Avainsana-arkisto: Allen

Nauru pelastaa kaiken! Woody Allenin Zelig

Eilinen ärtymykseni, pettymykseni ja masennukseni olivat lopettaa kuluneen vuoden äärimmäisen epämiellyttävissä merkeissä. Oli siis tehtävä jotakin. Elokuva. Vain hyvä elokuva voisi pelastaa sen mikä pelastettavissa on, eli palauttaa hyvän tuuleni.

Kävin läpi dvd-hyllyä yhdessä puolisoni kanssa, oli jo ilta, joten ei mitään kamalan pitkää, ja niin me totesimme melkein yhteen ääneen: Zelig! Nyt, juuri nyt on Zeligin aika.

Woody Allenin Zelig on komedia, parodia ja farssi omasta ajastaan ja myös meidän ajastamme, sillä eihän mikään kolmessakymmenessäviidessä vuodessa muuttunut ole. Se on myös erinomaisen tarkkanäköinen kuva amerikkalaisesta yhteiskunnasta joka pyörii median (tuolloin sanomalehtien ja tv:n) suloisessa tanssiotteessa. Zelig, jota Woody Allen näyttelee, on mies, joka haluaa miellyttää muita. Hän haluaa miellyttää niin paljon, olla yksi muista, että hän alkaa hetkessä muistuttaa ympärillään olevia ja juttukumppaneita niin ajatuksiltaan, ulosanniltaan kuin ulkonäöltään: hänestä tulee ihmiskameleontti, joka menee milloin juutalaisesta rabbista pitkine partoineen, tohtorista valkoisine takkeineen, mustasta jazz-muusikosta tummine ihoineen ja kikkaroine hiuksineen, kiinalaisesta aasialaisine piirteineen ja meluavine käytöksineen ja niin edelleen.

Leonard Zeligistä tulee ensin lehdistön suosikkiaihe, hän tarjoaa juttua jokaiselle päivälle, ilman että toimittajien tarvitsee edes lisäillä tai muokkailla juttua mehevämmmäksi – ja jota elokuvassa muistellaan dokumentin keinoin varsin uskottavan tuntuisesti. Lenny Zelig myös tuotteistetaan pian: on zelig-krääsää, liskotanssia, tehdään lauluja ja elokuvia. Kunnes tulee aikansa metoo. Tuntemattomat naiset alkavat väittää Zeligin menneen heidän kanssaan naimisiin ja olevan heidän isättömien lastensa isä. Mitään todisteita ei ole, mutta yleisön suhtautuminen ennen niin rakastettuun liskomieheen muuttuu vihaksi ja vainoksi, joka kärjistyy tiukan purinistisen katolilaisrouvan radiopuheessa: Lynch the little Heb! Leonard Zelig katoaa – löytyäkseen paikasta, jossa hän voi täydellisesti sulautua muihin ja olla vailla omaa mielipidettä mistään: hän on natsikokouksessa Berliinissä, mistä hänen psykiatrinsa ja rakastettunsa tohtori Fletcher eli Mia Farrow hänet äkkää Hitlerin takaa. Zelig palaa Yhdysvaltoihin pienkoneella, mutta koska hän ei osaa lentää, hän lentää Atlantin yli ylösalaisin, stuntti, johon amerikkalaiset ihastuvat ja Zelig, joka vain haluaisi että hänestä pidetään, on jälleen rakastettu.

Zelig on ehdottomasti Woody Allenin paras elokuva, siinä kiteytyy hänen koko tuotantonsa ja uransa, uskomaton neroutensa; hän nauraa kaikille ja kaikelle, itseään tietenkään säästämättä. Elokuva on teknisesti erinomainen, ja parhaan roolin tekee Allen itse. Suosittelen lämpimästi, etenkin Hesarin feministitoimittajille, joiden elokuvantuntemus ainakin heidän kirjoittamiensa leffajuttujen perusteella on perin ohut, toisin kuin vakaumuksensa (”lynch the little Heb!”).

Kyllä, kipinä näyttää edelleen kytevän minussa, ja ajattelin että taidan jatkaa elokuvista kirjoittamista juuri tähän tapaan, päiväkirjamaisina merkintöinä. Eivät nämä kritiikkejä ole, eivät arvioita, sillä elokuva ja kirjallisuus ovat osa elämää ja arkea, sellaisina ne tulkoon myös kirjoitetuiksi.

Tässä vielä kerta kaikkisen koominen traileri ja sen jälkeen pieni pätkä elokuvasta. Kun tämän leffan katsoo, ymmärtää hiukan siitä, miten Woody Allen on astunut monen herkkähipiäisen ihmisen varpaille. Itselleen nauraminen on kieltämättä vaikeaa. Ja silti: se on juuri se, mitä me tässä ajassa tarvitsemme.

Olkaa hyvä:

Woody Allen: Café Society

Kävin todella pitkästä aikaa elokuvissa. Suurimmaksi osaksi teattereissa ei ole mitään näkemisen arvoista, pääosin samaa amerikkalaista roskaa. Sinänsä huvittaa, että kun sitten vihdoin menin elokuviin, valitsin amerikkalaisen elokuvan.

No, Woody Allen on aina Woody Allen.

Café Society kertoo Amerikan kultaisesta jazz-aikakaudesta, 30-luvun Hollywoodista. Se kertoo maailmasta, missä jokainen haluaa tähdeksi rikkaaksi, ja jotta unelma toteutuisi, on tunnettava oikeat ihmiset ja löydettävä oikeat kontaktit. Ja sitä varten ovat bileet ja pirskeet, joissa viihtyvät niin elokuvaväki, poliitikot kuin pankkiiritkin.

Kaiken pinnallisen glitterin keskellä Café Society on ehkä Allenin vakavin elokuva. Jopa surumielinen, vaikka kyseessä onkin komedia. 80-vuotias Allen, joka toimii myös kertojaäänenä (miten nautinkaan hänen äänestään ja tavastaan puhua!), tuntuu katsovan kotimaataan tavattoman pettyneenä. Amerikkalainen unelma onkin pelkkä kupla, joka odottaa puhkeamistaan.

Allen sivaltaa jälleen omaan tyyliinsä aivan kaikkia: juutalaisia, uusrikkaita, staroja, aikaa, jossa me elämme. Elokuva nauraa name droppingille ja teeskentelylle, se tökkii kylkeen ihmisiä, jotka koittavat kätkeä vaatimattoman taustansa turkiksiin, kalliisiin huviloihin ja hienoihin drinkkeihin. Itse asiassa elokuvan keskiössä on rakkaustarina, surullinen rakkaustarina, joka ei koskaan pääse kukoistamaan, koska tyttö valitsee rakkauden sijaan rahan ja rikkauden ja poika… lopulta ihan saman.

Café Society on elokuva, joka kestää katsomista. Minun tekisi mieli mennä elokuviin jo uudestaan. Elokuvana se on myös hyvin kaunis, onhan kuvaajana mestarillinen Vittorio Storaro.