Avainsana-arkisto: Italia

Sarjakuvahaasteen (lyhykäinen) koonti

Hurja Hassu Lukija -blogissa käynnistyi vuoden alussa sarjakuvahaaste, joka päättyy nyt marraskuun lopulla. Ensin ajattelin, että tämä jää minulta tällä kertaa väliin, mutta kesällä innostuinkin lukemaan sarjakuvia e-kirjoina ja sitten menin ja ostin pari albumia ihan perinteisenä printtinäkin (vaikka lopulta ehdin lukea niistä vain toisen, olivat niin paksuja ja ranskaksi, seliseli…). Saldoni jäi vaatimattomaksi, mutta ajattelin siitä huolimatta listata lukemani albumit, hyviä kun olivat jokainen.

Nämä seuraavat albumit ehdin lukea kevään ja kesän aikana:

Hugo Pratt: Corto Maltese etelämerellä eli Suolaisen meren balladi. Corto Maltese on eurooppalaisen sarjakuvan kulttikamaa, mutta suomennoksia niistä näyttää tulleen vasta 80-luvulta alkaen ja senkin jälkeen hyvin vähitellen. Jäivät siis lapsuudessa lukematta ja sitten kokonaan. Nyt pääsin korjaamaan tämän puutteen ja aloitin tuosta Suolaisen meren balladista. Aivan ensimmäiseksi yllätyin todella kauniista ja maalauksellisesta piirrostyylistä. Olisin voinut vain katsella kuvia. Itse tarina ei vetänyt ihan samalla tavalla puoleensa, juoni oli aika ennalta arvattava ja hahmot, etenkin naiset, kliseisiä. Eipä silti, voisin minä Corto Maltesen pariin jatkossakin palata. Niin, ja sain samalla uuden merkinnän hitaasti etenevään Le Monden vuosisadan 100 kirjaa -haastelistaanikin. Bloggaus jäi tekemättä, kun palautin albumin ja unohdin ottaa kuvia.

Étienne Davodeau: Lulu Anew. Kirjaston englanninkielisten e-sarjisten joukosta löysin omani, ranskalaisen Étienne Davodeaun kaksi sarjakuvaa. Ihastuin ikihyväksi ensin Luluun, sen hyvin kauniiseen piirrostyyliin ja myös tarinaan. Tällaista haluan lukea enemmänkin.

(Valitettavasti e-kirjaston 117 sarjiksen joukosta en löytänyt mitään muuta mielenkiintoista luettavaa. Ei sukkahousumiehiä minulle, kiitos, eikä isosilmäisiä mangahahmoja. Yritin jotain amerikkalaista sotajuttuakin, mutta amerikkalainen kertomatapa ja piirrostyyli ei vaan nappaa vaikka miten yrittäisin.)

Étienne Davodeau: The Initiates: A comic artist and a wine artisan exchange jobs. Jatkoin Lulun jälkeen Davodeaun dokkarimaisemmalla albumilla, jossa Davodeau ja viinintekijä tutustuttavat toisensa omaan ammattiinsa. Aivan kerta kaikkiaan mahtava albumi ja konsepti! Luin tämänkin e-kirjana ja englanniksi käännettynä, mutta kävin hypistelemässä sarjista ranskalaisessa kirjakaupassa. Ai kun teki mieli ostaa omaksi… Mutta luulen, että palaan Davodeauhon kyllä toisten sarjisten myötä. Ranskan lähihistoriaakin oli tarjolla, se (veritahra hörökorvaisen de Gaullen rinnassa) kiinnosti kovasti. Suomennettuna ei ole vielä valitettavasti yhtään mitään, mutta toivottavasti tulevaisuudessa kyllä. (Heh, minusta tuli kertaheitolla täysverinen fani, kuten rivien välistä voinee lukea…)

Jirô Taniguchi: Le journal de mon père. Davodeau luetteli valtavat määrät sarjakuvantekijöitä tuossa edellä mainitussa albumissaan, mutta ei yhtään japanilaista. Olen kuitenkin varma, että hän on saanut vaikutteita Jirô Taniguchilta(kin), joka on Ranskassa hyvin suosittu. Joten nyt päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, opiskella ranskaa ja tutustua samalla Taniguchiin. Ostin kaksi albumia, ja maksoin niistä hulppeat viisikymppiä, mitä en yleensä koskaan tee. En katunut. Taniguchi on todella kiehtova sarjakuvantekijä. Sekä tarina että kuvat tekivät vaikutuksen, tarina oli surullinen, itkeä pillitin kuin pikkutyttö (taisin olla kesällä aika väsynytkin, on ollut monivaiheinen vuosi takana). Bloggaamaan en ole ehtinyt, mutta palaan aiheeseen varmasti vielä. Ainakin siinä vaiheessa, kun luen sen toisen albumin, joka on paksumpi kuin tämä. Järkäleitä molemmat. Taniguchiltakaan ei ole suomennettu vielä mitään, toivottavasti tämä puute jossain vaiheessa korjataan.

Näiden lisäksi luin kaksi netistä löytämääni suomalaista sarjakuvanovellia Helmet-haastetta varten. Ne olivat ihan kivoja, mutteivät jättäneet sen kummempaa muistijälkeä, joten ei niistä sen enempää.

Eli summa summarum, saldoni oli neljä paksua sarjakuva-albumia + 2 sarjakuvanovellia, eli näillä vaatimattomilla tuloksilla pääsin haasteessa Jaska Jokuseksi (3-5 luettua sarjakuvaa) tai Fingerporiksi (6-8 luettua sarjakuvaa), mutta taidan pitäytyä ihan vaan jaskana.

Kiitän haasteesta ja vastaanotan seuraavankin, jos tälle jatkoa tulee!

Arrivederci Bertolucci

 

Sateisena marraskuun päivänä tuli tieto italialaisen elokuvaohjaajan Bernardo Bertoluccin kuolemasta. Jäin katsomaan netistä pätkiä hänen elokuvistaan, niistä parhaista, Novecentosta (1900) ja Il conformistasta (Fasisti). Niissä hän oli parhaimmillaan, niissä hän kuvasi kotimaataan ja sen julmaa fasismia.

Eivät hänen myöhemmät elokuvansa enää päässeet samalle tasolle, Oli ties mitä pikkuista Buddhaa ja lolitakompleksia. Viimeinen keisari oli näyttävä, kyllä, näin sen pikkutyttönä elokuvateatterissa, uutenavuotena, yhdessä äitini kanssa. Olihan se järisyttävää, isolta kankaalta katsottuna. Se värikylläisyys ja kaiken, aivan kaiken menettäminen. Asemansa, maansa, itsensä.

Jälkikäteen, kun on nähnyt nuo aiemmin mainitut mestariteokset, näkee tosin eron. Sitä jää miettimään, että kun on saanut sanottavansa sanottua, tehtyä jotakin niin suurta kuin Novecento, ehkä sen jälkeen on vain tyhjyys, jonka yrittää jollakin tapaa täyttää. Sellaisia ne loput elokuvat oikeastaan olivat, tyhjyyden täytettä. Pitäisikin ehkä katsoa koko tuotanto perä perää, nähdä se koko kaari.

Seuraan nykyään ihan mielenkiinnosta missä määrin ja millä tavalla suomalainen media huomioi tällaisten kulttuurihenkilöiden poismenot. Siis muiden kuin amerikkalaisten popstarojen ja hollywoodnäyttelijöiden. Vähäistähän se on.

Bertoluccin kuolemasta kirjoittivat sekä Yle että Hesari. Edellinen ihan asiallisesti, joskin lyhyesti, jälkimmäinen lisäsi myöhemmin uuden, vähän pidemmän jutun. Siinä nuori naistoimittaja käy ylimalkaisesti läpi Bertoluccin uran ja pääsee sitten nykyfeministiseen tyyliin heristämään sormeaan, puhumaan ”epäasiallisista” työskentelytavoista ja jakamaan metoo-linkkejä. Hmm. Tätäkö on nykyään journalismi? Se yksi kohtausko todella on Bertoluccin merkitys ja perintö? [Huomaan sensuroineen itseäni ennen jutun julkaisua: kirjoitin ensin, että Hesari veti maton alta. Sillä juuri niin käsittämättömän ylimielinen, epäasiallinen (!!) ja mistään mitään tietämätön hänen kirjoituksensa oli, yhä muutaman päivän päästä se saa sappeni kiehumaan]

Surullista.

Kehottaisin kyllä tätä kulttuuri(?)toimittajaa katsomaan vaikka sen Novecenton. Elokuva on pitkä, se on totta, mutta voi antaa uusia näkökulmia. Mitä jos heristäisi vaihteeksi sitä nyrkkiä vaikka fasismin nousulle? Tai jos vaikka keskittyisi ihan vaan elokuvaan?

Kesäkuun kieli oli italia

Kesäkuu tuli ja meni – nopeasti. Kuukauden kielenä oli italia, johon olisin halunnut paneutua tarkemmin, mutten kiireiltäni ehtinyt. Saldoni oli surkea yksi novelli, joka sekään ei erityisesti innostanut, vaikka olikin sinänsä mestarillisen Italo Calvinon kirjoittama. Luin tarinan englanniksi, se löytyi The New Yorkerin sivuilta; kolme juttua saa lukea kuukauden aikana ilmaiseksi ja minä valitsin tämän. Grazie mille rapakon taakse.

The Adventure of a Skier kertoo italialaispojan ja sveitsiläistytön kohtaamisesta alpeilla. Tyttö on rämäpäisen poikaporukan saavuttamaton ihanne, reipas nuori nainen, joka saa poikien varauksettoman kunnioituksen nousemalla laskettelurinnettä ylös laittamalla suksiinsa jonkinlaiset suojat (ski skins, ihan uusi termi minulle) ja laskettelemalla kauniisti, luonnollisin liikkein ja nopeasti, kun pojat vain räpeltävät, kaatuilevat ja sekoilevat. Tarinan sankaripojalla ja -tytöllä ei ole nimiä; he ovat vain vihreäkakkulainen poika ja vaaleatukkainen tyttö. Ja juuri he osuvat lopulta yhdessä hiihtohissiin, samalle kapulalle, nousevat yhdessä ylös rinteen huipulle ja eroavat. Sinänsä ihan kaunis kuvaus nuoruudesta, mutta ei siinä mitään italocalvinomaista tuntunut olevan… tai ehkä olikin. Loppujen lopuksi en tiedä, sillä olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, Ritari jota ei ollut olemassa, enkä voi sanoa onko sen eriskummallisuus hänen ainoa tyylilajinsa. Wikipediassa todetaan Calvinon tutkiskelevan teoksissaan sattumia ja sattumuksia, ja ne kyllä löytyvät tästäkin novellista. No, hyvä sysäys jatkaa tutustumista.

[Ja jos olisin huomannut ajoissa, että näitä adventureja on ainakin kolme, of a skier, of a photographer ja of a poet, olisi ollut mielenkiintoista niitä tässä yhdessä vertailla, mutta huomasin noiden kahden muun olemassa olon vasta tätä postausta kirjoittaessani eli liian myöhään…]

Sinänsä Calvino oli kyllä hauska sattuma Kuukauden kieli -haasteeseen, sillä hän syntyi Kuubassa, vaikka olikin kansalaisuudeltaan italialainen ja eli suurimman osan elämästään Italiassa. Tämän haasteen rajoina kun eivät ole maan rajat vaan kieli: italiaksi mielletään yleensä nimenomaan Italiassa asuvat, mutta voihan heitä olla muuallakin. Jäinpä sitäkin miettimään, miten sääli on oikeastaan se, että Yhdysvalloissa englanti on jyrännnyt muut kielet (paitsi espanjan, kiitos eteläamerikkalaisten) alleen. Miten mielenkiintoista olisikaan, jos esimerkiksi amerikanitalialaiset olisivat säilyttäneet kielensä paremmin. Tästä päästään taas takaisin Calvinoon: kuollessaan hän oli valmistamassa luentoja (italiaksi tietenkin) Harvardin yliopistoon. Tekstit julkaistiin postuumisti, suomeksi ne ilmestyivät Loki-kirjojen kustantamana vuonna 1995 nimellä Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Täytyykin laittaa lukulistalle tuo.

Aiemmin tänä vuonna olin lukenut Luigi Pirandellon novellin War, joka teki voimakkaan vaikutuksen. Näin olenkin tykännyt tänä vuonna novelleja lukea, mahdollisuuksina tutustua kirjailijoihin, joiden tuotantoon en syystä tai toisesta ole paremmin (tai ollenkaan) päässyt tutustumaan. Aion jatkaa.

Ensi kuussa onkin sitten afrikaansin vuoro. Aikaa olisi minullakin enemmän, mutta rasti on aika vaikea, mieleen tulee vain pari kirjailijaa: J.M. Coetzee ja André Brink. Moni muu eteläafrikkalainen kun kirjoittaa englanniksi. No, katsotaan mitä löytyy.

Luitko sinä kesäkuussa jotakin alkujaan italiaksi kirjoitettua?

Luigi Pirandello: War (novelli)

”Nasty world,” muttered the husband with a sad smile.

Tämä henkilökohtainen novellihaasteeni vie minua ihan uusille urille löytäessäni verkon uumenista aina vaan uutta luettavaa. No, vanhaa pääasiassa, mutta minulle uutta. Melkein kuin olisi kirjastossa!

Tällä kertaa luin sotakuvauksen Italiasta. Ajankohtana on ensimmäinen maailmansota, mutta pieniä yksityiskohtia (vaatetus, juna, kuningas eikä presidentti tai pääministeri…) lukuun ottamatta aikakausi voisi olla mikä tahansa: poikansa rintamalle lähettävien ja jo lähettäneiden vanhempien tuska ja suru pysyy samana aikakaudesta ja sodasta riippumatta.

Kertomuksessa ollaan siis junavaunussa, jossa italialaiseen tapaan aletaan keskustella ja vertailla kokemuksia. Syntyy melkeinpä riita, kenen tuska on kovin ja tosin.

Samalla se on tarina vanhemmuudesta. Siitä, miten me kuvittelemme sukupolvesta toiseen lastemme olevan meidän, mutta eikö se lopulta ole toisinpäin? Eivät lapset elä vanhemmilleen, vaan vanhemmat lapsilleen.

Pieni, vain muutaman sivun pituinen, mutta ajatuksia herättävä novelli. Ei ihminen pohjimmiltaan muutu, eikä liioin sota.

Novellin War (ei mainittu alkuperäistä nimeä) on kirjoittanut italialainen Luigi Pirandello (1867–1936), joka tunnetaan erityisesti näytelmistään, mutta kirjoitti myös romaaneja ja novelleja. Pirandello sain Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1934. Minulle tämä oli ensimmäinen kosketus Pirandelloon, muttei varmasti viimeinen. Suomennettuja novelleja häneltä löytyy kokoelmista Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja sekä Ahdas frakki ja muita novelleja (Like). Pistettäköön se siis näin muistiin.

Helmet-haasteeseen tästä tuli siis merkintä kohtaan 30. Kirja Novelli liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan, ja Nipvetin blogihaasteeseen tämä menisi kohtaa teema: sota, suru, vanhemmuus.

Then suddenly, just as if she had heard nothing of what had been said and almost as if waking up from a dream, she turned to the old man, asking him:

’Then… is your son really dead?’

Alessandro Baricco: Soie (Silkki)

– Elle est comment la fin du monde? lui demanda Baldabiou.
– Invisible. (s. 41)

(– Millainen se on, maailmanloppu? Baldabiou kysyi häneltä.
– Näkymätön.)

Vuosia sitten ihastuin Alessandro Bariccon pienoisromaanin Silkki (italiankielinen alkuteos Seta) kuulaaseen kerrontaan. Kun kirja sitten osui vastaan ranskannoksena, päätin kokeilla miten lukeminen minulta ranskaksi onnistuu ja miten tarina tällä kauniilla kielellä toimii. No toimiihan se. Ja kun tarina oli ennalta tuttu, pääsin helpommin vaikeiden kohtienkin yli.

Silkki (ranskaksi siis Soie) sijoittuu 1860-luvun Ranskaan, jonka silkkituotanto on vaikeuksissa eurooppalaisen silkkiperhosentoukkiin iskeneen taudin vuoksi. On siis lähdettävä ulkomaailmalta suljettuun Japaniin asti ostamaan terveitä toukkia. Vaarallisen tehtävän ottaa vastaan Hervé Joncour, 32 vuotta, vaimo, ei lapsia. Matka on pitkä. Se vie Ranskasta Baijeriin ja junalla Wieniin ja edelleen Budapestiin, sieltä Kieviin ja hevosen selässä Venäjän läpi, Uralin vuoriston yli ja Siperian halki Baikal-järvelle, Amur-jokea Kiinan rajaa myötäillen Sabirkin satamaan, sieltä meren yli hollantilaisten salakuljettajien kyydissä Japanin länsirannalle, ja edelleen jalkaisin pikkuteitä pitkin Ishikawaan, Toyamaan, Niigataan ja lopulta Fukushimaan ja sieltä Shirakawan kaupunkiin, josta hän pääsee – silmät suljettuina – kylään, missä hänet vastaanottaa Hara Kei.

Matka toistuu moneen kertaan, edestakas, melkein samalla tavalla kerrottuna, se on jäänyt soimaan mieleeni, ja sitä ajattelen kulkiessani tuon saman matkan, tosin lentäen, katsellen maisemia ylhäältä käsin.

Bariccon kieli on kaunista, kuin tanssahtelevaa unta, joka välittyy hienosti niin suomennoksesta kuin ranskannoksestakin. Silkin tarinaa kuvaillaan usein aikuisten saduksi, ja sellainen se oikeastaan onkin, realismista se on kaukana. Ranskalaismiehen sensuelli lemmenyö japanilaisen kyläpäällikön puoliaasialaisen jalkavaimon kanssa ei kuulosta kovin uskottavalta, eikä liioin se, että mies palaa pitkältä matkaltaan kotikyläänsä täsmällisesti pääsiäiskirkkoon, mutta mitä sitten? Tämä on kaunokirjallisuutta, ei dokumentti. Ja kun siihen sadun, kertomuksen, tarinan maailmaan antautuu, se vie mukanaan.

Luin kirjan ensi kerran parikymppisenä, nyt parikymmentä vuotta myöhemmin. Kokemus on aivan toinen, sillä nyt maisemat ovat tuttuja, omin silmin nähtyjä. Tunnen ranskalaisen silkkibisneksen, joka kukoisti 1800-luvulla ja rikastutti kyliä, kaupunkeja ja ihmisiä. Ja miten se sitten hiipui ja kuoli. Olen käynyt näissä kylissä ja kaupungeissa, tunnen tarinat. Tunnen myös Japania. Se, että tarinaan on päässyt nyt niin surullisen kuuluisa Fukushima, ahdistaa rinnassa aivan toisella tavalla. Miten paljon ihminen ahneudellaan kykeneekään tuhoamaan. Ja sitten: sota. Tällä kertaa se käydään Japanissa, sisällissota, joka tuhoaa kylät, ihmiset ja rakkaudenkin.

Vaikuttava pieni kirja. Sivuja siinä on tosiaan 142 ja kooltaan kirja on varsin tarkkaan kämmeneni pituinen ja levyinen. Teksti on isohkoa ja luvut lyhyet. Olen lukenut kirjan siis parinkymmenen vuoden välein ensin suomeksi ja sitten ranskaksi, mahtaisinko parinkymmenen vuoden päästä lukea sen italiaksi? Tavoite on asetettu! Ja kieliopinnot jatkuvat…

 – Et il est où, exactement, ce Japon?
Baldabiou leva sa canne de jonc en l’air et la pointa par-delà les toits de Saint-Auguste.
– Par là, toujours tout droit.
Dit-il.
– Jusqu’a la fin du monde.

 

Alessandro Baricco
Soie (Seta, 1996)
italiasta ranskaksi kääntänyt Françoise Brun
Gallimard, 1997
142 sivua
ostettu divarista kahdella eurolla ulkomailta.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja ja kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Luchino Visconti: Rocco et ses frères

Tv:stä tuli Viscontin Rocco et ses frères eli italiaksi  Rocco e i suoi fratelli. (suom. Rocco ja hänen veljensä; Italia, 1960). Jäin katsomaan. Tarkoitus oli lopetella kymmenen aikaan ja mennä nukkumaan, mutta en malttanutkaan. Kuvien kauneus ja tarina veivät mennessään.

Visconti tunnetaan ehkä paremmin myöhäisemmästä tuotannostaan, jossa hän kuvaa yläluokan rappeutumista ja kuolemaa. Alaluokan elämästä hän tietää ehkä vähemmän, mutta kyllä tämä minut silti vakuutti.

Elokuva kertoo neljästä veljeksestä ja femme fatale -naisesta. Yksi veljistä on enkeli, ymmärtää kaikkia ja on hyvä. Toinen on hänen vastakohtansa. Ja nämä kaksi rakastuvat samaan, yleiseen, naiseen.

Hieno elokuva, niin kuvallisesti kuin muutenkin. Tarina on sijoitettu toisen maailmansodan jälkeiseen köyhään Italiaan, jossa kerrostalot ovat uusia ja köyhyys tuttua. Pääosissa ovat Alain Delon, Renato Salvatori ja Annie Girardot.

Ai niin, aloitin ranskannoksella mutta käänsin pian italiaksi. Ranskannos ei ollut yhtään hullumpi, molemmat kun ovat jälkikäteen äänitettyjä, mutta kyllä se italia tässä kohtaa toimii paremmin… Vaikka toisaalta, Delon ja Girardot puhuvat keskenään ranskaa. Eli ehkei sillä ole sittenkään niin väliä.