Avainsana-arkisto: Like

Kyllikki Villa: Myrskyssä – kolmas lokikirja

Kun katselen valtamerta, ajattelen usein niitä purjehtijoita, jotka lähtivät katsomaan mitä siellä on, eivät tienneet mitä horistontin takana on ja mikä tämä maailma oikein on.

Kyllikki Villan kolmas lokikirja Myrskyssä kertoo hänen viimeisestä rahtilaivamatkastaan Etelä-Amerikkaan. Hän on 75-vuotias, pakkaa jälleen kirjoituskoneensa, työnsä, kirjansa ja konjakkinsa ja antautuu matkan viemäksi. Olen lukenut hänen kaksi aiempaa lokikirjaansa, Vanhan naisen lokikirjan ja Pakomatkalla, ja tiesin siis odottaa sellaista hidasta etenemistä ja pohdiskelua, josta niin kovasti pidän.

Tällä kertaa lisänä on vanhuuden tuomat ongelmat, tai haasteet, kuten nykyään pitäisi sanoa: jalat eivät kanna kuten ennen, ja keho väsyy nopeammin, sekä kävellessä että töitä tehdessä. Mutta toisaalta hän kohtaa tälläkin kertaa auttavaisia ihmisiä, jotka etenkin Etelä-Amerikassa kohtelevat vanhaa naista erityisen kunnioittavasti ja hellävaraisesti, mikä toisaalta Villaa naisena ja ihmisenä viehättää ja toisaalta välillä ärsyttää, sillä se saa hänet näkemään itsekin itsensä iäkkäänä. Mutta kunnioitusta hänen matkustustapansa herättää, niin kanssamatkustajissa, kohtaamissaan ihmisissä kuin myös lukijassa, ainakin minussa.

Näin eristyksen aikaan huomaan lukevani kirjojakin eri tavalla ja nykyhetkeen heijastellen, ja näin kävi myös Villan päiväkirjamerkintöjen kanssa. Koin pääseväni hänen kanssaan matkaan, nyt kun omat siipeni on sidottu selän taakse, hän avasi minulle ikkunan, josta tulvi valoa, raikasta ilmaa ja josta näki maailman, joka on minulle niin vieras ja silti tuttu – sillä kuten Villa totesi Chiloessa osterinviljelmiä katsellessaan, että ne ovat kaikkialla samat, Etelä-Amerikassa ja Japanissa, missä hän niitä kauan sitten katseli, ja minun teki mieli huudahtaa, kuiskata, kertoa, Kyllikki, Kyllikki, niin ne ovat myös täällä Ranskassa! sillä minä tiedän tuon tunteen, ne ovat samat, sillä ihminen on sama, ja se lohduttaa minua jostain syystä nyt aivan erityisesti, se ei muutu, se ei pysty muuttumaan, vaikka maailmaa yritetään nyt kahlita sellaisella vimmalla, jota ei ole ennen nähty.

Paluumatkalla havahduin yhtäkkiä, että Villa on itse asiassa eristyksessä rahtilaivalla, jonka matkan kestoa ei ennalta tiedä, sillä se kulkee markkintatalouden ehdoilla sen mukaan, sinne missä on halvinta työvoimaa ja minne chileläistä kalajauhoa kulloinkin kaupitellaan. Laiva on pysähdyksissä milloin syrjäisissä satamissa, milloin Panaman kanavassa odottamassa vuoroaan, jossa siinäkin puhuu raha, ei saapumisjärjestys. Ja kun Villa on ollut pienessä hytissään eristyksissä viisikymmentä vuorokautta ja minä omassa olinpaikassani neljäkymmentä, havahdun tähän tilanteen samankaltaisuuteen ja miltei hihkaisen, kunnes totean että on eri asia olla eristyksissä omasta tahdosta ja pakosta. Siinä on valtava ero.

Mutta oli miten oli, nautin jälleen Villan pohdinnoista, hetkittäisistä äksyilystä, naurusta, epävarmuudesta, rohkeudesta, jota hän ei pidä rohkeutena lainkaan, vaan sitkeytenä ja sopeutumisena, hänen vapaudestaan kulkea mielensä mukaan, iästäkin huolimatta. Tämä oli hänen viimeinen pitkä merimatkansa, jossain vaiheessa hän totesi että hänen nähtävästi täytyi lähteä kauas tajutakseen että on vanha.  Minusta tämä oli ihana toteamus. Ihminen saa olla vanha. Ja silti tehdä asioita. Sillä eihän Villa toki matkustamista lopettanut, kuten hänen tyttärensä Saara loppusanoissa kertoi, he matkustivat Euroopassa kolmisin pienen tyttärentyttären kanssa, ja Villa vietti talvia myös Azoreilla.

Onneksi Kyllikki Villan ei tarvinnut nähdä Eurooppaa ja maailmaa tällaisena, mikä se tänään on.

Tein jälleen muistiinpanoja, tein aivan valtavasti, sillä koin jonkinlaista syvää sielunsisaruutta Villan päiväkirjamerkintöjä lukiessani. Blogiin kopsasin vain muutaman:

Mutta se mikä minua yhä enemmän vanhemmissani ja lapsuudessani askarruttaa on, mikä niissä on ollut uniikkia ja vain meillä, ja mikä on ollut samanlaista muissakin perheissä. (Muistettuaan yhtäkkiä, miten äiti sanoi Kyllikille hänen satutettuaan itsensä, ”Tule tänne, äiti puhaltaa,”)

”Niin kuin Åke sanoi subjunktiivista: ’Eihän se ole vaikea, nehän käyttävät sitä.’ [Naurahtaa.] Mutta täytyy olla niiden keskellä jotka käyttävät. Kielioppi on kyllä kivaa, mutta ei sen sääntöjen mukaan opi… siis ensin pitäisi oppia ja sitten voi jäsentää [ensin elävä kieli ja sitten se analysoidaan].

Mukavaa arvailla minkälaisia ihmisiä on matkustanut, ja surettaa ettei mulla ole mitään kirjaa jonka voisin jättää, kun mulla on Helsingin kaupunginkirjaston kirjoja!

Päivät pitkät vaihtelen lukemista ja kirjoittamista – ja loion aina välillä ja mietin. Mitähän se on se meditaatio? Onko se tätä tajunnanvirtaa jonka minä annan kulkea?

Mulle tulee niin paljon lapsuuden asioita mieleen – no, ehkä niitä tulee tässä iässä muutenkin, mutta tämä on hyvä olotila siitä että niitä tulee ja menee, niitä miettii, tutkiskelee ja selvittelee. Minä vain uskon että tämä oman elämänsä selvitteleminen on vanhuuden homma. Eikä se ole vaikea eikä paha, vaan jotenkin selkeää ja rauhallista, ja tuntuu hyvältä että aika on niin hidas.

Ehkä olen menossa kohti jotakin, mikä minun täytyy nähdä ja kokea.

Epäilen että täällä on aika kova poliisijärjestys, koska kaikki tuntuu niin suojellulta ja järjestetyltä. Lentokentästä alkaen, joka oli muuttunut,  siellä ei ollut niitä pyydystäjiä ollenkaan, vaan taksihomma oli järjestetty ja ilmeisesti ketään kärkkyjiä ei päästetty enää ollenkaan lentokenttärakennukseen. Se on hyvä ja paha. Hyvähän se on että on turvallista, mutta äärimmäiseen poliisijärjestykseen meno ei tietenkään ole kivaa.

Joka matkalla täytyy sattua näitä jonkinlaisia katastrofeja ja kamalia päiviä. Nyt on jo se ohi, että nilkka ei murtunut, vaikka siihen sattui todella kipeästi, ja että hampaat saatiin yhden päivän aikana kuntoon. En tiedä mitä voi tulla, mutta se että nämä kaksi on koettu, se antaa mulle [naurahtaa] jollain nurinkurisella tavalla rohkeutta.

Ai niin, osallistun tällä kirjalla Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea merellisiä kirjoja.

Kyllikki Villa: Myrskyssä – kolmas lokikirja
Like, 2010
445 sivua
luettu e-kirjana

Marko Annala: Paasto

Tästä tulee lyhyt postaus, sillä minulla ei ole kauhean paljon sanottavaa Marko Annalan romaanista Paasto.

Tartuin kirjaan, koska olin kuullut sattumalta radiosta Annalan haastattelun, jossa puhuttiin paljon ortodoksisesta uskonnosta ja sivuttiin hiukan hänen hevibändiuraansakin ja sitä epäsuhtaa, mikä näiden kahden välillä eittämättä on – tai mikä ainakin ensimmäiseksi tulee mieleen. Ja kun haastattelun lopuksi mainittiin, että Annala on kirjoittanut ortodoksisuudesta kertovan romaanin nimeltä Paasto, kirjoitin sen ylös ja ajattelin, että tähän voisikin tutustua.

Kirja oli tarjolla kirjaston äänikirjana, ja koska se ei ollut kamalan pitkä (5 tuntia), ryhdyin kuuntelemaan sitä vaatteita silittäessäni. Ihan ensin olin tosin mennä väärille raiteille, ajattelin että eikös tämä olekaan romaani, vaan Annalan omaa pohdintaa ortodoksisesta uskonnosta ja ajoittaisesta uskonpuutteesta, ja siinä kohtaa tuumin että onpa rohkea lähtökohta. Mutta sitten tajusin, että ei, romaanihan tämä on, kuvitteelliset henkilöt ja kuvitteellinen tarina.

Annala kirjoittaa sujuvasti. Kertomuksen miehen uskonnollinen (ja eksistentiaalinen) kriisi etenee ortodoksisen pääsiäispaaston tapahtumien mukaisesti, mutta ei lopussa kirkastu, vaan maallistuu. Konsepti sinänsä olikin mielenkiintoinen. Paaston aikana ihminen puhdistuu ja valmistuu kohtaamaan Jumalansa. Kertomuksen mies sitä vastoin vakuuttuu kadottaneensa uskonsa.

Mutta ei kirja minulle kauheasti mietittävää antanut. Kysymykset uskonnosta ja uskosta olivat kiinnostavia, mutta henkilöhahmot enimmäkseen etäisiä ja hiukan epäuskottaviakin. Tarinan kaari oli ehyt, liian ehyt, se eteni päätökseensä yllätyksettömästi ja tasaisesti. Kyllä tämän loppuun asti kuunteli (kun tuli lisää silitettävää), mutta siinä kaikki.

Kirjan luki näyttelijä Toni Kamula, jolla on miellyttävä ääni ja joka ääntää selvästi ja hyvin. Mutta samalla hän kuulostaa hiukan robottimaiselta ja useammin kuin kerran mietin, ymmärtääkö hän yhtään mitä hän lukee, vai lukeeko vain niin, että kuulija saa selvän. Juu, sai selvän. Mutta painotukset olivat usein erikoisia, tauot väärissä kohtaa, ja voisi lukija hiukan tekstiin eläytyäkin. Näyttelijä varsinkin.

 

Marko Annala: Paasto
Äänikirjan lukija Toni Kamula
5 tuntia 5 min
Like, 2018
lainattu kirjastosta

Kyllikki Villa: Pakomatkalla

[…] en ole koskaan nähnyt tätä väliä päivällä. Nostalgiaa. Miksi yhä vaellan? Koen kyllä haltioituneita hetkiä. Mutta en tiedä vieläkään (68-vuotiaana) mitä elämältäni tahdon.

Siitä on jo vuosia, kun luin Kyllikki Villan matkakertomuksen Vanhan rouvan lokikirja. Ihastuin tuolloin hänen tapaansa kirjoittaa ja nähdä maailma. Villasta tuli kuin salaa yksi ihailemistani naisista, jopa esikuvista. Joten nyt, kun selailin taas kirjaston suhteellisen suppeaa e-kirjojen valikoimaa ja törmäsin hänen toiseen lokikirjaansa Pakomatkalla, en epäröinyt kauaa siihen tarttua.

Tällä kertaa (ja ennen tuota kuuluisaa Chilen merimatkaa) hän on lähdössä Afrikkaan, katsomaan isänsä ja tätinsä synnyinpaikkoja. Matkansa päämäärästä hän ei tosin kerro kellekään, tytärtään lukuunottamatta. Ajatus on hänestä itsestäänkin niin hurja ja kenties käytännössä mahdoton (miten mennä Afrikkaan laivalla), mutta hänellä on takanaan suuria suruja ja luopumista, joihin hän haluaa samalla ottaa etäisyyttä. Hän haluaa ottaa koko kotimaahan etäisyyttä.

Joten hän lähtee. Ensin Lissaboniin, sieltä Britanniaan, edelleen Saint Helenan saarelle ja vihdoin, sittenkin, Namibiaan. Kaikkiaan hän on matkassa viisi kuukautta. Hän pysähtyy kuhunkin maahan pitemmäksi aikaa, sillä ei hän vain matkusta, hän tekee samalla töitä, käännöstöitä, vaikka julkaisusta ei ole edes päätetty.  Villa on jo tuolloin pitkälti samassa tilanteessa kuin moni tämän päivän freelancer: julkaisupäätöksiä roikotetaan, lehdet eivät sitoudu ottamaan juttuja ja apurahahakemuksia rustaillaan viimeisenä oljenkortena. Lopuksi vain lähdetään ajatuksella, että kyllä ne asiat jotenkin järjestyvät. Niin, ilman tällaista heittäytymiskykyä ja luottamista johonkin tämä elämäntapa olisikin mahdoton. Ja hyvin Kyllikillekin lopulta käy, hänen käännöstyönsä julkaistaan sittenkin, matkoista syntyy muutama lehti- ja radiojuttu, ja vaikka apurahaa ei heru, myöhemmin syntyy tämä kirja.

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, joita Villa paikoin myöhemmin kommentoi ja korjailee, tai pikemminkin lisäilee poisjäänyttä. Henkilökohtaisuudet hän jättää kokonaan pois, lukuunottamatta omia tuntemuksiaan ja huomioitaan. Minua tämä tyyli viehättää hyvin paljon, osin myös siksi, että Villa on merkinnöissään hyvin rehellinen. Hän ei esitä reipasta eikä teeskentele, hän itkeä vollottaa menetetyn rakkauden – kumppanuuden – perään, hän kompuroi ja menee eteenpäin. Tämä on se asia, mihin ihastuin jo ensimmäisessä lokikirjassa. Villan rehellisyys. Tuolloin hän hermoili yhteiseen ruokapöytään menemisestä, joka ikinen ilta, ja silti kaikki meni aina ihan hyvin. Halusin halata häntä! Tiedän tuon tunteen niin hyvin!

Ja tämä sama tunteiden, ajatusten ja huomioiden rehellisyys jatkuu siis näissä merkinnöissä. Lissabonin aika on raskasta, täynnä muistoja, hyviä ja huonoja, hän kävelee ja kävelee, juo viiniä ja napsii unilääkkeitä, vettä sataa, kuin pyyhkiäkseen hänen pahan mielensä pois. Sitten tulee uusi vaihe: Saint Helena. Sinne hän jää pariksi kuukaudeksi, tuosta noin vaan. Hän uudistuu. Hän tekee töitä, ui, lukee, kävelee, kompuroi, hermoilee, antaa itseään autettavan. Ja sitten tulee Afrikan ja Namibian vuoro. Matkan täyttymys. Hänen kirjoitustyyliinsäkin laskeutuu rauha, hänen sydämeensä tuntuu laskeutuneen rauha, minkä jälkeen hän on valmis myös palaamaan takaisin kotiin.

Tein valtavasti muistiinmerkintöjä, toisin sanoen kirjoitin ylös lauseita. Ellibsillä kun copy+paste ei toimi, joten on kirjoitettava käsin. Toisaalta, jäävätpä sikälikin paremmin mieleen. Muuten luin jälleen nopeasti, mutta en siksi, että olisin halunnut kirjan pian päättyvän vaan koska en malttanut lopettaa. Jos vielä vähän lukisin? Vielä pari merkintää? Näin se meni, ja hyvä etten silmät kyynelissä viimeisiä rivejä lukenut… Elämä on ihmeellistä.

[…] ainakin tämä työ pitelee minua jotenkin kiinni  tässä epätodellisessa ja turhassa elämässäni.

Illalla. Kääntänyt yhteensä 21 liuskaa, mutta kun pari liuskaa on kääntänyt, muistaa etteihän tätä kukaan ole pyytänyt.

Tuntuu koko ajan että olen ryhtymässä johonkin liian isoon. Tavallaanhan niin pitääkin.

Taistelin asiasta rauhallisesti. Pahinta on, etten tiedä milloin tulen takaisin ja miten. Kyllä meitä säännellään eikä kevytmielisyyttä ja vapautta sallita. Mutta on hyödyllistä olla vanha nainen.

Eilen näimme sen lyhyen vihreän välähdyksen joka kuulemma näkyy kirkaalla ilmalla juuri kun aurinko katoaa horisonttiin. Hyvän onnen enne.

Maanantai. Heräsin kello kolme uneen, jossa joku ilmoitti puhelimessa lyhyeen ja asiallisesti: ”On perustettu uusi yhtiö Enckellin kirjan julkaisemiseksi. Käännättekö sen? Mikä on palkkio?” Entinen oli 1300 painoarkilta, vastasin.

Vahinko, ettei mikään lehti Suomessa halunnut matkajuttua.

Jotain juttuahan tästä on johonkin lehteen saatava.  Suhteeni lehtiin ovat yhtä kurjat kuin kustantajiin.

Olen luvannut tehdä Hanskulle jonkinlaisen nauhan radioon kuunvaihteessa, lähtemään niihin aikoihin kun itse lähden. Impressioista kai enemmän kuin faktoista. Mutta kun ensivaikutelmissa on paljon kriittistäkin, täytyisi vähän asiatietojen avulla ymmärtää.

Monikohan tuntemistani osaisi olla näin jouten, yksin? Ikävähän minullakin on, jotenkin, mutta se ikäänkuin sisältyy ohjelmaan.

Loion, voimistelutan jalkoja, yritän lukea, mutta en pysty keskittymään. On niin käsittämätöntä että olen täällä.

Woolf sai minut kaipaamaan kirjoittamista, saaressa olisi ollut hyvä kirjoittaa. Mutta olen lehtien ja kustantajien nujertama.

[…] ja kaikesta olen selviytynyt. Oman pärjäämisen tunne ja tieto ihmisten avuliaisuudesta ovat melkein tasapainossa; ehkä avuliaisuutta on ollut enemmän ja niissä tilanteissa olen saanut olla avuton.

(J.K. Huomaan nostaneeni ylös etenkin Villan työhön ja sen epävarmuuteen liittyviä merkintöjä. Sitä kai kuvittelisi, että näinkin tunnetulla kääntäjällä ja kirjailijalla olisi mutkaton ja jotenkin helppo suhde työnantajiin, mutta ei se nähtävästi niin mene. Epävarmuus raastaa, vaikka Villa selvästi rakastaa työtään, hänhän jatkaa sen parissa, vaikka on jo eläkkeellä!)

Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
2007, Like
192 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Emmanuel Carrère: Valhe

”Tuo mies on hirveän sairas, psykiatrit ovat hulluja kun ovat päästäneet hänet oikeuteen. Hän kontrolloi itseään koko ajan, kontrolloi kaikkea, ja pysyy juuri sillä tavalla kasassa. Mutta jos häntä ruvetaan kutittamaan sellaisista paikoista, joita hän ei pysty kontrolloimaan, hän repeää kaikkien nähden, ja siitä tulee karmaiseva kokemus, voitte uskoa.” (s. 43)

Luettuani syksyllä useamman kirjan englanniksi (ja kuunneltuani yhden ranskaksi) kaipasin omaa kieltäni. Niinpä pengoin taas kirjahyllyäni; olisi siellä jotain lukematontakin, mutta tartuin sittenkin jo luettuun kirjaan, joka jaksaa kiehtoa aiheellaan.

Emmanuel Carrèren Valhe kertoo nimittäin Ranskaa 1990-luvulla kuohuttaneesta perhemurhasta ja sen tekijästä, Jean-Claude Romandista, jonka koko elämä perustui valheelle. Kahdeksantoista vuoden ajan hän uskotteli lähipiirilleen olevansa paitsi lääkäri, myös tutkija WHO:ssa, joka kiersi maailmalla konferenseissa ja illasti tärkeiden ihmisten kanssa. Kun korttipakka alkoi hajota ja kaikki oli paljastua, mies tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa, yrittipä hän vielä kuristaa entisen rakastajattarensakin. Lopuksi Romand koitti tappaa itsensä nappaamalla vanhaksi menneitä lääkkeitä ja sytyttämällä talon palaamaan, mutta hän vitkutteli niin kauan, että oli jo jäteautojen kierroksen aika, joten pelastajat olivat nopeasti paikalla.

Kirjassaan Carrère haluaa ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Eikä pelkästään mikä johti näihin murhiin ja miten rikos käytännössä tapahtui, häntä kiinnosti mitä Romandin ”päässä liikkui niinä päivinä, jotka hänen luultiin viettävät työpaikallaan; joita hän ei viettänyt, kuten ensin luultiin, kauppaamalla aseita tai teollisuussalaisuuksia, vaan, kuten nyt uskottiin, kuljeksimalla metsissä.”

Ja nimenomaan tästä lähtökohdasta tarkasteltuna kirja on mielenkiintoinen. Carrère ei tuomitse ketään, päinvastoin. Rivien välistä paistaa myötätunto kaikkia tapahtumiin sekaantuneita kohtaan sekä inhimillinen suru. Hämmästyskin. Toisaalta kynään on tarttunut ammattilainen, joka pitää kaikkiin haastattelemiinsa sopivan etäisyyden. Hän on kohtelias, hän teitittelee. Eikä hän unohda, mikä on hänen oma motiivinsa ja tarkoituksensa jutussa.

Carrère piirtää Romandista kuvan, johon on helppo uskoa. Liian kiltti mies, joka sairastui mieleltään. Pelkurikin. Lapsuudenkodissa ei saanut valehdella, mutta asioista vaiettiin, eikä hermoheikkoa äitiä saanut häiritä ikävillä asioilla. Opiskeluaikoina Romand oli hyvä oppilas, mutta harmaa ja pelkääväinen; näitä kahta ominaisuutta hän yritti peitellä valheilla, jotka kaikki uskoivat. Lumipallo alkoi pyöriä. Hän jätti menemättä tenttiin, eikä lopulta koskaan valmistunut lääkäriksi, mutta sen sijaan, että hän olisi myöntänyt asian, hän jatkoi kertomalla yhä uusia tarinoita töistään, työmatkoistaan ja tutkimuksistaan. Kukaan ei epäillyt, sillä Romand oli taitava johdattelemaan puheenaiheen muuhun. Entä miten hän rahoitti lääkäriperheen ylellisen elämän? ”Sijoittamalla” eli käyttämällä sukulaistensa ja ystäviensä rahoja.

Mitä edemmäs kertomus ja Jean-Claude Romandin elämäntarina etenee, alkaa vaikuttaa että Romand lopulta antoi vain mennä. Hän oli yhä tarkka, ettei jäisi kiinni, mutta alkoi käyttää rahaa yhä leveäperäisemmin, vaikka tilit näyttivät tyhjää. Hän tiesi, että kaikki paljastuu, mutta hän ei kestänyt ajatusta vastata ihmisille, läheisilleen, joille oli valehdellut.

Mielenkiintoista kaikessa on se, että kukaan, ei todellakaan kukaan, epäillyt hänen tarinoitaan. Tai jos epäili, vain hetken, unohtaen seuraavassa hetkessä. Kukaan ei soittanut WHO:hon hänen työpaikalleen, kukaan ei pyytänyt kuittia tai asiakirjaa lainaamistaan rahoista. Kaikki luottivat häneen täysin, niin hänen puolisonsa kuin ystävänsä ja sukulaisensa. Hän oli niin kiltti, kaikki toistivat kuin yhdestä suusta.

Carrère seuraa myös oikeudenkäyntiä, jossa Romand lopulta tuomitaan elikautiseen tuomioon ja eristykseen. Käytännössä tuomio tarkoittaa, että hän olisi oikeutettu palaamaan yhteiskuntaan vuonna 2015.

Näin ei käsittääkseni ole kuitenkaan tapahtunut, yritin etsiä tietoa hänen vapauttamisestaan ja näyttäisi siltä, että hän on ja pysyy vankilassa. Missä, mielenkiintoista kyllä, hän on hyvin suosittu ja toimii vankien lääkärinä – ei tietenkään virallisesti, vaan epävirallisesti – ja työskentelee audiovisuaalisessa yksikössä. Nyt hänellä on jälleen uusi rooli, jonka myötä hän pysyy kasassa. Sattumallakin on osansa pelissä: Lastenmurhaajilla ei ole hyvä kaiku vankilamaailmassa, mutta eräs kovanaama muisti Romandin tämän ”lääkäriajoilta”: tuolloin hän oli  antanut kovanaamalle 200 frangia lounasta varten ja nyt kovanaama otti hänet siipiensä alle. Näin kerrottiin eräässä lehtijutussa, johon törmäsin.

Vielä pari huomiota kirjasta: Kirjan kanteen on kirjoitettu sana romaani, mutta jossain käytettiin sanaa dokumenttiromaani, mikä kuvaa kirjaa paremmin. Ja toisaalta molemmat osoittavat, miten vaikeaa kategorisoiminen toisinaan on. Kirjan alkuperäinen nimi, L’Adversaire, taas tarkoittaa (oikeudessa) vastaajaa, mutta ymmärrettävistä syistä suomennoksessa on päädytty Valheeseen. Erittäin hyvä ratkaisu, minun huomioni nimittäin kiinnittyi alunperin juuri kirjan nimeen. Harvinaista on myös se, että kirja on käännetty suomeksi samana vuonna kuin se on ilmestynyt. Hyvä Like!

Tässä vielä pari otetta kirjasta. Ensimmäinen on valheesta opiskeluaikana, toinen Carrèren pohdintoja Romandista ja siitä, miten ihmiset häntä uskoivat.

Omituisinta tunnustuksessa on, ettei mikään pakottanut häntä siihen. Tarina oli kahdeksantoista vuotta myöhemmin täysin toteen näyttämätön. Se oli sitä jos silloin, kun hän palattuaan yökerhoon kertoi sen ystävilleen. Sitä paitsi se ei pitänyt paikkaansa, ja juuri siksi, paradoksaalista kyllä, kenellekään ei tullut mieleenkään epäillä sitä.
Valehtelija yrittää yleensä olla uskottava: koska se mitä Jean-Claude kertoi ei ollut uskottavaa, se oli varmaan totta. (s. 54)

Kun hän astui kotinäyttämölleen, jokainen luuli hänen tulevan toiselta näyttämöltä, missä hänellä oli toinen rooli, sellaisen tärkeän henkilön rooli, joka juoksee ympäri maailmaa, käy tapaamassa ministereitä, syö päivällisiä virallisissa tilaisuuksissa. Jokainen luuli myös, että lähtiessään kotoa hän palaa taas tuohon toiseen osaan. Mutta hänellä ei ollut mitään toista näyttämöä, toista yleisöä jonka edessä esittää tuota toista roolia. Hän huomasi olevansa siinä maailmassa alasti. Hän palasi poissaoloon, tyhjyyteen ja olemattomuuteen, jotka eivät olleet sattumanvaraisia läpikulkupaikkoja vaan hänen elämänsä ainoita kokemuksia. En usko, että hän koskaan muuta kokikaan, ei edes ennen jakautumistaan. (s. 78)

 

Emmanuel Carrère: Valhe
alkuperäinen ranskankielinen teos, L’Adversaire, ilmestyi vuonna 2000
suomentanut Marja Haapio
Like, 2000
174 sivua
omasta kirjahyllystä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnän kohtiin kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (sairas mieleltään) ja kirjassa selvitetään rikos.