”Edessäni seisova mies oli murtunut, pelokas olento.” Josef Mengele vapisi jännityksestä. Hänellä oli kyyneleet silmissä.
Minua on viime aikoina mietityttänyt ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta. Lienee selvää, miksi tämä ajatus on juuri nyt niin ajankohtainen. Ja varmaan sekin, miksi tartuin juuri Josef Mengelen elämäkertaan. Mies ei esittelyä kaipaa, kaikki tietävät kuka oli Auschwitzin kuolemanenkeli, natsilääkäri, joka kevyellä kädenliikkeellä jaotteli ihmiset elämään ja kuolemaan sekä omien sadististen ja pseudotieteellisten kokeittensa käyttömateriaaliksi.
Muutama vuosi sitten suomennettu teos Josef Mengele – elämä ja teot käy läpi Mengelen perhehistorian, lapsuuden, lääkäriopinnot, Auschwitzin ajan sekä paon Etelä-Amerikkaan, missä hän vietti lopun elämänsä peläten kiinnijäämistä. Syytä toki olikin, Mengelen jahdista muodostui varsinainen mediaspektaakkeli, jossa natsilääkäri tuntui saavan yliluonnollisia voimia päästessään aina nipin napin pakoon metsästäjiltään. Hyvä muistutus siitä, että kaikki mitä lehdissä kerrotaan ei ole totta.
Kirja ei syväluotsaa Mengelen mielenmaisemaa, ainoita selityksiä hänen rikoksiinsa vaikuttaa olevan rikkaan lapsuudenperheen kylmyys ja välinpitämättömyys toisiaan kohtaan sekä Mengelen luonteenlaatu, jossa narsismi, kunnianhimo ja älykkyys yhdistyi ailahtelevaisuuteen: hän oli pikkutarkka ja saattoi räjähtää raivoon koska tahansa, jos asiat eivät menneet kuten hän halusi. Naisia tällä keikarimaisella miehellä kuitenkin riitti, ehkä hänessä oli annos tohtori Jekylliä ja tohtori Hydeä, mene ja tiedä. Sota-aikaa ja Auschwitzin mielipuolisuutta ei pidä sitäkään unohtaa, se mahdollisti sen kaiken.
Mutta siitä rangaistuksesta. Kirja keskittyy oikeastaan enemmän hänen loppuelämäänsä Etelä-Amerikassa, jonka hän viettää jatkuvassa kiinnijäämisen pelossa: hermostuneena, masentuneena, hetkittäin toki onnellisenakin, hän menee uudelleen naimisiin ja kasvattaa vaimonsa poikaa kuin omaansa, mutta vaipuen sitten jälleen syvään masennukseen ja itsemurhan partaalle. Hän joutuu elämään väärällä nimellä, kieltämään taustansa ja lääkärin ammattinsa, työskentelemään fyysisessä työssä maatilalla ja pukeutuman rääsyihin, hän joutuu yksinkertaisesti laskeutumaan siltä kultapallilta jolle hän on asettanut itsensä muiden yläpuolelle. Hän on nyt muiden hyväntahtoisuuden armoilla, sekä omien liittolaistensa että niiden ihmisten, jotka ovat hänen mielestään rodullisesti ala-arvoisempia. Kaikesta tästä muodostuu Mengelen rangaistus, joka on kovempi kuin hirttosilmukka olisi koskaan ollut.
Pahinta hänelle on kuitenkin ero perheestään ja suvustaan, ennen kaikkea omasta pojastaan Rolfista. Kun tämä tulee tapaamaan isäänsä, isää jota hänellä ei ole ollut ja jonka tekoja hän karsastaa, ei Mengele pysty katsomaan poikaansa silmiin. Pojan kysyessä Auschwitzin tapahtumista Mengele valehtelee, kiertelee, raivoilee, selittelee, teeskentelee ja uhmakkaasti toteaa että hän ei kadu mitään. Noinkohan, kysyn mielessäni, eikä minulla ole siihen vastausta, ihmismieli on monimutkainen, enkä ole Mengele.
Isä ja poika eivät koskaan enää tavanneet, Mengele, nyt jo sairas ja yksinäisyydessään miltei mielipuolinen ukko, hukkui saatuaan aivoinfarktin uintiretkellä Brasiliassa.
Mielenkiintoinen teos kaikkinensa. Olin viime vuoden puolella kuunnellut Mengelen patologin Miklos Nyiszlin muistelmat, ja nämä kaksi teosta täydensivät toisinaan. Täytyy sanoa, että vaikka tämä aikakausi on tietenkin kiinnostanut aina, ketäpä ei olisi, niin vasta nyt korona-aikana ja uuden fasismin noustessa siitä kaikesta lukee uudella tavalla. Niin. Mengelen rangaistukseen kuuluivat eristäminen, perheestä erottaminen, yksinäisyys. Mistä me tällä hetkellä jatkuvasti kuulemme jollemme juuri näistä?
Aukeamia 