Avainsana-arkisto: Italia

Alessandro Baricco: Soie (Silkki)

– Elle est comment la fin du monde? lui demanda Baldabiou.
– Invisible. (s. 41)

(– Millainen se on, maailmanloppu? Baldabiou kysyi häneltä.
– Näkymätön.)

Vuosia sitten ihastuin Alessandro Bariccon pienoisromaanin Silkki (italiankielinen alkuteos Seta) kuulaaseen kerrontaan. Kun kirja sitten osui vastaan ranskannoksena, päätin kokeilla miten lukeminen minulta ranskaksi onnistuu ja miten tarina tällä kauniilla kielellä toimii. No toimiihan se. Ja kun tarina oli ennalta tuttu, pääsin helpommin vaikeiden kohtienkin yli.

Silkki (ranskaksi siis Soie) sijoittuu 1860-luvun Ranskaan, jonka silkkituotanto on vaikeuksissa eurooppalaisen silkkiperhosentoukkiin iskeneen taudin vuoksi. On siis lähdettävä ulkomaailmalta suljettuun Japaniin asti ostamaan terveitä toukkia. Vaarallisen tehtävän ottaa vastaan Hervé Joncour, 32 vuotta, vaimo, ei lapsia. Matka on pitkä. Se vie Ranskasta Baijeriin ja junalla Wieniin ja edelleen Budapestiin, sieltä Kieviin ja hevosen selässä Venäjän läpi, Uralin vuoriston yli ja Siperian halki Baikal-järvelle, Amur-jokea Kiinan rajaa myötäillen Sabirkin satamaan, sieltä meren yli hollantilaisten salakuljettajien kyydissä Japanin länsirannalle, ja edelleen jalkaisin pikkuteitä pitkin Ishikawaan, Toyamaan, Niigataan ja lopulta Fukushimaan ja sieltä Shirakawan kaupunkiin, josta hän pääsee – silmät suljettuina – kylään, missä hänet vastaanottaa Hara Kei.

Matka toistuu moneen kertaan, edestakas, melkein samalla tavalla kerrottuna, se on jäänyt soimaan mieleeni, ja sitä ajattelen kulkiessani tuon saman matkan, tosin lentäen, katsellen maisemia ylhäältä käsin.

Bariccon kieli on kaunista, kuin tanssahtelevaa unta, joka välittyy hienosti niin suomennoksesta kuin ranskannoksestakin. Silkin tarinaa kuvaillaan usein aikuisten saduksi, ja sellainen se oikeastaan onkin, realismista se on kaukana. Ranskalaismiehen sensuelli lemmenyö japanilaisen kyläpäällikön puoliaasialaisen jalkavaimon kanssa ei kuulosta kovin uskottavalta, eikä liioin se, että mies palaa pitkältä matkaltaan kotikyläänsä täsmällisesti pääsiäiskirkkoon, mutta mitä sitten? Tämä on kaunokirjallisuutta, ei dokumentti. Ja kun siihen sadun, kertomuksen, tarinan maailmaan antautuu, se vie mukanaan.

Luin kirjan ensi kerran parikymppisenä, nyt parikymmentä vuotta myöhemmin. Kokemus on aivan toinen, sillä nyt maisemat ovat tuttuja, omin silmin nähtyjä. Tunnen ranskalaisen silkkibisneksen, joka kukoisti 1800-luvulla ja rikastutti kyliä, kaupunkeja ja ihmisiä. Ja miten se sitten hiipui ja kuoli. Olen käynyt näissä kylissä ja kaupungeissa, tunnen tarinat. Tunnen myös Japania. Se, että tarinaan on päässyt nyt niin surullisen kuuluisa Fukushima, ahdistaa rinnassa aivan toisella tavalla. Miten paljon ihminen ahneudellaan kykeneekään tuhoamaan. Ja sitten: sota. Tällä kertaa se käydään Japanissa, sisällissota, joka tuhoaa kylät, ihmiset ja rakkaudenkin.

Vaikuttava pieni kirja. Sivuja siinä on tosiaan 142 ja kooltaan kirja on varsin tarkkaan kämmeneni pituinen ja levyinen. Teksti on isohkoa ja luvut lyhyet. Olen lukenut kirjan siis parinkymmenen vuoden välein ensin suomeksi ja sitten ranskaksi, mahtaisinko parinkymmenen vuoden päästä lukea sen italiaksi? Tavoite on asetettu! Ja kieliopinnot jatkuvat…

 – Et il est où, exactement, ce Japon?
Baldabiou leva sa canne de jonc en l’air et la pointa par-delà les toits de Saint-Auguste.
– Par là, toujours tout droit.
Dit-il.
– Jusqu’a la fin du monde.

 

Alessandro Baricco
Soie (Seta, 1996)
italiasta ranskaksi kääntänyt Françoise Brun
Gallimard, 1997
142 sivua
ostettu divarista kahdella eurolla ulkomailta.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Luchino Visconti: Rocco et ses frères

Tv:stä tuli Viscontin Rocco et ses frères eli italiaksi  Rocco e i suoi fratelli. (suom. Rocco ja hänen veljensä; Italia, 1960). Jäin katsomaan. Tarkoitus oli lopetella kymmenen aikaan ja mennä nukkumaan, mutta en malttanutkaan. Kuvien kauneus ja tarina veivät mennessään.

Visconti tunnetaan ehkä paremmin myöhäisemmästä tuotannostaan, jossa hän kuvaa yläluokan rappeutumista ja kuolemaa. Alaluokan elämästä hän tietää ehkä vähemmän, mutta kyllä tämä minut silti vakuutti.

Elokuva kertoo neljästä veljeksestä ja femme fatale -naisesta. Yksi veljistä on enkeli, ymmärtää kaikkia ja on hyvä. Toinen on hänen vastakohtansa. Ja nämä kaksi rakastuvat samaan, yleiseen, naiseen.

Hieno elokuva, niin kuvallisesti kuin muutenkin. Tarina on sijoitettu toisen maailmansodan jälkeiseen köyhään Italiaan, jossa kerrostalot ovat uusia ja köyhyys tuttua. Pääosissa ovat Alain Delon, Renato Salvatori ja Annie Girardot.

Ai niin, aloitin ranskannoksella mutta käänsin pian italiaksi. Ranskannos ei ollut yhtään hullumpi, molemmat kun ovat jälkikäteen äänitettyjä, mutta kyllä se italia tässä kohtaa toimii paremmin… Vaikka toisaalta, Delon ja Girardot puhuvat keskenään ranskaa. Eli ehkei sillä ole sittenkään niin väliä.