Avainsana-arkisto: Gummerus

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija

Olin ollut Suomessa kolme vuotta kun rakastuin.
Rakkauteni kohde soittaa orkesterissamme. Kukaan ei sanoisi häntä tyylikkääksi mieheksi. Harva parta saa hänet muistuttamaan faunia. Naisten seurassa hän on kömpelö ja niukkasanainen. Musiikin lisäksi hän harrastaa perhosia. (s. 112, novellista Fauni)

Kuten mainitsin aiemmin, olin jo pitkään halunnut tutustua Zinaida Lindéniin, ja kun tilaisuus sitten tuli, lainasin häneltä kaksi teosta: romaanin Ennen maanjäristystä ja novellikokoelman Nuorallatanssija.

Nyt oli jälkimmäisen vuoro. Nuorallatanssija koostuu kymmenestä novellista, joilla kaikilla on sama perusteema: venäläisnaisen ja suomalaismiehen kohtaaminen. Kertomusten tapahtumapaikat sijoittuvat pääasiassa hänelle tuttuihin maisemiin Suomessa, Venäjällä ja Japanissa. Maahanmuuttajakokemuksia tulee siis samalla.

Pidin kokoelman lähtökohdasta, mutta tämä jätti minut kylmemmäksi kuin Ennen maanjäristystä. Yksi syy on kielessä. Lauseet ovat lyhyitä, minun makuuni töksähtelevän lyhyitä. Lisäksi kerrontatavassa on sitä tiettyä lakonista huumoria, joka ei minuun oikein pure.

…ja toisaalta nämä novellit kumminkin ikäviä päiviäni piristivät, ei siinä mitään. Jotain niissä on, josta pidän, ja luen eteenpäin. Samastun Lindénin henkilöhahmojen ulkopuolisuuden tunteeseen asuttuani itsekin vuosia maahanmuuttajana – hetkittäin koen olevani sellainen koti-Suomessakin.

Novellista Romeo ja Julia:

Täällä olin täysin anonyymi. Ohikulkijat eivät voineet aavistaakaan että olin ulkomaalainen. Olin toisenlaista kuin Japanissa. Tämä oli Eurooppaa…
Tulin niin runolliseksi että olin vähällä jäädä raitiovaunun alle. Kun asuu Jokohamassa, tottuu elämään ilman raitiovaunuja – ja ilman oikeanpuoleista liikennettä. (s. 93)

Novellista Fauni:

Siinä tilanteessa hänen tunteidensa herättäminen oli miltei toivotonta. Ei oltu Venäjällä, täällä oli toisenlaiset koodit. Venäjällä olisin turvautunut tavallisiin naisten metkuihin, vaikkakin vastentahtoisesti. (s. 116)

ja:

Suomi on mukava ja yhtenäinen maa. Ihmiset tuntevat toisensa. Sanna luulee että niin on kaikissa muissakin maissa. Hän on kysynyt tunnenko Juri Bašmetin, tähden, joka on tehnyt altosta sooloinstrumentin. (s. 118)

ja:

Ehkäpä minä sitten jään tänne. Ei poissaoloani Venäjällä kuitenkaan huomata ennen kuin vasta muutaman sukupolven kuluttua. (s.129)

Huomaan, että novelli nimeltä Fauni teki minuun suurimman vaikutuksen. Se on kertomus samassa orkesterissa soittavan venäläisen maahanmuuttajanaisen ja suomalaisen, sosiaalisesti hiukan kömpelön miehen orastavasta rakkaudesta. Aika kaunis tarina, itse asiassa.

*** ***

…ja… onneksi luin kokoelman loppuun (kirjoitin yllä olevan ennen kahta viimeistä). Sillä viimeinen novelli, Ofelia, sai minut kyyneliin. Tätä on kirjallisuus, vuoristorataa.

***  ***

Lopuksi vielä kommentti kirjan ulkoasusta: Nimi Nuorallatanssija sopii erinomaisesti kokoelman teemaan ja kansi on kiehtova, räiskyvä ja klassinen samaan aikaan. Yhdessä ne houkuttivat tarttumaan kirjaan.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
ruotsinkielinen alkuteos Lindarserskan, 2009 Söderström
suomentanut Jaana Nikula
Gummerus, 2009
179 sivua
kirjastosta

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Hän oli mies. Hän oli mies minulle.

Selja Ahava on yksi niistä suomalaisista naiskirjailijoista, joihin olen Zinaida Lindénin ja muutaman muun ohella halunnut tutustua. Minua kiinnosti jo hänen edellinen teoksensa, mutta ennen kuin ehdin siihen tarttua, ilmestyikin omaelämäkerrallinen Ennen kuin mieheni katoaa kohun saattelemana. Yleensä pidän etäisyyttä kirjoihin (ja kohuihin), jotka haluan lukea, mutta nyt tein päinvastoin: luin sekä lehtijuttuja, maksullista Kuukausiliitettä lukuunottamatta, että blogipostauksia. Tiesin siis mistä on kyse ja mistä puhutaan.

Mutta omaan lukukokemukseeni se ei vaikuttanut millään tavalla. Ehkä siksi, ettei kyseessä ole juoniromaani, ja toisaalta siksi, että kirja yksinkertaisesti on vain niin vaikuttava. Pikemminkin jäin ihmettelemään, mistä tässä on kohistu ja miten kummallisiin asioihin ihmiset jäävät kiinni, kuten toisen näkökulman puutteeseen, ikään kuin kirjallisuudessa pitäisi etsiä kompromisseja, konsensusta tai jotakin yleistä totuutta. Ei, se ei ole kirjallisuuden tehtävä, kirjallisuuden on saatava lukija ajattelemaan, ja siinä Ahavan teos todella onnistuu.

Kuuntelin enkä ymmärtänyt mitään. Mistä sinä tiedät onko lapsesi ahkera? Lapsesi voi olla ihan mitä vaan. Entä jos tulet huomenna kotiin eikä hän olekaan enää ahkera? Olin ahkera mutta lopetin. Ajattelin olla tästä eteenpäin sininen. Mitä? Voiko niin sanoa? Voiko ahkeran vaihtaa siniseen? Lakkaako toinen kun vaihtaa toiseen? Entä jos ei luovu mistään, on ahkera sekä sininen, mitä se on? Lapsesi voi olla ihan mitä vaan.

Olen Selja Ahavan kanssa samaa ikäluokkaa, ja ehkä siksikin eläydyin ja imeydyin hänen kertomukseensa niin voimakkaasti. Ahavan kieli on kaunista ja ajateltua, hänen järkytyksensä, hämmennyksensä, vihansa, pettymyksensä ja vähittäinen luopumisensa – surunsa – tulee esiin rehellisenä ja silti tarpeeksi etäännettynä. Kristoffer Kolumbuksen mukaan ottaminen on hyvä ratkaisu: Ahava peilaa sekä kertomuksen naisen että miehen tuntoja tähän Intiaa etsivään tutkimusmatkailijaan, jonka todellisesta nimestäkään ei ole varmuutta, he kaikki kolme hapuilevat mosaiikiksi pirstaloituvan, sumuisen maailman keskellä, jonka ääriviivoja on mahdoton hahmottaa. Lopputuloksena on todella hieno kirja, vaikka luulen, että Ahava olisi mieluimmin ollut kirjoittamatta sitä. Sillä rakkaus mieheen, jota ei sitten ollutkaan, joka katosi tekoripsiin, riisillä täytettyihin rintapusseihin ja vaimon omiin mekkoihin, piirtyy numeroimattomille sivuille kauniisti. Mieheen, jonka joku vieras nainen sitten vei.

Kirjoitin lukiessani silloin tällöin muistiinmerkintöjä. Yksi niistä oli suvaitsevaiston hillitty charmi. Kun mies kertoo vaimolle, että on aina halunnut olla nainen, vaimo kiertää kätensä tämän ympärille ja sanoo että olet rohkea. Mutta se mitä hän ajattelee, on, että tämä on valehtelija. He ovat valehdelleet ja valehtelevat molemmat: mies olevansa mies ja nainen hyväksyvänsä muutoksen – kumpikaan valheista ei kestä, ja niin miehestä tulee nainen ja nainen hyvästelee hänet. Mikä on aika luonnollista, kun asiaa ajattelee. Vaikka sielu on sama, ihminen on eri kehossa eri, vaikuttaahan siihen jo hormonitkin. Suvaitsevaiston hillittyä charmia oli myös tapa, jolla he kertoivat tapahtuvasta ystävilleen. Viinilasi kädessä, ilman draamaa, ilman tunteellisuutta. Ja yhtä tukahdutetut, hyvinkäyttäytyvät ja asialliset, ”oikeaoppiset”, ovat reaktiot: onhan sitä erilaisia perheitä, vai että sillä tavalla, miten se niin kuin käytännössä… Vain yksi ystävistä sanoa paukauttaa mitä hän ajattelee, ja tätä purkausta kertomuksen nainen sisimmässään kiittää, kuin hänen omille tunteilleen olisi annettu muoto:

Kerran joku purskahtaa nauruun kuin koulupoika. En loukkaannu. Varmaan moni muukin on vähällä nauraa muttei kehtaa. Minä ymmärrän tämän naurun.
Hetkeä myöhemmin sama ihminen suuttuu. Hän syyttää minua mieheni puolustelemisesta. Hän syyttää miestäni pettämisestä. Hän ei voi sietää sitä ymmärtäväistä ja hillittyä tapaa, jolla asiasta kerron.
Rupeamme riitelemään. Sekin tuntuu hyvältä. Hän haluaa, että olen vihainen. Hän on puolestani vihainen. Hän ei ole yhtään asiallinen eikä nykyaikainen, hän ei hyväksy selityksiäni asian monimutkaisuudesta, hän ei hyväksy kun sanon: – Ei mieheni voinut muuta. Hän pistää mutkat suoriksi ja vastaa: – Se oli kuule rumasti tehty.

Tähän liittyykin toinen merkintäni, (yltiö)individualismi. Mies, joka haluaa olla nainen, lähtee tarmokkaasti päämääräänsä kohti, unohtaen kokonaan ihmiset ympärillään. Kaikki ihmiset. On vain hänen halunsa, johon lääketiede antaa vastauksen. Tiedän, että tässä ajassa on tabu kyseenalaistaa tätä, sillä jokaisen on meidän länsimaisessa nykymaailmassamme tavoiteltava omaa onneaan. Mutta mikä on se onni, joka satuttaa muita? Onko mies, josta tuli nainen, joka menetti sen, mikä hänellä oli, onnellinen? Onko onnea vain kehollisuus? Ulkomuoto? Vai olisiko onnea sittenkin ollut se, kun vaimo sanoo että olisit vain välillä nainen, pikkuisina annoksina, mutta muuten minun mieheni, joka sinä lupasit olla? Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin tuskin kenelläkään on vastausta, mutta joita on hyvä pohdiskella.

Pohdiskella. Sitä tämä kirja todella ainakin minussa aiheutti. Jäin pohtimaan miehuutta ja naiseutta, nykyajan sukupuolettomuuden trendiä, kehon merkitystä, sitä miten rakas voikaan rakastetun keho olla, tukahdutettuja tunteita ja ajatuksia, joita ei saa sanoa ääneen. Lili Laalaa, Pilipali, Tilulilu. Ja toisaalta millaisia tragedioita syntyykään tukahdutetuista tunteista ja tuntemuksista, siitä että kokee olevansa nainen mutta yrittää kaikin voimin olla mies, ja: olisiko tarinan mies, joka takertuu vaimoonsa kuin viimeiseen oljenkorteen, joka pelkää, joka pelkää niin valtavasti että yrittää olla mies, ja joka on mies, miesnainen, olisiko hän vain halunnut rajoja, jotka joku olisi asettanut, jos vaimo ei olisikaan kietonut käsiään hänen ympärilleen vaan sanonut että mitä sitä puhut? Toisaalta, ei hän kadu, hän sanoo, ei muutostaan. Vain sitä, ettei tullut arvostaneeksi niitä pieniä hetkiä yhteisessä arjessa kuin olisi voinut.

En tiedä. Mutta ajattelemaan ja tuntemaan kirja minut sai.

75 leguaa, kirjataan 60. 28 leguaa, kirjataan 20. Näin hän valehtelee: aikaa ja matkaa.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
231 numeroimatonta sivua
kirjastosta

Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä

”Mitä sanoisitte autoajelusta Tokiossa? Ettehän ole vielä nähnyt kotikaupunkiani. Täällä meillä ei ole mitään hienoja palatseja kuten teillä Pietarissa, vain pelkkiä tylsiä pilvenpiirtäjiä.”

Zinaida Lindén on kirjailija, johon olen halunnut jo pitkään tutustua, joten kun tilaisuus tuli lainasin heti kaksi hänen teostaan: yhden romaanin ja yhden novellikokoelman.

Tartuin ensin romaaniin. Jo sen nimi kiehtoi: Ennen maanjäristystä. Muuta en siitä oikeastaan tiennytkään, ja totta puhuen olin yllättynyt kun tarina alkoikin entisestä Neuvostoliitosta ja Leningradin kaupungista. Kiinnostavaa, kyllä, mutta miten se maanjäristykseen liittyy?

No, siihen päästään toisessa osassa, kun leningradilainen painonnostaja-palomies Ivan Demidov matkustaa Japaniin tullakseen sumopainijaksi. Kirjan alkuperäinen nimi I väntan på en jordbävning onkin minusta kuvaavampi, sillä maanjäristystä Ivan Demidov tosiaan odottaa, ja vaikka suomenkielisellekin nimelle tulee selitys, on se minusta silti hiukan harhaanjohtava. Melkein kuin klikkiotsikko, johon minäkin siis sorruin.

Lindénin maalaama tarina on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että annettakoon markkinointikikka anteeksi. Sillä se, mikä minua erityisesti kiinnosti (sumon lisäksi, josta pidän kovasti) oli neuvostoliittolaisen ja venäläisen ihmisen näkökulma maailmaan. Kaukana Japanissa se törmää lisäksi paitsi japanilaiseen, myös eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen. Varsin tervetullutta.

Kun minulta kysyttiin olinko amerikkalainen, minulla oli tapana vastata piloillani:
”Päinvastoin!”

Venäläinen ja amerikkalainen maailmankuva ovat todellakin erilaisia jo lähtökohtiensa suhteen, mikä tulee varsin selkeästi esiin. Lindén kuvaa kiehtovasti neuvostoliittolaista ihmistä, joka ihailee kaikkea länsimaalaista, mutta joutuu eksyksiin Neuvostoliiton romahdettua ja kapitalismin syrjäytettyä kommunismin. Se mikä oli, ei ehkä ollut sittenkään sen huonompaa kuin se, mikä tilalle tuli, vain erilaista. Demidovilta katoaa valtion lisäksi kaikki muukin: lapsi, vaimo, ura, koti ja lopulta kotimaakin, kun hän aloittaa kokonaan uuden elämän Japanissa sumopainijana. Eikä se ihailtu Amerikkakaan ole lopulta mikään onnela, tai ainakaan sivistykselä, kuten Demidovin koulutoveri, Yhdysvaltoihin muuttanut venäjänjuutalainen Nonna kirjeessään kirjoittaa:

Amerikkalaiset eivät tiedä Venäjästä mitään. He luulevat että me kaikki näemme nälkää Venäjällä ja ettei meillä ole edes lupaa omistaa kameroita. He hämmästelevät että olen lukenut Mark Twainia ja Fenimore Cooperia. (s. 61)

Lindén on (kirjan lopussa olevien kiitosten mukaan) haastatellut teostaan varten kahta venäläistä sumopainijaa, Rohoa ja Hakurozania, minkä ansiosta kirjan sumo-osuus on kiehtovaa luettavaa. Sumohan on Japanin kansallisurheilulaji, mutta nykyään moni painijoista on ulkomailta, kuten Mongoliasta ja Havaijilta, mutta myös Venäjältä ja jopa Virosta. Suomalaisia sumopainijoita ei ainakaan Japanissa ammattilaisina ole näkynyt.

Ennen maanjäristystä on Zinaida Lindénin ensimmäinen romaani, ja se voitti arvostetun Runeberg-palkinnon vuonna 2005. Käsittääkseni Lindénin toinen kirja Kirjeitä Japanista on itsenäinen jatko-osa tälle. Täytynee tarttua siihen seuraavaksi.

Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä (I väntan på en jordbävning, 2004)
suomentanut Jaana Nikula
Gummerus, 2005
236 sivua
kirjastosta

Göran Tunström: Kimmellys

– Etköhän sinä hieman liioittele, isä.
– Kyllä, poikani, minä liioittelen. (s.40)

Kylläpä oli kirja. Luin hetki sitten viimeiset sivut ja suljin kannet käsivarret kananlihalla. Kirja, joka on odottanut hyllyssäni parisenkymmentä vuotta lukemista. Kirja, jota olen kaksi kertaa aloittanut lukemaan ja jonka olin kummallakin kerralla jättänyt kesken. Se siis odotti vain aikaansa, ja se oli tullut nyt.

Kirjasin toukokuussa hyllynlämmittäjiäni eli kirjoja, jotka olin suurin odotuksin hankkinut mutta jotka olivat syystä tai toisesta jääneet hyllyyn odottamaan, ja yksi niistä oli Göran Tunströmin Kimmellys. Olin ostanut sen alelaarista, niteitä oli siellä niin paljon että vaikutti siltä, ettei kukaan ollut ostanut sitä oikeaan hintaan. Muistan vieläkin hinnan, se oli liimattu kanteen punaisella alepallukalla: kaksi markkaa.

Kirjan kansi on tavattoman ruma, se ei innosta lukemaan ollenkaan. Islanti, jalkapallo, isä ja poika, Pariisi. Hmm. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta Tunströmin nimi on jäänyt mieleen Jouluoratoriosta ja Matkasta Intiaan. Olenko lukenut niitä? Ehkä, ehkä en, en muista. Ehkeivät ne olleet tehneet niin suurta vaikutusta, tai ehkä se oli vain ystäväni, joka niitä kehui ja siksi tartuin alelaarin Kimmellykseen.

Nyt otin kirjan matkalukemiseksi. Vajaa kolmesataa sivua, suhteellisen isoa pränttiä, osa luvuista lyhyitä. Nyt sen lukisin ja sitten laittaisin eteenpäin. Näin olin päättänyt. Mutta mitä kävi? Alkuvaikeuksien jälkeen aloin sittenkin päästä tarinaan sisään, sitten kirjaa oli yhä vaikeampi laskea kädestä. Ja mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän kirjaan rakastuin.

Tarina kertoo isästä, kuuluisasta radiopersoonasta, joka on menettänyt poikansa äidin varhain ja joka kaikesta esittämisestään huolimatta on aika yksinäinen mies ja toisaalta rakastava isä. Ja pojasta, joka jää vahvan isäpersoonan varjoon ja irrottautuu tästä lähtemällä Pariisiin. Mutta isän ja pojan välillä oleva side ei kuitenkaan katkea: isä pitää siitä huolen toisaalta kirjeitä kirjoittamalla, ja poika… niin, veri on vettä sakeampaa, kaikesta huolimatta. Ja on siellä se ranskalaiselle suurlähettiläälle menetetty jalkapallokin, joka toimii kertomuksen läpi kulkevana punaisena lankana.

Kertomuksen aikajana on pitkä: se alkaa pojan siittämisestä ja päättyy isän kuolemaan. Jostain syystä minun on vaikea hahmottaa isän ikääntymistä, vaikka poika, kertojahahmo, selvästikin aikuistuu tarinan edetessä. Ehkä isä ei vanhenekaan, vaikka keho tekeekin toisin. Tunströmin kirjoitustyylikin tulee tutuksi: hän sekoittaa tarinaan filosofeja, vieraita kieliä (englantia, latinaa, ranskaa, saksaa, islantia), paikan nimiä, historiaa, ajankohtaisia faktoja. On mielenkiintoista lukea islannin kalaviennistä ja toisaalta todeta, ettei mikään ole muuttunut parissakymmenessä vuodessa, edelleen bretagnelaiset kalastajat pistävät (pakaste)kalaa tuoville ulkomaille vastaan ja Ranskan hallituksen on myönnyttävä ja tyynnyteltävä omia kansalaisiaan ulkosuhteiden kustannuksella, sillä, kuten islantilainen toteaa: ”–… pieni maa, eihän meitä näy edes heidän sääkartoissaan.” (s. 245)

Nyt olen ongelman edessä: mitä tehdä kirjalle? Olin päättänyt laittaa sen eteenpäin, viedä johonkin kirjankierrätyspisteeseen tai divariin, mutta nyt? Kirjassa on jotakin, joka koskettaa minua läheltä, jotakin, jonka vuoksi voin täyttää Helmet-haasteen kohdan kolmetoista.

Olin tullut hakemaan häntä kotilomalle, aikaa oli kulunut, halusin kaikesta huolimatta viettää hänen syntymäpäiväänsä, huolimatta hänen parantumattomasta itsekeskeisyydestään, joka oli tehnyt jokaisesta käynnistä ylen piinallisen. Minun elämässäni tapahtui, mutta hän ei jaksanut, ei ehkä uskaltanut tietää siitä mitään. (s. 160)

No, tämä oli tällä kertaa tällainen hyvin nopeasti kirjoitettu tajunnanvirtabloggaus, ehkä sekava, ehkä ei, en tiedä. Vaikutuksen kirja joka tapauksessa teki, ja yllätti.

 

Göran Tunström
Kimmellys (Skimmer, 1996)
kääntänyt Arto Häilä
Gummerrus, 1997
286 sivua
Omasta kirjahyllystä (ostettu alennuksesta vuosia sitten).

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin käännöskirja, valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään ja kirja, joka kertoo sinusta.