Katsoin huhtikuun alussa kaksi elokuvaa, joista toinen oli visuaalisesti näyttävä mutta nopeasti unohtuva ja toinen tietyllä tavalla vastenmielinen, mutta joka jäi pyörimään mielessä. Elokuvat ovat ranskalaisen Albert Dupontelin Näkemiin taivaassa ja venäläisen Andrei Zvjagintsevin Rakkautta vailla. Molemmat elokuvat ovat valmistuneet vuonna 2017.
Dupontelin elokuva perustuu Pierre Lemaitren romaaniin Au revoir là-haut, joka on ollut pitkään lukulistallani, mutta johon en ole vieläkään tarttunut. No, katsotaan ensin elokuva, ajattelin, mutta sen katsottuani en olekaan varma haluanko kirjan lukea. Tai ehkä minun pitäisikin tehdä juuri niin. Sillä vasta Ranskassa asuessani olen alkanut tajuta, miten järkyttävä ensimmäinen maailmansota, ensimmäinen moderni sota hirvittävine aseineen on ollut. Ja siihen Lemaitren/Dupontelin tarina vie lukijansa/katsojansa, sotilaan kautta, joka menettää pommituksessa leukansa ja yrittää peittää rujouttaan mitä mielikuvituksellisimmilla naamioilla.
Mutta vaikka elokuva on sinänsä hienosti ja näyttävästi toteutettu, tuntuu se jonkin muun kopiolta. Ranskassa tunnutaan ihastuneen Jean-Pierre Jeunet’n (Delicatessen, Amelie, Pitkät kihlajaiset) fantastiseen ja hiukan kellertävään kuvamaailmaan, josta moni muukin yrittää ammentaa sen sijaan että löytäisi oman elokuvallisen tyyliinsä. Toisaalta, kyllä tätä mieluummin katsoo kuin itseään toistavia ja ylikaupallistettuja hollywoodleffoja ylipalkattuine mutta kömpelöine näyttelijöineen. Mutta mitä elokuvasta jäi mieleen? Ne naamiot. Siinä kaikki.
Venäläinen Rakkautta vailla (Nelyubov) on täydellinen vastakohta ranskalaiselle värikylläisyydelle. Se piirtää kylmin sävyin kuvan nykyvenäläisestä arjesta aviokriiseineen ja jossa neuvostoperinnön on korvannut amerikkalaistyylinen kapitalismi. Symbolinomaisesti se näkyy arkkitehtuurissa: aviokriisiperhe asuu neuvostotyylisessä lähiökerrostalossa, naisen (rikas) rakastaja ultramodernissa luksustalossa, jossa on isot ikkunat ja sänky hallitsee huonetta. Mutta se, mistä tarina kertoo, on pieni poika riitelevien vanhempien keskellä, ei-toivottu lapsi, jota kukaan ei rakasta ja joka katoaa, jota etsitään, mutta jonka löytämistä toivovat tuntemattomat, eivät pojan omat läheiset.
Elokuva toi mieleeni Ang Leen Yhdysvaltoihin sijoitetun Jäämyrskyn (Ice Storm, 1994), jossa omiin (avioliiton ulkopuolisiin) suhdekuvioihinsa keskittyneet aikuiset unohtavat lapset ja tajuavat sokeutensa vasta sitten, kun yksi lapsista kuolee ulkona pakkasessa. Venäläinen versio on vielä hyytävämpi, sillä kukaan aikuisista ei havahdu edes lapsen kadottua, he vain huokaavat helpotuksesta ja kääntävät uuden sivun elämässään uusine kumppaneineen.
Zvjagintsev tuntuu halunneen alleviivata yhteiskunnan kylmyyttä äärimmäisyyksiin menevällä realismillaan, jossa rakastelukohtaukset ovat kuin pornoa ja kamera tunkeutuu vessassa käynteihin asti. Ja kuitenkin venäläinen yhteiskunta on erilainen kuin se ihannoitu amerikkalainen: mies joutuu valehtelemaan tulevasta avioerostaan työpaikalla, sillä se ei sovi perinteiseen moraalikäsitykseen eikä yhtiön imagoon. Eikä mistään voi puhua suoraan, sillä kehenkään ei voi luottaa. On puhuttava rivien välissä lounastauolla, jossa pelkkä haarukka (amerikkalaiseen tapaan? ei kai veitsen sivuuttaminen ruokailussa venäläinen tapa ole?) iskeytyy kilahtaen lautaseen seivästäessään suupaloja.
Elokuvaa katsoessani minua kylmäsi ja inhotti (ne panokohtaukset), mutta niin se on jäänyt pyörimään mielessäni. Tätäkö on venäläinen arki tänä päivänä? Nämäkö ovat kapitalistisen yhteiskunnan toiset kasvot? Olen keväällä lukenut Zinaida Lindénin novelleja, joissa neuvosto-Venäjällä kasvanut ihminen yrittää sopeutua suomalaiseen ja toisaalta japanilaiseen yhteiskuntaan, mutta kertooko Zvjagintsev siis siitä, millainen venäläisestä yhteiskunnasta on sosialismin jälkeen tullut? Mentiinkö ojasta allikkoon? En tiedä, jään miettimään, katsomaan, kuulostelemaan. Mielenkiintoni on herännyt.
Pieni huomio lopuksi: molempien elokuvien julisteet ovat taidokkaita ja kiinnittivät huomioni, ja kummankin elokuvan nimet on käännetty suomeksi. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota, sillä jostakin syystä angloamerikkalaisten elokuvien nimiä ei enää käännetä muille kielille, ei suomeksi, ei ranskaksi eikä muiksikaan kieliksi. Miksi, sen haluaisin tietää.
Aukeamia 