Kävin maaliskuussa katsomassa mainiolla Helsinki Cine Aasia -leffafestarilla kaksikin japanilaista elokuvaa, mutta unohdin postata niistä. Korjataan siis tilanne nyt. En oikeastaan odottanut kummaltakaan elokuvalta mitään, mutta molemmat pääsivät yllättämään: toinen positiivisesti, toinen negatiivisesti.
Positiivinen yllätys oli 80-vuotiaan, syöpää sairastavan Nobuhiko Ōbayashin Hanagatami (2017). Sana hanagatami viittaa muistoesineeseen, jonka sotaan lähtevä jättää jälkeensä. Ehkä elokuva on sellainen Ōbayashille.
Japanilaiskirjailija Kazuo Danin sodanaikaiseen romaaniin perustuva, visuaalisesti kokeileva ja rönsyilevä elokuva vei katsojan Kyushun saarelle Karatsun komeisiin maisemiin ja kunchi-festivaaleille. Tapahtumat sijoittuivat aikaan juuri ennen toista maailmansotaa, ja tarina kertookin siitä, miten nuoria poikia ja miehiä lähetetään kuolemaan ei minkään vuoksi ja miten me seuraamme näitä järjettömiä määräyksiä ajattelematta itse yhtikäs mitään.
Mietin, kuinka moni helsinkiläiskatsojista tiesi, että elokuva on hyvin voimakas kannanotto tämän hetken japanilaiselle politiikalle, jota nykyinen pääministeri johtaa hyvin autoritäärisin ottein, jota syytetään fasismista ja jonka pelätään vievän maataan jälleen uuteen sotaan. Suomalainen media ei tähän aiheeseen mielellään koske, koska… No, antaa sen olla. Mutta viittaukset olivat todella selviä. Loppua kohden jo vähän liiankin alleviivaavia, vaikka ei se sanoma kuulemma ole ohjaajan kotimaassakaan, kaikesta huolimatta, mennyt perille.
Elokuvassa oli paljon hyvää ja paljon huonoa (= kökköä), se oli sekoitus vähän kaikkea, jotka ohjaaja sitten hölskytti varsinaiseksi sillisalaatiksi. Mutta sillä oli vahva sanoma, ja juuri se piti elokuvan koossa. Ja ainakin se on persoonallinen.
Toinen katsomani elokuva oli Hirokazu Kore-edan The Third Murder (Sandome no satsujin, 2017), joka oli aivan järkyttävän huono, pitkäveteinen ja epälooginen oikeussalidraama. Jo puolen tunnin päästä olin valmis lähtemään teatterista, mutta sali oli täynnä, enkä kehdannut hyppelehtiä valkokankaan editse ulko-ovelle. Loppu”huipennus” tapahtui yli kahden tunnin päästä, kun yksi näyttelijöistä totesi että täällä (oikeussalissa) kukaan ei ole kiinnostunut totuudesta. Joo, ihan kiva, näinhän se on, mutta tämän olisi voinut panna vaikka Twitter-tviittiin.
Kaikkein hölmöintä oli, että elokuvassa olisi ollut aineksia, mutta ne jätettiin käyttämättä. Yksi hyvä teema olisi ollut tehtaan kyseenalainen (ts. rikollinen) tapa vaihtaa etiketit pakkauksiin, mikä on oikeasti todellinen ongelma. Ah. Sen sijaan huomasi kyllä, että Kore-eda on Kurosawansa katsonut, elokuvassa oli monia viittauksia (tai yrityksiä tehdä sama) mm. Kurosawan mestariteokseen Taivas ja helvetti, mutta ilman esikuvansa kuvauksellisuutta, editointia, tempoa, tarinallisuutta ja filosofisia merkityksiä. Kauas, hyvin kauas jäätiin. Ja täytyy sanoa, että hiukan kyllä kohottelin kulmiani katalogin esittelytekstille, jossa Kore-edan sanotaan luoneen ”mestarillisen hillityn tarinan”… Pitkäpiimäinenhän ja laahaavahan se oli, vaikka ymmärrän toki ettei mainostekstiin niin voi kirjoittaa.
Kaikessa ärtymyksessäni erityisen turhauttavalta tuntui, että tällaisiin elokuviin laitetaan rahaa ja lähetetään Venetsian elokuvajuhlille (!!), kun samalla oikeasti lahjakkaat tekijät jäävät täysin sivuun. Ja sitten tällaista roskaa myydään sillä, että ne ovat olleet eurooppalaisille elokuvajuhlilla ja muka jotenkin ”taiteellisia”. Surullista.
Mutta summa summarum, oli joka tapauksessa hienoa, että tällainen aasialaiseen elokuvaan keskittyvä festivaali on ylipäätään olemassa ja että väki sinne löytää (molemmat näytökset olivat lähes täynnä), vaikka Hesarin ja Ylen kaltaiset sensaatiojulkaisut mediat keskittyvät… no, muihin asioihin kuin kulttuuriin. En ainakaan huomannut kummassakaan yhtään juttua tästä aiheesta vaikka etsin… Surullista sekin, kertoo omalla tavallaan ajastamme. (Ja linja jatkunee, kun mainostelevision päätoimittaja nimitetään yleisradion johtoon… mon dieu !)
Aukeamia 