Ranskan koronasuunnitelma 2020–2021 vuotanut julkisuuteen: viruksen mutaatio, kolmas sulku, eristysleirit, suuri nollaus

Tältä se näyttää:

Marraskuu 2020 – lokakuu 2021: Liikkumisen asteittainen ja jatkuva rajoittaminen

Marraskuu 2020: Kevyt lockdown

Joulukuu 2020 – tammikuu 2021: Positiivisten tapausten lisääntyminen

Tammi–lokakuu 2021: Eristysleirien hankinnan (tai rakentamisen) nopeuttaminen jokaisella hallintoalueella (région) ja departementissa (département)

Tammi–maaliskuu 2021: Täydellinen lockdown (paljon tiukempi kuin rajoitusten ensimmäinen ja toinen vaihe)

Tammi–maaliskuu 2021: Työttömyysohjelman jatkaminen ja uudistaminen – kohti yleistä perustuloa

Helmi–lokakuu 2021: Covid-19:n suunniteltu mutaatio ja toissijainen virus Covid-21

Tammi–heinäkuu 2021: Covid-19 ja Covid-21:n hoitokapasiteetin ylitys

Huhti–kesäkuu 2021: Talouden epävakaus – toimitusketjun suunniteltuja katkeamisia – varastopulaa

Huhti–heinäkuu 2021: Uusia rajoituksia – kolmas lockdown

Huhti–lokakuu 2021: Perustulo-ohjelman asettaminen

Heinä–lokakuu 2021: Armeijan käyttöönotto liikkumisen kontrolloimiseksi

Tämän aikataululappusen sanotaan kuuluvan François Bayroulle, jonka presidentti Emmanuel Macron on syyskuussa nimittänyt suunnitelman ylikomissaariksi, le Haut comissaire au Plan. Bayroun tehtävänä on valmistella Ranskaa vuoden 2030 muutoksiin, mikä viitannee YK:n Agenda 2030:een. Komea titteli puolestaan kumpuaa vastaavasta, vuosina 1946–2006 toimineesta tehtävästä (Commissariat général du Plan).

Vuodetun suunnitelman on julkaissut italialaistoimittaja Cesare Sacchetti blogissaan (juttu englanniksi), ja hän toteaa sen olevan hyvin samansuuntainen kuin minkä kanadalaispilliinpuhaltaja on aiemmin tuonut esiin (lisäys 21.12., se lienee tämä, suomeksi täältä). Hän sanoo joidenkin valtamedioiden, kuten AFP:n, kiistäneen dokumentin autenttisuuden, mutta kertoo Ranskan hallitusta lähellä olevien lähteiden vahvistaneen sen hänelle oikeaksi. Suuntana on siis Great Reset, suuri nollaus tai suuri resetointi, miksi sitä halutaankaan nimittää.

Sacchetti kirjoittaa jutussaan, että globalistien eliitti on jakanut tämän aikataulun maailman hallituksille ja pääministerit ja presidentit ympäri maailmaa vain toteuttavat saamansa määräykset. Nii’in, mukaan lukien meidän pääministerimme ja presidenttimme, ja kun näitä lukee, on vaikea nähdä pääministerimme ja presidenttimme todellakaan toimivan toisin. Aika näyttää, miten taidokkaasti he tanssiaskeleensa asettelevat.

Myös Sacchetin mainitsemat eristysleirit ovat jo monissa maissa jo kulman takana, niistä on puhunut ääneen mm. Kanadan pääministeri (nämä sitten aina kiistetään, kunnes ne tuodaan valmiina esiin), Australiassahan niitä jo on: MTV kertoi suomalaisen Essin käyttäneen kallista ja salaperäistä eristysleiriä päästäkseen matkustamaan maassa vapaasti. Näin niitä siis aletaan myymään.*

”Samaan aikaan kun uusi aalto käynnistyy, hallituksille annetaan tehtäväksi rakentaa Covid-laitoksia, lähinnä keskitysleirejä, joihin testauksista kieltäytyneet ihmiset passitetaan ilman heidän suostumustaan”, Sacchetti kirjoittaa.

Meillä Suomessahan on jo heitelty ilmaan koronarokotteesta kieltäytyjien siirtämistä Seilin saarelle, se lienee ollut toistaiseksi lähinnä Kunnon Kansalaisten fantasiaa, mutta kun tällaisia ajatuksia aletaan ääneen lausua miltä suunnalta tahansa, ollaan aika vaarallisilla vesillä.

Sacchettin juttu kannattaa lukea kokonaan, samoin hänen aiempi juttunsa suuresta nollauksesta ja uuden maailmanjärjestyksen asettamisesta.

Aika pitkälti joka tapauksessa suunnitelma näyttäisi noudattavan monessa eri lähteessä esillä olleita asioita (viruksen mutaatio, keskitysleirit, nälänhätä, kolmas lockdown, sotilaat kaduille, perustulo… talouden nollaus), joten nähtäväksi jää, mennäänkö tämän mukaan, vai saako ihmisten herääminen historian muuttamaan kurssiaan. Siksihän sitä kaduilla ollaan, kaikkialla! Eli… silmät auki, korvat auki, tämä on pysäytettävä. Sillä se mikä on Ranskan suunta, on myös maailman ja Suomen suunta, emme me missään lintukodossa elä.

Tilannehan kun tosiaan koko ajan elää. Nyt koronarokotetta kiirehditään jo joulukuulle, mikä saattaa liittyä jälleen Yhdysvaltain presidentin vaaleihin; nehän eivät suinkaan ole ohi, vaikka media väittääkin Bidenin voittaneen. Tässä voi tapahtua vielä vaikka mitä, ja ehkäpä juuri siksi se klikki siellä taustalla yrittää nyt epätoivoissaan kiirehtiä rokotesuunnitelmaansa eteenpäin. Me elämme sotaa, niin oudolta kuin se voikin kuulostaa.

—

Päivitys 6.12.2020: Ranskan hallitus on varoittanut viruksen voimistumisesta tammikuussa 2021, mm. Sortir à Paris -lehti otsikoi toissapäivänä (juttu englanniksi): ”Kolmatta aaltoa kohti tammikuussa 2021? Mitä hallitus suunnittelee”. Tässä pieni lainaus jutusta: ”How is the French government anticipating the third wave of the Covid-19 epidemic? Even though the government is mostly speaking about the easing of the lockdown, up at least until January 20, 2021, or details as for the vaccine strategy, the prospect of a third wave of the epidemic to fight from January 2021 is still on the agenda.” Ja huom, tämä ei ole vaihtoehtomediasta tai millään tavalla kritisoiva juttu, Sortir à Paris on pääkaupungin minne-mennä-julkaisu.

Eli ainakin toistaiseksi yllä oleva aikataulu näyttää pitävän paikkansa.

*Lisäys 14.12.2020 Ranskassa näistä koronaeristysleirien mahdollisuudesta on muuten puhuttu ihan valtamediassa, eli jos joku haluaa heiluttaa salaliittoteoriakorttia, niin heiluttakoon sitä Ranskan hallituksen ja median suuntaan (linkin takana oleva toimija on parlamentaarinen tv-kanava LCI, jolta tulee välillä varsin mielenkiintoisia poliittisia ja ajankohtaisia dokkareita. Ko. jutun otsikko kuuluu: ”Aiotaanko internointileirejä rakentaa? Kansanedustajat ovat jakautuneet puolesta ja vastaan Covid-eristyksen suhteen”) . Koitan jossain vaiheessa kirjoittaa tästä enemmän, on muka vaan ollut muutakin tekemistä ja tähdellisempää kirjoitettavaa…

Päivitys 16.12.2020 Koronarokote valmis ennen joulua, tähän mennessä menty tiekartan mukaan. Tänään Ranskan lehdistö kehottaa varautumaan kolmanteen aaltoon. Ouest-Francen jutun viimeinen väliotsikko: Joulun jälkeen kolmas epidemia-aalto? joka jatkuu todeten, että sellainen on odotettavissa rokotusten saapumisesta huolimatta…

Päivitys 17.12.2020 Uudessa-Seelannissa on nyt julkistettu eristysleirit, joihin koronapositiiviset pakkosiirretään.

Päivitys 20.12.2020 Briteissä on löydetty koronaviruksen uusi variantti. HS:n koronaseurannan mukaan Alankomaat on kieltänyt lennot Britanniaan: ”’Tarttuvaa muunnosta koronaviruksesta leviää Britanniassa. Sen sanotaan leviävän helpommin ja nopeammin ja olevan vaikeampi havaita’, ilmoitti Alankomaiden terveysministeriö lausunnossaan.” / HS 20.12.2020

Päivitys 23.12.2020 Heillä on kova kiire… Ranskalainen kansanedustaja on ”edottanut” vihreää rokotepassia, jonka myötä pääsee julkiseen liikenteeseen, baareihin, jne. Eli tiekartan mukaan edetään yhä kiihtyvällä vauhdilla. Nämä ihmiset ovat viheliäisiä, jos heitä enää ihmisiksi voi kutsua…

Päivitys 25.12.2020 Kiire, kiire… Nyt on mutaatiovirusta ”löytynyt” Ranskastakin ja samaan aikaan aloitetaan ensimmäiset koronavirusrokotukset ranskalaissa vanhainkodeissa.

Päivitys 27.12.2020 Ranskan terveysministeri Olivier Véran on väläyttänyt mahdollisuuden kolmanteen lockdowniin (confinement, sulkutoimet), ilmoitus tuli samalla kun maassa aloitetaan rokotuskampanja. Jutun mukaan viranomaiset ”pelkäävät kolmatta aaltoa” tulevien viikkojen aikana uuden vuoden juhlien jälkeen. Yllä olevan tiekartan mukaan kolmas lockdown tulisi tammi-maaliskuussa (tai tammi-maaliskuuksi), joten edelleen mennään juuri tämän aikataulun mukaan.

Päivitys 22.1.2021 Mutaatio on jo tullut ja nyt Ranskassa alustetaan kolmatta kunnon lockdownia rokotekattavuutta odotellessa.  Rokotuksiin ranskalaiset ovat Macronin hallituksen harmiksi lähteneet laiskanpuoleisesti (vastarinta nousee koko ajan).

Päivitys 24.1.2021 Saksassa aletaan esitellä koronaleirejä, mm. Bildissä ja New York Postissa ollut juttua niistä.

Päivitys 26.1.2021 Saksan Schleswig-Holsteinissa avataan helmikuussa pidätyskeskus karanteenirikkureille, ja Helsingin Sanomat kirjoittaa että Suomessa voidaan karanteenirikkurit passittaa vankilaan.

Päivitys 30.4.2021 Paljon on taas tapahtunut, moni on huomannut että aikataulussa ollaan yhä pitäydytty. Nyt on sitten EU:n yhteinen digitaalinen rokotepassikin eli nk. vihreä passi esitelty, ja mikäs se siellä komeilee, jollei Covid-21.

Päivitys 4.6.2021 No niin, nyt alkaa perustulovaihe. Hesari, mikäpä muu, siitä kirjoittaa maksumuurin takaa sanoilla kikkaillen: perustulo onkin nyt perustili. Kaikille rahaa! 20 000 euroa, ilmaista rahaa! Byrokratian vähentämiseksi, juu joo ja niinpä niin. Otsikko kuuluu seuraavasti: ”Uusi perustili antaisi kaikille 20 000 euroa: Näin toimii sosiaaliturvaan esitetty massiivinen uudistus” ja jutun ensimmäinen kappale jatkaa: ”Kaikille 20 000 euroa vastikkeetonta rahaa, josta voi nostaa 650 euroa kuukaudessa. Työmarkkinatuki, peruspäiväraha, opintoraha ja opiskelijoiden tulorajat pois.” (Tämän jälkeen täytyy maksaa saadakseen lukea lisää.)

Päivitys 16.6.2021 Karanteenivankila, tai ”facility”, kuten sanotaan, Heathrow’n lentokentällä Lontoossa. Hinta 1750 puntaa, vanginvartijat vahtivat, ulkona oleville ei saa puhua… Eikä nouse minkään valtakunnan uutisotsikoihin, miksiköhän…

https://twitter.com/AwakenedOf/status/1404562658859393031

29.6.2021 Neljättä aaltoa pedataan. Tästä oli jo aiemmin juttua Ranskassa, neljäs aalto tulee, neljäs aalto tulee, ja nyt sitten Yle on ryhtynyt samaan HUSin Markku Mäkijärven suulla, otsikoiden juttunsa: ”Neljäs korona-aalto uhkaa nyt – HUSin Mäkijärven mukaan jopa tuhannet ovat voineet altistua Pietarista saaduille kisatartunnoille”

2.7.2021 Ranskan hallitus kaavailee pakkorokotuksia ja pakkokaranteeneja: Ouest-France: ”La vaccination obligatoire, une des trois pistes de Matignon pour éviter la rechute.”

4.7.2021 Postauksen alussa mainittu François Bayrou toteaa tv:ssä, että ”Olen aina ajatellut, että tämä päättyy yhteiseen päätökseen pakollisista rokotuksista koronaa vastaan.”

François @bayrou « haut commissaire au plan » nommé par @EmmanuelMacron nous fait la démonstration que les promesses n’engagent que ceux qui les reçoivent:

« j’ai toujours pensé que ça finirait par la décision collective de rendre la #vaccinationobligatoire contre le Covid » pic.twitter.com/9TjQt6masc

— Strategieduchoc 🇫🇷 (@strategieduchoc) July 4, 2021

Lisäys 12.7.2021 Sidneyssä Australiassa ”erittäin tiukka lockdown” ja armeija kaduille. TV-uutisissa todetaan: ”Tänään on ensimmäinen uuden maailmanjärjestyken päivä”. Muuten lockdown kuulostaa suoralta kopiolta Ranskan lockdownista keväällä 2020: ulkona saa kokoontua korkeintaan 2 henkilöä, kotoa saa mennä max 10 km päähän, kaupoissa ei saa viivyskellä, 1 hlö saa käydä ostamassa perustarvikkeita (”essential shopping”), hautajaiset rajoitettu 10 henkilöön.

Uneksinko vain? Mies soittaa pianoa Barcelonan antilockdown-mielenosoituksessa

https://twitter.com/SVNewsAlerts/status/1323026903956103173?s=20

Kaiken tämän koronahulluuden keskellä tuo musiikki lohtua, toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Meillä Suomessa tilanne on vielä näennäisnormaali, jos maskeja, visiirejä ja pleksilaseja ihmisten välissä voidaan pitää normaalina, mutta ihmiset saavat yhä kulkea vapaasti, poliisi ei sakota vääränä hetkenä kadulla kävelemisestä eikä kyynelkaasuräjähteitä singota väkijoukkoihin. Mutta monessa Euroopan maassa kaikki se on osa uutta normaalia. Sitäkö me Suomeenkin haluamme? Vai pitäisikö meidän sanoa NYT ei, vielä kun on rauhallista? Riisutaan maskit, lakataan lotraamasta immuniteettiä heikentävää käsidesiä ja sanotaan, että joo, kiitos riittää, palaamme normaaliin, pitäkää koronanne.

Mutta siihen musiikkiin. Miten rohkea tämä pianoa soittava mies on, kaikessa rauhallisuudessaan, ja nainen joka on pysähtynyt hänen viereensä. Ihmiset juoksevat ympärillä, hälytyssireenit soivat, poliisi puhaltaa pilliin, räjähteet räjähtävät, lasi helähtää rikki… ja mies jatkaa soittamistaan. Tunnistatko melodian? Muistatko sanat? Am I only dreaming… se, se se on, The Bangles, 1980-luvun tyttöbändi. Mitä he lauloivatkaan? Pieni hetki…

Close your eyes, give me your hand, darling
Do you feel my heart beating
Do you understand?
Do you feel the same
Am I only dreaming
Is this burning an eternal flame?

I believe it’s meant to be, darling
I watch you when you are sleeping
You belong with me
Do you feel the same?
Am I only dreaming
Or is this burning an eternal flame?

Say my name
Sun shines through the rain
A whole life so lonely
And then come and ease the pain
I don’t want to lose this feeling, oh

Say my name
Sun shines through the rain
A whole life so lonely
And then come and ease the pain
I don’t want to lose this feeling, oh

Close your eyes, give me your hand
Do you feel my heart beating
Do you understand?
Do you feel the same
Am I only dreaming
Or is this burning an eternal flame?

Close your eyes, give me your hand, darling
Do you feel my heart beating
Do you understand?
Do you feel the same
Am I only dreaming
Is this burning an eternal flame?

Close your eyes, give me your hand, darling
Do you feel my heart beating
Do you understand?
Do you feel the same
Am I only dreaming, ah
An eternal flame

Close your eyes, give me your hand, darling
Do you feel my heart beating
Do you understand?
Do you feel the same
Am I only dreaming, ah
Is this burning an eternal flame?

Close your eyes, give me your hand, darling

 

Miten erilaisilta sanat kuulostavatkaan tänä hulluna vuonna 2020. Uneksinko vain?

…kun samaan aikaan tapahtuu tätä (ja nyt sanon niille yli 70-vuotiaille torujille, että näillä nuorilla ihmisillä on elämä edessä, keski-ikäisilläkin puolet vielä edessä, ja heidän tulevaisuutensa tuhotaan koronavirusverukkeella, heillä on kaikki oikeus olla vihaisia ja vaatia näiden absurdien ja tieteellisestikin kestämättömien lockdownien perumista välittömästi):

Barcelonassa:

https://twitter.com/disclosetv/status/1322246784425598977?s=20

Italiassa (jo kymmenen päivää kestäneet mielenosoitukset):

https://twitter.com/AnonymeCitoyen/status/1323012385494413313?s=20

Ranskassa (pienyrittäjien symboliset hautajaiset surumarssin soidessa):

https://twitter.com/AnonymeCitoyen/status/1322872240866795520?s=20

Mies soittaa pianoa Barcelonan antilockdown-mielenosoituksen aikana

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

Asia on niin, että sanomalehtiä ei ole tehty levittämään vaan salaamaan tietoa. Jos tapahtuu asia X, josta ei voi vaieta mutta joka voi saattaa hankaluuksiin liian paljon ihmisiä, tehdään niin että lehden samaan numeroon pannaan isoja, hiuksianostattavia otsikoita: äiti kuristi neljä lastaan, säästömme ovat vaarassa haihtua taivaan tuuliin, löydetty Garibaldin haukkumakirje Nino Bixiolle ja sitä rataa, niin että uutinen hukkuu tietotulvaan.

On kulunut jo tovi siitä, kun luin Umberto Econ viimeiseksi jääneen romaanin Numero Zeron tapaus. Se on ollut lukulistallani ilmestymisvuodestaan saakka, eli viisi vuotta. Kaikessa mediakritiikissään se on toki yhä ajankohtainen, eikä mikään viittaa siihen, että tilanne lähitulevaisuudessa muuttuisi.

Kuten usein kirjojen kanssa, jotka todella haluan lukea, olin pyrkinyt olemaan lukematta mitään sen juonesta. Kuvittelinkin, että numero zero olisi ihminen, mihin tuo kirjan kansi vahvasti viittaa. Ei, se onkin sanomalehti, numero jota ei koskaan ilmesty, joka kertoo huomisen uutisia tämänpäiväisten ja eilisten sijaan. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että etenkin ensimmäiseen numeroon uutiset täytyy keksiä. Ammattilaiset ovat asialla, toimittajat, joten kyllähän se uutisten keksiminen kätevästi heiltä käy.

On aina mielenkiintoista lukea merkittävän kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos, sitä odottaa kai jotakin ajattelun summautumista tai viestiä, jonka tekijä haluaa jättää. Ja aika kiivaasti Eco, semiootikko, tutkija ja kirjailija, lehdistöä kirjassaan sivalteleekin. Eikä pelkästään lehdistöä, vaan koko yhteiskuntaa, poliitikkoja, koko tätä sekasotkua, missä totuudella ei ole juurikaan väliä, ja missä varsinaiset, merkittävät tapahtumat tapahtuvat kulisseissa, ja joista lehdistö/media ei kirjoita.

Tätä tarkoitin sanoessani tuossa yllä, että mikään ei viittaa siihen, että tilanne lähitulevaisuudessa tai pikemminkin koskaan muuttuisi. Välillä saamme välähdyksiä kulissien takaa, kuten Edward Snowdenin tai vaikka aiemmin Daniel Ellsbergin (kerrankin hyvä artikkeli Ylellä) tietovuotojen myötä, mutta sitten palataan takaisin arkeen. Jos joku vielä uskoo tiedonvälityksen totuudellisuuteen tai kuvittelee, ettei tässä maailmassa salaliittoja ole tai tule, tai että nykyisessä koronauutisoinnissa kerrottaisiin koko totuus, niin… no. Mitäpä siitä sen enempää.

Kiinnostava kirja, joka tapauksessa, joka herätteli ajattelemaan ja joka hyvälle kirjallisuudelle ominaisesti vetää lopussa narut yhteen. Trillerikin, voisi sanoa. Vaikka se on vain sivuseikka.

Tässä vielä muutama poiminta:

Simei ei ehkä ollut suuri journalisti, ajattelin, mutta omassa lajissaan hän oli nero. Mieleeni tuli tiettyyn pahasuiseen kapellimestariin yhdistetty kommentti, jonka hän antoi eräästä muusikosta: ”Omassa lajissaan hän on jumala. Ja se laji on paska.”

—

Näetkö nyt, kuinka kaikki liittyy kaikkeen?

—

[…] alkaa Italian koko Italian historian kauhein aikakausi, johon kuuluvat stay behind, CIA, Nato, Gladio, P2, mafia, tiedustelupalvelut, korkeimmat sotilasjohdot, Andreottin kaltaiset ministerit ja Cossigan kaltaiset presidentit ja luonnollisesti suuri osa äärivasemmistolaisista terroristijärjestöistä, joihin on taitavasti soluttauduttu manipulointitarkoituksessa.

—

”Uutisia ei ole välttämättä pakko keksiä”, huomautin, ”riittää kun kierrättää niitä.”

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus
italiankielinen alkuteos Numero Zero, 2015
suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2015
212 sivua

Lyhyesti (muista) eristyksen aikana luetuista kirjoista

Korona-aika on varmasti meillä kaikilla vaikuttanut siihen mitä ja miten olemme lukeneet. Ajatukset ovat väkisinkin olleet päivänpolttavissa asioissa, toisilla liittyen virukseen, toisilla sen taustalla tapahtuviin asioihin. Minä kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mitenkään erityisesti ajatukset eivät kuitenkaan ole näkyneet kirjavalinnoissa, vaikka niitä onkin lukenut nyt toisella tavalla. Osasta olen jo kirjoittanut, loput loppuun asti luetuista tulkoon kirjatuksi ylös lyhyinä merkintöinä.

Pia Maria Montonen: Wiurilan Anna Lisa – Arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa (Suomi, 2018)

Luin Wiurilan Anna Lisan eristyksen alkupäivinä, jolloin halusi jotakin ihan muuta ajateltavaa. Ja siihen tarkoitukseen Montosen kirja sopi erinomaisesti. Anna Lisa eli Anna Louise Standertskjöld-Brüninghausin tarina johdattelee yksilön kautta Suomen lähihistoriaan, johon kuuluivat kartanon omistajat palkollisineen, ja miten siitä sitten monien mutkien kautta on päästy tähän päivään. Kirjan Anna Lisa on reipas ihminen, joka selviytyy vastoinkäymisistäkin, joita toki riittää, mutta väistämättä sitä jää miettimään, miten se sittenkin on helpompaa niille, joilla on sukunimi, suvun rahaa ja suhteita ympäri Eurooppaa. Ja toisaalta, miten tällaisella taustalla kasvaa varsin vahvoja persoonia, omaan itseensä luottavia. Kirja oli helppolukuinen, ei erityisen syvällinen, mutta kiinnostava näkökulma yhden kartanon ja sen omistajattaren elämään.

 

Sándor Vály: Erään maalarin merkintöjä 2006–2010 (Suomi, 2012)

Suomessa pitkään asuneen unkarilaistaitelija Sándor Vályn päiväkirjamerkintöjä olen lukenut pikku hiljaa ja vähitellen, nyt sain sen vihdoin loppuun. Hän kirjoittaa taiteesta, uskonnosta, elämästä, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, Helsingistä, Roomasta, Unkarista ja yleensä maailman menosta pohtivaan tapaan ja havaintojaan ylös kirjoittaen, mikä viehätti minua kovasti. Erityisesti mieleen ovat jääneet pohdinnat taiteen merkityksen muuttumisesta sen jälkeen, kun siitä poistettiin yhteys pyhään ja se alistettiin markkinavoimille eli kun taidetta alettiin hinnoitella ja myydä. Ajatus on todella mielenkiintoinen ja alati ajankohtainen, kun uutisissakin taide tuntuu pääsevän otsikoihin lähinnä vain silloin, kun joku taulu on myyty mahdollisimman kalliilla hinnalla jollekin äkkirikastuneelle pankkiirille tai sijoittajalle. Vaikka Vály ei ole maailman tunnetuin taiteilija, hänen mietteitään oli todella mielenkiintoista lukea, tämä on kirja joka jää hyllyyni.

Derf Backderf: Trashed (Yhdysvallat, 2015)

Luen mielelläni hyviä sarjakuvia, mutta amerikkalaiset comicsit eivät oikein ole heiniäni. Helmetin e-kirjastossa ei vaan valitettavasti ole juuri muuta tarjolla, ja kun Derfin nimi oli jäänyt mieleeni Ville Rannan sarjisblogista, ajattelin että no katsotaan. Albumin kantava teema on (amerikkalainen) jätehuolto, jonka parissa Derf nuorena miehenä työskenteli ja näki, miten valtavasti jätettä tuotetaan ja miten huonosti sitä kierrätetään, vähän ”poissa silmistä, poissa mielistä” -periaatteella. Opettavainen tarina, siis, ja siinä mielessä herättelevä, mutta en pitänyt lainkaan Derfin piirrostyylistä, enkä siitä rumasta kielestä ja vastenmielisestä käytöksestä joka näyttäisi olevan jotenkin ”cool”. Ei, en pitänyt yhtään. Jatkoin lähinnä sen jätehuoltoteeman vuoksi, niiden tikittävien aikapommien, joita kaatopaikoiksikin kutsutaan.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit (Suomi, 2018)

Ruuskan Simberg-elämäkerran ensin kuuntelin ja sitten harppoen vielä luinkin e-kirjana nähdäkseni myös kuvat. Erinomainen teos! Tätä oli ilo sekä kuunnella että lukea, valtavan mielenkiintoinen taiteilija ja elämä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnen hetkineenkin. Ja onhan se jälleen yksi näkökulma Suomen historiaan, taiteilijan ja hänen perheensä ja tuttaviensa kautta. Tämä on kirja, jonka omistaisin mielelläni kovakantisena painettuna kirjana, sujauttaisin kirjahyllyyn ja palaisin sen pariin uudestaan ja uudestaan.

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Suomi, 2020)

Suomen suurlähettiläänä Venäjällä toimineen René Nybergin omaan perhetarinaan perustuvan kirjan Viimeinen juna Moskovaan kuuntelin äänikirjana. Olikin valtavan mielenkiintoinen tarina Suomen juutalaisista ja heidän sukujuuristaan Latviassa, kaikista niistä kohtaloista toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen Neuvostoliitossa. Niistäkin, joissa juutalaistyttö eli Nybergin äiti kielletään tämän mentyä naimisiin kristityn kanssa. Monenlaisia tarinoita mahtuu meidän Suomenmaahammekin, mistä kirja on hyvä muistutus. Kirjan lomassa kuuntelin välillä Hillel Tokazieriä, joka on Nybergin serkku, ja nousee esiin tarinassakin.

Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Italia, 2020)

Italialaisen Paolo Giordanon teos Tartunnan aikaan on ensimmäinen koronaepidemiasta kertova kirja, ja jotenkin luulin jostain lukeneeni että se varoittaa pandemian myötä autoritarismiin siirtymisestä, mutta eihän se sellaista ollut ollenkaan, olen tainnut lukea omiani. Siksi siihen kuitenkin tartuin, aihe kun kiinnostaa. Mutta pikemminkin se on nuoren lukuja ja matemaattisia kaavioita pyörittelemään tottuneen fyysikkomiehen paniikinomainen esseepuheenvuoro siitä, miten meidän kaikkien täytyy jäädä kotiarestiin. Teksti alkaa sikäli kiinnostavasti, että se myöntää koko tilanteen olevan auki ja voivan kääntyä mihin suuntaan tahansa, mutta juuri nyt on tärkeä tehdä muistiinpanoja ja huomioita, sillä jälkikäteen autenttisuus tulee väistämättä puuttumaan. Kun tapahtumapaikkana on vieläpä Pohjois-Italia, alku lupaa paljon. Mutta sitten se menettää otteensa ja minä kiinnostukseni. Lähinnä mieleeni tuli Lars von Trierin elokuvan Melancholia tiedemies, joka luotti laskuihinsa muttei nähnyt väistämätöntä, jonka lapsi näki ja naiset tunsivat. Liika tieteeseen nojautuminen ei ole hyväksi sekään. (Ja epäilevä luontoni alkaa kyllä kysellä miksi tämä on niin nopeasti kirjoitettu ja niin monelle kielelle heti käännetty… että pysykää kotona ja totelkaa määräyksiä, vai?)

Anton Monti: Minne menet Italia?

Tästä tulee lyhyt merkintä, sillä kuuntelin Anton Montin kirjan Minne menet, Italia? hyllyjä siivotessani ja ruokaa laittaessani, enkä siis tehnyt muistiinpanoja.

Vaan miten mielenkiintoisen katsauksen nyky-Italiaan Monti tekeekään! Hän aloittaa kertomuksensa Genovan moottoritiesillan romahduksesta ja siihen hän myös tarinansa päättää, ja väliin mahtuu ruokakulttuuria, oliiviöljyn merkitystä ja oliivipuiden kohtaloa, ihmiskohtaloista nyt puhumattakaan, politiikkaa, someaikaa, mafiaa ja luonnon monimuotoisuutta. Oli kyllä kaikin puolin mielenkiintoinen matka, niin mielenkiintoinen, että taidan jossain vaiheessa etsiä paperikirjan käsiini ja vaikka lukea uudestaan. (Oletan, että kirjassa on myös kuvia?)

Minulle Italia on tuttu lähinnä matkoilta, Italiassa asuvien suomalaisten arkisista blogeista, kirjallisuudesta, elokuvista ja taiteesta. Siksi kaikki, tai melkein kaikki, siitä mitä Monti kertoi, oli minulle uutta. Ranskaa paremmin tuntevana minua tietenkin kiinnosti kovasti näiden kahden maan yhteentörmäykset, nokittelut ja myöskin yhteiselo. Ranskaanhan on myös muuttanut valtavasti italialaisia, kulttuurivaikutukset näkyvät etenkin maan eteläosissa. Ja kyllä minua nauratti, kun Monti kertoi, ettei Italiassa juurikaan välitetä Asterixista, missä roomalaiset näytetään ylimielisinä tomppeleina, eivätkä Asterixin seikkailut ole siellä koskaan saavuttaneet suurta suosiota. Omalla kohdallani Asterix on taas ollut yksi suuri vaikuttaja, miksi olen Ranskaan ja toki kyllä Italiaankin aikoinaan niin palavasti rakastunut.

Italian ja Ranskan välisistä yhteyksistä ja samalla kiistoista kohdistuu myös Leonardo da Vinciin ja Mona Lisaan eli ranskalaisittan La Jocondeen sekä maalauksen kohtaloon. Sehän on esillä Pariissa Louvren taidemuseossa, mutta eräänkin kerran se varastettiin ja vietiin takaisin Italiaan, mistä se palautettiin Louvreen (tai, kun niitä muistiinpanoja ei nyt ole, niin ainakin se varastettiin ja tarkoitus oli palauttaa Italiaan, mutta Louvressa se kumminkin yhä on). Leonardo ei tosin suinkaan maalaustaan Ranskalle myynyt, kuten Monti sanoo, vaan hän otti tärkeimmät maalauksensa mukaan muuttaessaan Ranskan kuninkaan kutsumana Amboisen linnaan Loiren jokilaaksoon, missä hän työskenteli kuninkaan piikkiin kuolemaansa asti. Hänet on siis haudattu Ranskaan, ja näin La Joconde päätyi Ranskan haltuun. Toki, jos olen väärässä, saa oikaista.

Kirja on julkaistu viime vuonna, ja itse asiassa se tuntuu entistä ajankohtaisemmalta nyt koronakriisin sekä tulevan talouskriisin ja Euroopan unionin kohtalonhetkien vuoksi. Monti itse on puoliksi suomalainen ja puoliksi italialainen, mikä tuo kirjaan ihan toisella tavalla näkökulman syvyyttä, kun maata katsoo omana kotimaana ja samalla hiukan sivusta.

Anton Monti: Minne menet, Italia?
S&S, 2019
190 sivua
kuunneltu kirjaston äänikirjana

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa

– Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiukkasi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?
Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.

Siitä on jo jokunen vuosi, kun luin Italo Calvinon pienoisromaanin Ritari joka ei ollut olemassa, ja nyt oli uudelleen lukemisen aika. Omasta kirjahyllystä löytyy.

Kirjan nimi kertoo oivallisesti mistä tarinassa on kyse. Calvino johdattaa lukijansa nimittäin Kaarle Suuren ja ritaritarinoiden aikaan, joskin riisuu ne kaikesta ylevyydestä. Sota on järjetöntä touhua ja ritarit rellestäjiä, paitsi se ideaali ritari, joka ei ole olemassa. On vain täydellisen valkoinen haarniska, joka kumisee tyhjyyttä mutta toimii tahdonvoiman ja jalon aatteen voimalla. Ärsyttävä tämä ritari Agilulf on kuin mikä, sillä hän on täydellinen, ei nuku eikä syö, mutta on pilkun tarkka siitä, miten asiat hoidetaan ja totuudenmukaisesti kerrotaan. Aseenkantajaksi ritarille joka ei ole olemassa sopii mies joka on, mutta ei tiedä olevansa, Gurdulu tai miksi häntä missäkin sanotaan. Ja mukaan sitten muita henkilöitä niin, että luulisi hetken lukevansa pitempääkin tarinaa. Mutta ei, juuri tämän pituisena, 127-sivuisena, tarina pysyy kasassa, yhtään pitempään tätä kieputusta ei itse asiassa jaksaisikaan.

Niin, lyhyydestään huolimatta tarina on niin monipolvinen ja satiiria ja parodiaa lentää niin moniin suuntiin (oman osansa saavat myös itsensä muiden yläpuolelle nostaneet hengenmiehet ja heidän seurueensa, jotka hihhuloivat Graalin maljoja metsissä etsimässä ja ryöstävät ja rellestävät lähikylissä, jos veroja ei makseta ajallaan, mistä päästään ideaaliin yhteiskuntajärjestelmään jossa kukaan ei ole toisensa yläpuolella – Calvinohan oli ainakin jonkin aikaa kommunisti – mikä tarinassa kuulostaa loogiselta tulemalta, harmi vain ettei se todellisuudessa toimi, ihminen kun on ihminen, ahne ja saita ja laiska ja kierokin lisäksi), etten loppujen lopuksi lähde sitä sen enempää analysoimaan.

Kirjan on kääntänyt Pentti Saarikoski, joten kielellisestikin se on todella mainio.

Agilulf raahasi ruumista ja ajatteli: ”Kuollut, sinulla on mitä minulla ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan: tämä ruumis. Tai oikeastaan: sinulla ei ole tätä ruumista, sinä olet tämä ruumis, tämä mitä minä joskus, synkkinä hetkinäni, kadehdin ihmisiltä jotka ovat olemassa. Kaunis aarre!  Minä voisin hyvin pitää itseäni etuoikeutettuna, kun minä voin tulla toimeen ilman sitä ja silti tehdä mitä vain. Niin, tietenkin, kaiken sen mikä minusta tuntuu tekemisen arvoiselta; ja monta kertaa minä pystyn tekemään sen paremmin kuin ne jotka ovat olemassa, ilman heidän tavanmukaista kömpelyyttään, epätäsmällisyyttään, hajamielisyyttään, hajuaan. Totta on, että olemassa oleva ihminen lisää aina jotakin siihen mitä tekee, jonkin juuri hänelle ominaisen piirteen, ja siihen minä en kykene. Mutta jos salaisuus on tässä, tässä sisälmyssäkissä – ei kiitos, minä en kaipaa.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
italiankielinen alkuteos Il cavaliere inesistente, 1959
suomeksi kääntänyt Pentti Saarikoski
Tammi, 1959 (tämä toinen painos 2004)
127 sivua
omasta kirjahyllystä

Sarjakuvahaasteen (lyhykäinen) koonti

Hurja Hassu Lukija -blogissa käynnistyi vuoden alussa sarjakuvahaaste, joka päättyy nyt marraskuun lopulla. Ensin ajattelin, että tämä jää minulta tällä kertaa väliin, mutta kesällä innostuinkin lukemaan sarjakuvia e-kirjoina ja sitten menin ja ostin pari albumia ihan perinteisenä printtinäkin (vaikka lopulta ehdin lukea niistä vain toisen, olivat niin paksuja ja ranskaksi, seliseli…). Saldoni jäi vaatimattomaksi, mutta ajattelin siitä huolimatta listata lukemani albumit, hyviä kun olivat jokainen.

Nämä seuraavat albumit ehdin lukea kevään ja kesän aikana:

Hugo Pratt: Corto Maltese etelämerellä eli Suolaisen meren balladi. Corto Maltese on eurooppalaisen sarjakuvan kulttikamaa, mutta suomennoksia niistä näyttää tulleen vasta 80-luvulta alkaen ja senkin jälkeen hyvin vähitellen. Jäivät siis lapsuudessa lukematta ja sitten kokonaan. Nyt pääsin korjaamaan tämän puutteen ja aloitin tuosta Suolaisen meren balladista. Aivan ensimmäiseksi yllätyin todella kauniista ja maalauksellisesta piirrostyylistä. Olisin voinut vain katsella kuvia. Itse tarina ei vetänyt ihan samalla tavalla puoleensa, juoni oli aika ennalta arvattava ja hahmot, etenkin naiset, kliseisiä. Eipä silti, voisin minä Corto Maltesen pariin jatkossakin palata. Niin, ja sain samalla uuden merkinnän hitaasti etenevään Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -haastelistaanikin. Bloggaus jäi tekemättä, kun palautin albumin ja unohdin ottaa kuvia.

Étienne Davodeau: Lulu Anew. Kirjaston englanninkielisten e-sarjisten joukosta löysin omani, ranskalaisen Étienne Davodeaun kaksi sarjakuvaa. Ihastuin ikihyväksi ensin Luluun, sen hyvin kauniiseen piirrostyyliin ja myös tarinaan. Tällaista haluan lukea enemmänkin.

(Valitettavasti e-kirjaston 117 sarjiksen joukosta en löytänyt mitään muuta mielenkiintoista luettavaa. Ei sukkahousumiehiä minulle, kiitos, eikä isosilmäisiä mangahahmoja. Yritin jotain amerikkalaista sotajuttuakin, mutta amerikkalainen kertomatapa ja piirrostyyli ei vaan nappaa vaikka miten yrittäisin.)

Étienne Davodeau: The Initiates: A comic artist and a wine artisan exchange jobs. Jatkoin Lulun jälkeen Davodeaun dokkarimaisemmalla albumilla, jossa Davodeau ja viinintekijä tutustuttavat toisensa omaan ammattiinsa. Aivan kerta kaikkiaan mahtava albumi ja konsepti! Luin tämänkin e-kirjana ja englanniksi käännettynä, mutta kävin hypistelemässä sarjista ranskalaisessa kirjakaupassa. Ai kun teki mieli ostaa omaksi… Mutta luulen, että palaan Davodeauhon kyllä toisten sarjisten myötä. Ranskan lähihistoriaakin oli tarjolla, se (veritahra hörökorvaisen de Gaullen rinnassa) kiinnosti kovasti. Suomennettuna ei ole vielä valitettavasti yhtään mitään, mutta toivottavasti tulevaisuudessa kyllä. (Heh, minusta tuli kertaheitolla täysverinen fani, kuten rivien välistä voinee lukea…)

Jirô Taniguchi: Le journal de mon père. Davodeau luetteli valtavat määrät sarjakuvantekijöitä tuossa edellä mainitussa albumissaan, mutta ei yhtään japanilaista. Olen kuitenkin varma, että hän on saanut vaikutteita Jirô Taniguchilta(kin), joka on Ranskassa hyvin suosittu. Joten nyt päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, opiskella ranskaa ja tutustua samalla Taniguchiin. Ostin kaksi albumia, ja maksoin niistä hulppeat viisikymppiä, mitä en yleensä koskaan tee. En katunut. Taniguchi on todella kiehtova sarjakuvantekijä. Sekä tarina että kuvat tekivät vaikutuksen, tarina oli surullinen, itkeä pillitin kuin pikkutyttö (taisin olla kesällä aika väsynytkin, on ollut monivaiheinen vuosi takana). Bloggaamaan en ole ehtinyt, mutta palaan aiheeseen varmasti vielä. Ainakin siinä vaiheessa, kun luen sen toisen albumin, joka on paksumpi kuin tämä. Järkäleitä molemmat. Taniguchiltakaan ei ole suomennettu vielä mitään, toivottavasti tämä puute jossain vaiheessa korjataan.

Näiden lisäksi luin kaksi netistä löytämääni suomalaista sarjakuvanovellia Helmet-haastetta varten. Ne olivat ihan kivoja, mutteivät jättäneet sen kummempaa muistijälkeä, joten ei niistä sen enempää.

Eli summa summarum, saldoni oli neljä paksua sarjakuva-albumia + 2 sarjakuvanovellia, eli näillä vaatimattomilla tuloksilla pääsin haasteessa Jaska Jokuseksi (3-5 luettua sarjakuvaa) tai Fingerporiksi (6-8 luettua sarjakuvaa), mutta taidan pitäytyä ihan vaan jaskana.

Kiitän haasteesta ja vastaanotan seuraavankin, jos tälle jatkoa tulee!

Arrivederci Bertolucci

 

Sateisena marraskuun päivänä tuli tieto italialaisen elokuvaohjaajan Bernardo Bertoluccin kuolemasta. Jäin katsomaan netistä pätkiä hänen elokuvistaan, niistä parhaista, Novecentosta (1900) ja Il conformistasta (Fasisti). Niissä hän oli parhaimmillaan, niissä hän kuvasi kotimaataan ja sen julmaa fasismia.

Eivät hänen myöhemmät elokuvansa enää päässeet samalle tasolle, Oli ties mitä pikkuista Buddhaa ja lolitakompleksia. Viimeinen keisari oli näyttävä, kyllä, näin sen pikkutyttönä elokuvateatterissa, uutenavuotena, yhdessä äitini kanssa. Olihan se järisyttävää, isolta kankaalta katsottuna. Se värikylläisyys ja kaiken, aivan kaiken menettäminen. Asemansa, maansa, itsensä.

Jälkikäteen, kun on nähnyt nuo aiemmin mainitut mestariteokset, näkee tosin eron. Sitä jää miettimään, että kun on saanut sanottavansa sanottua, tehtyä jotakin niin suurta kuin Novecento, ehkä sen jälkeen on vain tyhjyys, jonka yrittää jollakin tapaa täyttää. Sellaisia ne loput elokuvat oikeastaan olivat, tyhjyyden täytettä. Pitäisikin ehkä katsoa koko tuotanto perä perää, nähdä se koko kaari.

—

Seuraan nykyään ihan mielenkiinnosta missä määrin ja millä tavalla suomalainen media huomioi tällaisten kulttuurihenkilöiden poismenot. Siis muiden kuin amerikkalaisten popstarojen ja hollywoodnäyttelijöiden. Vähäistähän se on.

Bertoluccin kuolemasta kirjoittivat sekä Yle että Hesari. Edellinen ihan asiallisesti, joskin lyhyesti, jälkimmäinen lisäsi myöhemmin uuden, vähän pidemmän jutun. Siinä nuori naistoimittaja käy ylimalkaisesti läpi Bertoluccin uran ja pääsee sitten nykyfeministiseen tyyliin heristämään sormeaan, puhumaan ”epäasiallisista” työskentelytavoista ja jakamaan metoo-linkkejä. Hmm. Tätäkö on nykyään journalismi? Se yksi kohtausko todella on Bertoluccin merkitys ja perintö? [Huomaan sensuroineen itseäni ennen jutun julkaisua: kirjoitin ensin, että Hesari veti maton alta. Sillä juuri niin käsittämättömän ylimielinen, epäasiallinen (!!) ja mistään mitään tietämätön hänen kirjoituksensa oli, yhä muutaman päivän päästä se saa sappeni kiehumaan]

Surullista.

Kehottaisin kyllä tätä kulttuuri(?)toimittajaa katsomaan vaikka sen Novecenton. Elokuva on pitkä, se on totta, mutta voi antaa uusia näkökulmia. Mitä jos heristäisi vaihteeksi sitä nyrkkiä vaikka fasismin nousulle? Tai jos vaikka keskittyisi ihan vaan elokuvaan?

Kesäkuun kieli oli italia

Kesäkuu tuli ja meni – nopeasti. Kuukauden kielenä oli italia, johon olisin halunnut paneutua tarkemmin, mutten kiireiltäni ehtinyt. Saldoni oli surkea yksi novelli, joka sekään ei erityisesti innostanut, vaikka olikin sinänsä mestarillisen Italo Calvinon kirjoittama. Luin tarinan englanniksi, se löytyi The New Yorkerin sivuilta; kolme juttua saa lukea kuukauden aikana ilmaiseksi ja minä valitsin tämän. Grazie mille rapakon taakse.

The Adventure of a Skier kertoo italialaispojan ja sveitsiläistytön kohtaamisesta alpeilla. Tyttö on rämäpäisen poikaporukan saavuttamaton ihanne, reipas nuori nainen, joka saa poikien varauksettoman kunnioituksen nousemalla laskettelurinnettä ylös laittamalla suksiinsa jonkinlaiset suojat (ski skins, ihan uusi termi minulle) ja laskettelemalla kauniisti, luonnollisin liikkein ja nopeasti, kun pojat vain räpeltävät, kaatuilevat ja sekoilevat. Tarinan sankaripojalla ja -tytöllä ei ole nimiä; he ovat vain vihreäkakkulainen poika ja vaaleatukkainen tyttö. Ja juuri he osuvat lopulta yhdessä hiihtohissiin, samalle kapulalle, nousevat yhdessä ylös rinteen huipulle ja eroavat. Sinänsä ihan kaunis kuvaus nuoruudesta, mutta ei siinä mitään italocalvinomaista tuntunut olevan… tai ehkä olikin. Loppujen lopuksi en tiedä, sillä olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, Ritari jota ei ollut olemassa, enkä voi sanoa onko sen eriskummallisuus hänen ainoa tyylilajinsa. Wikipediassa todetaan Calvinon tutkiskelevan teoksissaan sattumia ja sattumuksia, ja ne kyllä löytyvät tästäkin novellista. No, hyvä sysäys jatkaa tutustumista.

[Ja jos olisin huomannut ajoissa, että näitä adventureja on ainakin kolme, of a skier, of a photographer ja of a poet, olisi ollut mielenkiintoista niitä tässä yhdessä vertailla, mutta huomasin noiden kahden muun olemassa olon vasta tätä postausta kirjoittaessani eli liian myöhään…]

Sinänsä Calvino oli kyllä hauska sattuma Kuukauden kieli -haasteeseen, sillä hän syntyi Kuubassa, vaikka olikin kansalaisuudeltaan italialainen ja eli suurimman osan elämästään Italiassa. Tämän haasteen rajoina kun eivät ole maan rajat vaan kieli: italiaksi mielletään yleensä nimenomaan Italiassa asuvat, mutta voihan heitä olla muuallakin. Jäinpä sitäkin miettimään, miten sääli on oikeastaan se, että Yhdysvalloissa englanti on jyrännnyt muut kielet (paitsi espanjan, kiitos eteläamerikkalaisten) alleen. Miten mielenkiintoista olisikaan, jos esimerkiksi amerikanitalialaiset olisivat säilyttäneet kielensä paremmin. Tästä päästään taas takaisin Calvinoon: kuollessaan hän oli valmistamassa luentoja (italiaksi tietenkin) Harvardin yliopistoon. Tekstit julkaistiin postuumisti, suomeksi ne ilmestyivät Loki-kirjojen kustantamana vuonna 1995 nimellä Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Täytyykin laittaa lukulistalle tuo.

Aiemmin tänä vuonna olin lukenut Luigi Pirandellon novellin War, joka teki voimakkaan vaikutuksen. Näin olenkin tykännyt tänä vuonna novelleja lukea, mahdollisuuksina tutustua kirjailijoihin, joiden tuotantoon en syystä tai toisesta ole paremmin (tai ollenkaan) päässyt tutustumaan. Aion jatkaa.

Ensi kuussa onkin sitten afrikaansin vuoro. Aikaa olisi minullakin enemmän, mutta rasti on aika vaikea, mieleen tulee vain pari kirjailijaa: J.M. Coetzee ja André Brink. Moni muu eteläafrikkalainen kun kirjoittaa englanniksi. No, katsotaan mitä löytyy.

Luitko sinä kesäkuussa jotakin alkujaan italiaksi kirjoitettua?

Luigi Pirandello: War (novelli)

”Nasty world,” muttered the husband with a sad smile.

Tämä henkilökohtainen novellihaasteeni vie minua ihan uusille urille löytäessäni verkon uumenista aina vaan uutta luettavaa. No, vanhaa pääasiassa, mutta minulle uutta. Melkein kuin olisi kirjastossa!

Tällä kertaa luin sotakuvauksen Italiasta. Ajankohtana on ensimmäinen maailmansota, mutta pieniä yksityiskohtia (vaatetus, juna, kuningas eikä presidentti tai pääministeri…) lukuun ottamatta aikakausi voisi olla mikä tahansa: poikansa rintamalle lähettävien ja jo lähettäneiden vanhempien tuska ja suru pysyy samana aikakaudesta ja sodasta riippumatta.

Kertomuksessa ollaan siis junavaunussa, jossa italialaiseen tapaan aletaan keskustella ja vertailla kokemuksia. Syntyy melkeinpä riita, kenen tuska on kovin ja tosin.

Samalla se on tarina vanhemmuudesta. Siitä, miten me kuvittelemme sukupolvesta toiseen lastemme olevan meidän, mutta eikö se lopulta ole toisinpäin? Eivät lapset elä vanhemmilleen, vaan vanhemmat lapsilleen.

Pieni, vain muutaman sivun pituinen, mutta ajatuksia herättävä novelli. Ei ihminen pohjimmiltaan muutu, eikä liioin sota.

Novellin War (ei mainittu alkuperäistä nimeä) on kirjoittanut italialainen Luigi Pirandello (1867–1936), joka tunnetaan erityisesti näytelmistään, mutta kirjoitti myös romaaneja ja novelleja. Pirandello sain Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1934. Minulle tämä oli ensimmäinen kosketus Pirandelloon, muttei varmasti viimeinen. Suomennettuja novelleja häneltä löytyy kokoelmista Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja sekä Ahdas frakki ja muita novelleja (Like). Pistettäköön se siis näin muistiin.

Helmet-haasteeseen tästä tuli siis merkintä kohtaan 30. Kirja Novelli liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan, ja Nipvetin blogihaasteeseen tämä menisi kohtaa teema: sota, suru, vanhemmuus.

Then suddenly, just as if she had heard nothing of what had been said and almost as if waking up from a dream, she turned to the old man, asking him:

’Then… is your son really dead?’