Aihearkisto: matkakirjat

Lyhykäisiä: Ostereita ja ruisleipää, Mon Amour & Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Ajattelin kokeilla yhdistelmämuistiinmerkintöjen tekemistä – arvioiksi saati kritiikeiksi en näitä kirjoitelmiani kutsu, sillä nämä ovat vain omia, joskin julkisia lukumuistiinpanojani.

Ensimmäisen kirjoista luin jo keväällä, toisen kesällä ja kolmannen lopettelin eilen. Yhteistä niille ovat suomalaisen ja ulkomaisen yhtäläisyydet ja erot. Muuten ne ovatkin teemoiltaan aika erilaisia. Ruokaa, rakkautta ja matkoja.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta.

Olin tutkiskellut tätä kirjaa netissä jo kauan, ja päästyäni kotikirjastoon  tilasin sen heti luettavakseni. Odotin komeaa kirjaa täynnä kuvia, karttoja ja tekstiä, ja yllätykseni oli suuri, kun minua oli odottamassa pieni, miltei kämmenen kokoinen, mustavalkoinen kirjanen, joka muistutti kopiokoneella tehtyä kerhojulkaisua. Se on sääli, sillä sisällöllisesti kirja on todella mielenkiintoinen ja materiaalia olisi ollut hienoksi kirjaksi – toinen tekijöistä on kaiken lisäksi tunnettu journalisti, olen nautinnolla lukenut Jean-Pierre Frigon Ranska-aiheisia artikkeleita suomalaisista sanomalehdistä. Mitä voidaan siis päätellä? Että kustantajalla on mennyt pupu pöksyyn, eikä ole uskaltanut tehdä kunnollista kirjaa – kun eihän se myy? En tiedä, mutta tämä minulle tuli mieleen. (Hyvät arviot se aikoinaan kyllä sai, joten kiinnostusta olisi varmasti ollut…)

No, unohdetaan ulkoasu ja keskitytään aiheeseen. Luin kirjan eräänä migreenipäivänä, aloitin, enkä malttanut laskea ollenkaan käsistä. Se kertoo siis ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Jean-Pierre Frigo on ranskalainen, tarkemmin ottaen pariisilainen, jonka juuret ovat Burgundian lihapatojen ja italialaisen keittiön suunnalla. Eija Limnell puolestaan on suomalainen, ja hän tuo mukanaan karjalaisen keittiön omat lihapadat ja piirakat. Ranskalainen keittiö on kuuluisa, ja pariskunta vie lukijan eri puolille maata (mm. Bretagneen, mistä nuo osterit) ja pohtii samalla ruoan ja ruokailun vivahteita ja tärkeyttä elämässä. Suomalainen ruoka jää väistämättä statistin osaan, mutta kyllä meiltäkin kaikkea mielenkiintoista löytyy. Niin, ja tiesitkö että saa sitä ruisleipää Ranskastakin? Sitä tarjotaan perinteisesti ostereiden kanssa!

Tämä on kirjoja, jotka haluaisin omaan kirjahyllyyni, todella mainio pikku teos, jonka lukuisia reseptejä tekisi mieli kokeilla. Divarista metsästämään, siis.

Eija Limnell ja Jean-Pierre Frigo: Ostereita ja ruisleipää – Tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta
Nemo, 2007
131 sivua
kirjastosta

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger on tuttu paitsi toimittajana, myös suositun Chez Héléna -blogin kirjoittajana. Koska periaatteessa kaikki ranskalainen kiinnostaa, höristelin korviani kun kuulin, että hän on kirjoittanut ensin suomalaisäitinä olemisesta Ranskassa ja sitten ranskalais(-suomalais)esta parisuhteesta. Mamma-asioista en ole kovin kiinnostunut, joten tartuin toiseen.

Liikanen-Renger tuntee hyvin nykyjournalismin trendit, ja sitä mallia noudattaa tämäkin kirja. Toimittaja-kirjailija panee itsensä (ja perheensä) likoon ja etäännyttää sitten aihettaan yleisemmäksi haastattelemalla muita ja läjäyttämällä sekaan reippaasti tutkimustietoa ja tilastoja. Hmm. Täytyy myöntää, etten ole oikein tällaisen tyylin ystävä.  Oli kuin olisin lukenut yli kaksisataasivuiseksi venytettyä naistenlehtiartikkelia. Eikä toisaalta mikään tapa lukukokemusta paremmin kuin tilastot… Koska Liikanen-Rengerillä oli kuitenkin mielenkiintoista sanottavaa, loikin epäkiinnostavan yli ja pysähdyin niihin kohtiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Mikä se sitten oli? Avioliitto ja miten se toimii. Suomessa erotaan helposti, ja Ranskassakin helpommin kuin aiemmin. Rivien välistä olin lukevinani, että L-R todella haluaa pitää tämän toisen liittonsa – perheensä – kasassa ja välttää ne sudenkuopat, joihin moni on pudonnut. Hän on sanoissaan hyvin varovainen, ja jättää siis omat mielipiteensä taustalle, mutta pohtii niitä kuitenkin muiden näkökulmien kautta. Esiin nousee asioita, kuten itsestään huolehtiminen, toisen huomioiminen, armollisuus itseään kohtaan ja muuta sellaista. Hyviä pointteja. Itse asiassa paljon hyviä pointteja, joita olisi kotimaassakin ihan hyvä pohtia. Tein muistiinpanoja, mutta sen mieleenpainuvin jäi kirjaamatta. Se, missä ranskalainen nainen näpäyttää pohjoismaisia naisia heidän ylimielisestä suhtautumisestaan, mitä tulee parisuhteen ”oikeaoppisuuteen”, ikään kuin vain skandinaavinen käsitys ”tasa-arvoisesta” parisuhteesta olisi ainoa oikea. Touché.

Helena Liikanen-Renger: Mon Amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena, 2018
240 sivua
luettu e-kirjastolainana

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta

Terhi Rannelan matkanpäiväkirjamerkintöihin perustuvan kirjan lopettelin myöhään eilen illalla, eli yhtä yötä pidempään en ole sitä ehtinyt sulatella. Idea on minusta mainio: Rannela kokoaa yksien kansien väliin monia erilaisia matkoja, kirjoittaa niistä lyhyehköjä, kolumnimaisia tekstejä. Osa niistä onkin julkaistu alunperin lehtijuttuina, osa on enemmän tai vähemmän suoraan matkapäiväkirjan sivuilta.

Jostain syystä lukukokemus jäi kuitenkin kohdallani vaisuksi. Ehkä kyse oli matkakohteista, ehkä (hyvin) erilaisista kiinnostuksenkohteista, ehkä matkustamisen tavasta, ehkä yksinkertaisesti kirjoitustyylistä, mutta yhtä kaikki, en kokenut pääseväni matkaan mukaan. En lentänyt, vaikka mieleni näihin eri maihin ja maisemiin kirjoittajan mukana kulkikin.

Mielenkiintoisimmaksi anniksi jäivätkin kirjailijan pohdinnat omasta kirjoittamisestaan ja miten se seuraa myös matkoille, joko kirjoina, kesken olevana tekstinä tai ideoina ja inspiraationa, joita kirjoittaja tai kirjailija automaattisesti poimii mukaansa. Olen aiemmin lukenut Rannelan työpäiväkirjaa liittyen hänen romaaniinsa Frau, ja tällaisen päiväkirjan kirjoittaminen oli minusta mainio idea, lainasin sitä omaan työhönikin. Kenties siksi odotin tältä matkapäiväkirjalta enemmän. Ehkä se olisi juurikin se asiaproosa, josta Rannela itsekin mainitsi hiukan innostuneensa haastatellessaan Haapsalun ruotsalaisrouvia? Jään siis kuulostelemaan.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Luin kirjan e-kirjana, joten fyysisestä kirjasta en tiedä. Kansi on kaunis, siinä on selvästi haettu muistikirjan oloa ja lainattu ne harvinaiset mustat joutsenetkin (minun on pakko kertoa, että on niitä mustia joutsenia Euroopassakin, yhtä musta-valkoista pariskuntaa seurasin pari talvea Etelä-Ranskassa), mutta tähän kirjaan olisin kyllä kaivannut jotakin vähän nykyaikaisempaa ilmettä. Jopa valokuvaa. Vinjetit kunkin luvun alussa olivat kiva idea, mutta miksi teekannusta kurkistaa teepussin naru? Se on vähän sama, kuin jos viiniä tarjoaisi muovimukista tai sacherkakkua paperilautaselta…

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta
sivua
Karisto, 2018
luettu e-kirjastolainana

Kolme kesken jäänyttä matkakirjaa

Voi kai kesken jääneistäkin kirjoista kirjoittaa? Syitä kun jättää kirja kesken on niin monia: joskus sitä päättää paneutua aiheeseen myöhemmin paremmalla ajalla, joskus kirjan aihe tai tyyli ei vain iske. Tällä kertaa kesken jäi kolme hyvin erilaista matkakirjaa. Niistä seuraavaksi lyhyesti.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa

Onko tämä puutarhakirja vai matkakirja? Vaikea sanoa, sillä oikeastaan se on molempia; kirjastossa se oli matkakirjahyllyssä Irlannin kohdalla. Teemana on kuitenkin puutarhat, joihin Tuuri johdattelee lukijansa todella kiehtovasti ja asiantuntevasti. Värikuvia kirjassa ei ole, vain mustavalkoisia piirustuksia. Ensin ihmettelin ratkaisua, mutta sitten totesin että voihan sen näinkin tehdä. Halvemmaksikin tulee, lienee kustantaja ajatellut… No, onneksi Tuuri taitaa kuvailun taidon, joten lopulta luin kirjaa kertomuksena (ja kävin kyllä kurkkimassa netistä kuvia, upeita paikkoja, kerta kaikkiaan).

Luin pitkälti sata sivua, mutta lopulta jätin kirjan kesken, koska ajattelin että tämä olisi kiva olla omana, jolloin voisin tehdä muistiinpanoja ja tutkiskella kasveja ja puutarhoja tarkemmin. Eli kirjastolaina toimi tällä kertaa ostosinnoittajana. Tähän kirjaan palaan varmasti uudestaan paremmalla ajalla.

Kirsi Piha: Medicien naapurissa

Italia on alkanut kiehtoa minua viime aikoina, ja muistin Kirsi Pihan kirjoittaneen pienen kirjan omista Italia-kokemuksistaan. Pidän Pihan pirteästä olemuksesta ja mieleeni on jäänyt myös hänen Hesarissa aikoinaan luotsaamansa lukupiiri, joka oli yllättävän mielenkiintoinen. Miinusta on minun silmissäni kokoomuslaisuus, mutta ei anneta sen nyt häiritä.

Medicien naapurissa kertoo Kirsi Pihan, hänen (silloisen) miehensä ja tyttärensä kokemuksista vanhan italialaisen talon omistajina ja asukkaina. Luvut ovat lyhyitä, espressokupillisen pituisia, kuten Piha hauskasti toteaa. Ensi alkuun ne ihastuttivatkin kepeydellään, mutta sitten jokin alkoi tökkiä. Jokin? Mikä jokin? Se sittenkin liian pinnallinen ja kliseinen kuva, jonka kirja Italiasta loi? Pääsin sivulle 32 ja yritin myöhemmin lukea lisää… mutta ei. Kun ei vaan ei. Plussaa kuitenkin lukujen kolumnimaisuudesta ja Pihan ottamista, seepiasävyisistä valokuvista.

Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät – puoli vuotta Shanghaissa

Tero Tähtinen oli minulle vieras nimi, mutta ajatus Kiinaan, teehen ja kiinalaiseen kirjallisuuteen liittyvistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kuulosti hyvältä. Pidin myös kirjan fyysisestä olemuksesta: melko paksuna ja neliömäisenä kirjana se oli mukavan taipuisa ja painoltaan kevyt sujauttaa olkalaukkuunkin. Mutta valitettavasti positiiviset kokemukset loppuivat siihen. Päiväkirjamerkinnät olivat välillä liiankin tarkkoja, lukijaa tuskin kiinnostaa kauppareissut, aamiaispuurot, teekupin tarkat hinnat, yms.

Sitäkin suurempi ongelma oli Tähtisen asenne, joka oli kummallinen yhdistelmä ylimielisyyttä että kritiikitöntä ihailua. Eikä minua Kiinasta kiinnostuneena lukijana kiinnosta pätkääkään kirjoittajan vegaanius, päinvastoin, on vaikea kuvitella miten pääsisi Kiinan kaltaisen kulinaristisen kulttuurin sisään syömättä heidän tarjoamaansa ruokaa. Kun jo kieltäytyminen ruoasta on tavattoman epäkohteliasta, saati sitten tofun ronkkeloiminen lihapalojen seasta…

Tämä oli todella harmi, sillä puhuessaan kiinalaisesta runoudesta ja kiinan kielestä Tähtinen oli kuin toinen henkilö. Kolmisenkymmenen sivun jälkeen totesin että taidan jatkossa lukea mieluummin hänen kääntämiään teoksia ja toivon, ettei ruokavalio tuota siihen ylimääräistä sivumakua.

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä

Kylän komein kalastaja tuli ryypylle, löi minua olkapäälle: sinä se aina vaan kirjoitat! Miten oli saalis? Merde! Seitsemän kiloa!

Pentti Saarikosken viimeisimpiin muistiinmerkintöihin perustuva Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä ilmestyi pari vuotta sitten Saarikosken tyttären Helena Saarikosken toimittamana. Halusin lukea sen jo tuolloin, mutta kolmeakymppiä huiteleva hinta piti meidät erossa ja pääsin tutustumaan siihen vasta nyt, kirjaston myötävaikutuksella. (Edelleen haluan kirjan omakseni, mutta en tuohon hintaan.)

Kirja on pieni ja lyhyt, luin sen yhdessä illaksi kääntyvässä iltapäivässä. Lyhyydestään huolimatta se on asiaa täynnä. Runot ja päiväkirjamerkinnät vievät lukijan Saarikosken mukana ensin Irlantiin, sitten Bretagneen (ehkä hänet on sinne houkutellut Mika Waltarin pienoisromaani, jota itse asiassa luen samaan aikaan?) ja lopuksi Ruotsiin. Tekstiä rytmittävät Saarikosken piirrokset, jotka eivät nyt ihan samalle tasolle ylläkään kuin hänen runonsa ja kirjoituksensa, vaikka hän (ironiaa? vai ei?) itseään kuvataitelijanakin mieluusti pitäisi: ”Koulutustahan minulla ei ole, mutta oliko sitä tullimies Rousseaullakaan?

Kuten päiväkirjoissa yleensä, Saarikoskikin kirjaa ylös erilaisia mietteitä, jotka ulottuvat Bretagnen säästä, ihmisistä ja maisemista riitoihin vaimon kanssa, oman työskentelyn pohtimiseen ja politiikkaan. Hän seuraa Suomen vaaleja etäältä (1980-luku oli kuplatalouden aikaa kuten tämä rahaa rakastava 2010-lukukin), pohtii Ranskan frangin devalvaatiota ja ihmettelee, miksi ranskalaiset äänestävät Giscardia (d’Estaing, oikeistolainen poliitikko ja Ranskan 20. presidentti). Ja hän lukee. Lukee, lukee ja lukee, ja tekee töitä.

Eletään siis vuotta 1983, joka jäi Pentti Saarikosken viimeiseksi, hän kuoli Suomen matkallaan elokuussa Joensuun keskussairaalassa vain 45-vuotiaana. Mutta tulevaa kohtaloaan hän ei päiväkirjamerkintöjään kirjoittaessaan tiennyt. Silti hän taisi jotakin aavistaa, sillä merkinnöissään hän pohtii uraansa, iloitsee saatuaan Tiarnia-triloginsa valmiiksi ja leikittelee kunnianhimoisella ajatuksella, että joku ihminen, hän tai joku muu, saataisiin kuvattua mahdollisimman tarkasti. ”En minä sitä tarkoita että juuri MINÄ, mutta kun materiaalia on niin kosolti. Voitaisiin etsiä vastausta kysymykseen, mikä on ihminen ja mikä on hänen elämänsä.” Ajatushan on kiehtova, se on totta.

Mutta jos Saarikoski ei omaa tulevaisuuttaan nähnyt, niin runouden kenties kylläkin. ”Tuleeko ’oral poetry’ takaisin?” hän kysyy, ja myöntävästä vastauksesta kenties ilahtuisikin.

Juu’u, kyllä tämä on sellainen kirja, jonka lukemisesta nautin ja jonka haluaisin lukea uudestaan ja uudestaan, mutta toistaiseksi tyydyn kirjaamaan ylös vain muutamia sitaatteja – maailma ei ole juurikaan muuttunut 35 vuodessa! Kas tässä:

Aspenströmin runokirjaa myydään Suomessa ehkä 500 kappaletta, jos sitäkään, että sen jo ilman laskukonettakin ymmärtää, että tämä on kannattamaton liiketoimi. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Laatukirjojen säteilyvaikutus yhteiskunnassa on paljon suurempi kuin myyntiluvut kertovat: ne jotka lukevat ovat vaikuttajia, kuka pienemmässä kuka suuremmassa yhteisössä, ja siten riippuu yhteiskunnan laatu paljolti laadukkaista kirjoista (ja muusta laadukkaasta taiteesta). Liikaa on korostettu ekonomiaa: kirjoituspöytä, kynä, paperia, leipää lämmin huone etc., tietysti ne ovat välttämättömiä, mutta niitäkään, edes niitä eivät kuoliot, mielikuvituksettomat, älykääpiöt pysty meille hankkimaan, jos ei niitä ensin valista ja opeta. Poliitikkoja. (s. 31–32)

Työttömien armeija on meidän aikamme proletariaatti, ja se kasvaa, mutta sitä ei päästetä kasvamaan niin suureksi että sillä olisi mahdollisuuksia järkyttää valtastruktuuria. (s. 36)

Väkeä tulee lisää, monet tervehtivät minua jo kädestä, mutta eivät kaikki. Suomessa ei tervehditä kädestä enää juuri muualla kuin presidentin vastaanotolla. Where are the old men with beautiful manners? (s. 39)

Palveluja täällä onkin, verrattuna samankokoiseen Kållekärriin aivan ruhtinaallisesti: 6 anniskelupistettä (Kållekärrissä yksi konditoria kahvioikeuksin), 2 lihakauppaa ja Alimentation (Kållekärrissä 2 valintamyymälää), kalatori ja kiertävä vihannesmyymälä (Kållekärrissä ei mitään vastaavaa) jne. Pankki ja sairastupa Kållekärrissä on mutta ei täällä. Mistä tämä valtava elämänlaadun ero johtuu? Siitäkö vain että Bretagne on ”primitiivisempi” maa kuin Ruotsi? (s. 41)

 

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja ja muita myöhäisiä merkintöjä
Partuuna, 2016
72 sivua
kirjastosta