Avainsana-arkisto: Basam Books

Carlos María Dominguez: Paperitalo

Hän pyysi minua avaamaan sen mistä tahansa kohdasta ja etsimään sanaväleistä pystysuoria tai viistoja käytävälinjoja. Ja kuinka ollakaan, äkkäsin pitkiä käytäviä, jotka kulkivat riviltä riville kappaleiden poikki, katkesivat välillä ja jatkuivat sitten viistoon oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle tai pystysuoraan.

Käytäviä! Mikä ilo olikaan lukea käytävistä kirjan sivuilta. Oletteko te huomanneet ne? Minä huomasin joskus kauan sitten, seurasin noita sanaväleistä muodostuvia matomaisia käytäviä jopa siinä määrin, että lukemiseen keskittymisestä tuli vaikeaa. Nyt yritin tutkiskella kirjojani samalla tavalla, mutta kestää aikansa, ennen kuin ne löytää. Aloitan sivun alaosasta, ja sitten silmä lähtee kulkemaan ylöspäin, käytävät johdattavat, välillä haaraantuvat… Kokeilkaapa!

Asiaan. Harvemmin tulee luettua samaa kirjaa kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä, mutta poikkeuksiakin on. Argentiinalaisen Carlos María Dominguezin kirjasta Paperitalo tuli kohdallani sellainen.

Ostin Paperitalon divarin alelaarista viidelläkymmenellä sentillä, pois kuleksimasta, kuten sanotaan. Arvasin jo takakansitekstin luettuani ja kirjaa silmäiltyäni tehneeni löydön, enkä pettynyt.*

Alkuun lukeminen kuitenkin kangerteli. Luin, näin tekstin, tein siitä huomioita, mutta jotenkin kertomus ei jäsentynyt mieleeni. Syytin liian isoa fonttia, joka tuntui hajoavan kapeille sivuille ja toisaalta omaa väsymystäni, joka esti kunnollisen keskittymisen. Otin kirjan jopa luettavaksi lukumaratonille, mutta tilanne ei parantunut. Koska kirjassa oli silti jotakin, mikä kiehtoi, ja sen pienet huomiot kirjahulluudesta porautuivat sittenkin mieleeni, päätin antaa sille pian uuden mahdollisuuden. Otin sen rannalle. Ja kas, nyt se toimi. Fontti ei enää häirinnyt, ei kirjan muoto, eivät kirjallisuusviitteet, joista osa ei sanonut minulle mitään.

Paperitalo on kirja kirjahulluudesta. Tarina alkaa siitä, että nainen (kirjallisuustutkija) jää auton alle lukiessaan Emily Dickinsonin runokirjaa. Kirjallisuus voi olla hengenvaarallista! Siitä puolestaan lähtee etenemään kertomus, joka johdattaa syvemmäs kirjahulluuden syövereihin ja tarkastelemaan tätä hulluutta sen eri puolilta. Kun lukija itsekin tunnustautuu kirjahulluksi, on helppo nyökytellä huomioille.

Ensinnäkin, millaisia merkintöjä teet? Suoraan kirjoihin, pienille paperilapuille, joita kenties sujauttelet sivujen väliin, vai ajatteletko kuten tarinan päähenkilö Carlos Brauer: ”Nain jokaista kirjaani, eikä ilman merkintöjä voi saada orgasmia”?

(Minä sujauttelen paperilappuja tai liimailen kapeita post-it-lappuja tai kirjoitan huomioita vihkoon, jälkimmäistä lähinnä lukumaratoneilla. Olen koittanut tehdä suoria merkintöjä marginaaleihin, mutta se tuntuu minusta pyhäinhäväistykseltä…)

Entä millainen on kirjakokoelmasi, teetkö kenties kortistoa, jota ilman et pysy kärryillä, mitä kaikkea hyllyistäsi löytyy?

(Minä en, mutta sen sijaan kirjoitan jatkuvasti mielenkiintoisten kirjojen nimiä ja tekijätietoja ylös erilaisiin muistikirjoihin, jotta voisin niihin joskus palata. *Itse asiassa tämä Paperitalo löytyi yhdestä noista muistikirjoista, merkintä on tehty vuoden 2007 paikkeilla.)

[…] sain kuulla, että Carlos oli alkanut lukea kynttilän valossa, mikä rohkaisi muitakin kokeilemaan samaa. Tosin 1900-luvun kirjailijoiden tuotantoa lukiessaan hän käytti sähkövaloa ja vaihtoi musiikkia. Mutta hän oli 1800-luvun romaanien ystävä ja hänellä oli paljon levyjä, jotka sopivat kuunneltaviksi klassikoita lukiessa. (s. 80–81)

Todellakin! Yhtä lailla kiehtova ajatus on, millaisissa puitteissa kirjaa lukee. Pitäisikö esimerkiksi 1800-luvulla kirjoitettua kirjaa lukea kynttilän valossa päästäkseen paremmin sen henkeen kiinni? Näyttäväthän öljyvärimaalauksetkin aivan toisenlaisilta, kun niitä tarkastellaan kynttelikön tai öljylampun valossa verrattuna nykyisiin spotteihin (jotka kaiken lisäksi yleensä heijastuvat maalauksen pinnasta) tai sirittäviin keinovaloihin. Miksei siis kirjallisuudenkin kohdalla?

(Tätä kirjaa luin hiekkarannalla, se ainakin oli samaa kuin tarinassa, jossa kirjoille mielensä menettänyt mies rakennuttaa kirjoista talon hiekkarannalle, mutta joka ei kestä, etenkään kun mies alkaa etsiä tiettyä rakennusmateriaalina käyettyä nidettä, vaan katoaa, nide niteeltä, sivu sivulta…)

Niin, tämän kirjan vahvuus ei ole sittenkään tarinassa, vaan huomioissa. Ja juuri siksi sitä jaksaa lukea uudelleen ja uudelleen. Nyt minun niteeni on jo seuraavalla lukijalla, mutta tämän aion pitää hyllyssäni, joka leviää ja paukkuu… Ehkä minunkin on siis ryhdyttävä laatimaan kortistoa tai jonkinlaista excel-taulukkoa?

Carlos Maria Dominguez: Paperitalo
espanjankielinen alkuteos La casa de papel, 2002
suomentanut Einari Aaltonen
Basam Books, 2006
Ostettu divarista

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri

Mutta kuinka te sovitatte yhteen elämänne – siis pankkiiri- ja liikemieselämänne – ja anarkistiset teorianne? Kuinka te sovitatte ne yhteen, jos te sanotte ymmärtävänne anarkistisilla teorioilla täsmälleen samaa kuin anarkistit yleensä? Ja kaiken lisäksi sanotte poikkeavanne heistä juuri siksi, että teissä on enemmän anarkistia kuin heissä? Eikö niin?
– Juuri niin.

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888–1935) on lempirunoilijoitani, eikä tämä pienoisromaani Anarkistipankkiirikaan odotuksia  pettänyt.

Ymmärsinkö siitä mitään, on toinen asia; tai: mitä ymmärsin. Tämä on kirja, joka pitäisi lukea varmaan pariin otteeseen, sen verran mielenkiintoinen satiiri se on. Mistäkö? No kapitalismista ja pankkiireista, rahalla keinottelijoista, mutta myös vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kriitikoista, jotka anarkistipankkiirin mukaan ovat pääosin vain lampaita, seuraajia, todellinen anarkisti toimii yksin, ja se on ainoa tapa, jolla voi vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän haastaa ja kaataa, mutta jälkimmäinen onnistuu vain, jos jokainen ihminen on itse anarkisti eikä vain seuraaja. Miten rahan vallan sitten voi haastaa? Kieltämällä sen? Ei, koska se on pakenemista, ei taistelemista. On siis haastettava raha sen omilla keinoilla eli haalittava niin paljon rahaa, että on siitä vapaa.

Ei ihme, että kirjan suomeksi ilmestymisen aikoihin vuonna 1992, syvän laman ja pankkikriisien aikaan, Jukka Koskelainen kirjoitti Hesarissa että ”Anarkistipankkiiri voi hyvinkin kuulua tästä lähin björn wahlroosien vakituiseen yöpöytälukemiseen” – ja varmaan kuuluu yhä, sillä nalle se sen kuin porskuttaa, varsinainen anarkistipankkiiri, todellakin! (Toinen kysymys on, julkaisisiko HS tällaista kirjallisuuskritiikkiä enää tänä päivänä… Luulen, ettei.)

Pessoa kirjoitti satiirinsa 1920-luvun alussa, joka oli keinottelun aikaa ja päättyi vuoden 1929 suureen pörssiromahdukseen. Suomeksi se saatiiin 70 vuotta myöhemmin, samankaltaisissa oloissa. Ja nyt sen nappasin käteeni minä, lukija, 2010-luvun lopun kuplatalouden ja uusliberalistisen kapitalismin kulta-aikaan. Toistaako historia itseään? Onko edessä kohta uusi musta maanantai? Luulen, että on, merkit ovat aika selvät…

Kiinnostava kirja, kaiken kaikkiaan.

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
alkuperäinen portugalinkielinen teos O banquiero anarquista, 1922
suomentanut Sanna Pernu
2014, Basam Books (uusi painos)
71 sivua
kirjastosta