä, minulle näissä oli hiukan tunkkainen tunnelma, halusin avata ikkunan ja päästää raikasta ilmaa sisään…

Eivät nämä runot siis minulle olleet, mutta sepä ei olekaan nyt pointti. Median tehtävänä ei ole valikoida lukijoilleen sopivaa kirjallisuutta, vaan kertoa siitä  – kuten nyt vaikka sitten valtakunnallisen kilpailun voitosta. Jollekulle toiselle, kuten esimerkiksi raadille, nämä kyllä osuvat. Toki voi kysyä myös huolehtiiko Kaarinan kaupunki kirjoituskilpailunsa markkinoinnista, itse olen törmännyt siihen lähinnä Ylen (nii’in) uutisoitua naisrunoilijoiden voitettua kilpailun. Ja onneksi törmäsin, minusta tällainen kilpailu on enemmän kuin paikallaan.

makkaraperunoilleen karissut tuhka
sinisukkanilkoista häädetyt hyttyset
ravintolan valkoiset pihapöytärykelmät
kaljaansa juoden ainoana seuranaan
pöllähtänyt
ja ahne

lokkisaatana

Jarmo Kervinen: Punainen, tähdetön
Kaarinan kaupungin runokirjat, 2017
89 sivua
kirjastosta

Kirsi Tuominen: Tuoksuva puutarha ja parveke

Minun sieluni vaeltaa tuoksuissa
niin kuin toisten sielu musiikissa.
– Charles Baudelaire

Luen (tai lueskelen) mielelläni puutarhakirjoja, joten kun kirjastossa oli lainauskoneen vieressä olevalle esittelyhyllylle nostettu Kirsi Tuomisen hurmaava kirja Tuoksuva puutarha ja parveke, nappasin sen oitis mukaan.

Omaa tuoksuvaa puutarhaa minulla ei tällä hetkellä ole, mutta nautin suunnattomasti unelmoinnista. Sillä jos (ja kun!) minulla taas oma puutarha on, haluan sinne tuoksuja. Ruusuja, yrttejä, mitä muuta? Niitä tämä kirja esittelee. Eikä sen tarvitse olla edes puutarha, pieni parveke tai patiokin riittää. Tai kukkakimppu pöydällä, tuoksuuhan sekin. Tai ehkä täytyy – toistaiseksi – antaa vain nenän johdattaa, kulkea puutarhoissa, puistoissa ja kasvihuoneissa nuuskutellen, ammentaen itseensä kaikkia niitä tuoksuja ja hajuja, jotka tekevät puutarhasta puutarhan. Mmm…

Sille, joka todella haluaa ryhtyä rakentamaan omaa tuoksupuutarhaansa, antaa tämä kirja mainion alkusysäyksen. Mistä hajuista kukakin pitää, on henkilökohtaista. Toiset rakastavat voimakastuoksuisia ruusuja, toisille ne aiheuttavat lähinnä päänsärkyä tai pahoinvointia (kuten minulle). Toiset rakastavat mullan tuoksua ja tomaatin hajua, toisille riittää yrttien lempeät aromit. Aijaijaijai… Minä pidän talvesta, mutta kieltämättä tämä kirja aiheutti pientä kesän kaipuuta…

Niin, ja vaikka teksti ja kuvat eivät tietenkään tuoksu, olin huvittunut huomatessani että kirjaa lukiessani hengitin voimakkaasti nenän kautta, kuin muistellakseni kuvien nostattamia tuoksumuistoja: lehtikuusta, ruusua, orvokkia, syreeniä, mutta myös multaa ja nurmikkoa. Miten mielenkiintoinenkaan onkaan ihminen aistimuksineen!

Lopuksi vielä muutama huomio kirjan ulkoasusta. Neliön mallisena ja pehmeäkantisena tämä oli hyvin miellyttävä kantaa mukana ja avata avoimeksi pöydälle. Taitto oli raikas ja hengittävä, pienet tietolaatikot kasvikuvien kanssa kivat. Kuvia oli runsaasti ja ne olivat kauniita, mistä myös plussaa!

Kirjaston kirjaa on joku käynyt jyrsimässä kulmasta, minkä tosin huomasin vasta kuvaa ottaessani.

 

Kirsi Tuominen: Tuoksuva puutarha ja parveke
Minerva, 2012
215 sivua
kirjastosta