Avainsana-arkisto: Rilke

Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin

Rakas ystävä,

on varmaan niin, että ulkona kävellessäni kirjoitan Teille kauneimmat kirjeet – täällä, talossa, vain palelen ja käyn oikullisen pedantiksi, jota kiukuttavat sadat pienet mutta sitä harmillisemmat asiat. Tulkoon tämä vain todetuksi.

Eristyksen alkupäivinä käännyin oman kirjahyllyni puoleen ja kävin läpi kirjoja, jotka odottavat lukemista. Tartuin Rainer Maria Rilken kooltaan pieneen, mutta sisällöltään sitäkin tuhdimpaan teokseen Hiljainen taiteen sisin – kirjeitä vuosilta 1900–1926.

Olin aiemmin lukenut Rilken kirjekokoelman Kirjeitä nuorelle runoilijalle, joka oli tehnyt vaikutuksen, ja Hiljainen taiteen sisin tuntui siis luontevalta jatkolta sille. Vaan siellä se on odottanut hyllyssä jo yli viisitoista vuotta. Nyt puskin läpi niiden ensimmäisten nuoruuden kirjeiden, jotka eivät olleet niin mielenkiintoisia – ja kun niiden yli pääsin, alkoi Rilken maailma avautua. Hän kirjoittaa paitsi kuvataiteesta ja kuvanveistosta (ihailemiaan taiteilijoita ovat Cézanne ja Rodin), myös kirjallisuudesta: sekä omasta tuotannostaan ja luomisen tuskasta, kuin muiden teoksista. Ajankohta on mitä herkullisin, 1900-luvun alku ja –20-luku. Ja miten se peilautuukaan meidän aikaamme! Se nimittäin peilautuu, todella paljon.

Sivistyneenä ja herkkänä miehenä, aikansa ihmisenä, Rilke kirjoittaa äärimmäisen kauniisti silloinkin, kun hänen kritiikin tikarinsa viiltää pistävästi. Luulen, että hän kääntyisi haudassaan, jos hän saisi kuulla, millaista kieltä kirjailijat nykyään käyttävät, naisetkin, yrittäessään esittää rohkeaa (so. maskuliinista). Suosittelen Rilkeä lämpimästi myös nuoremmille kirjailijanaluille, myös näin voi kirjallisuutta kirjoittaa.

Taidepohdintojen ohella oli kiehtovaa panna merkille, miten Rilken äänensävy ja kirjoitustapa muuttuu vastaanottajan mukaan, heidän keskinäisen suhteensa mukaan. Kenelle hän on etäinen, kenelle läheinen, kenelle  suorastaan uskoutuva (psykoterapeutille). Ja ovathan ne tervehdyksetkin hurmaavia. Kirjeissä puhutellaan armollista rouvaa, rakasta ja armollisinta kreivitärtä, suuresti arvostamaansa ystätärtä, rakasta Louta. Mutta sitäkin hurmaavampia ovat omistuskirjoitukset: ”Rehdissä antaumuksessa tervehtii Teitä Rainer Maria Rilke”,  ”Rainer”, ”Teidän Rilkenne”, ”Rilke, ”Nöyrästi Teidän Rainer Maria Rilke”, ”Teidän D.S.”, ”Sinun vanha Rainerisi”, ”Antaumukseni ilmaukseksi merkitsen Rainer Maria Rilke”, ”Teidän R.M.R.”, ”Teille antautuneena, aina ja pysyvästi Rilke”, jne.

Kirjeiden myötä tehdään matka 1900-luvun alun kulttuuripiirien Eurooppaan, jossa matkustetaan ja vietetään pitkiä aikoja linnoissa ja tuttujen hoivissa ja kirjoitetaan paitsi runoja ja romaaneja, myös pitkiä ja pohdiskelevia kirjeitä. Ensimmäisen maailmansodan varjo peilautuu näissä kirjeissä, joista kirjaan on siis otettu vain osia, jokseenkin kaukaisena tapahtumana. Odotin sitä vähän enemmän, mutta ehkä ne pohdinnat eivät vain ole mahtuneet kirjan taideteeman sisään.

Tässä vielä muutamia kohtia, jotka merkitsin ylös. Ne ovat melko pitkiä, mutta sitäkin kiinnostavampia.

Hän ei olisi kirjoittanut kirjaa, ellei olisi tuntenut, että se on oleva tärkeä ja hyvä; jokin, jonka kirjoittamatta jättäminen olisi ollut mahdotonta. Nyt se siis on olemassa ja todentuneena. Milloin ja miten se tulee ihmisten pariin, ei ole yhtä tärkeää. Se, että kaikki vakuuttavat kirjat on ylipäätään tehty, että ne ovat olemassa, jonain muuna kuin kuvitelmia, tämä on minusta aina kaikkien ratkaisevinta. (v. 1909)

Ja silti: eikö ole aikaamme kuuluva piirre, että sen virtausten kiihkeys ja voima saa kirjoitusammattilaiset, näinkin herkät kuin Te, lähtemään kodeistaan (joissa käy jo läpiveto!). Ja minne, minne? Julkisuuteen! Juuri sitä olisi nyt syytä varoa, sitä ovelaa taktiikkaa ja halpahintaista flirttailua, jolla tuotanto saadaan pysymään pintakuohuissa mukana – tajuamatta, miten perustavasti huomionherättämisen halu tuhoaa kaiken toden ja vilpittömän. (1921)

Tarkoitan tätä: kun taiteilija on löytänyt työnsä omimman ja elävimmän ytimen, mikään ei ole hänelle tärkeämpää kuin pysyttäytyä tuossa keskuksessa, olla irtoamatta siitä (joka on samalla hänen luontonsa ja hänen maailmansa syvin sisin) koskaan kauemmas kuin enintään niille seinustoille, joita hänen luomistyönsä kolkuttelee; hänen paikkansa ei ole koskaan, ei edes hetken vertaa, katselijain tai arvostelijain vierellä. (1921)

Ketä loppujen lopuksi palvelee biografisten apulinjojen vetäminen? Teoshan tärkeä on – mutta vain itsenään ja itsessään, kun on itsenäisesti syntynyt, eivätkä tuntemattomien tekijäin teokset menetä mitään arvostaan tai olemuksestaan sen vuoksi, ettemme voi sitoa niiden vaiheita niiden luojien kohtaloihin ja päivämääriin. (v. 1922)

Nimittäin: kuta selvemmin kaikki älyllinen ja tarkoituksenhakuinen on luontonsa mukaisesti erossa taiteesta, sitä enemmän se varjelee kaikkea inspiraatioon perustuvaa, vaistonvaraista, syvyyksistä nousevaa. (Jos taas noiden kahden välillä on naapuruussuhde, joutuu herkempi puoli väistymään tuhoojiensa tieltä. Ajatelkaa vain journalisteja, skribenttejä ja muita senkaltaisia.) (v. 1922)

Nyt sensijaan, nyt meille tulee, Amerikasta, tyhjiä, aivan yhdentekeviä tavaroita, näennäisesineitä, kiihokkeita ja virikkeitä... Talolla, amerikkalaisittain ajatellen, tai omenalla tai viinirypäleellä ei ole mitään  tekemistä niiden talojen ja hedelmien kanssa, joiden parissa esi-isät elivät… Nämä elämään liittyvät ja meidän tuntemamme esineet ovat loppumassa, auttamattomasti. Me ehkä olemme viimeinen sukupolvi, joka vielä tuntee ne. Niinpä meillä on vastuu. Se ei supistu siihen, että varjelemme niiden muistoa (mitä apua siitä lopulta olisi), vaan se haastaa isompiin asioihin: noiden esineiden inhimillisyyden ja syvyyden tunnustamiseen. Niitä meidän on varjeltava.

Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin – Kirjeitä vuosilta 1900–1926
Toimittanut ja saksan kielestä suomentanut Liisa Enwald
TAI-teos 1997
omasta kirjahyllystä

Vuoden 2018 hyllynlämmittäjät

Hyllynlämmittäjien listaaminen viime toukokuussa kannatti: kirjasin tuolloin ylös kymmenen kirjaa, jotka olen aikoinaan hankkinut suurella innostuksella, mutta joita en syystä tai toisesta ollutkaan lukenut. Vuoden loppuun mennessä olin kuin olinkin lukenut niistä kuusi ja yksi on puolivälissä. Ja jokainen niistä osoittautui hyväksi!

Koska listan kirjoista on edelleen kolme ja puoli lukematta, kirjaan tälle vuodelle vain seitsemän uutta. Kymmenen yhteensä riittää hyvin. Rästissä olevien (Brillat-Savarinin Maun fysiologia, Tanizakin Childhood years, Wilden Dorian Grayn muotokuva ja Hugon Kurjat I & II) lisäksi koitan tänä vuonna patistaa itseni seuraavien kirjojen pariin:

  1. Victor Segalen: Maalauksia

Ihastuin aikoinaan kirjan kanteen, minkä lisäksi takakansiteksti vei mukanaan. Bretagnesta kotoisin oleva Segalen yhdistää idän ja lännen, taiteen ja kirjallisuuden. Jorge Luis Borgesin mukaan Segalenin tuotannon lukee alle kuukaudessa, mutta ymmärtämiseen menee loppuelämä. Kirja minulle! uskoin ja tein kaupat. Mutta, mutta… lukemiseen ei mennytkään kuukausi, siihen meinaa mennä se loppuelämä. Vai? Pääsisinkö kirjan imuun nyt? Aion yrittää.

2. Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin

Olin lukenut suurella ihastuksella Rilken teoksen Kirjeitä nuorelle runoilijalle, kun sain lahjaksi hänen kirjansa Hiljainen taiteen sisin. Miten hän, lahjan antaja siis, osasikin arvata? Ja kuitenkin tämä kirja osoittautui edellistä vaikeammaksi, se ei avautunutkaan. Joten – on aika yrittää uudestaan.

3. George Orwell: Burmese Days

Löytö divarista. Kiinnostava, kuten Orwellin teokset aina, mutta jokin hankaa. Ollaan siis brittien hallitsemassa Burmassa, missä takakansitekstin mukaan yhdistyvät englantilaisten teeskentely ja paikallisten korruptio. Eikö jo tämän pitäisi herättää kiinnostus?

4. Vladimir Nabokov: Nabokov’s Dozen

Orwellin lisäksi Nabokov on nimi, jolta voi odottaa kiinnostavaa tekstiä. Nämä ovat novelleja, joista ensimmäisen jo luinkin, sijoittui 1800-luvulle. Präntti on vain toivottoman pientä ja kansi… kammottava. Tämän lukemiseen pitäisi saada lisäpotkua myös novellihaasteeksi muokkaamani Helmet 2018 -lukuhaasteen myötä.

5. Susan Sontag: Against Interpretation and Other Essays

Susan Sontag oli amerikkalainen kirjailija ja esseisti, joka kirjoitti paljon valokuvasta ja elokuvasta. Ajatus siitä, että joku kyseenalaistaa tulkitsemisen, on mielenkiintoinen. Vaan niin se kirja odottaa hyllyssä lukemista.

6. Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä

Hemingway ei totta vie kuulu lempikirjailijoihin, mutta hän arvosti suuresti härkätaistelua ja tiesi siitä paljon, minkä vuoksi halusin lukea tämän kirjan. Olen puolivälissä. Se on asiantunteva, mutta… No, en ole fani. Hemingwayn, siis. Yritän kuitenkin saada kirjan loppuun.

7. Bo Carpelan: Alkutuuli

Tämän kanssa turhautumisesta olen kirjoittanutkin. Kun postaus kerran nousi vuoden 2017 kymmenen luetuimman joukkoon, ajattelin että no luetaan sitten. Ehkä pääsen jonkun kynnyksen yli ja pääsen yhden lempikirjailijani matkaan mukaan.